XXV
VASTUKSIA JA VAAROJA.
Vaikka Hatibu olisikin yhtä mielellään jatkanut matkaamme kuin minäkin, oli hänellä kumminkin niin paljon asioita, että meidän oli viivyttävä Kawelessa monta viikkoa, sen sijaan että olisimme suoriutuneet lähtemään sieltä muutamissa päivissä, kuten ensin olin luullut. Minulla oli kyllä niin hyvä asunto, ruoka ja ystävällisten arabialaisten antamat hyvät vaatteet, ettei minulla ollut mitään valittamista mutta kumminkin odotin ikävöiden tuota hetkeä, jolloin meidän jälleen oli lähdettävä eteenpäin.
Hatibu myi täällä kaikki orjansa ja palkkasi heidän sijaansa norsunluun kantajiksi wanyamwesiläisiä jotka halusivat palata kotimaahansa. Minun on pakko tunnustaa, että olin hyvin iloinen päästessäni näkemästä noiden orjaraukkain päivittäisiä kärsimyksiä.
Niin kunnon tovereja kuin Hatibu ja Bilal minulle olivatkin olleet en kumminkaan voi olla mainitsematta välinpitämättömyydestä, jolla he suhtautuivat noiden ihmisraukkain kärsimyksiin. Heille oli aivan sama, elivätkö vai kuolivatko nuo orjat, joista he eivät välittäneet enempää kuin villeistä pedoista. Moniin väitteisiini vastasivat he vain: "Mitä sillä on väliä, nehän ovat vain pakanoita ja orjia!" ja vaikka he eivät sekautuneetkaan ponnistuksiini huojentaa orjain kohtaloa, suhtautuivat he kumminkin asiaan hyvin välinpitämättömästi, ja luulen todellakin, että olin heidän mielestään hullu, kun vaivauduin tekemään sellaista.
Nyt olimme siis päässeet heistä. Puoleksi nälkiintyneiden, kahlehdittujen orjien asemesta kantoivat nyt norsunluutamme rotevat wanyamwesiläiset, jotka hamasta lapsuudestaan olivat niin tottuneet matkustamiseen ja raskaitten taakkojen kantamiseen etteivät arabialaiset voineet saada mistään muualta niin tottuneita ja kestäviä kantajia. Viisi- tahi kuusikymmentä naulaa painavaa tahi keveämpääkin torahammasta kantamaan tarvittiin aina pari orjaa, jota vastoin näistä nyt kantajiksemme palkatuista rotevista miehistä oli seitsemän- tahi kahdeksankymmentä naulaa painava taakka kohtuullinen yhden miehen kantamus. Eräs mies kantoi kumminkin yksinään suurimman varastossamme olevan, sadanviidenkolmatta naulan painoisen hampaan vaatimattakaan muuta palkintoa tuosta ylimääräisestä työstään kuin tuon raskaimman taakan kantamisen suoman ylpeyden.
Matkustaessamme oli meidän kumminkin mukauduttava noiden miesten tahtoon. Heidän johtajansa määräsi aina, mitä tietä meidän oli kuljettava, missä pysähdyttävä syömään ja missä nukkumaan. Hän käveli aina karavaanimme etunenässä kantaen taakkaansa kuten muutkin ja ollen koristettu mitä kummallisimmalla tavalla helmillä ja höyhenillä. Lähestyessämme jotakin kylää pukeutui hän punaiseen boikangasviittaan, johon hänellä oli oikeuskin, koska se kuului hänen palkkaetuihinsa. Sitäpaitsi kuuluivat hänelle kaikki miesten tappamien eläimien päät, kuten lintujen, vuohien ja kaikkien ampumiemme villien eläinten. Ne hän sitten keitti jollakin erikoisella tavalla ja söi suuhunsa toveriensa kanssa.
Lähdimme matkallemme varhain eräänä aamuna. Kuljettuamme ensin kanootilla ja veneillä erääseen neljän penikulman päässä Kawelesta olevaan paikkaan päästäksemme kulkemasta järveen laskevan joen poikki, saimme kävellä jonkun matkaa tasaista maata, ennenkuin kiipeämisemme sen takana sijaitseville matalille vuorille alkoi. Orjien ja wanyamwesiläisten kantajien eroa ei voitu missään niin selvästi huomata kuin nyt noustessamme näille kukkuloille. Sen sijaan että he olisivat menetelleet kuten orjat jotka tällaisessa tilaisuudessa olisivat levänneet kymmeniä kertoja ja viipyneet huipulle noustessaan monta tuntia, hyökkäsivät wanyamwesiläiset tuota jyrkkää vuorta ylös kuin jotakin linnoitusta vastaan, pysähtymättä hetkeksikään luultavasti näyttääkseen meille miehuuttaan ja voimiaan. Viidenkymmenen minuutin kuluttua pysähdyimme huipulle huoahtamaan ja sanomaan hyvästit Tanganjikalle.
Näköala oli ihmeellinen ja ihana. Vuoren rinteillä kasvavan vankemman metsän tummuuteen sekautui heleänvärisiä kukkivia akasialehtoja. Jalkaimme juurella päilyi syvälle maahan pistävä sininen lahdelma, ja sen takana levisi Tanganjikan ääretön ulappa loistaen auringossa kuin kiilloitettu messinkilevy, jossa kalastajain kanootit ja nuo lukemattomien jokien tähän mahtavan Kongon äärettömään säiliöön tuomat uivat saaret näyttivät vain pieniltä pilkuilta kaukaa siintävien Ugoman vuorten pilventapaisia tummia varjoja vastaan. Katsoessani sisämaahan päin näin vain pelkkää metsää, josta siellä täällä kohosi pilvien peittämiä vuorten huippuja. Siellä täällä nousevat savupatsaat ilmaisivat kumminkin ihmistenkin eksyneen sinne asumaan, eivätkä ukarangalaisten kylät kuulemma olleetkaan kaukana.
Pystytimme ensimmäisen leirimme erään heidän kylänsä läheisyyteen. Porttiin, josta ei meillä kellään ollut lupa kulkea, oli naulattu irvistelevä ihmisen pääkallo, joka ilmaisi, kuinka vähän Kawalen puolisivistys oli voinut vaikuttaa näihin ympäristössä asuviin villeihin heimoihin. Vaikka tuo kuoleman irvistelevä jäännös näyttikin kauhealta ja pahaaennustavalta, näyttivät ihmiset kumminkin olevan halukkaat tulemaan leiriimme vaihtaakseen linnuilla, munilla, banaaneilla ja muilla elintarpeilla kuivattua kalaa, jota olimme ottaneet mukaamme suuret määrät.
Illalla juttelin Hatibun kanssa kaikesta meitä odottavasta. Hän sanoi minun saavan olla varman ainakin yhdestä asiasta, nimittäin että Unyanyembeen asti me ainakin kulkisimme nopeasti, sillä kantajat oli palkattu määräämättömäksi ajaksi ja olivat nyt matkalla kotiinsa päin. Seuraavana aamuna huomasinkin jo, ettei heidän tarkoituksensa ollut vitkastella, sillä paljon ennen auringonnousua herätti johtajan torvi nukkuvat, ja niin pian kuin päivän ensimmäinen sarastus auttoi meitä erottamaan, miten voimme kiertää tien vaikeudet, nostettiin taakat hartioille ja lähdettiin liikkeelle. Painoimme sitten eteenpäin pysähtymättä, lukuunottamatta yhtä päivää, jolloin ostimme suolaa, koska se kuulemma oli haluttua tavaraa matkan varrella. Vaihdoimme siihen kaiken Kawelesta mukaan ottamamme kuivatun kalan. Leirimme haju tämän kaupan kautta melkoisesti parani.
Oli omituista katsella, miten alkuasukkaat valmistivat tuota suolaa. He vain yksinkertaisesti keittivät mutaa suurissa saviruukuissa, erottivat sitten siitä veden siivilöimällä sen lehdistä ja ruohoista valmistettujen karkeatekoisten seulojen läpi ja kiteyttivät sitten suolan tuosta liuoksesta haihduttamalla. Tavallisesti ei tuo ensimmäinen suola kelvannut vielä mihinkään, ja temppu oli uudistettava neljä tahi viisi kertaa, ennenkuin tuota likaisen hiekan näköistä suolaa voitiin käyttää. Hämmästyin suuresti huomatessani, että vaikka tuo koko maa oli kyllästytetty suolalla, ei virtojen ja purojen vesi maistunut suolaiselta, vaan oli hyvin raikasta ja makeaa.
Kuuden päivän kuluttua Ujijista lähtömme jälkeen saavuimme Malagarazille, jonka punaisenruskean veden olimme nähneet sekoittuvan Tanganjikan siniseen veteen matkallamme Kaweleen. Siellä oli meidän sovittava lauttaus päällikön ja hänen lukuisten apuaistensa kanssa päästäksemme tuon nopeasti virtaavan joen poikki. Siinä ei ollut kahlaamoita ja koska ei sen matalikoilla kasvanut puitakaan, emme voineet rakentaa siltaa sen yli, ja sen vuoksi oli meidän turvauduttava kanootteihin.
Neuvottelut saadaksemme mennä sen yli kysyivät sekä aikaa että kärsivällisyyttä. Kun vihdoinkin kaikki oli saatu järjestetyksi, ajattelin, että meitä ja tavaroitamme toiselle rannalle vievät veneet olisivat varmasti aivan mitättömät. Saapuessamme virran rannalle, joka oli kaislojen peitossa, noin tuntia jälkeen auringonnousun emme nähneet merkkiäkään miehistä emmekä kanooteista, jotka oli luvattu varustaa meille maksettuamme niistä kunnollisen korvauksen. Hatibu lähetti heti sanan päällikölle, että tämä kiiruhtaisi miehiään. Istuuduimme kärsivällisesti odottamaan niiden takaisin tuloa juuri kaislikon laidassa olevalle pienelle ylängölle. Pian näimmekin parin miehen pään sukeutuvan esiin kaislikosta ja Hatibu huusi "Pysähtykää, pysähtykää, me näemme teidät jo!"
Kaikki miehet yhtyivät hänen huutoonsa ja tartuttuaan kantamuksiinsa tunkeutuivat he kaislikon läpi virran rannalle. Sieltä me löysimme pari esinettä, joita ehkä joskus maailmassa oli sanottu kanooteiksi, mutta nyt ne olivat sellaisessa kunnossa, ettei tuo nimitys sopinut niille ollenkaan. Ne olivat ohuista puunkuorista tehtyjä, parikymmentä jalkaa pitkiä kapineita, joiden keulat ja perä oli puristettu yhteen ja ommeltu niin, että ne oli saatu muodostumaan noin viisitoista tuumaa leveiksi ja kaksitoista tuumaa syviksi kaukaloiksi. Niiden toisessa päässä, joko keulassa tahi perässä, en voi sanoa kummassako, seisoi mies, joka kuljetti tuota hullunkurista alustaan pitkällä sauvoimella tyrkkien kareista ja soutaen silloin, kun sauvoin ei ylettynyt pohjaan. En kuuna kullan valkeana ollut nähnyt niin hauraita ja huojuvia veneitä, ja senvuoksi rupesin pelkäämäänkin, ettemme pääsisi niillä yli kunnollisesti, semminkin, koska minulle oli kerrottu, että joessa oli hirveän paljon krokodiilejä. Jos toinen vene sattuisi kaatumaan, olivat toisen mahdollisuudet kuin kaksi yhtä vastaan sen hyväksi, että nuo hirviöt kaataisivat senkin.
Yksi ainoa mies kuormineen ja kuljettaja upottivat jo tuon hauraan kaukalon syvemmälle kuin oli oikein terveellistä. Seurasin levottomana ensimmäisen parinkymmenen miehen suuruisen joukon ja heidän kantamuksiensa ylikuljettamista. Koska en huomannut mitään onnettomuutta, rohkaisin mieleni ja astuin varovaisesti ja sievästi kanoottiin. Polvistuin sen pohjalle ja tartuttuani sen laitoihin, jos nyt niitä sellaisiksi voitiin sanoa, käskin tyrkkäämään veneen ulommaksi. Veden poristessa rystysiäni vasten ja silloin tällöin ryöpsähtäessä veneeseenkin luulin jo varmasti joutuvani perikatoon, mutta musta kuljettajani oli niin näppärä pitämään heilakkaa purttaan kohdallaan kuin nuorallatanssija ja niin pääsin toiselle rannalle, ollen kiitollinen, että olin jollakin keinoin onnistunut kulkemaan Malagarazin yli terveenä ja vahingoittumattomana.
Niin pian kuin olin päässyt yli, käski Hatibu minun mennä Bilalin ja jo ylipäässeitten miesten kanssa erääseen läheisyydessä olevaan kylään, johon meidän oli määrä asettua yöksi. Hän lisäsi vielä, että nyt olivat meidän ja Unyanyemben välillä olevat vaikeudet ja vaarat loppuneet. Läksimme heti liikkeelle ja saavuimme pian erääseen suureen linnoitettuun kylään, jossa majoja oli varattu meille asunnoiksi. Katsellessani sen huolellisesti valmistettuja varustuksia tuntui niiden merkitys sanovan minulle, että seutu oli kaikkea muuta, mutta ei rauhallinen, ja ajattelin, että Hatibu oli puhunut toivorikkaammasti kuin hänellä oli ollut oikeus.
Kylän päällikkö tuli juttelemaan kanssamme ja katselemaan valkoista miestä. Bilal kuuli häneltä, että watutalaiset, joista me jo olimme kuulleet Ujijissa, olivat vielä sotajalalla. "Ne ovat polttaneet monta kylää ja olisivat varmasti hyökänneet tämänkin kimppuun, ellei muisto eräästä entisestä taistelusta, jossa he kärsivät suuren tappion, olisi pitänyt heitä loitolla", sanoi päällikkö. Nämä olivat todellakin huonoja uutisia. Päällikön uutisten todenperäisyyden todistivat sinä iltana pakolaiset, jotka olivat rientäneet sinne noiden ryövärien hävittämistä kylistä. Kun yö pimeni, näimme liekkien punaavan taivaan niillä tahoilla, missä nuo ryövärien murhan- ja ryöstönhimon loputtua palamaan sytytetyt kylät olivat. Minulle kerrottiin, etteivät watutalaiset milloinkaan säästä miehiä, vaimoja eivätkä lapsia, ja ainoa turva heidän hyökkäyksiltään oli pako tahi onnistunut vastustaminen.
Hatibu ja Bilal tulivat hyvin levottomiksi kuultuaan nämä uutiset, ja vaikka he eivät epäilleetkään, että päällikkö puhui totta sanoessaan voivansa puolustautua linnoitetussa kylässään vaikka kuinka hurjia watutalaisten hyökkäyksiä vastaan, eivät he halunneet sotkeutua sittenkään taisteluun heitä vastaan ja menettää aikaa, vaan alkoivat neuvotella, miten he voisivat karttaa heitä. Johtaja, joka myös oli läsnä neuvottelussa, sanoi: "Watutalaiset ovat hyvin hurjia. He ovat kuin hulluja ja vihaisia kuin paholaiset."
"Sen me kyllä tiedämme", vastasi Hatibu. "Emme kysy nyt teiltä, mitä kaikki ihmiset tietävät. Haluamme kuulla ymmärtäväistä puhetta emmekä tyhmyyksiä."
"Niin", vastasi mies, "tie Unyanyembeen ei ole pitkä. Se ei kumminkaan hyödytä teitä ollenkaan, sillä watutalaiset ovat siellä."
Mielestäni ei kannattanut puhutella miestä, joka vastaili tuohon tapaan, ja sanoinkin sen Hatibulle. Hän sanoi tuon miehen tietävän toisen pitemmän tien. "Ja jos hän vain ehdottaa", lisäsi hän, "että matkustaisimme sitä, käy kaikki mainiosti, mutta jos minä vihjaisen sinne päinkään, kieltää hän jyrkästi."
Oltuamme jonkun aikaa ääneti sanoi Hatibu, ettei kyläänkään jääminen kannattanut ja aikoi senvuoksi palata Ujijiin.
Kuullessaan sen näytti johtaja vaivautuneelta ja sanoi: "Aiotteko palata takaisin? Ei! Norsunluu jääköön tänne ja te saatte mennä, mutta minä aion miehineni lähteä kotiimme veljiemme luokse. Me emme ainakaan käänny takaisin!"
Nyt seurasi toinen pitkä vaitiolo, jonka johtaja vihdoin rikkoi sanoen: "Kuulkaahan minua, herrat! Tiedän erään toisenkin tien, jonne watutalaiset eivät tule, mutta se on hyvin pitkä. Meidän on oltava monta päivää metsissä ja erämaissa näkemättäkään kyliä. Mutta jos herrat käskevät, lähden minä miehineni tuollekin tielle, ja me saavumme varmasti Unyanyembeen turvallisesti."
Tätä oli Hatibu juuri odottanutkin, mutta ei halunnut ilmaista mielihyväänsä suostumalla heti, vaan oli muka taipuvaisempi seuraamaan johtajaa tuota tavallista tietä. Vihdoin hän sanoi suostuvansa johtajan ehdotukseen, jolloin tämä hyppäsi heti seisoalleen sanoen: "Lähtekäämme siis heti! Nyt on jo yö ja watutalaiset nukkuvat. Aamulla olemme jo kaukana heistä ja huomenillalla saavumme Kawendin vuoristoon, johon ne eivät voi meitä seurata."
Silmänräpäyksessä oli tulinen touhu käynnissä. Kun nukkuvat miehet oli herätetty, sidottiin taakat heidän hartioilleen, ja sitten kuin päällikkö oli taivutettu kauniilla lahjalla aukaisemaan kylänsä portit, poistuimme nopeasti.
Koko yön kuljimme sitten erästä kapeata polkua ja huomasimme aamulla olevamme erään vuorisen maan rajalla. Pohjoisessa olevat laajat alankomaat olivat enimmäkseen metsäiset mutta lukemattomista aukeamain keskellä olevista kylistä kohoava synkkä savu ilmaisi, että watutalaiset olivat sielläkin tekemässä pahoja töitään. Etelästä taasen näkyi vain tasahuippuista vuoristoa, jonka äkkijyrkät sivut kohosivat suurista viidakoista. Edessämme oli Kawendin ylätasanko, jonka yli polkumme johti.
Pysähdyimme hetkeksi levähtämään ja keittämään hieman ruokaa, mutta pian huusivat nuo rautalihaksiset wanyamwesiläiset, että oli jo aika lähteä, ja vaikka olin väsynyt ja uninen, oli minun pakko seurata mukana. Pian kiipeilimme me nopeasti vuorten rinteillä erästä suurta jokea kohti, joka näkyi alempaa. Kysyin Hatibulta, pääsisimmekö sen yli, koska se näyttää liian leveältä kahlattavakseni. "Ja eihän täällä ole kyliäkään", sanoin, "joista voisimme saada kanootteja lainaksi, kuten Malagarazin yli kulkiessamme."
"Niin kyllä", sanoi Hatibu, "mutta johtaja sanoo meidän pääsevän sen yli ruohoa pitkin."
"Ruohoako pitkin? Miten sellainen käy päinsä?"
"Odota, Frank, niin saat sitten nähdä", vastasi Hatibu.
Seuratessani miehiä ihmettelin vieläkin tuota asiaa. Mutta lähestyessäni joen rantaa hämmästyin huomatessani muutamien miesten jo olevan toisella rannalla ja muutamien kävelevän, kuten olin näkevinäni puiden ja ruohokon välitse, joen pinnalla. Tultuani veden rajaan näin, että vaikka sekä oikealla että vasemmalla puolellamme olikin avovettä, oli joen pinta juuri meidän kohdaltamme peitetty papyrys- ja muilla vesikasveilla kuin matolla, joka oli tarpeeksi paksu ja kestävä kannattamaan meidän painomme yli kulkiessamme. Kaikki miehemme näyttivätkin epäröimättä uskaltavan lähteä tuolle jo näöltäänkin petolliselle pinnalle.
"Näetkö nyt, miten se käy päinsä, Frank?" kysyi Hatibu, "Seuraa minua ja astu aina samaan paikkaan kuin minäkin, koska siinä on joskus reikiäkin, jollaiseen putoaminen on sama kuin kuolema."
Mitään käskyä ei olisi kumminkaan tarvittu varovaisuuteni terästämiseksi, sillä tuo mukautuva ja keinuva pinta synnytti omituinen epävarmuuden tunteen. Mutta me pääsimme kumminkin toiselle puolelle vaurioitta, ja ennen pimeää olimme jo saapuneet Kawendin ylätasangolle.
Mutta vaikka meillä ei ollutkaan mitään pelättävää ihmisvihollisilta, huomasimme kumminkin pian, että meidän oli taisteltava muita vaaroja, vaikeuksia ja tukalia oloja vastaan.
Ensiksikin olivat vuoriston harvalukuiset asukkaat eronneet pieniin kyläkuntiin melkein luoksepääsemättömille kallionhuipuille. Niissä ei ollut tavallisesti kuin pari tahi kolmekymmentä henkilöä kumpaakin sukupuolta ja kaikenikäisiä, ja jokainen tuollainen pieni yhdyskunta oli sodassa naapuriaan vastaan. Kun koetimme lähestyä heitä saadaksemme elintarpeita, sulkivat asukkaat kaikki tiet, vyöryttivätpä usein kiviäkin niiden niskaan, jotka halusivat puhutella heitä. Joskus päästessämme heidän luokseen, eivät he voineet luovuttaa meille kuin osan pienistä varastoistaan tarpeittemme tyydyttämiseksi.
Ruoan puute ei ollut omansa helpottamaan vuorten rinteille kiipeämistä eikä avaamaan meille teitä rotkojen piikkisen kasviston läpi. Kun me viiden ankaran ja vaivalloisen päivän kuluttua pääsimme tämän ylätasangon rajalle ja näimme suuren kylän edessämme, huusimme ilosta, sillä nyt luulimme saavamme ostaa ruokaa niin paljon, että voisimme ottaa sitä evääksikin tuolle pitkälle, asumattomalle, viidakkojen halki kulkevalle Kawendin ylätasangon ja ensimmäisten Ugaran kylien väliselle taipaleelle Ugaran läntisimpiä osia sanottiin tavallisesti Unyamwesiksi eli Kuun maaksi.
Mutta ilomme olikin ennenaikainen, sillä tullessamme lähemmäksi kuulimme rumpujen pärisevän ja näimme alkuasukkaiden olevan valmiita tappeluun. Ainoa vastaus, jonka sanansaattajamme, mentyään ilmoittamaan asukkaille aikeittemme rauhallisuudesta ja maksukyvystämme, saivat, oli oikea nuolisade. Sananviejämme ilmoittivat palattuaan heidän vastauksensa. Saimme lähteä siis niine hyvinemme nälkäisinä ja väsyneinä taas matkalle. En ollenkaan epäile, että Hatibu olisi mielellään hyökännyt noiden töykeiden neekerien kimppuun, jos hänellä vain olisi ollut pieninkin mahdollisuus voittaa. Hän sanoi, että heidän jyrkän vuorenseinämän juurella olevan kylänsä takana oli monta luolaa, joihin he voivat paeta ja joissa he säilyttivät elintarvevarastojaan. Hän oli hyvin vihainen muutamille kauppiaille, joiden hän sanoi tulevan näille seuduille ryöstämään alkuasukkaita orjiksi ja siten usuttamaan alkuasukkaita kaikkien vierasten kimppuun.
Lähestyessämme metsiä joiden läpi meidän nyt oli kuljettava, oli tiemme varrella muutamia suuria peltoja, joissa kasvava maissi oli melkein kypsynyttä. Niistä me saimme evääksemme sen verran ruokaa, että se riitti muutamiksi päiviksi. Muuten olisimme tuskin voineet välttää kuolemista nälkään.
Johtajamme, joka oli sanonut tuntevansa tämän tien aivan tarkasti, oli pian pakko tunnustaa valehdelleensa, ja meidän oli vain kuljettava arviolta siihen suuntaan, johon halusimme matkustaa. Senvuoksi saavuimmekin usein joille, vuorille ja soille, jotka hidastuttivat suuresti kulkuamme. Onneksi huomasimme pian, että seuduilla oli ruokavaroja runsaasti. Onnistuimme ampumaan muutamia antilooppeja ja yhden, joka luullakseni oli hirvi. Ammuimme muutamia puhveleitakin, joista saimme suuren määrän lihaa kreivin aikaan, siliä maissimme oli silloin jo loppunut. Silloin kun miehillämme ei ollut mitään pataan panemista söivät he hirmuisen suuria ja komeita sieniä, puissa kasvavaa jäkälää, ruohoja ja lehtiä täyttääksensä vatsansa vaatimukset.
Ruoan hankkiminen ei ollut kumminkaan niin vaaratonta kuin voidaan ehkä luulla, minkä pari elävästi mielessäni säilynyttä tapausta osoittavat. Kun me eräänä päivänä kuljimme hitaasti eteenpäin kenenkään huutelematta tahi laulamatta, millä tavalla afrikalainen tavallisesti virkistää matkan rasittamaa mieltään, hämmästyin nähdessäni kantajien äkkiä pelästyvän. He heittivät nimittäin kantamuksensa nopeasti maahan ja juoksivat lähimpien puiden luo kiiveten niihin. Hatibu käski minun seurata häntä ja vikkelästi kuin apina kiipesi hän erään akaasian alemmille oksille huolimatta sen piikeistä. Seurasin häntä sinne tietämättä oikein mitä tein ja istuuduin hänen viereensä.
Juuri kun olin päässyt sinne, kuulin tieltä kavioiden kopsetta ja katsoessani sinne näin erään puhvelihärän tulevan tietä pitkin niska kyyryssä ja harja pystyssä puskien mennessään irroitettuja taakkoja ja kantamuksia. Sitten se katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Onneksi ei se ollut saanut mitään vahinkoa aikaan, ja kun me jälleen olimme koossa, nauroimme toistemme hullunkuriselle paolle. Pyssyjen omistajat olivat pahoillaan etteivät olleet ennättäneet niitä käyttää, jolloin ei puhveli olisi päässytkään rankaisematta jatkamaan matkaansa.
Toisen seikkailun aiheutti myöskin eräs puhveli, joka oli sekin saanut tuollaisen, noita eläimiä melko usein kohtaavan raivonpuuskan. Tapauksesta ei kumminkaan päästy niin onnellisesti ja vaaratta kuin tuosta ensimmäisestä.
Ollessani eräänä iltana hakemassa leirimme ympäriltä jotakin ruoaksi kelpaavaa tulin pienelle lammikolle, jonka ympärillä kasvoi noin kymmenen jalkaa pitkää kaislikkoa. Koska muutamat mukanani olevat miehet sanoivat minulle, että noiden kaislojen juuret ja erään vesililjan hedelmät kelpasivat ruoaksi, rupesimme kokoamaan niitä.
Kahlasin vyötäreitäni myöten veteen ja mutaan poimiessani noita hedelmiä, mutta käännyinkin äkkiä kuullessani takaani huutoa ja rysähtelyä tahi oikeammin rysähtelyä ja huutoa ja erään miehen varoituksen: "Frank, Frank, puhveli tulee!" Tunkeuduttuani kaislikon läpi näin puhvelin puskeneen erään miesraukan kumoon ja miehen toverin, vaikka hänellä ei ollutkaan muuta asetta kuin kirves, valmistautuvan hyökkäämään tuon raivostuneen eläimen kimppuun.
Minulla ei ollut mitään kädessäni. Ensin luulin, etten voisi tehdä mitään, mutta sitten juolahti nopeasti mieleeni tarttua puhvelia häntään, minkä teinkin. Petoa hämmästytti nähtävästi suuresti tällainen outo hyökkäys ja se pyörähteli sinne tänne koettaen saada minut irtautumaan. Vaikka lankesinkin polvilleni, onnistuin kumminkin pysyttelemään kiinni niin kauan, että tuo kirveellä varustettu mies ennätti antaa sille muutamia tuntuvia iskuja päähän ja niskaan, onnistuen lopulta katkaisemaan sen toisen sarven.
Peto kaatui nyt tuskissaan kyljelleen vetäen minut mukaansa ja olin jo vähällä joutua sen ruumiin alle murskattavaksi. Mutta silloin oli jo apukin lähellä, sillä Hatibu ja Bilal tulivat juosten pyssyineen ja tuoden mukanaan keihäsmiehiäkin, ja vähemmässä ajassa kuin menee tämän kirjoittamiseen oli eläin saanut molempien pyssyjen sisällön ruumiiseensa ja kaikki keihäät kylkiinsä. Se kuoli melkein silmänräpäyksessä ja minä pelastuin vaarallisesta asemastani. Mutta tuo miesraukka, jonka kimppuun puhveli oli ensin hyökännyt, haavoittui kuolettavasti ja hengitti viimeisen kerran, ennenkuin ennätimme kantaa hänet leiriimme.
Puhvelin liha oli tervetullut lisä jäkälillemme ja juurillemme. Mutta jo paria päivää myöhemmin pääsimme Ugaran ensimmäisiin kyliin, joista meidän oli helppo saada ruokaa. Kuljettuamme sitten Ugaran ja Ugandan läpi saavuimme Unyanyembessa olevaan Kazeh-nimiseen arabialaiseen kylään, jossa oli paljon arabialaisia kauppiaita. Ne olivat minulle hyvin ystävällisiä ja tekivät kaikkensa täyttääkseen toivomukseni.