ENSIMÄINEN LUKU.
Kamppailu ihmissydämestä.
Yön synkät varjot leviävät yli valkovaahtoisen Saven, joka vyöryttää laineitaan serbialaisten valtakunnan ja unkarilaisten maan välillä. Virran toisella puolella kohoaa itävaltalais-unkarilainen Semlinin linnoitus, toisella puolen Belgradin kalliolle rakennetut uhmaavat muurit, joilla serbialaiset kanunat aukaisevat tulikitansa jokaista kohti, joka vaan linnanpäällikön luvatta uskaltaa astua rajajoen yli. Myrskytuuli, jommoinen noissa seuduin jotenkin usein puhaltaa, nostaa Saven veden korkeiksi aalloiksi ja ulvoo laajalla tasangolla. Mutta myrskyssä ja aallokossa ponnistelee eteenpäin tottuneen käden ohjaama venhe, joka noin neljännestunti sitten lähti vesille Semlinin rannasta.
Venheessä seisoo korkeakasvuinen mies pitkään vaippaan kääriytyneenä, päähine pään yli vedettynä; miehen kasvot ovat kalpeat, mutta piirteet ovat jännitetyt, ja suuret säihkyvät silmät näyttävät katseellaan lävistävän synkän pimeyden. Hän suuntaa omituisen, surumielisen, mutta samalla vihastuneen katseensa kiviseen jättiläiskotkaan, joka levittää siipensä serbialaisen kuninkaan linnan, Belgradin konakin yli.
— Hyvä herra, tämä on aivan mahdotonta, lausuu vaivoin vanha peränpitäjä, sillävälin kuin hänen poikansa hoitaa airoja. — Te olette tosin maksanut meille hyvät rahat, jotta veisimme Teidät yön pimeydessä Saven yli, mutta… näettehän itsekin, kuinka laineet meitä narrailevat; ja muutamien minuuttien kuluttua olemme joutuneet siihen paikkaan, jota kutsutaan Mustaksi pyörteeksi, ja silloin…
— Anna tänne mela! vastasi vaippaan kääriytynyt mies äänellä, joka tuntui olevan tottunut käskemään. — Enemmän kuin sata kertaa olen ohjannut venheen Mustan pyörteen läpi; jo poikana suoritin tuon uhkarohkean teon, ja tänään — epäilisinkö tänä yönä tehdä samoin! Kuule mies, jos vaan tietäisit, mistä nyt on kysymys, niin mielelläsi panisit minun tähteni henkesi alttiiksi, sillä olethan sinäkin isä, joka rakastat poikaasi.
Kumea ääni kuuluu joen pohjasta, venhe asettuu hetkeksi kyljelleen, ja vanha laivuri ristii silmiään; mutta jopa on vaippamies sysännyt hänet syrjään perätuhdolta ja asettunut hänen paikalleen.
— Enemmän vauhtia airoihin! huutaa uusi perämies, voittaen äänellään yksin myrskyn ulvonnankin. — Elää tahi kuolla — se on minulle yhdentekevää, kunhan vaan voin pelastaa perheeni kunnian…
Ha, sinä sokaistu, minä estän sinut heittämästä kruunuasi julkealle letukalle!
Isä ja poika katsoivat hämmästyneinä toisiinsa. Kuka olikaan se nuorukainen, joka tänä yönä saapui Semliniin ja tarjosi kymmenen itävaltalaista tukaattia sille, joka veisi hänet virran yli?… Vieläpä hän puhui kruunusta!… Olisikohan hän mielenvikainen?
Venheen tempasi nyt äärettömän suuri laine, paiskaten sen keskelle pyörrettä; mutta perämies masensi väkevällä käsivarrellaan laineen raivon, ja kohta oli venhe taas tyynemmillä vesillä.
— Kas noin, nyt se on tehty! sanoi vaippaan kääriytynyt mies, kohauttaen pilkallisesti olkapäitään. — Paljasta lapsenleikkiä, juuri niinkuin jo Teille ennakolta sanoin. Asetu nyt takaisin perä tuhdolle, ukko! Viiden minuutin kuluttua olemme Serbian rannalla.
Ja taas oikaisi hän vartalonsa, taas katsahti hän Belgradiin päin. Silloin toi tuuli soiton säveleitä hänen korviinsa, rajun riemun säveleitä.
— Soittoa Belgradissa?! sanoi hän kummastuneena. — Minkätähden häiritään rauhallisten ihmisten yölepoa?
— Herra, vastasi laivuri, huomenna tuo Serbian kuningas Aleksanteri kotiinsa nuoren morsiamensa ja antaa maalle kuningattaren, sentähden tänään soittoniekat virittävät säveleitään pääkaupungin kaikissa sopissa ja nurkissa.
- Kyllä minä panen tuon helvetinmusiikin vaikenemaan, sanoi vaippaan kääriytynyt mies uhkaavasti. Sitte ojensi hän kätensä osoittaen käskevällä liikkeellä pientä lahdelmaa, joka avautui Serbian rannalla kahden kallion välissä.
— Ohjaa sinne! komensi hän. — Siellä nousen maalle.
— Hyvä herra, sinne emme uskalla soutaa, vastasi vanhus. — Meidän täytyy laskea tullihuoneen kohdalle, sillä siellä tulee kaikkien muukalaisten näyttää passinsa.
— Tee niinkuin käsken! sanoi muukalainen hallitsijan äänellä. — Ohjaa sinne, sanon minä, ja jos elämä on Teille rakasta, niin teette Te niinkuin minä tahdon!
Venemiehet kauhistuivat, mutta eivät uskaltaneet vastustaa vastenmielisen matkustajan tahtoa. Muutamien minuttien kuluttua oli venhe pienen poukaman pohjassa ja vieras hyppäsi maihin.
Hetkeksi nojautui hän rantakalliota vastaan, väristys valtasi hänen komean vartalonsa, ja silmänsä saivat ikäänkuin kyynelkiillon.
— Sinua, kotiseutuni, minä tervehdin! sanoi hän vapisevalla äänellä. — Enpä luullut, että vielä kerran saisin astua tälle maalle. Mutta pyhä velvollisuus, isän suhde kadotettuun poikaansa, vie minut takaisin Serbiaan… Oi, vaietkaa siis te äänet, jotka vaan petollisesti imartelette! Mistä sitte iloitsit, sinä Serbian sokaistu kansa? Tiedättekö te kuninkaanlinnan ilotulet, mitä te valaisette? Lokaan ja häpeään sinut vedetään, oi Serbia, sillä sinun kuninkaasi ottaa tänään puolisokseen…
— Seis! Nimesi, paperisi!
Näiden sanojen kaikuessa säkenöi äkkiä kiväärinpiippuja miestä vastaan; ikäänkuin maasta nousi hänen eteensä kuusi kuninkaallisen kaartin miestä, ja nuori, parraton upseeri suuntasi samassa miekkansa kärjen vaippamiehen rintaa kohti.
— Teillä ei ollut mitään oikeutta nousta täällä maihin, hyvä herra, sanoi upseeri korskealla äänellä. — Seuratkaa heti vahtipaikalle, Te olette vangittu!
— Ota sinä heti miekkasi rinnaltani, Nicodem Lunjevica, sanoi vaippamies käskevällä äänellä ja kiristi kiukusta hampaitansa. — Minä voisin helposti katkaista sinun kiiltävän miekkasi; takaisin — uskallappas vaan koskea minuun… sinä, kuningatar letkun veli!
Nuori upseeri hoiperteli taaksepäin, kasvot hämmästyksestä vääristyneinä, samassa kuin hän myrkyllisellä, vihaisella katseellaan koetti tähystellä päähinettä. Mutta ennenkuin nuori luutnantti oli kerinnyt raivoaan osottaa, oli tuo suuri mies itse vetänyt päähineen syrjään, oikaisi vartalonsa ja sanoi majesteettisella äänellä:
— Emme tässä rupea ilveilemään, Nicodem Lunjevica, tiedä sinä, kenenkä kanssa puhut: minä olen kuningas Milan, minä olen tullut tänne repimään rikki sen viekoituksen verkon, johon sisaresi pitää poikaani kiedottuna.
Käheä riemuhuuto kajahti Nicodemin huulilta.
— Kuningas Milan! — kyllä minä nyt tiedän, mitä on tehtävä… Sotilaat,
kuningas on käskenyt ampumaan tuon miehen — osoittaen miekallaan
Milania — niin pian kuin hän laskee jalkansa Serbian maalle. —
Tähdätkää!… Lauaiskaa!
Kalsketta kuului kivääreistä — sitte seurasi syvä, miltei juhlallinen hiljaisuus.
Sotamiehet seisoivat siinä, kiväärin perä jalalle asetettuna.
Ivallinen hymy röyhelti Milanin huulia.
— Nähkääs nyt, Nicodem Lunjevica, sanoi hän ylpeästi ja rinta ilosta paisuen, — vielä ei löydy yhtään serbialaista sotilasta, joka olisi valmis kuulallaan lävistämään Milan kuninkaan rinnan. Kiitos Teille, ystäväni, serbialaiset veljeni, Te olette vaan täyttäneet velvollisuutenne, vielä on yksi Obrenovitsch tässä maassa turvallinen, suokoon Jumala, että aina niin olisi!
— Mitä täällä on tekeillä? Mies, puettuna serbialaisen everstin kullankirjailtuun univormuun, näyttäytyi äkkiä.
— Eversti Maschin! huudahti Nicodem Lunjevica, astuen päällikkönsä eteen. — Minä tahdon täten ilmottaa, että nämä sotamiehet eivät ole totelleet minun käskyäni, kun ovat kieltäytyneet ampumasta tätä muukalaista, joka hänen majesteettinsa kuninkaan käskystä heti olisi muserrettava, jos hän näyttäytyisi Belgradissa.
Eversti Maschin astui muutamia askeleita lähemmäksi; mutta tuskin oli hänen katseensa suuntautunut kuninkaaseen, joka seisoi siinä levollisena ja hymyillen, kun hän kääntyi sotamiesten puoleen ja sanoi jyrkällä äänellä:
— Viekää luutnantti Lunjevica heti putkaan, jossa hänen tulee viettää yönsä; hän on suuresti väärinkäsittänyt kuninkaan käskyn… Herra luutnantti, miekkanne!
Nicodem pusersi huuliansa, ja kevytmielisen elämän kalventama naamansa kalpeni vielä enemmän; mutta eversti Maschin tempasi miekan hänen kädestään ja huusi hänelle ukkosen äänellä:
— Pois täältä! Putkaan! Asiasta puhutaan sitte lähemmin.
— Kyllä, me puhumme siitä sitte lähemmin, sähisi Lunjevica kiristäen hampaitansa. Kyllä minä Teidät muistan, eversti Maschin!… Ha, ha! Joskin minä nyt hetkeksi olen voimaton, niin on kuningas siltä pian saava tietää, että Te olette hänen vihamiehensä!
Sotamiehet ottivat luutnantin käsiinsä ja veivät hänet pois.
Samassa ojensi kuningas Milan kätensä eversti Maschinia kohti, joka kiihkeästi tarttui niihin ja vaipui polvilleen kuninkaansa eteen.
— Terve, kuningas Milan! huudahti hän — Voi mikä onni, että Te tulitte tänne! Ehkäpä vielä on aikaa pelastaa tuo onneton, sokaistu kuningas, vapauttaa hänet kauniista haltijattarestansa, joka pitää häntä verkossaan. Meillä tosin on vain muutamia tuntia aikaa, sillä huomenna — huomenna tapahtuvat vihkijäiset.
— Minä olen tullut tekemään ne mitättömiksi, sanoi Milan kuningas kiivaasti. — Älkäämme siis menettäkö aikaa, eversti Maschin! Minä tiesin, että Te odottaisitte minua täällä. Viekää minut mitä pikemmin konakkiin! Minulla on vielä hallussani salaisen oven avain ja minä olen ilmestyvä poikani eteen yhtä äkkiä ja odottamatta, kuin nousisin maasta. Silloin, jos Jumala niin suo, olen avaava hänen silmänsä, jottei hän sokeana syöksyisi perikatoon.
Molemmat miehet kulkivat kiertoteitä kaupunkia kohti, keskeyttäen tuon tuostakin puheensa.
— Tekin siis vihaatte kälyänne? sanoi Milan.
— Tuo nainen, joka huomenna aikoo temmata itselleen Serbian kruunun, oli siis todellakin veljenne, insinööri Maschinin vaimo?
— Kyllä, hän oli hänen vaimonsa, vastasi eversti Maschin kumealla äänellä. — Hän oli lumonnut veljeni samalla tavoin, kuin hän nyt on tehnyt kuninkaan mielettömäksi. Minä olen vihannut häntä ensi hetkestä saakka, mutta turhaan varotin minä veljeäni — hän ei tahtonut minua kuulla, tuo onneton, hän sai myöskin hengellään maksaa tottelemattomuutensa.
— Hengellään maksaa? Ymmärränkö Teitä oikein, eversti? Te luulette siis…
— Minä en luule mitään — minä tiedän, kuningas Milan. Minun veljeni kuoli äkkiä kukkeimmassa ijässään; hän sekoitti miehellensä maljan, tuo kaunis, pirullinen Draga; mies joi ja — kuoli heti perästä. Kahdeksan päivää myöhemmin esiintyy leski hovinaisena kuningattaren luona ja asuu konakissa, tänään on hän kuningas Aleksanterin morsian, ja huomenna on hän oleva hänen puolisonsa — kuningatar.
— Mutta tämän päivän ja huomisen välillä on vielä puoli yötä, vastasi Milan tanakalla äänellä. — Tahdon saada selville, eikö minulla enää ole mitään vaikutusta poikaani, onko Mellakoitsija naisen onnistunut varastaa koko hänen sydämensä minulta… Ja nyt hyvästi, eversti Maschin; anna minun yksin kulkea puiston läpi. En minä kauemmin tahdo saattaa Teitä vaaraan. — Ha, ha! Tämä on kuin unennäköä: kuningas Milanin, joka kerran oli mahtava tässä maassa, täytyy nyt vapaana kuin lintu hiipiä palatsiinsa. Voi, miksi lahjoitinkaan pois kruununi! Pelkäänpä, että olen sen antanut kunnottomalle.
— Jumala suojelkoon Teitä matkallanne, kuningas Milan! sanoi eversti Maschin liikutettuna. — Tällä hetkellä on Serbian onni Teidän käsissänne!
Jo oli Milan ojentanut hänelle kätensä jäähyväisiksi ja astui eteenpäin puiston läpi, missä jok'ikinen puu, jok'ikinen pensas ja tienmutka muistutti häntä menneestä ajasta, jolloin hän oli kuningas.
Tosin oli hän itsekin ottanut monta harha-askelta, tehnyt monta turmiollista erehdystä. Tämän puiston käytävillä oli hän kävellyt kauniin kuningattarensa Natalian rinnalla; mutta, oi, sitte luopunut hänestä, elämänsä hyvästä enkelistä. Tämä oli alkuna loppuun, tämä oli maksanut hänelle hänen kruununsa menettämisen. Kuinka usein olikaan hän salaisesti katunut näitä synkeitä hetkiä, kuinka monta kyyneltä vuodattanut hukkaan menneen elämänsä tähden.
Mutta joskin nyt kaikki oli ehdottomasti menetetty, niin tahtoi hän kumminkin antaa pojallensa kokemuksen neuvoja ja suojella häntä samallaisesta kohtalosta.
Ah! — Tuossa oli jo konakki hänen edessänsä… siellä näkyi pieni puutarhan portti, jonka läpi hän aikoi puutarhaan… hänen tarvitsi vain kiertää suuret ruusupensaat, ja sitte…
Hiljaisin askelin kiersi Milan ruusupensaikon, mutta oi! — mikä liikuttava kuva näyttäytyi hänelle! Kuun hopeavalkoisen hohteen valaisemana lepäsi siellä nuori, ihastuttava tyttö suullaan penkillä ja itki katkerasti.
Nuori tyttö oli kumminkin kuullut lähestyvän hiljaiset askeleet, sillä hän nosti päätään ja katseli ympärilleen rajuin hämmästynein katsein. Sitte kohotti hän ylpeästi ihanien, kullankeltaisten kiharoiden verhoamaa päätään ja koetti peittää kasvonsa hunnulla.
Mutta jo oli Milan tarttunut nuoren tytön vapiseviin käsiin ja huudahti syvästi liikutetulla äänellä:
— Genia von Sandorf! Taivaan Jumala, paronitar, Tekö täällä? Miksi ette ole vanhempienne luonna Wienissä?
— Kuningas Milan! kuiskasi tuo rakastettava olento, taistellen silminnähtävästi pyörtymistä vastaan.
— Ah, minä hyvin ymmärrän, miksi sinä olet täällä, sinä lapsi, lapsi parka, sanoi kuningas lempeällä äänellä, sääliväisesti, — minä tiedän, että sinä olet häntä rakastanut, eikä hän vastannut sinun puhdasta, kainoa lempeäsi. Niin, rakas Genia parka, me molemmat olemme hänet kadottaneet, jos Dragan onnistuu huomenna päästä hänen vaimokseen.
— Oi, elä halveksi minua, kuninkaani, rukoili Genia kyynelten tukahuttamalla äänellä, katsellen Milania ihmeen ihanilla, sinisillä silmillään. — Minä olen paennut vanhempieni luota. Vielä kerran tahdoin heittäytyä hänen jalkainsa juureen, vielä kerran, vielä kerran tahdoin muistuttaa häntä niistä unohtumattomista hetkistä, jolloin hän vannoi minulle rakkauttaan. Mutta Jumalani, mikään halpa oma etu ei täytä rintaani, minä päinvastoin tahtoisin vapauttaa hänet valastaan, hän olkoon vapaa ja älköön enää itseänsä nuhdellen ajatelko Genia parkaa, vaan valitkoon puolisokseen jonkun Europan ruhtinaantyttären, eikä kurjaa olentoa, joka ei sydämestään häntä rakasta, vaan ainoastaan tahtoo tyydyttää rajatonta kunnianhimoaan.
Sillä minä aavistan, että tämä nainen, on tuottava hänelle onnettomuutta ja turmiota; aavistan, että hän kokonaan joutuu perikatoon tuon naisen puolisona.
— Tämän aavistuksen on Jumala sinulle antanut, tyttö, huudahti kuningas, ja tämä aavistus on hirvittävällä tavalla toteutuva. Mutta, ehkenpä ei vielä ole liiaksi myöhäistä, jatkoi Milan liikutettuna. — Minä olen tullut vapauttamaan poikani tästä naishirviöstä, ja sinä… Oi, tule mukaani, tyttö, sillä mikä ei onnistu isälle, sen voi ehkä rakkaus toimittaa.
Minä vien sinut palatsiin; minä kätken sinut sinne ja käsken sinun esiintymään vasta sitte kuin minun ääneni kaikuu kuulematta. Tule, tule mukaani, tyttö! Kun sekä hänen isänsä että rakastettunsa kolkuttavat hänen sydäntänsä, kuinka voisi hän enää vastustaa! Ha, vielä et ole voittanut, Draga Maschin, vielä et ole Serbian kuningatar! Tämän enkelin on Jumala itse minulle lähettänyt, olkaamme liittolaisia.
Ja kuningas veti vapisevan Genian pois mukaansa melkein vastoin hänen tahtoansa; kalpeana ja tahdottomana riippui tyttö hänen käsivarressaan. Vähitellen myöskin lakkasivat kyyneleet ja hänen kauniissa kasvoissaan kuvastui ylevä tietoisuus siitä, että Jumala oli kutsunut hänet pelastamaan serbialaisten kuninkaan ja irroittamaan hänet niistä kahleista, joilla tuo lumoava nainen oli hänet kietonut.