XXIII.
RIITOJA ALKUASUKASTEN KANSSA.
Herätin heti Hatibun ja yhdessä me sitten hyökkäsimme kylän keskelle huutaen miehiämme kokoutumaan ympärillemme, sillä oli selvää, että joku kahakka oli syntymässä alkuasukasten ja joidenkin Nyangwesta mukaamme lähteneitten miesten kesken.
He tulivat luoksemme heti ja ehdottivat, että sytyttäisimme kylän tuleen ja sitten koettaisimme päästä niin nopeasti kuin suinkin omaan leiriimme ottamatta ollenkaan selvää hälyytyksen syystä. He olivat kaikki niin peloissaan ja raivoissaan, ettei ollut ollenkaan sanottu, millaisiin julmuuksiin he olisivat voineet ryhtyä, mutta onneksi pysyi Hatibu tyynenä ja onnistui hillitsemään heidät saatuaan heidät ymmärtämään, ettei sen kylän asukkaat voineet mitenkään olla osalliset tuohon kahakkaan, koska leirimme oli joen toisella rannalla eikä näistä miehistä ollut ainoakaan poissa kotoaan.
Tietäjä ja kaikki hänen kansalaisensa olivat myöskin tulleet esille majoistaan, ja ajattelematon sana tahi teko olisi varmasti aiheuttanut riidan, jonka seurauksia ja päätöstä ei kukaan olisi voinut ennakolta sanoa. Hatibu huusi heille sanoen, että me olimme Tipolon palvelijoita, ja kysyi, eikö Tipolo ollut aina maksanut kaiken ottamansa tavaran ja eikö hän ollut kaikkien heidän ystävä, elleivät he suututtaneet häntä. "Mutta", sanoi hän, "muistakaa, että Tipolo on voimakas, sillä hänellä on paljon pyssyjä, ja jos hänen palvelijoitaan loukataan, rankaisee hän kovasti heidän vihollisiaan."
Tietäjä myönsi sen olevan totta, mutta hän sanoi rumpujen ilmoittavan, että muukalaiset olivat ryöstäneet kyliä ja vanginneet niiden asukkaita. Kun muutamat nytkin olivat koettaneet paeta, oli pari ammuttu, minkä pakoonpäässeet olivat kertoneet ystävilleen. Ilmeisesti olivat siis joen toisella rannalla asuvat alkuasukkaat joutuneet taisteluun muukalaisten kanssa.
Olin usein kuullut, että rumpuja käytettiin levittämään uutisia, mutta en ollut uskonut sen voivan tapahtua niin yksityiskohtaisesti ja huolellisesti kuin nyt. Hatibu sanoi kumminkin uskovansa kaikki nuo puheet ja huhut ja halusi ryhtyä keskusteluihin tietäjän kanssa saadaksensa selville, mitä oli tehtävä.
Herätessäni alkoi päivä juuri koittaa, ja nyt oli pimeys jo kokonaan haihtunut. Me voisimme siis palata leiriimme nopeasti, elleivät Luaman tällä rannalla asuvat alkuasukkaat rupeaisi meitä estämään, jos he nimittäin katsoisivat velvollisuudekseen yhtyä toisella rannalla asuviin kansalaisiinsa. Estääksensä sen tapahtumasta pani Hatibu liikkeelle väitteittensä ja vastaväitteittensä suuret varastot sellaisin seurauksin, että tietäjä vihdoin suostui seuraamaan meitä leiriimme ryhtyäkseen Hatibun kanssa välittämään rauhaa.
Niin pian kuin hän oli suostunut, läksimme kylästä virralle, ja toisten kulkiessa sen yli matalikkoja pitkin, meloivat muut itsensä kanooteilla toiselle rannalle. Saavuimme sitten leiriimme noin yhdeksän aikaan Bilalin siellä meitä levottomasti odotellessa. Hän kertoi, että edellisenä päivänä juuri lähtömme jälkeen oli kaksi päällikköä seuralaisineen tullut leirimme siihen osaan, joka oli alkuasukasten hallussa, ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen olivat he jyrkästi kieltäneet Tipolon miehiä ryöstämästä heidän istutuksiaan ja samalla vaatineet, että ne pari naista, jotka kalastamassa ollessaan olivat joutuneet ryöstäjien vangeiksi, vapautettaisiin.
Bilalin mielestä olivat alkuasukasten päälliköiden vaatimukset olleet kohtuulliset, semminkin kun he noitten naisten lunnaiksi olivat luvanneet antaa norsun torahampaan ja ainoastaan pyytäneet, että karavaani maksaisi kaiken ottamansa maissin, kasvikset, ruohot ja muut tavarat. Mutta matkueeseemme liittyneet miehet, luottaen liiaksi pyssyihinsä, olivat hylänneet heidän vaatimuksensa ja ryöstettyään heiltä norsunluun olivat vanginneet nuo molemmat päälliköt ja muutamia muitakin heidän mukanaan olleita. Kun loput olivat huomanneet sen, olivat he lähteneet pakoon, jolloin pari miestä oli surmattu.
Sitten olivat nuo pakoon päässeet hälyyttäneet maakunnan, ja juuri ennen auringon nousua olivat rummut alkaneet päristä kaikissa kylissä. Vangit, jotka oli melko huolettomasti köytetty, olivat silloin koettaneet päästä pakoon, ja kaikki muut olivat onnistuneetkin paitsi toinen päällikkö ja eräs muu mies, jotka olivat yrityksessä saaneet surmansa. Nuo aamulla kuulemamme laukaukset oli silloin ammuttu, ja suuret joukot aseellisia miehiä oli sen jälkeen kokoutunut leirimme ympärille keihäineen ja suurine puukilpineen.
He koettivat nyt härnäämällä saada meidät leiristämme kentälle tappelemaan. Kummatkin puolueet pelkäsivät toisiaan — alkuasukkaat eivät uskaltaneet lähestyä pyssyn kantomatkan ulottuville eivätkä meikäläiset uskaltaneet mennä metsään peläten menettävänsä siellä pyssyjen heille avonaisella kentällä suomat edut. Saavuttuamme leiriin lähetti Hatibu heti noutamaan noiden miesten johtajat luokseen, jotka olivat aiheuttaneet koko tämän ikävän tilanteen. Hän sanoi mielipiteensä heille aivan suoraan painostaen, etteivät he siten saattaneet vaaraan ainoastaan omaa elämäänsä ja tavaroitaan, joista hän todellisuudessa vähät välitti, vaan myöskin Tipolon norsunluun ja maineen. Hän lupasi ilmoittaa kaikille suurille kauppiaille heidän menettelynsä, "ja te saatte", sanoi hän, "olla varmat, ettei teidän enää milloinkaan tarvitse tulla Manyuemaan yhtyäksenne sellaisten miesten joukkoihin, jotka haluavat olla miehiä ja käyttäytyä kunniallisesti."
Pitkän keskustelun jälkeen ja haukuttuaan miehet aivan pataluhiksi lupasi Hatibu koettaa siitä kylästä kotoisin olevien miesten välityksellä, jossa olimme viettäneet yömme, solmia rauhan. Elleivät hyökkääjät kumminkaan suostuisi sovintoon, sanoi hän Tipolon miesten kanssa kyllä jollakin tavalla sopivansa alkuasukasten kanssa, eikä hän todellakaan halunnut viipyä tahi kääntää maan asukkaiden vihaa joukkoaan kohtaan, sillä meidän oli vielä sivuutettava siksi monta paikkaa, että joukkomme voi pian vähentyä hyvin mitättömäksi.
Vihdoin suostuivat miehet kaikkiin hänen ehdotuksiinsa. Ystävämme menivät leirimme edustalle rummuttamaan ja pyytämään, että alkuasukkaat tulisivat keskustelemaan. Jonkun ajan kuluttua tuli eräs ilmoittamaan Hatibulle, että alkuasukkaat halusivat kuulla mitä Tipolon miehellä oli sanottavaa. Menin heidän mukanaan ja huomasin, että vaikka he olivatkin hyvin vihaisia ja kauhean näköisiä, pelkäsivät he kumminkin niin kovasti meidän pyssyjämme, että he olivat melko taipuvaiset. He vaativat nyt ainoastaan, että nuo pari naista oli vapautettava ja noille tapetuille oli annettava mukaan hautaan joitakin helmiä ja vaatekappaleita, jottei heidän tarvitsisi esiintyä toisessa maailmassa aivan alasti ja koristuksitta.
Siihen me heti suostuimme, ja koska ei noilla rettelöiden aiheuttajilla ollut mitään, luovutti Hatibu Tipolon varastoista tarvittavat esineet, ottaen heiltä sellaisen kirjallisen sopimuksen, että heidän oli maksettava velkansa tultuamme Tanganjika-järven rannalla olevaan Kaweleen, joka kuulemistani kertomuksista päättäen oli aivan sivistyneen maailman kaupunkien kaltainen. Rauhan vahvistamiseksi vietettiin suuri sovintojulila, jonka neuvotteluihin osaaottaneet papit järjestivät. Ensin tapettiin eräs lintu, jonka verellä sitten voideltiin muutamien miestemme pyssyt ja eräiden alkuasukasten keihäät ja kilvet. Tietäjät julistivat, että rauhan rikkoutuessa aseet tulisivat vahingoittamaan omia puoluelaisia eivätkä niitä, joita vastaan ne suunnattaisiin. Sitten tuotiin esille vedellä täytetty saviruukku, johon työnnettiin kaikenlaisia tikkuja ja likaa, ja jotta sen maku hiemankaan paranisi, kaadettiin sinne mitallinen ruutia ja paperiliuska, johon Hatibu piirsi muutamia salaperäisiä merkkejä. Sitten kuin jokainen oli ryypännyt siitä kulauksen, erottiin niin sovinnollisesti kuin jos olisimme olleet maailman parhaimmat ystävät.
Seuraavana aamuna kuulimme kumminkin, ettei noita vaimoja ollutkaan vapautettu, ja Hatibun oli pakko mennä vaatimaan sovintoehtojen täyttämistä. Noiden miesten tottelemattomuus, jotka olivat olleet näiden ikävyyksien aiheuttajia, viivytti meitä vielä päivän, ja seuraavana aamuna, kun vihdoinkin pääsimme lähtemään, sanoi Hatibu, että hän koettaa Tipolon miesten kanssa rientää eteenpäin niin nopeasti kuin suinkin huolimatta siitä, pysyivätkö nuo toiset mukana vai eivät. Hän toivoi pääsevänsä lähtemään Kawelesta ennen sadekauden alkua, "sillä muuten", sanoi hän, "on meidän melkein mahdotonta kulkea noiden monien virtojen poikki, jotka ovat tiellämme ennen tuloamme Unyanyembeen, jossa on paljon arabialaisia ja jonka liikeyhteys rannikon kanssa on aina voimassa ja vastukseton."
Noudattaen tätä päätöstämme teimme melko pitkiä päivämatkoja — niin pitkiä todellakin kuin nuo norsunluuta kantavat orjat suinkin vain jaksoivat — ja saavuimme noin viiden päivän kuluttua hyvin vuorisille seuduille. Hatibu kertoi noiden vuorien olevan arabialaisten Manyuemaksi nimittämän maan rajana, ja ennenkuin Tipolo oli onnistunut solmiamaan ystävyysliiton muutamien päälliköiden kanssa, olivat vuoret sulkeneet tien sekä pohjoiseen että länteen.
Kiipeäminen noiden vuorien yli vei meiltä kokonaisen päivän. Niiden rinteillä olevissa syvennyksissä kasvavat puut olivat niin pitkät, etten muista sellaisia ennen missään nähneeni, sillä varmasti olivat lyhimmätkin niistä noin kolmesataa jalkaa korkeat. Kaikkein vaikeimmalta näytti kiipeäminen kumminkin tuntuvan meidän norsunluuta kantavista orjistamme, sillä lukuunottamatta työn aiheuttamia vaikeuksia näytti heidän sydämensä kokonaan murtuvan heidän kulkiessaan isänmaansa rajan yli. Tähän asti oli heidän rinnassaan kytenyt toivo päästä jollakin tavalla vapaaksi, mutta tästä päivästä alkaen alkoivat monet heikontua ja kuolivat minkään taudin heitä erikoisemmin vaivaamatta. Luultavasti huomatessaan, etteivät he enää milloinkaan tulisi pääsemään takaisin omaan maahansa, menettivät he niin elämän halunsa, että sortuivat.
Huolimatta siitä kiiruhti Hatibu vain kulkuamme pannen zanzibarilaisensa ja wanyamwesilaisensa kantamaan norsunluuta silloin kun ei muu auttanut, ja siten saavuimmekin hyvin lyhyessä ajassa Tanganjikan rannoille. Muistan enää tuolta nopealta matkaltamme ainoastaan muutamien maitten nimet, kuten Uhiyan, Ubudjwan ja Uguhban. Muutamien kansojen tukkalaite oli hyvin kummallinen muistuttaen jonkinlaista korkeata päähinettä, jonka keskeltä riippui kielenmuotoinen puupalikka. Toiset taasen rumensivat kasvonsa lävistämällä ylähuulensa ja pistämällä tuohon reikään pyöreän puu- tahi kivikappaleen, joka muutti heidän suunsa sorsan nokan kaltaiseksi olematta heille miksikään hyödyksi, tuskinpa kenenkään mielestä koristeeksikaan. Naiset taasen, korvatakseen luultavasti vaatteiden puutteen, olivat tatuoittaneet ruumiinsa etupuolen mitä erilaisimmilla kuvioilla, jotka eivät olleet millään tavalla vastenmielisen näköisiä. Muistellessani noita päiviä, jolloin olin noussut näitä itäänpäin juoksevia jokia vastavirtaan, iloitsin nyt kulkiessani niitä myötävirtaan tietäessäni, että olimme nyt matkalla tuonne toivoni päämäärään, Afrikan itärannikolle. Muistan myöskin muutamia kuumia lähteitä, joissa kaikki matkasta väsyneet miehemme uivat virkistyksekseen. Mutta vaikka olinkin luullut olevani yhtä kestävä kuin toverinikin, olin kumminkin jokaisen päivänmatkan päätyttyä niin väsynyt, että olin iloinen syötyäni minulle valmistetun ruoan ja päästessäni lepäämään, kunnes taasen käskettiin jatkamaan vaivalloista matkaamme.
Päivää ennen Tanganjikan rannalle saapumistamme näimme sen sinisen veden kimaltelevan auringossa kulkiessamme muutamien kukkuloiden yli. Nähdessäni tuon suuren sisäjärven kimaltelevan, kuten näytti, aivan jalkojemme juuressa, en voinut uskoa, että sinne oli vielä monen tunnin vaivalloinen matka, mutta niin kumminkin oli, sillä vuoret, joiden yli juuri olimme kulkeneet, olivat paljon korkeammat kuin olin otaksunut. Saavuttuamme järven rannalle menimme erääseen Ruanda-nimiseen kylään, jonka päällikön huostaan Tipolo oli uskonut muutamia suuria kanootteja. Ne oli vedetty maalle, ja niiden ympärille rakennetut katokset suojelivat niitä auringolta, tuulelta ja sateelta.
Muudan noista kanooteista oli seitsemänkymmenenviiden jalan pituinen, yhdestä ainoasta suunnattomasta puunrungosta koverrettu vene. Se oli niin korkeakin, että seisoessani sen vieressä töin tuskin yletyin katsomaan sisään, eikä käsivarteni ylettynyt sen yli. Parin muunkin kanootin pohjat olivat yhdestä puusta, mutta niiden keulat oli tehty jykeviin kaariin naulatuista lankuista, samoin kuin pienet keula- ja peräkannetkin. Puut, joista nämä kanootit oli koverrettu, olivat kasvaneet Uyoman vuoristossa. Ne sijaitsivat järven länsipuolella, josta ne siintivätkin, pohjoiseen päin paikasta, jossa nyt olimme.
Saatuamme ne suurella vaivalla veteen huomasimmekin, että nuo pari pienempää oli tilkittävä, ja meidän oli pakko vetää ne jälleen maalle. Hämmästyin nähdessäni Hatibun, Bilalin ja muiden zanzibarilaisten rupeavan tuohon työhön. He tekivät työnsä hyvin käyttäen raakaa pumpulia, joka kostuttuaan turpoaa niin kovasti, että saumat tulevat hyvin vedenpitäviksi. Kun kaikki oli saatu valmiiksi, sijoitimme kanootteihin kaiken norsunluumme ja suurimman osan orjistamme, jotka pelkäsivät hirveästi lähteä niin suurelle järvelle kuin Tanganjika oli, vaikka he eivät millään tavalla vetäytyneetkään käyttämästä noita pieniä kanootteja, joihin he olivat tottuneet omilla joillaan. Annoimme loput orjista päällikölle hänen kanoottien hoitamisessa näkemänsä vaivan ja häneltä avuksemme ottamiemme miesten maksuksi.
Nuo pienet kauppiaat, jotka olivat jääneet meistä jälkeen, olivat ponnistelleet äärettömästi saavuttaaksensa meidät kuormitettuine miehineen ennen lähtöämme järvelle. Ja juuri kun olimme irroittamaisillamme veneemme, tulikin heidän lähettämänsä mies rukoilemaan, että odottaisimme ja sallisimme heidän matkustaa kanssamme Kaweleen. "Niin", sanoi Hatibu, "asianlaita on aina vain sama. Tipololla on veneitä, ja nuo miehet haluavat niitä käyttää; Tipololla on pyssyjä, ja nuo miehet turvautuvat niihin. Aina he ovat Tipolon avun tarpeessa, ja sittenkin he tekevät Tipolon kieltämiä tekoja. Heidän tappeluissaankin on Tipolon toimittava välittäjänä." Koska veneissä ei kumminkaan ollut tilaa muille kuin meidän joukollemme, ei Hatibu ruvennut odottamaan, vaan lupasi lähettää veneet takaisin, jotta he saisivat käyttää niitä päästäkseen Kaweleen. Tämäkin oli enemmän kuin he mielestäni ansaitsivat, sillä meillä ei ollut heistä ollut muuta kuin vastusta ja vaaraa koko tuon ajan, jonka matkamme Nyangwesta Ruandaan oli kestänyt.