5:S KOHTAUS.
Samat, Gennaro, vartijat.
DON ALPHONSO. Mitä olenkaan kuullut sanottavan, signore Gennaro! Että se, mitä olette tehnyt tänä aamuna, sen olette tehnyt ajattelemattomuudesta ja uhmailun halusta, ilman pahempaa tarkoitusta, jonka herttuatar antaa teille anteeksi ja että muuten olette urhoollinen mies. Äitini kautta, jos niin on, voitte palata terveenä ja vahingoittumatonna Venetsiaan. Jumala ei tahdo, että minä riistän kuuluisalta Venetsian tasavallalta hyvän palvelijan ja kristikunnalta uskollisen käsivarren, joka kantaa uskollista miekkaa, kun Kypron ja Kandian vedet vielä vilisevät pakanoita ja saraseeneja.
GENNARO. Todellakin, monsignore! Tunnustaakseni en odottanut tätä käännettä. Mutta minä kiitän teidän kuninkaallista korkeuttanne. Laupeus on kuninkaallisten avuja, ja jumala antaa armoa tuolla ylhäällä sille, joka on antanut armoa täällä alhaalla.
DON ALPHONSO. Teillä on kai hyvä palkka tasavallan palveluksessa? kuinka paljon ansaitsette, hyvinä vuosina niinkuin huonoinakin?
GENNARO. Minulla on komppania viisikymmentä jousimiestä, jotka palkkaan ja vaatetan. Paitse satunnaisia tuloja saan minä tasavallalta tuhat kultasekiiniä vuodessa.
DON ALPHONSO. Ja jos minä tarjoisin teille neljätuhatta, rupeaisitteko minun palvelukseeni?
GENNARO. Minä en voisi. On vielä oltavani viisi vuotta tasavallan palveluksessa. Olen sidottu.
DON ALPHONSO. Kuinka? sidottu?
GENNARO. Valan kautta.
DON ALPHONSO hiljaa dona Lucrezialle. Nuo tuommoiset näkyvät pitävän valansa. (Ääneen.) Elkäämme siis puhuko siitä sen enempää, signore Gennaro.
GENNARO. En ole tehnyt mitään alhaista pelastaakseni henkeäni, mutta koska teidän ylhäisyytenne sen minulle antaa takaisin, niin voin sanoa jotakin. Teidän ylhäisyytenne muistaa Faenzan piirityksen kaksi vuotta sitten. Herttua Herkules Este, teidän isänne, oli siellä suuressa hengenvaarassa kahden Valensian herttuan sotamiehen häntä ahdistaessa. Eräs palkkasoturi hänet pelasti.
DON ALPHONSO. Niin kyllä, ja tuota soturia ei ole koskaan tavattu.
GENNARO. Minä olen se sotilas.
DON ALPHONSO. Kautta kaikkivallan, kapteeni, sellainen teko on palkittava. — Ettekö tahtoisi ottaa vastaan tätä kukkarota? Se on täynnä kultasekiinejä.
GENNARO. Tasavallan palvelukseen ruvetessamme me vannomme valan, ett'emme ota mitään vierailta hallitsijoilta. Kuitenkin, jos teidän ylhäisyytenne sallii, otan minä tämän kukkaron ja jaan omassa nimessäni sen sisällön näille urhoollisille sotilaille.
Osoittaa vartijoita.
DON ALPHONSO. Tehkää niin. (Gennaro ottaa kukkaron.) Mutta sitten te juotte kanssani, niinkuin on esi-isiemme vanha tapa, nyt kun olemme hyvät ystävät, lasin minun hyvää Syrakuusan viiniäni.
GENNARO. Mielelläni, monsignore.
DON ALPHONSO. Kunnioittaakseni teitä, niinkuin tulee kunnioittaa sitä, joka on pelastanut isäni hengen, tahdon minä, että herttuatar itse ojentaa teille maljan.
Gennaro kumartaa ja kääntyy jakamaan rahoja sotamiehille näyttämön perällä. Herttua kutsuu:
Rustighello! (Rustighello tulee tarjottimen kanssa.) Pane tarjotin tuonne tuolle pöydälle. — Hyvä. (Tarttuen dona Lucreziaa käteen.) Kuulkaa, mitä minä sanon tuolle miehelle. Rustighello, mene takaisin paikallesi tämän oven taa, paljas miekka kädessäsi; jos kuulet tämän kellon soivan, niin tule sisään. Mene.
Rustighello menee, ja hänen nähdään asettuvan takaisin
entiselle sijalleen oven taa.
Signora, te kaadatte itse viinin tämän nuoren miehen juoda, ja te teette hyvin ja kaadatte tästä kultaisesta pullosta.
DONA LUCREZIA kalpeana ja heikolla äänellä. Ymmärrän. — Jos te tietäisitte, mitä tällä hetkellä teette, ja kuinka se on kauheaa, te vapisisitte itsekin, niin luonnoton kuin olettekin.
DON ALPHONSO. Varokaa erehtymästä pulloista. — Herra kapteeni.
Gennaro, joka on jakanut rahat, astuu etualalle. Herttua kaataa itselleen viiniä emaljimaljaan hopeapullosta, ja nostaa maljan huulilleen.
GENNARO. Olen hämilläni näin paljosta hyvyydestä.
DON ALPHONSO. Herttuatar, kaatakaa juotavaa signore Gennarolle. —
Kuinka vanha olette, herra kapteeni?
GENNARO ottaen toisen maljan ja ojentaen sen herttuattaren täytettäväksi. Kahdenkymmenen vuoden.
DON ALPHONSO hiljaa herttuattarelle, joka koettaa ottaa hopeaisen pullon. Kultapullosta. (Lucrezia ottaa vavisten kultapullon.) Kai olette rakastunutkin?
GENNARO. Kukapa ei olisi hiukan rakastunutkin, monsignore.
DON ALPHONSO. Tiedättekö, herttuatar, että olisi ollut julmaa riistää elämä tältä nuorelta mieheltä, elämä, rakkaus, Italian ihana aurinko, riistää häneltä hänen kaksikymmenvuotinen kauneutensa, hänen loistava sotilasammattinsa, olisi todellakin ollut julmaa riistää häneltä juhlat, naamiohuvit, iloiset Venetsian karnevaalit, joissa niin monta aviomiestä petetään, ja kauniit naiset, joita tämä nuori mies voi rakastaa ja jotka mahtavat häntä rakastaa, eikö totta, signora? — Kaatakaahan toki viiniä kapteenille. (Hiljaa.) Jos viivyttelette, niin kutsun Rustighellon.
Lucrezia kaataa Gennaron maljaan sanaakaan sanomatta.
GENNARO. Kiitän teitä monsignore, että sallitte minun elää äitiparkaani varten.
DONA LUCREZIA hiljaa. Oh! Kauheata!
DON ALPHONSO juoden. Maljanne, terveydeksenne, kapteeni Gennaro, toivotan teille pitkää ikää.
GENNARO. Antakoon jumala samaa teillekin, monsignore.
Juo
DONA LUCREZIA hiljaa. Taivas!
DON ALPHONSO hiljaa. Se on tehty. (Ääneen.) Jätän teidät, herra kapteeni. Olette vapaa lähtemään Venetsiaan milloin haluatte. (Lucrezialle.) Kiittäkää minua, että jätän teidät kahden kesken hänen kanssansa. Tahdotte kai sanoa hänelle jäähyväiset. Eläkää hänen kanssaan miten parhaiten tahdotte hänen viimeinen neljännestuntinsa.
Menee, vartijat seuraavat häntä.