XXIV.
TANGANJIKAN YLI.
Ensimmäinen päivänmatkamme päättyi noin neljän penikulman päässä pohjoisessa sijaitseviin saariin, joihin nousimme lepäämään. Siellä me viivyimme iltaan asti, jottei meidän olisi pakko soutaa kuumassa auringonpaisteessa lähdettyämme lopullisesti pitkälle matkallemme. Toisella rannalla oleva paikka, johon meidän oli pyrittävä, oli eräs korkea niemi, jota Hatibu sanoi nimitettävän Kungweksi. Se oli eteläisin näistä saarista ja Kawelesta näkyvä, noin neljänkymmenen penikulman päässä oleva paikka.
Heti auringonlaskun jälkeen miehitimme kanootit. Se, johon Hatibu ja minä sijoituimme, oli melkein kokonaan zanzibarilaisten miesten hallussa. He liikuttelivat taitavasti suuria, pyöreästä puusta tehtyjä ja lyhyen paalun päässä olevan piikin ympäri kääntyviä airojaan. Muut kaksi kanoottiamme, joita näitten veneitten huoltajapäälliköltä palkkaamamme miehet kuljettivat, oli varustettu melko kapealapaisilla meloilla. Kaikki meikäläiset, lukuunottamatta noita onnettomia orjia, olivat hyvin iloissaan tietäessään saavansa pian puhutella omia kansalaisiaan, joilta he saisivat kuulla uutisia omista rakastamistaan saarista ja Unyanyembestä. Sitten he tiesivät saavansa pöyhistellä ja kerskailla olleensa Manyuemassa sekä mahtailla niiden rinnalla, jotka eivät milloinkaan olleet käyneet järven länsirannikolla. Soutaessaan lauloivat he nuotittomia lauluja, kuvaillen niissä, miten verrattomat makeanleivän päivät heille pian koittaisivat, ja ylistellen itseään urhoollisiksi ja kunnollisiksi miehiksi, koska he olivat saaneet niin paljon aikaan. Kun mies, joka lauloi soolo-osat, keksi jotakin erikoista, yhtyivät kaikki muut heti kuoroon nautinnolla, soutaen samalla niin kovasti, että tuo kömpelö vene vallan liiteli laineilla.
Järvi oli tänä kauniina yönä sanomattoman ihana. Toista neljännestään kuluttava kuu levitti pehmeää hopeanhohtoista valoaan aalloille, näyttäen meille samalla järveä ympäröivien vuorien ääriviivat. Istuin perääpitävän Hatibun vieressä peräkannella niin kauan kuin kuu oli näkyvissä. Huvittelin yksinkertaisesti, sillä raikas järvi-ilma ja tällainen vaivaton kulku tuntuivat minusta suloisilta. Kun kuu laskeutui lännestä näkyvien vuorten taakse ja miehet lopettivat laulunsa herkeämättä silti soutamasta, laskeuduin pitkäkseni ja kietouduttuani mattoihin rupesin katselemaan troopillisen taivaan loistavia tähtiä, jotka riippuivat tummansinisestä taivaasta kuin kultaiset lamput, kunnes nukuin nähdäkseni unta isästäni ja Petrelistä.
Uneksin olevani Petrelin kannella myrskyisenä yönä, ja koska en ollut oikein varuillani, kaatoikin kannelle syöksähtänyt aalto minut kumoon ja minä vyöryin veden mukana suojanpuoleiselle pyykatille — jolloin heräsin huomatakseni, että kanootti keikkui hirveästi puskiessaan vastatuulen korkealle kohottamia aaltoja vastaan ja että minä olin vyörynyt paikoiltani peräkannen toiselta puolelta toiselle. Tähtiä ei ollut enää näkyvissä yhtään, ja tuuli vihureineen oli synnyttänyt hirveän ristiaallokon. Noista kahdesta muusta kanootista ei näkynyt jälkeäkään, ja omaamme tuli alituisesti niin paljon vettä, että viiden miehen oli pakko ammentaa sitä yhtä mittaa pois, orjien maatessa kanootin pohjalla ja valittaessa ja kirotessa onnetonta kohtaloaan ja vaikeroidessa kovan meritaudin kynsissä.
Tuuli oli alkanut puhaltaa samalla kertaa sekä kaakosta että lounaisesta ajaen meidät niin kauaksi pohjoiseen Kungwesta, johon olimme olleet matkalla, että meidän olikin koetettava päästä toisen Kabogo-nimisen niemen suojaan. Koska maamatkamme Kaweleen siten melkoisesti lyhenisi, en ollut ollenkaan pahoillani, ja noin parin tunnin kuluttua pääsimmekin pieneen lahdelmaan, jossa olimme suojassa sekä tuulelta että aalloilta. Siellä oli vanha leiripaikkakin, ja pian me saimme nuotiot palamaan kuivataksemme vaatteemme ja keittääksemme ruokamme. Orjaraukatkin näyttivät olevan iloissaan pelastuttuaan luulemastaan suuresta vaarasta.
Heti kun kanootti oli tyhjennetty ja miehet olivat ruvenneet tilkitsemään sen aallokossa saamia vuotoja, ehdotti Hatibu minulle, että lähtisin hänen kanssaan niemen korkeimmalle kohdalle katsomaan näkyisikö toisia kanootteja.
Tultuamme sinne näimme toisen veneen taistelevan vielä aaltoja vastaan ja ilmeisesti koettavan päästä meidän ja Kungwen välissä olevaan suureen lahteen mennäkseen sitten Kungwehen suojaista rantaa pitkin. Toisesta, kaikkein suurimmasta, yhdestä puusta koverretusta kanootista emme nähneet jälkeäkään, ja Hatibu sanoi suuresti pelkäävänsä, että se niin ankarassa aallokossa kuin meillä oli ollut kestettävänä oli kaatunut ja kaikki siinä olleet ihmiset olivat hukkuneet tavaroineen. Hän käski sytyttää suuren nuotion merkiksi tuolle äsken näkemällemme kanootille. Kun se oli leimahtanut palamaan, näimme kanootin muuttavan suuntaansa ja saapuvan pian samaan lahdelmaan, johon mekin olimme päässeet suojaan.
Niin pian kuin se oli saapunut, kyselimme levottomina sen miehistöltä, oliko se nähnyt tuota hävinnyttä alusta, mutta he eivät sanoneet nähneensä sitä sitten saarista lähdettyä. Kuta pitemmälle yö kului kukkulalle asettamiemme vahtien mitään huomaamatta, sitä taipuvammat olimme me muut myöntämään oikeaksi Hatibun otaksumisen että kanootti miehistöineen oli painunut aaltoihin.
Sanoin heille, että vaikka se olisikin kaatunut ja tyhjentänyt sisältönsä aaltoihin, ei se kumminkaan ollut voinut upota, ja ehdotin senvuoksi, että lähtisimme sitä etsimään pelastaaksemme mahdollisesti sen varassa pysyttelevät ihmiset. Ehdotukseni ei saanut kannatusta, sillä kanoottien soutajat sanoivat olevansa liian väsyneitä voidaksensa lähteä vesille jälleen. "Ja sitäpaitsi tulee jo yö", huomauttivat he, "ennenkuin pääsemme lähtemäänkään." Painostin kumminkin, että meidän oli etsittävä tovereitamme, ja vihdoin vaikuttivat puheeni sen verran, että Hatibu päätti seuraavana aamuna päivän koittaessa lähteä heitä hakemaan.
Kanootin poissaolo suretti meitä ja pahoitti mielemme niin, ettei leiritultemme ääressä sinä yönä laulettu eikä laskettu leikkiä, kuten edellisenä yönä veneessä. Auringon laskiessa aikoi Hatibu kutsua tähystäjät pois ja käskeä sammuttaa merkkinuotiot, mutta minä sain hänet taivutetuksi niin, että hän antoi niiden palaa. "Sillä voihan olla mahdollista", sanoin minä, "että nuo poissa olevat kelluvat jossakin selällä turvallisesti, ja heti tulen nähtyään tulevat he tietysti tänne menemättä Kungwehen."
Hän suostui siihen ja siinä hän menettelikin viisaasti, sillä aamuyöllä kuun laskeuduttua kuulimme melojien laulua ja hetken kuluttua liukui tuo kaivattu kanootti lahdelmaan. Sen miehistön kertomus oli hyvin lyhyt ja yksinkertainen. Oltuaan noin tunnin järvellä olivat he huomanneet parin heikäläisen jääneen maihin ja heidän oli ollut pakko palata niitä hakemaan. Mutta kun tuuli oli juuri silloin kiihtynyt, olivat he pysyneet maissa kunnes se oli jälleen tyyntynyt, mikä tapahtui vasta iltapäivällä. Silloin olivat he lähteneet vesille suunnaten kulkunsa Kungwetä kohti, mutta huomattuaan tulemme heti auringonlaskun jälkeen olivat he kääntäneet keulan Kabogota kohti.
Kaikki muuttui nyt kuin taikaiskusta, ja huolimatta yöstä alkoivat miehet tanssia ja laulaa välittämättä ollenkaan seuraavan päivän kovasta työstä. Paljon ennen päivän koittoa oli kanootit kuormitettu, ja päästyämme järvelle suuntasimme matkamme rannikkoa pitkin Kawelea kohti. Sievä etelätuuli rupesi pian puhaltamaan. Käänsimme keulat maihin ja leikattuamme rannalta muutamia bamburuokoja mastoiksi levitimme kangaskappaleita ja mattoja jonkinlaisiksi purjeiksi, jotka auttoivat kulkuamme melkoisesti. Noin kello kahden aikaan päivällä sivuutimme vuolaan Malagarazin punaisesta mudasta muodostuneen pitkän suistomaan ja rupesimme lähestymään nientä, jonka takana Kawele kuulemma sijaitsi. Vaikka tuuli tyyntyikin auringon laskeutuessa, jatkoivat miehet kumminkin työtään, ja kun he vihdoin lakkasivat soutamasta, olimme vain puolen tunnin matkan päässä päämäärästämme. Ainoa syy, miksi emme menneet perille asti, oli, ettei pelätystä Manyuemasta norsunluuta ja orjia kuljettavan karavaanin sopinut mennä kaupunkiin niin mitättömillä kulkuneuvoilla kuin kalastajakanooteilla. Ei, vaan sen mennessä sinne oli ammuttava, rummutettava ja heilutettava lippuja. Kaikki norsunluun kantajat oli järjestettävä kulkemaan edellä, jotta ihmiset selvästi huomaisivat, millaisia rikkauksia Tipolo oli koonnut kauas ulottuvilla matkoillaan.
Heti kun auringon ensimmäiset säteet alkoivat kullata idässä sijaitsevien vuorten huippuja, nousivat kaikki makuultaan ja hienouksia, joiden olemassaolosta minulla ei ollut aavistustakaan, jaettiin kaikille. Manyuemalaisia keihäitä ja kilpiä ja kaikenlaisia Nyangwen takana käydyissä taisteluissa saamiamme voitonmerkkejä asetettiin nähtäviksi, etu- ja peräkannella olevat rummut laitettiin käyttökuntoon ja kanoottimme perään pystytti Hatibu valko- ja punaraitaisen lipun, johon oli kirjoitettu muutamia koraaninlauseita. Miehemme saivat seepran harjasta tahi puhvelin taljoista valmistetut päähineet, ranteet ja nilkat koristettiin helmi- ja kuparirannerenkailla, ja kaikki, jotka olivat pyssyjen onnellisia omistajia, saivat paljon ruutia.
Niin pian kuin nämä valmistelut oli suoritettu, lähdimme jälleen matkalle, ja kaikkien kolmen kanootin miehistöt alkoivat laulaa iloista laulua. Muita surullisia kasvoja en voinut huomata kuin noiden onnettomien orjien, joiden lukumäärää olivat kuolemantapaukset ja kaupat pahasti vähentäneet Nyangwesta lähtömme jälkeen. Rannalla olevat ihmiset kuulivat pian miestemme laulun, ja pieniä katselijajoukkoja alkoi kokoutua rannan mataloille punaisille kallioille katselemaan Tipolon veneiden paluuta kaukaisesta Manyuemasta. Muutamat heistä näyttivät rientävän viemään sanaa arabialaisille ja Zanzibarista kotoisin oleville vapaille miehille, että nuo, jotka olivat uskaltaneet lähteä järven poikki kaukaisiin ja outoihin maihin, olivat nyt palanneet.
Pian kuulimme rumpujen pärinää ja torvien toitotustapa saavuttuamme lähemmäksi rantaa ja kierrettyämme muutaman niemekkeen olikin meillä jo edessämme Kawele arabialaisine taloineen ja täydessä käynnissä olevine markkinoineen. Markkinarahvaan joukossa oli paljon valkoisiin vaatteihin pukeutuneita arabialaisia tulossa maihinnousupaikalle ja heidän mukanaan miehiä, jotka pärisyttivät rumpuja, puhalsivat torviin, huusivat ja tanssivat. Siihen me vastasimme oikein kuninkaallisesti, sillä en mitenkään olisi voinut uskoa, että ihmiskurkuista lähtee sellainen möly, kuin meikäläiset lähestyessään laituria päästivät, ampuen vielä lisäksi pyssyillään, rummuttaen ja puhaltaen torviin. Tuo yleinen riemu tarttui niin minuunkin, että huusin kurkkuni käheäksi ja ammuskelin kuin hullu Hatibun minulle luovuttamalla pyssyllä.
Kolme kertaa oli meidän soudettava edestakaisin pitkin rantaa ennen maihinnousuamme. Sitten asetimme veneemme vierekkäin keulat rantaan päin ja huoahdimme hetkisen. Kun me sitten syöksyimme maata kohti, muutimme ammuntamme oikein pikatuleksi ja huusimme kovemmin kuin milloinkaan ennen.
Heti kun kanoottien keulat koskettivat maahan, tarttuivat niihin sadat palvelusintoiset kädet vetäisten veneet kauas rannalle. Silmänräpäyksessä oli Hatibu miehineen noiden odottavien ystäviensä sylissä, jotka heittivät norsunluun ja muut tavarat heti selkäänsä viedäkseen ne Tipolon taloon. Naiset ja lapsetkin, pienet neli- tahi viisivuotiset pojannulikat, olivat tulleet vastaan haluten kantaa jotakin, mitä tahansa, sillä ei ollut väliä, kunhan se vain oli noille Manyuemasta tulleille miehille kuuluvaa tavaraa.
Hälinä oli sellainen, että sitä on mahdoton kuvata. Ensiksikin oli siellä tuo kaikkialta järven rannoilta sinne kokoutunut markkinarahvas, joka Kawelen markkinoilla sai tavaransa kaupaksi. Siellä oli myytävänä sekä tuoretta että kuivaa kalaa, lihaa, lintuja, munia, Ubwarin hamppua, Uviran rautaa ja saviteoksia, Uvinzan suolaa, norsunluuta ja orjia. Heimot voitiin erottaa toisistaan tatuoimistavoistaan, tukkalaitteistaan ja asestuksestaan. Sitten siellä oli arabialaisia zanzibarilaisine miehineen ja wanyamwesiläisine kantajineen, jotka kaikki olivat nyt lopettaneet ostamisensa ja myymisensä toivottaaksensa tervetulleiksi Manyuemasta palanneet ystävänsä.
Kului monta tuntia, ennenkuin tulomme aiheuttamat kiihtymys ja ilo olivat tyyntyneet. Mieleni muuttui vastoin tahtoanikin surulliseksi, koska siellä ei ollut ketään erikoista ystävää toivottamassa minua tervetulleeksi, semminkin, kun mitättöminkin tovereistani helposti löysi ihastuneita kuuntelijoita kummallisille kertomuksilleen ihmeellisistä seikkailuista. Huomasin kumminkin, ettei Hatibu ollut unhottanut minua, sillä minulle annettiin erikoinen huone, ja ateria, joka tuotiin eteeni, oli sellainen, etten Nyangwessa olevassa Tipolon talossa ollessani ollut sellaisesta voinut uneksiakaan. Curryä, riisiä, kalaa, pihviä, vehnäpullia, makeisia, voita, kahvia ja maitoa oli pöydälläni enemmän kuin jaksoin syödä. Jos minulla olisi ollut pohjaton vatsa, kuten Jättiläistentappaja-Jaakolla, tahi niin hyvä ruokahalu kuin Osterinsyöjä-Dandolla, en olisi kumminkaan jaksanut syödä kaikkia eteeni kannettuja ruokia. Hatibu seisoi vieressäni kehoittaen minua syömään ja selitellen, että Ujijin Kawelessa oli tarpeeksi kaikkea. Sitten hän lisäsi, etteivät arabialaiset olisi tyytyväisiä, ellen söisi kaikkia heidän lähettämiään herkkuja.
Hetken kuluttua huomasi kumminkin Hatibukin sen mahdottomaksi ja opasti minut erään suuren talon kuistikolle, johon etevimmät arabialaiset olivat kokoutuneet kuuntelemaan uutisia Tipolosta ja Manyuemasta ja kertomaan meille, mitä oli tapahtunut Tipolon veljen lähdettyä Kawelesta. Jokaisen Manyuemassa käyneen miehen nimi tahdottiin tietää. Kuullessaan, että se tahi se oli kuollut, sanoivat he: "Jumalan tahto, Jumalan tahto", mutta saadessaan tietää sen tahi sen olevan vielä hengissä, kysyivät he heti: "Kuinka monta orjaa ja paljonko norsunluuta hän on hankkinut?" Kertomusta tuosta taistelusta, johon ainoastaan Hatibu, Bilal ja minä koko joukostamme olimme ottaneet osaa, kuunneltiin hyvin tarkkaavaisesti, ja heidän hämmästyksensä oli ääretön, kun kuulivat, että minä, valkoinen mies, olin päässyt hengissä niin monista vaaroista ja vastuksista.
Hatibu ja hänen toverinsa saivat vastata monien kysymyksiin, mihin nuo muut hänen mukanaan olleet miehet olivat joutuneet, ja selitettyään asian tyydyttävästi saivat he vasta ruveta kyselemään millaisessa kunnossa Kawalesta rannikolle johtava tie oli. Meille sanottiin, että tie oli hyvä ja sen varrella asuvat heimot ystävälliset. Muita rauhattomuuksia ei ilmoitettu viime aikoina olleen kuin eräs watutalaiskaravaanin hyökkäys, joka oli kumminkin torjuttu niin perinpohjaisesti, ettei sellaisen uudistumista kenenkään tarvinnut pelätä pitkiin aikoihin.
Elämä alkoi niin ollen tuntua aivan ruusuntuoksulta, ja paneutuessani nukkumaan sinä iltana tuntui minusta tuo aika, jolloin jälleen saisin nähdä omia kansalaisiani ja kuulla omaa äidinkieltäni, olevan hyvin lähellä.