TOINEN LUKU.
Rakkautensa sokaisema.
Kuules, linnan kello löi juuri kolme, kohta sarastaa onnemme päivä; oi, jospa aika olisi jo käsissä!
Kaunis, mustakiharainen nainen, jota verhosi kalleilla pitseillä reunustettu yöpuku, heittäytyi nuoren kuninkaan rintaa vastaan ja kietoi hänet ihanan pyöreillä käsivarsillaan.
— Niin, sinä olet oikeassa, Draga, huudahti kuningas Aleksanteri, likistäen häntä hellästi itseensä, — nyt on meidän onnemme päivä, joka sarastaa tuolla kaukana idässä; tänään on sinusta tuleva minun vaimoni, Serbian kuningatar ja uuden Obrenovitschien suvun kantaäiti.
Mutta etkö tahdo mennä huoneisiisi, Draga, olen varma siitä, ettet enää kauemmin voi unta vastustaa.
— Ei, anna minun viipyä luonasi! pyysi Draga innokkaasti. — Tiedäthän, että olet antanut minulle luvan tänä yönä viipyä läheisyydessäsi. Oikein vapisen peljätessäni, että sinulle jotakin pahaa tänä yönä tapahtuu, sillä tiedäthän hyvin, Aleksanteri, etteivät ihmiset soisi minulle onnea kuulua sinulle.
Ihmiset ovat niin ilkeitä, että he pikemmin näkisivät, että me eroaisimme. Kuinka paljon pahaa he ovatkaan puhuneet sinulle minusta, mitä inhottavia valheita kokoon kehränneet! Mutta sinä tiedät kyllä, ettei Draga voi sinulle valhetella; kun katsot silmiini, niin näet samalla sydämeeni.
— Niin, Draga, minä uskon sinua, sanoi Aleksanteri vakavasti ja painolla, upottaen katseensa hänen tummiin, hehkuviin silmiinsä. — Minä uskon, mitä minulle vakuutat, että tähän asti olet ollut ainoastaan yhden miehen, insinööri Maschinin oma, jonka vaimoksi jouduit, kun kotisi köyhyys sinua siihen pakotti. Oi, oikeinpa tulen hulluksi, ajatellessani, että olet voinut olla toisen miehen oma! Draga, Draga vanno minulle kallis vala, ettet koskaan ole rakastanut ketään muuta kuin minua.
Mustakiharainen nainen vaipui polvilleen, ojensi juhlallisesti ylös oikean kätensä, ja hänen kalpeat huulensa sammaltivat heikolla äänellä:
— Minä vannon sinulle, Aleksanteri, että sinä, kuninkaani, herrani, olet ensimäinen ja ainoa, jota minä olen rakastanut ja että aina tulet sellaisena pysymään — aina ja ikuisesti viimeiseen hengenvetooni saakka.
— Silloin minäkin vannon sinulle, Draga, huudahti nuori kuningas intohimoisella, liikutuksen valtaamalla äänellä, tarttuen kauniin naisen käsiin ja kiihkeästi painaen häntä itseensä, että minäkin olen pysyvä sinulle uskollisena ja että vain kuolema voi meidät erottaa, nainen, minä rakastan sinua mielettömästi; sinä olet sydämessäni sytyttänyt intohimon, josta minulla ei ole ennen ollut vähintäkään aavistusta. Oi, suutele minua, Draga, suutele minua, anna huulesi levätä minun huulillani.
Draga veti hänet korkealle kumpuilevaa poveansa vastaan ja painoi huulensa hänen huuliinsa. Aleksanterin hento, heikko vartalo vapisi rajun intohimon vallassa, jonka tuo paha hengetär hänessä sytytti.
Yht'äkkiä vetäytyi Draga takaisin rakastajansa syleilystä ja hänen peljästynyt katseensa kääntyi silkkiseen esirippuun päin, joka verhosi kuninkaan huoneen ovea. Kuului kolme kumeata lyöntiä; ne kaikuivat kauheilta.
— Kuka tulee? kysyi Draga levottomana. — Onko tuo ovi salvassa?
— Elä pelkää, rakkaani! sanoi Aleksanteri nauraen. — Minä tiedän, kuka sen oven takana seisoo. Tiedä sitte, Draga, jatkoi kuningas, tarttuen hänen käsiinsä, kauniisiin, kapeisiin käsiin, jotka olivat pelosta jähmettyneet — Obrenovitschin suvussa vallitsee se vanha tapa, että jokainen kuningas yöllä ennen avioliittoaan paljastuttaa itselleen tulevaisuutensa salaisuudet.
Munkki, joka on ainakin sata vuotta vanha, saapuu silloin aina Kruschedolin luostarista Belgradin konakkiin hallitsijansa ratkaisevimpana hetkenä ennustamaan tälle, mitä hänellä on tulevalta puolisoltaan odotettavana.
Sinä vapiset, Draga, pelkäätkö katsoa tulevaisuuteen? Minä kyllä tunnen itseni rohkeaksi kuulemaan munkin povausta.
Nopein askelin meni kuningas eteenpäin ja avasi oven.
Pimeästä käytävästä tuli hitaasti astuen huoneeseen ijän köyristämä vartalo, ruskeaan kaapuun verhottuna, keppiinsä nojaten.
— Sinä olet minua kutsunut, kuningas Aleksanteri, kaikui ruskeasta päähineestä, joka melkein kokonaan kätki miehen kasvot, — haluatko minulta kuulla, mitä Kruschedolin pyhillä kirjoilla on sinulle julistamista?
— Puhu, kunnianarvoinen isä! vastasi Aleksanteri, kiiruhtaen Dragan viereen ja häntä rauhoittaakseen kietoi käsivartensa hänen vyötäisensä ympäri. — Sano, mikä odottaa minua sen rakastetun naisen rinnalla, jonka minä muutamien tuntien kuluttua olen tekevä elämäntoverikseni?
— Synkkään vaippaan on ihmisen tulevaisuus verhottu, kuului käheästi hurskaan luostariveljen huulilta, onnellisia ne, jotka eivät koske tähän huntuun sitä kohottaaksensa, sillä kohtalolla on usein ihmiselle valmiina peljättävä tulevaisuus. Vielä kerran kysyn minä sinulta. Serbian kuningas, tahdotko oppia tuntemaan tulevaisuuttasi?
Peljättävinä kaikuivat sanat huoneessa. Draga vetäytyi väristen kuninkaan puoleen, joka hänkin kalpeni.
— Minä en pelkää mitään, huudahti Aleksanteri, minä olen Obrenovitschin sukua, serbialainen kansani rakastaa minua, ja minun sydämeni rakastettu ei ole minua pettävä. Mitä pahaa sitte voisi tulevaisuus tuoda minulle?
Silloin horjui munkki, sauvaansa nojaten, muutamia askeleita kuningasta kohti, löi kepillään kolme kertaa lattiaan ja sanoi kovalla äänellä varottaen:
— Luovu tästä naisesta, Serbian kuningas, hän tuottaa sinulle vaan häpeää ja kuolemaa!
Vihastumisen huuto pääsi kuninkaan huulilta.
— Sinä valehtelet, munkki! huudahti hän. — Sinun pyhät kirjasi ovat vääriä, minä en sinua usko.
— Ei, elä usko häntä, rakkaani! pyysi Draga kiihkeästi. — Usko vaan omaa sydäntäsi! Me tulemme onnellisiksi!
— Onnelliseksi liukkaan letukan kanssa! kajahti äkkiä aivan muuttuneella äänellä munkin huulilta, ja samassa oikasihe kumartunut vartalo melkoisen korkealle, ruskea kaapu putosi hänen hartioiltaan, sauva lensi sivulle, ja Aleksanterin ja Dragan hämmästyneiden katseiden edessä seisoi kuningas Milan.
Nauru pääsi riemuitsevan, rehevän naisen huulilta, ja hän sanoi:
— Oh, se oli siis Kruschedolin luostarin munkki, onnettomuuden korppi, joka noin kauhealla tavalla iski kyntensä meihin! Ha, ha! Saatoinhan minä uskoa, että tuo myrkky vuotaisi samasta lähteestä, joka aina on vihamielisyyttä tulvinut meidän ylitsemme!
— Vie tuo pois! sanoi Milan majesteetillisella, käskevällä äänellä, en tahdo puhua tuon naisen läsnäollessa. Elä epäile, Aleksanteri! Minä, sinun isäsi, olen tullut puhumaan kanssasi viimeisen, ratkaisevan sanan.
Kuningas vaipui kokoon; hän tuskin uskalsi katsoa Milanin suuriin, läpitunkeviin silmiin, eikä hän myöskään uskaltanut katsoa Dragaan. Vapisevin äänin sanoi hän hänelle, melkein rukoilevaisesti ja orjamaisesti:
— Minä pyydän, Draga, mene huoneisiisi; en tahdo saattaa sinua loukkausten alaiseksi; mene, pyydän sydämellisesti, mene!
— Kuningas pyytää! pilkkasi Milan nauraen. — Serbian kuningas rukoilee leski Draga Maschinia ikäänkuin poika, joka tahtoo lepyttää hänen erhetyksistä suuttunutta äitiänsä!
— Ulos! kajahti nyt korskeasti Milanin huulilta. Pois kasvojeni edestä, nainen, taikka… taikka…
Milan oli tätä sanoessaan tullut aivan Dragan lähelle ja vaikeni ainoastaan antaakseen silmäystensä puhua, mutta näissä oudoissa, salaperäisissä silmäyksissä näytti piilevän uhkaus, joka masensi vieläpä tuon uhmailevan naisen.
Tämän silmät suuntasivat myrkyllisen katseen harmaantuneeseen kuninkaaseen, sitte veti hän Aleksanterin mukanaan, ja kuiskasi hänelle oven takana:
— Valitse nyt tämän miehen ja minun välilläni! Valitse Serbian kuningas minun tuottamani ilon ja isällisen vitsan välillä. Osota nyt rakkauttasi ja uskoasi, kuningas Aleksanteri!
Näin sanoen kiiruhti hän pakoon, mutta kyllin kauaksi kerittyään, ikäänkuin matkalla huoneisiinsa, juoksi hän toisen oven eteen, joka johti käytävään, löi sen sisäpuolelta niin kovasti kiinni, että kaikui laajalti kerroksessa, ja hiipi sitte hiljaa kuin villikissa takaisin sille ovelle, jonka takana molemmat miehet puhuivat, jotenka hän saattoi kuulla kaikki mitä he sanoivat.
Minuutin ajan oli kaikki hiljaista; isä ja poika seisoivat vastakkain; silloin kuuli Draga kuningas Milanin äänen sanovan:
— Vielä kerran olen tullut sinua varottamaan, Aleksanteri. Kerran lahjotin sinulle valtaistuimen ja painoin vapaaehtoisesti kruunun päähäsi. Tämän lahjan palkinnoksi olet tehnyt elämäni minulle kiroukseksi, kotoni olet minulta riistänyt. Tämän kaiken olen kumminkin antanut sinulle anteeksi. Mutta että nyt tahdot vetää Obrenovitschin nimen lokaan, että nyt valmistaudut Belgradin kuninkaanlinnaan tuomaan naista, joka on ajettava halvimmankin porvarin ovelta, sitä… sitä en ikinä voi sinulle anteeksi antaa. Semmoisesta teosta täytyy minun kirota sinua esi-isiesi, Serbian, synnyinmaani nimessä.
— Taas tuo vanha ruikutus! vastasi Aleksanteri pilkallisesti kohauttaen olkapäitään. — Sinä laulat sitä minulle turhaan, isä, sillä minä olen valinnut Dragan, koska minä häntä rakastan, ja kuninkaan rakkaus jalostuttaa häntä.
— Nainen voi vajota niin alas, poikani, ettei edes kuninkaan rakkauskaan kykene häntä kohottamaan.
— Ah, sinä häpäiset minun morsiantani, joka muutamien minuuttien kuluttua on tuleva minun vaimokseni!
— Minä häpäisen leskirouva Maschinia, jonka sievät seikkailut ovat kaupungissa yleisenä puheenaineena.
— Kaikki on valhetta! huusi nuori mies, vihasta vavisten. — Uskotko sinä siis kaikkea, mitä tuo nainen kuiskaa korviisi? Hän rakastaa sinua! Oi, mitenkä hän rakastaisi, jolla ei ole enää sydäntä rinnassa, sillä sen hän on menettänyt, ja Europassa löytyy satoja miehiä, jotka voisivat näyttää sinulle kappaleen tuosta kurjasta sydämestä.
Mutta, tässä on jo kylläksi varotuksia! Valitse nyt, Aleksanteri, valitse, sillä sinä seisot tienhaarassa. Jos huomena viet tämän naisen kirkkoon, niin suodaan sinulle vaan lyhyt hetkellinen nautinto, unelma, joka raukalle saattaa tuntua suloiselta; mutta hirmuiseksi, Aleksanteri, muuttuu kaikki, kun unestasi heräjät.
Minun silmissäni aukenee tulevaisuutesi verho, minä näen, minä kuulen, koska isän sureva henki, joka huolehtii poikansa tulevaisuudesta, näkee tulevaisuuteen:
Tämä, palatsi muuttuu rajun taistelun näyttämöksi, verta vuotaa pitkin tämän talon portaita kadulle saakka ja kauheina lätäköinä yli koko Serbian. Minä näen ruumiita, Aleksanteri, ja muserretun kruunun, ja Obrenovitschin viimeinen jälkeläinen vaipuu maahan omien maamiestensä iskuja jakaessa.
Aleksanteri horjui. Hetkeksi yritti hän kaatua — mutta sitte oikasi hän itsensä pystyyn, ja äänessä vastenmielinen sointu, huudahti hän:
— Tämän lienet sanonut minulle viimeisen kerran! Ha, sinä joka olet johtanut Serbian perikadon partaalle, sinä, kuningas, jota ulkomaa sormellansa osottaa! Pois kasvojeni edestä! Minä käsken! Elä minua ärsytä, Milan, muutoin… täytyy minun sinulle osottaa, että minä olen kuningas!
— Hyvä, minä menen, vastasi Milan, mutta taakseni jätän paljasta häviötä ja perikatoa! Mutta… jollet tarkkaa isäsi ääntä, ehkäpä kumminkin puhtaan rakkauden äänen onnistuu tulla paremmin kuulluksi… Tule esiin, sinä, joka nuoruuden päivinä olit hänen hyvä enkelinsä — Genia von Sandorf, anna sydämesi puhua hänen sydämelleen!
Ennen mainitusta pimeästä käytävästä, joka sijaitsi tapettioven takana, näytti ilmestyvän enkelimäinen olento, ihana ja viaton. Hän lankesi polvilleen Aleksanterin eteen, ja kädet rukoilevasti häntä kohden ojennettuina kyynelsilmin lausui sydämellistä rakkautta hehkuen Genia:
— Serbian Aleksanteri, halvan tytön rakkaus puhuu sinulle sydämeni sisimmästä. Oi, kuule sitä, eläkä halveksi sitä ääntä, joka rukoilee, ettet välittäisi tuosta naisesta, joka on johtava sinut perikatoon! Minä vannon sinulle, että jos hän olisi kunnioitustasi ansaitseva nainen, oi kuningas — silloin en olisi koskaan uskaltanut astua eteesi, silloin olisin haudannut tuskani syvimpään yksinäisyyteen. — Mutta nyt sinä tulet onnettomaksi, Sascha [Aleksanterin venäjänkielinen nimitys], sillä… hän ei voi sinua rakastaa. Mutta minä — minä olen rakastanut sinua itseni tähden; nähdäkseni sinut onnellisena on minun ainoa toivomukseni. Sascha, Sascha, hylkää elämäsi paha henki, muutoin olet hukassa!
Mutta ennenkuin Aleksanteri kerkesi vastata, lensi ovi auki ja sisään syöksyi — Draga säihkyvin silmin.
— Polvillaan siis paronitar Genia von Sandorf kerjää miehen suosiota? sanoi hän kiihkeästi purevalla ivalla. — Tuon näköiset siis ovat ne tytöt, jotka kehuvat viattomuuttaan ja puhtauttaan! Ha, ha! Eipä ole kuningas Milan asiata hullummin ajatellut!… Tuo tyttö on siis ollut entinen rakastajattaresi? sanoi hän kysyvällä äänellä Aleksanterille, joka seisoi siinä kalpeana ja tuijotti häneen jähmettyneillä silmillään. — No, minä en tahdo sinua tehdä uskottomaksi. Hyvästi — minua et näe koskaan enää!
Oi, Draga tunsi liiankin hyvin tuon onnettoman, että Aleksanterille olisi mahdotonta raastaa itsensä irti siitä viekoituksen verkosta, johon hän oli kietoutunut.
— Draga, pysähdy, Dragani! huusi hän. — Oi, elä minua jätä! Olen jo valinnut, olen jo kauvan sitte tehnyt päätökseni. Minulla ei enää ole isää eikä nuoruuden ystävätärtä, yhtä vähän kuin minulla on äitiäkään. Sinä olet minulle kaikki, sinä olet minun kuningattareni!
Hän kietoi käsivartensa Dragan ympäri ja piti hänestä kiinni. Kauniin vartalonsa Draga sitte painoi Aleksanteria vastaan niin lujasti, että hänen hehkunsa virtasi tämän suoniin.
— Nouse pystyyn, Genia von Sandorf, huudahti Milan ja nosti kauniin tytön lattialta. — Sinun silmiesi ei tule enää nähdä tuota vihattua, inhottavata näytelmää! Lähtekäämme talosta, jonka häviön jumalat ovat päättäneet!… Tuo Jumalan hylkäämä raukka on antautunut naiselle, joka on voittanut hänet itse pirun opettamilla vehkeillään… Obrenovitschin suvun kruunun on kohtalo tuominnut häpeään ja alennukseen!… Niin olekin sinä sitte kirottu, sinä lahonneen rungon viimeinen vesa, hävitköön se sinun mukanasi! Niin sinä olet sen tahtonut.
Tukien puolipyörtynyttä Geniata kiiruhti Milan ulos huoneesta samalla vauhdilla, millä hän jo kuuli kattoparrujen ryskivän, merkiksi että ne olivat jo alas syöksymäisillään, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan verihöyryistä ja kaikkia jähmettävästä kauhusta, joka kulki läpi rakennuksen huoneiden.