XXVI.
ONNELLINEN LOPPU.
Meidän oli pakko viipyä Kazehissa noin kaksi viikkoa, jona aikana Hatibu palkkasi miehiä kantamaan norsunluun rannikolle. Sitten, sanottuamme jäähyväiset kaikille kylän asukkaille, jotka olivat olleet hyvin mielissään kuullessaan miten paljon ja halpaa norsunluu Manyuemassa oli, läksimme Pagamoyoon. Ratsastin nyt aasilla, jonka eräs sille paikkakunnalle ensimmäiseksi muuttanut intialainen kauppias, Musa Mzuri, lahjoitti minulle.
Loppumatkastani rannikolle on minulla hyvin vähän kerrottavaa. Saimme kokea noita tavallisia vastuksia, alkuasukasten hyökkäyksiä, janoa, nälkää ja väsymystä, mutta näitä maita, joiden kautta me nyt kuljimme, ovat matkailijat, sellaiset kuin Burton, Speke ja Stanley, niin usein ja hyvin kuvanneet, että kertomukseni matkastamme Bagamoyoon ei kiinnittäisi juuri kenenkään mieltä.
Kun valtameren suolainen ulappa vihdoinkin levisi silmieni eteen, katselin sitä ilon ja kiitollisuuden tuntein. Mutta vieläkin kiitollisempi olin saavuttuani muutamia päiviä myöhemmin Zanzibariin ja kuullessani englannin kieltä, joka ei niin pitkiin aikoihin ollut kaikunut korvissani. Englannin konsuli, eversti Hamerton, onnitteli minua, että olin päässyt hengissä ja terveenä noista monista kummallisista seikkailuistani ja kokemuksistani.
Sattui onneksi niin, että muutamia päiviä tuloni jälkeen saksalainen kauppahuone Witt & C:o lähetti erään pienen prikin viemään tavaroita Saksaan. Sen oli määrä matkallaan poiketa moniin Länsi-Afrikan rannikolla sijaitseviin paikkoihin vaihtamaan Zanzibarin lähellä olevilta rannoilta ja matalikoilta koottuja helmiä palmuöljyyn. He ottivat minut hyvin mielellään mukaansa luvaten minulle vapaan matkan joko Hampuriin, jonne sen oli määrä matkustaa, tahi siihen asti, jos nyt sellainen tuntuisi minusta edullisemmalta, kunnes tapaamme jonkun englantilaisen laivan, joka suostuu viemään minut mukanaan omaan maahansa.
Matkamme Bightiin kului onnellisesti, ja sen kestäessä sain kokea, etten ollut vielä kokonaan unhottanut merimiesammattiani. Iloni ja onneni olivat kumminkin äärettömät, kun me juuri saapuessamme Vanha Kalabar-joelle tulimme vastakkain erään sieltä purjehtivan prikin kanssa, jonka isonmaston huipussa liehui tuo tuttu musta lippu punaisine tähtineen, isäni omistamien laivojen rakas merkki.
Kapteeni Schmidt käänsi laivan heti vastatuuleen ja luovutti minulle veneen. Sitten ei kulunut enää pitkää aikaa minun ilmestymiseeni Petrelin peräkannelle. Sen päällikkönä oli nyt veljeni ja ensimmäisenä perämiehenä Jimmy Duds. Heidän hämmästyksensä ja ilonsa oli ääretön, kun he vihdoin ymmärsivät, että minä, jonka kuolemaa he niin kauan olivat surreet, olinkin hengissä ja jälleen vanhan laivani kannella.
Veljeni läksi kanssani takaisin tuohon saksalaiseen prikiin kiittämään kapteeni Schmidtiä tämän osoittamasta ystävällisyydestä minua kohtaan ja samalla tarjoamaan hänelle maksua matkastani Zanzibarista. Mutta tuo kunnon mies torjui päättävästi kaikki korvausyritykset ja veljeni onnistui vihdoin hyvin suurin vaivoin taivuttamaan hänet ottamaan minulta muistoksi erään hopeapikarin, joka veljelläni sattui olemaan mukana laivassa.
Palattuamme jälleen Petreliin kertoi veljeni, että sekä isäni että tätini olivat vielä hengissä ja terveinä. Isäni oli kuulemma jo lopettanut merimiesammattinsa ja asettunut asumaan Bristoliin sekä määrännyt veljeni, joka oli jo suorittanut kapteenin tutkintonsa, prikin päälliköksi.
Kuulin, että Pentlea oli kaatunut erään orjalaivan valloituksessa ja hänen ystävänsä Camachon osaksi oli tullut sama kohtalo.
Nähdessään minun katkovan nuo kuunarin mastoon naulatut oksat olivat he ymmärtäneet olla varuillaan ja niin oli Petrelin onnistunut torjua kuunarin ja Okopan miesten tekemä hyökkäys. Kuunari oli tuossa ottelussa joutunut karille ja luultavasti kokonaan tuhoutunut. Koska he eivät olleet tunteneet minua, eivät he olleet voineet aavistaakaan minun olevan läheisyydessä. He olivat todellakin olleet siinä luulossa, että minä veneemme kaaduttua Whydahin tyrskyissä olin joko hukkunut tahi joutunut haikalojen saaliiksi.
Isäni oli ilmoittanut hallitukselle Petreliä vastaan tapahtuneesta hyökkäyksestä, mutta koska hän juuri silloin oli sairastunut ankaraan kuumeeseen, oli hän matkustanut kotiin poikkeamatta enää virralle. Muutamien kuukausien kuluttua oli hän kumminkin jälleen matkustanut Ogowaihin eräässä englantilaisessa sotalaivassa. Rangaistuaan Okopaa tämän ansion mukaan olivat he kuulleet Hararulta, että oleskelin Kareman luona. He olivat silloin heti lähettäneet miehiä noutamaan minua rannikolle mutta ne olivat palanneet ja sanoneet minun kuolleen.
Ville sanoi olevansa vapaa purjehtimaan minne hyvänsä, ja jos minulla oli halua, niin lähtisi hän mielellään kanssani Ogowaihin, jonne me sitten matkustimmekin. Tultuamme joelle tuli eräs kanootti meitä vastaan. Siinä oli vanha ystäväni Tom, joka oli päässyt isänsä kuoltua päälliköksi ja hallitsi nyt sekä omaa että Okopalta valloittamiansa kyliä.
Kun asukkaat kuulivat minun vielä olevan hengissä, tulivat he hyvin iloisiksi, eivätkä kaikille ystävilleni antamani lahjat tehneet heitä surullisemmiksi.
Olisin hyvin mielelläni lähtenyt vierailemaan Kareman luo, mutta hän oli kuulemma jo kuollut. Kylää hallitsi nyt hänen poikansa, jolle lähetin lahjaksi pyssyjä, kankaita, helmiä ja ruutia, kiitokseksi hänen isänsä minulle osoittamasta ystävällisyydestä.
Tomilla oli varastossa paljon norsunluuta, kumia ja muita tavaroita, ja ennen lähtöämme Ogawaista olivat ruumamme täydet ja me voimme purjehtia suoraan Englantiin, jonne saavuimmekin melko nopeasti. Isäni tervehti minua kuin kuolleista noussutta.
Aina siitä alkaen olen ollut merillä ja olen nyt Petrelin kapteeni. Isäni varat riittivät nimittäin erään suuren parkin, Ocean Queenin, ostoon, ja sen päälliköksi määrättiin tietysti veljeni Ville. Aikani kuluksi olen nyt, ollessamme ankkurissa täällä Whydahissa, kirjoittanut nämä muistelmani Afrikasta.
Ellen noilla matkoillani muuta oppinutkaan, niin opin ainakin säälimään orjain kovaa kohtaloa. Toivon, että tuo sisämaasta peräisin oleva orjakauppa pian kokonaan lakkaa ja että Livingstonen ja hänen työnsä jatkajain ponnistukset avaavat pian Afrikan äärettömät alueet kristinuskolle ja sivistykselle.