KAHDEKSASKUUDETTA LUKU.
Kaksitoista uskollista serbialaista.
Stefan Naumovitsch oli siis saapunut Wieniin. Hän oli päässyt matkansa perille ja seisoi nyt kuningas Milanin edessä. Mutta ennenkuin me käymme kuvaamaan keskustelua heidän välillään, täytyy meidän mennä hiukan taapäin ajassa siihen hetkeen, jolloin Stefan Naumovitsch löysi jälleen Genian yksinäisessä majatalossa Unkarin pustalla ja sitte heti taas hänet kadotti. Hän oli kadottanut Genian tuon Genian onnettoman luulon tähden, että Stefan oli ryöstänyt häneltä rakkautensa ja antanut Helena Lunjevicalle, Genia oli näet eräänä päivänä konakin puutarhassa salaa kuullut Stefanin puhuvan Helenalle rakkaudesta, mutta ei ollut kuullut, että Stefan oli puhunut vaan kuningas Aleksanterin puolesta.
Genia oli antanut hänelle vaan hämäriä viittauksia ennenkuin syöksi pimeyteen. Jos Stefan olisi aavistanut, että hänen keskustelunsa Helena Lunjevican kanssa oli syynä siihen, että hänen rakkaansa repi itsensä irti hänestä, että Genia piti häntä uskottomana eikä enää luottanut hänen rakkauteensa vaan mieluummin uskoi itsensä aron susille kuin hänelle, silloin olisi hän varmaan kironnut sitä hetkeä, jolloin hän sai kuningas Aleksanterilta käskyn hänen puolestaan pyytää Helenan kättä. Sillä se oli juuri tämä onneton käsky, joka oli syynä kaikkeen. Mutta sitä ei Stefan tiennyt ja sitä käsittämättömämmältä ja tuskallisemmalta oli hänestä sentähden tuntunut Genian päätös ikuiseksi erota hänestä.
Mutta niin oli kuitenkin tapahtunut ja vaikka Stefan oli melkein koko yön harhaillut ympäriinsä arolla, kuitenkin pysytellen itseään majatalon läheisyydessä, huutaen Geniata nimeltään ja hakien häntä silmillään, huomasi hän kuitenkin, kun aamu koitti, että oli ainiaaksi kadottanut hänet. Stefan huomasi, ettei hän tällä hetkellä voinut tehdä mitään. Samalla johtui hänen mieleensä, että hänen piti päästä Wieniin niin pian kuin mahdollista, viemään Milanille kuningas Aleksanterin pyyntöä, sitä pyyntöä, joka tuotti Stefan Naumovitsch paralle niin suurta iloa.
Hän oli sydämestään iloinen, sillä hän toivoi voivansa taivuttaa Milanin palaamaan hänen kanssansa Serbiaan ja sydämessään oli hänellä tieto siitä, että hän oli sovittava välittäjä isän ja pojan välillä, kahden miehen välillä, joista toinen oli tehnyt niin paljon maansa hyväksi ja toinen niin hyvin tarvitsi ymmärtäväisen neuvonantajan rinnallaan.
Siitä syystä oli Stefan jatkanut matkaansa sillä postireellä, jota Genia oli ennen ohjannut. Nyt ajoi Stefan itse ja nunna istui sen sisällä. Heidän välillään ei vaihdettu monta sanaa matkan kestäessä.
Itse asiassa Stefan katseli nunnia myötätuntoisuudella, sillä hänen käsityksensä mukaan työskentelivät he ihmiskunnan hyväksi hoitamalla sairaita.
Mutta tämä nunna — ei, hänen omituinen, suljettu, melkein epäystävällinen tapansa, iva, jolla hän puhui, muutamat silmäykset, jotka välähtivät hänen silmistään, tämä kaikki oli tehnyt hänet vastenmieliseksi Stefanille, niin että tämä vältti puhua tai vaihtaa ajatuksia hänen kanssansa. Hän tunsi helpotusta nähdessään vihdoin edessään Buda-Pestin tornit ja hän täällä pääsi erilleen nunnasta. Sillä täältä piti Stefanin jatkoi matkaansa rautateitse. Stefan sanoi hyvin kylmästi hyvästit naiskumppanilleen eikä välittänyt siunauksestakaan, jonka nunna olisi hänelle antanut-.
Postitalon edustalla, johon hän oli ajanut postireen, viskautui hän niin pian kuin mahdollista ajurin rekeen ja käski ajurin ajaa Hôtel Hungarinaan.
Mutta Stefan Naumovitsch olisi suuresti hämmästynyt, eikä hänestä olisi suinkaan ollut hauskaa, jos olisi kuullut, että viiden minuutin kuluttua nunnakin otti ajoneuvot ja huusi ajurille:
- Hôtel Hungarina!
Noin kymmenen minuutin kuluttua oli nunna tuon komean Hôtellin edustalla, joka täydellä syyllä nauttii eurooppalaista mainetta. Ovenvartija avasi vaunun oven ja auttoi vanhaa nunnaa sieltä ulos.
- Minä jään tänne vaan huomisaamuun, sanoi nunna. — Olkaa hyvä ja antakaa minulle vaan pienempi huone.
- Kyllä, vastasi ovenvartija. — Meillä on kyllä halpojakin huoneita, mutta valitettavasti ovat ne kaikki otetut. Yhden huoneen voisin antaa teille, sen ikkuna on Tonavalle päin, mutta ne huoneet ovat vähän kalliimpia.
- Tuleeko kukaan asumaan minun huoneeni viereisessä huoneessa? — Minä en mielelläni tahtoisi naapureita.
- Siinäkään suhteessa en valitettavasti voi palvella teitä, vastasi ovenvartija, — sillä juuri nyt saapui eräs kauppias, eräs herra Anton Naumann, joka on itselleen pyytänyt kaksi Tonavan puoleista huonetta, ja se huone, jonka minä voisin antaa teidän käytettäväksenne, on hänen huoneensa vieressä. Luulen voivani vakuuttaa, että rouvan naapuri on hyvin hiljainen henkilö. Muuten ei meidän Hôtellissa sallita minkäänlaista melua.
Ovenvartija ei ollut huomannut, kuinka iloisesti ja ilkeästi nunnan silmät välähtivät kun hän kuuli, että Anton Naumannin huoneet olivat aivan hänen huoneensa vieressä.
- No, olkaa hyvä, sanoi nunna — ja viekää minut huoneeseeni.
- Kas tässä on hissi — Jean, vie nainen numeroon 74.
Nunna nousi heti senjälkeen hissiin ja oli heti komeasti sisustetussa huoneessa, jonka ikkunasta oli ihana näköala Tonavan yli. Tämän toisella puolella näki hän vanhan Ofenin, joka kohosi kuten uhkailevana muistona niiltä ajoilta, jolloin turkkilaisilla oli vielä valtansa Tonavan toisella puolella.
Hurskas nunna riensi panemaan oven lukkoon Jeanin mentyä, joka oli kantanut hänen tavaransa huoneeseen. Sitte otti hän päähineen päästään ja täti Eufemian kasvot näkyivät selvästi sähkövalossa.
- Oivallista, mutisi hän mennessään seinän luo, joka eroitti hänen huoneensa Stefan Naumovitschin huoneista ja laski korvansa seinää vasten — nyt voin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla.
Minä matkustan Wieniin hankkimaan sitä lasta, jota Draga tarvitsee ja samalla pidän silmällä tätä Stefan Naumovitschia, joka on tullut Wieniin kuninkaan käskystä raivaamaan tietä sovintoon Milanin kanssa. Ha, haa se narri luulee todellakin, että Draga sallisi tuon vanhan itsepäisen jörön palaavan Serbiaan. Ehkä pitämään häntä silmällä ja estämään kaikkea, mitä Draga tahtoo. Eihän toki, niin tyhmä ei hän toki ole. Oh, miten minä säikähdin, kun Draga ilmoitti minulle tämän tuuman!
"Oi, mitä olet tehnyt, Draginja! huudahdin minä kuultuani vaan hänen ensimäiset sanansa. — Oletko todellakin suostunut siihen, että Milan saa tulla takasin Serbiaan? No, sitte saat heti hakea nuoran, johon itsesi hirtät, sillä Milan saa pian sinut epätoivoon. Sinun valtasi on nyt lopussa. Rakas Draginja, kuinka saatoit suostua sellaiseen!"
Siinä seisoi hän sitte ja tuijotti minuun, kuin olisi tahtonut sanoa:
"Niin, minä olin hirmuisen tyhmä, täti, enkä voi antaa itselleni anteeksi, että suostuin Aleksanterin ehdotukseen kysymättä ensin sinulta neuvoa. Mutta mitä me nyt teemme? Stefan Naumovitsch on jo saanut kuninkaan käskyn ja matkustaa huomenna varhain."
- Mitä on tehtävä? vastasin minä. — "Draginja, meidän täytyy tehdä tyhjäksi kuninkaan tuuma, meidän täytyy tehdä niin, ettei Milan palaja."
"Voisiko se olla mahdollista? Milan tarttuu epäilemättä siihen käteen, jonka kuningas hänelle ojentaa. Hän tarttuu siihen ilolla, sillä koko hänen sydämensä riippuu kiinni Serbiassa ja se päivä olisi iloisin päivä hänen elämässään, jolloin hän saisi palata maahansa."
Silloin ei se päivä koitakkaan hänelle!
"Aiotko estää sitä?"
"Kyllä, sen aion tehdä", vastasin minä — sillä edellytyksellä, että sinä annat suostumuksesi siihen, mitä minä aion tehdä."
No, ja minun Draginjani antoi suostumuksensa, ja nyt — ha, haa, nyt ei kuningas Milan koskaan enää näe Serbiata, sen minä takaan.
Ja täällä — täällä Buda-Pestissä täytyy sen tapahtua, jatkoi Eufemia pienen vaitiolon perästä, jonka kestäessä hän ivahymy ohuilla huulillaan katsoi seinään, joka eroitti hänet Stefan Naumovitschista. — Minä olen tarkkaan neuvonut Dragaa, mitä hänen tulee tehdä — pian täytyy niiden miesten tulla, jotka Draga on tänne lähettänyt. Ha, haa, niitä isänmaan ystäviä, jotka eivät aavista, että kulkevat vaan minun asioillani! Peijakas — luulenpa, että he ovat jo täällä — askeleita alhaalla — koputusta Stefanin ovella — ei, minä en erehdy — he ovat siellä!
Samassa painautui Eufemia niin lähelle seinää, kuin olisi hän tahtonut painaa siihen kuvan omasta laihasta ruumiistaan. Eikä hän ollutkaan erehtynyt. Juuri tällä hetkellä tuli Stefanin luo vieraita, joiden käynti tulisi olemaan mitä suurimmasta merkityksestä kuningas Milanille, tai, sanokaamme se heti suoraan, kerrassaan onnettomasta merkityksestä.
Stefan oli heittänyt naamionsa niihin vaunuihin, joilla ajoi postiasemalta Hôtel Hungarinaan. Täällä Buda-Pestissä ei hän sitä enää tarvinnut.
Oli ilta, hänen pöytänsä kohdalla paloi sähkölamppu ja heitti miellyttävän, valkoisen valon komeasti sisustettuun huoneeseen. Stefan oli sytyttänyt sikarinsa ja seisoi ajatuksiinsa vaipuneena ikkunan vieressä katsellen yli rakkaan Tonavan Ofenin vanhaa kuninkaan linnaa, joka loisti kuin kummitus kuutamossa.
Hôtellin edustalla liikkui Buda-Pestin hieno maailma, joka näytti olevan omiaan vetämään nuorta miestä puoleensa. Mutta Stefan oli päättänyt viettää illan kotona. Buda-Pestin huvit eivät voineet häntä huumata. Hän meni pois ikkunan luota ja istuutui sohvan nurkkaan. Hän nojasi päätään taapäin ja kun hän siinä miettiväisenä katseli sinisiä savupilviä, jotka läksivät sikarista, näytti hänestä, kuin olisi savupilvistä pilkistänyt hänen rakkaan Geniansa kasvot, hänen suloiset piirteensä, joita hän ei kylliksi voinut katsella.
Äkkiä kuuli Stefan ovelle koputettavan. Hän nousi ylös ja avasi. Hänen hämmästyksekseen astui sisään ovenvartija.
- Anteeksi, herrani, — mutta vaan muutama sana, sanoi hän kumartaen kohteliaasti.
- Olkaa hyvä ja puhukaa, minä olen valmis kuulemaan.
- Anteeksi, tehän olette kirjoittanut nimenne matkustajain kirjaan
Anton Naumanniksi — eikö niin?
- Kyllä olen, vastasi Stefan punastuen.
- Mutta meillä on syytä otaksua, että olette käyttänyt salanimeä. Elkää nyt vaan ymmärtäkö minua väärin, hyvä herra! Me tiedämme näet aivan hyvin, ettette ole mikään poliisin takaa ajama rikoksellinen ja ettette ole ottanut toista nimeä johtaaksenne asianomaisia harhaan. Löytyyhän usein valtiollisia syitä, jotka pakoittavat sellaisiin toimiin. Mutta tehän olette — Serbian kuninkaan ajutantti, te olette kapteeni Stefan Naumovitsch, vai mitä?
Stefan astui hämmästyneenä askeleen taapäin.
- Kyllä, mutta kuinka te sen tiedätte? huudahti hän sitte. — Koska te nyt kerran olette lausunut nimeni, niin en tahdo kieltää, että olen Stefan Naumovitsch. Mutta, minä en voi ollenkaan ymmärtää, kuinka olette voineet saada sen selville!
- Hyvin yksinkertaisella tavalla, vastasi ovenvartija ystävällisesti. — Tuolla alakäytävällä seisoo näet serbialainen lähetystö, joka haluaa puhua teidän kanssanne, keskustella kapteeni Stefan Naumovitschin kanssa ja tämän lähetystön johtaja on nimenomaan uskonut minulle, että herra kapteeni on nähtävästi Hôtellin kirjaan merkinnyt nimensä Anton Naumanniksi.
- Mitä, serbialainen lähetystö tahtoo puhua minun kanssani ja kuka on sen johtaja?
- Se olen minä, kuului korkea ääni etempää ovelta.
Stefanilta pääsi hämmästyksen huudahdus, sillä se ei ollut kukaan muu kuin hänen ystävänsä översti Maschin, joka nyt tuli hänen luoksensa.
- Maschin, sinäkö Buda-Pestissä! Rakkaani, mitä tämä merkitsee? Ja minkä näköinen olet! Sinulla on taas sotilaspuku — ja rinnassasi — tämä tähti! Sitä en ole sinulla koskaan ennen nähnyt! Taitaa olla se uusi Dragan ritarimerkki?
- Niin, kallis ystäväni, sanoi Maschin sydämellisesti pudistaen ystävänsä kättä ja vetäen häntä vasten rintaansa — ajat muuttuvat, näetkös, ja samalla muuttuu, kuten tietty, myöskin ihmisten ulkomuoto. Mutta lyhyesti sanoen, jatkoi översti ovenvartijan poistuttua, — seison tässä lähetystön etunenässä ja olemme tulleet onnittelemaan sinua siihen tehtävään, jonka kuningas on sinulle uskonut.
- Tiedätkö siis sinäkin, mitä tämä tehtävä tarkoittaa? Sano minulle, Maschin, mitä on Belgradissa tapahtunut minun lähdettyäni? Kaikki on minulle selittämätön arvoitus.
- Johon minä kuitenkin heti annan sinulle selityksen, vastasi översti Maschin, vetäen Stefanin vierelleen sohvaan. — Kuningashan on antanut sinulle toimeksi kutsua Milan takasin isänmaahansa.
- Niin, sen on kuningas Aleksanteri tehnyt ja kuningatar Dragan nimenomaisella suostumuksella, niin, vieläpä hänen kehoituksestaankin. Samana päivänä, jolloin sinä läksit, sain minä kuninkaallisessa pikapostissa kuninkaan omakätisen kirjeen, jossa hän käski minun pyytää pääsyä hänen luoksensa ja takasi minulle täyden turvallisuuden. Kirje oli kirjoitettu niin lämpimästi, se sisälsi niin monta vakuutusta hänen kunniansa nimessä, että minä heti ensi hetkessä tiesin, ettei ollut kysymys mistään salajuonista ja että minä turvallisesti saatoin lähteä konakiin.
Sen minä teinkin. Kuningas otti minut vastaan erittäin ystävällisesti, ojensi minulle kätensä ja tarjosi täyden sovinnon.
"Nyt tulee maahan toiset ajat", sanoi hän minulle, "kuningas Milan tulee takasin ja hallitsee vastaisuudessa yhdessä minun kanssani, tai on ainakin se, joka seisoo lähinnä minun valtaistuintani, on neuvonantajani ja auttajani pyrkimyksissäni tehdä Serbia onnelliseksi. Ei, elkää katsoko minuun noin ihmetellen, noin epäillen!" jatkoi kuningas. "Asia on todellakin niinkuin sanoin. Ja paras vakuutus, jonka voin antaa teille aikeestani kutsua Milan tänne, on se, että olen määrännyt ystävänne, Stefan Naumovitschin matkustamaan Wieniin ja esittämään isälleni sovintotarjoukseni.
"Mitä sanoo teidän majesteettinne", huudahdin minä, "onko Stefan
Naumovitsch matkalla Wieniin? Jumalani, jospa todellakin niin olisi —"
"Niin se on", vastasi kuningas, ja sitte kertoi hän minulle, että sinä olit ottanut valepuvun, ettet herättäisi huomiota matkalla, ja että matkustit Anton Naumannin nimellä."
Samassa avattiin ovi ja sisään astui kuningatar Draga.
Voit helposti arvata miltä minusta tuntui, kun näin tämän naisen, joka oli tehnyt meidät kaikki onnettomiksi ja jonka tiesin olevan veriviholliseni. Tällä hetkellä ajattelin salajuonta ja luulin, että nyt minut vangitaan. Mutta taas minä erehdyin. Olin tehnyt väärin kuningasta ja kuningatarta kohtaan, siliä molemmat pysyivät siinä vakuutuksessa, jonka olivat minulle antaneet. Draga huomasi kyllä, että minä säpsähdin hänet nähdessäni, mutta hän tuli iloisesti minua vastaan, ojensi kätensä ja sanoi:
"Kaikki on unohdettu ja annettu anteeksi, översti Maschin. Kuningas Milanin palatessa Serbiaan palaa rauha maahan ja me saamme monta hyvää ystävää." Ja siihenhän me vaan pyrimmekin. Jos kuningas Milan olisi jo kauan sitte täyttänyt tämän meidän ainoan vaatimuksemme, niin olisimme olleet hänen uskollisia ystäviään, hänen liittolaisiaan sen sijaan, että meidän nyt on täytynyt olla hänen vastustajiaan. Niin, sillä hinnalla olisimme ottaneet Dragan kaupan päällisiksi sillä jos Milan palajaa Serbiaan, niin on Dragan vaikutus puoliksi vähennetty, silloin ei hän ainakaan tule enää niin vaaralliseksi maalle, kuin hän on tähän asti ollut.
Mutta seuraavassa hetkessä tuntui minusta, se täytyy sanoa, muutos kuninkaan ja kuningattaren mielentilassa uskomattomalta, eikä epäilys tahtonut minusta lähteä.
Kuningas näytti sen huomaavan, sillä hän sanoi minulle:
"Te ette näy vielä oikein luottavan meihin, översti Maschin, no, voittehan itse hankkia varmuutta siitä, että Stefan Naumovitsch on todella matkustanut kutsumaan Milania Serbiaan. Ottakaa mukaanne kaikki ystävänne, joiden sydämet vielä sykkivät Milanille ja matkustakaa rautateitse Buda-Pestiin. Sinne joudutte ennen Naumovitschia, joka kulkee postikyydillä. Kaikissa tapauksissa tapaatte hänet Unkarin pääkaupungissa".
"Teidän majesteettinne", vastasin minä, "jos minä ottaisin mukaani kaikki ystäväni, joiden sydämet sykkivät Milanille, niin täytyisi minun ottaa koko Serbia mukaani."
Kuningas nauroi sydämellisesti minun vastaukselleni ja sanoi olevansa iloinen, että hänen isänsä on niin tervetullut maahan.
"Minunkin luokseni on hän tervetullut!" huudahti hän. "Ja minä voin tuskin odottaa sitä hetkeä, jolloin hän Naumovitschin rinnalla tulee takasin. Mutta ei kuningattarellakaan ole pahoja aikeita hänen suhteensa. Rakas Maschin, kuinka olisi, jos te muodostaisitte lähetystön, joka matkustaisi Buda-Pestiin ja Serbian nimessä vakuuttaisi Naumovitschille, että Milan on sydämellisesti tervetullut maahan?"
Tämä ajatus sai kohta vastakaikua sielussani. Minä vakuutin kuninkaalle ja kuningattarelle, että kutsuisin kokoon joukon arvokkaita miehiä, jotka heti olisivat valmiit siinä tarkoituksessa seuraamaan minua Buda-Pestiin.
"Ja silloin tulette te matkustamaan, toivon minä, minun 6:nen jalkaväkirykmenttini puvussa, jota te ennen kannoitte niin suurella kunnialla ja jonka minä suureksi surukseni näin teidän heittävän pois."
Näin sanoen astui kuningas kirjoituspöytänsä luo ja otti siitä paperin, jonka ojensi minulle. Se oli se paperi, jonka kautta minut jälleen asetettiin entiselle paikalleni armeijassa. Samalla nimitettiin minut asiakirjassa ritariksi Dragan ritarikunnassa.
Enhän voinut sellaisissa oloissa hyljätä nimitystä. Tosin tuntui minulta vastenmieliseltä rinnassani kantaa tätä ristiä, jossa on sellaisen naisen kuva. Sillä vaikka olenkin sopinut kuningattaren ja kuninkaan kanssa Milanin vuoksi, niin tunnen Dragaa kohtaan yhtä vähän ystävyyttä ja myötätuntoisuutta kuin ennenkin. Minä en koskaan voi tulla ystäväksi tämän naisen kanssa. Hänen ja minun välillä on liian suuri kuilu, jonka yli minä en voi koskaan mennä. Ja se kuilu on minun veliraukkani hauta. Mutta mitä ei uhraisi isänmaan alttarille, varsinkin kun on niin harras isänmaan ystävä kuin minä! Minä olen tarttunut Dragan käteen, olen puristanut sitä ja suostunut hänen ehdotukseensa. Ja siksi, rakas Stefan, näet sinä minut nyt tässä kahdentoista arvokkaan serbialaisen etunenässä ja jos sallit, niin annan heidän astua sisään. He ovat kaikki vanhoja tuttuja sinulle, useimmat ovat ystäviäsikin.
Stefan voi tuskin hillitä hämmästystään, kuullessaan Maschinin kertomuksen. Mutta kun Maschin oli lopettanut, syleili hän ystäväänsä ja painoi hänet tulisesti rintaansa vasten.
- Tämä on oikea onnen päivä, sanoi hän — sillä se antaa ensiksikin minulle todistuksen Aleksanterin hyvästä tahdosta tehdä sovinto isänsä kanssa ja toiseksi suo minulle ilon nähdä sinut, rakas Maschin, jälleen entisessä asemassasi siinä armeijassa, jota ennen innolla johdit ja jonka suurella surulla jätit. Nyt ei sinun enää tarvitse piiloutua valepukuun. Olet nyt taas vapaa mies ja luulen, että kuningas Aleksanterista tulee ystäväsi ja suosijasi. Sillä katso, hän on tullut minunkin ystäväkseni, vaikka hänen oli annettava minulle anteeksi suuri rikos — minähän nostin käteni hänen sydämellisesti rakastettua Dragaansa kohti.
- Onko se siis todellakin totta, huudahti Maschin, — että sinä täältä matkustat Wieniin ja siellä haet käsiin kuningas Milanin?
- Kyllä se on aivan totta, vastasi Stefan. — Kuningas on käskenyt minun koettaa saada aikaan sovinto hänen ja hänen isänsä välillä ja minun rinnallani palaa Milan Serbiaan. Anna anteeksi Maschin, etten ilmoittanut sinulle tästä, mutta minulle tuli niin kiire lähtö, ettei minulla ollut aikaa edes kirjettä kirjoittaa.
- Ja milloin aiot sinä matkustaa Wieniin?
- Huomisaamuna varhain, vastasi Naumovitsch. — Tuletko mukaan?
- Valitettavasti en voi sitä tehdä, vastasi Maschin jonkun ajan mietittyään. — Sinä sanoit äsken minua vapaaksi mieheksi, mutta päinvastoin olen nyt enemmän sidottu kuin äsken. Minä olen nyt uudestaan 6:nen rykmentin päällikkö ja sellaisena on minulla velvollisuuksia, joihin täytyy tarttua täydellä todella. Ei, samaan aikaan kun sinä huomenna pikajunalla matkustat Wieniin, käännyn minä takasin Belgradiin. Mutta nyt emme saa enää antaa odottaa niiden arvon miesten, jotka ovat meihin liittyneet. Minä huudan heidät sisälle, Stefan. Sinä otat kai heidät vastaan, kuten he ansaitsevat?
Näin sanoen nousi Maschin ylös ja läksi huoneesta.
Sydämellisellä ilolla katsoi Stefan hänen jälkeensä.
- Niin, sanoi hän itsekseen — toiset kauniimmat ja paremmat ajat ovat nyt tulossa Serbialle, ajat, joista minä olen uneksinut, kuten poika uneksii kultalinnasta kun hän on uinahtanut satukirjansa päälle.
Milan takasin Serbiaan! Se merkitsee sitä, että tyytyväisyys ja rauha palaavat takasin isänmaahani!
Ovi avattiin ja kaksitoistamiehisen lähetystön etunenässä astui sisään översti Maschin. Niin, siinä oli pelkkiä tuttuja kasvoja, jotka nyt tulivat Stefania vastaan, siinä oli vaan ystäviä, jotka tulivat hänen luoksensa, joista hän tiesi, että he tunsivat samaa rakkautta isänmaata kohtaan kuin hänkin, että heidän pyrkimyksensä oli tehdä Serbia onnelliseksi. Heidän joukossaan oli useita upseereja sekä muutamia professoreja ja arvokkaita kauppiaita.
Stefan riensi heitä vastaan ja puristi erikseen jokaisen kättä.
- Tervetulleet, sydämellisesti tervetulleet! huudahti hän. — Minä tiedän, ystäväni, että te tulette saamaan varmuutta siihen huhuun, joka on tullut korviinne ja jota ette tahdo uskoa. Mutta se on totta, tuo hirmuinen aika on lopussa, isä ja poika eivät enää ole toistensa vihamiehiä, sovinto kuningas Milanin ja kuningas Aleksanterin välillä on lähellä. Minä vien Milanille hänen poikansa katuvaisen rukouksen, että hän palaisi Serbiaan ja vastaisuudessa ottaisi osaa hallitushuoliin. Tämä on minun ilmoitettava kuningas Milanille sekä kuningatar Dragan että kuningas Aleksanterin nimessä.
Iloinen murina kuului miesjoukosta, kun he kuulivat nämät sanat. Silloin astui heidän joukostaan pitkä, nuori mies, jonka tummat kiharat putosivat otsalle. Hän oli Avakumovitsch, korkeimman tuomioistuimen jäsen, jonka jo tulimme tuntemaan merkillisessä oikeudenkäynnissä onnetonta Knetzewitschiä vastaan. Silloin oli Avakumovitsch ainoa, joka vaati, että oikeudenkäynnin piti tapahtua aivan lain mukaisesti. Hän oli nyt se, joka puhui lähetystön puolesta. Hänellä oli kädessä soikea, kapea ja komea lipas, varastettu hopealukolla.
- Kapteeni Stefan Naumovitsch, otti Avakumovitsch puheeksi, - minä puhun nyt kaksitoistamiehisen lähetystön nimessä, joka seisoo tässä teidän edessänne. Kohtalo on valinnut sinut toimittamaan yhden tärkeimmistä tehtävistä, joita tähän asti on Serbian historiassa jollekin annettu. Sinusta on tullut kuninkaan lähettiläs, rauhan ja sovinnon sanansaattaja. Sinun persoonasi on meille takeena siitä, että sinä täydellisesti ja oikealla tavalla toimitat tehtäväsi ja että sinun todellakin onnistuu liittää heidän molemminpuoliseen sovintoon kuninkaallisen isän ja kuninkaallisen pojan välillä.
Avakumovitsch vaikeni hetkeksi, painoi erästä vieteriä ja heti kimposi lippaan kansi auki.
Suureksi hämmästyksekseen näki Stefan Naumovitsch sametille asetetun hienosti hiotun pullon ja sen vieressä kullalla koristeltu pikari samallaisesta hiotusta lasista.
- Stefan Naumovitsch, alkoi uudelleen tuomari Avakumovitsch — sinä näet tämän pullon, jonka tässä sinulle ojennan. Sen jalo sisältö on aiottu kuningas Milanille ja sinulle samalla hetkellä, jolloin kuningas Milan päättää sopia poikansa kanssa. Saakoon tämä sovinto sinettinsä siten, että tyhjennätte lasin serbialaista viiniä vanhain vojvoodien tapaan. Tämä pullo sisältää viiniä vanhasta Kruchedalin luostarista, mutta rypäleet ovat kuitenkin kasvaneet Serbian maassa. Tämä kuuluisa viini on tulista kuin serbialaisveri. Viini tekee hyvää, kuten onni Serbialle, kun kuningas Milan on tullut sinne takasin. Viini on suloista kuten katse serbiattaren kauniissa, hurmaavissa silmissä. Juo tätä viiniä tästä pikarista yhdessä kuninkaan kanssa heti kuin sovinto on päätetty, juo isänmaan ja Obrenovitschin huoneen sekä sen onnen hyväksi, joka vastaisuudessa odottaa kaikkia Serbian alamaisia!
Syvästi liikutettuna otti Stefan vastaan lähetystön lahjan.
- Kuningas Milanin nimessä, sanoi hän liikutuksesta väräjävällä äänellä — ja samalla hänen majesteettinsa kuningas Aleksanterin nimessä otan minä vastaan tämän pullon ja pikarin, josta sovinnon malja juodaan. - Minä säilytän tätä lipasta kuten aarretta, kunnes olen vienyt sen Wieniin ja pullo ja pikari ovat täyttäneet tehtävänsä. Ja minä pyydän kuningas Milania juomaan tätä viiniä tästä pikarista myöskin niiden kahdentoista isänmaan ystävän menestykseksi, jotka ovat tänne tulleet tuomaan hänelle Serbian onnittelut, niiden kahdentoista miehen, jotka ovat pysyneet hänelle uskollisina.
Stefan katseli vielä kerran pulloa ja lasia. Sitte pani hän lippaan kiinni ja asetti sen sähkölampun alle.
- Ja nyt, ystäväni, sanoi hän lähetystön jäsenille, — pyydän teitä kaikesta sydämestäni tulemaan kanssani pienelle illalliselle, joka on heti valmiina alhaalla Hôtellin ruokasalissa. Huomenna varhain eroaa tiemme eri haaroille, minä matkustan Wieniin ja te takasin Serbiaan. Käyttäkäämme siis näitä yöhetkiä ollaksemme yhdessä vanhaan serbialaiseen tapaan s.t.s. täydet lasit kädessä!
Neljännes tuntia myöhemmin menivät herrat alas Hôtel Hungarinan ruokasaliin, jossa oli Stefanin käskystä suuri pöytä katettuna.
Ei tarvitse sanoa, että tämän pöydän ympärillä oli ilo ylimmillään ja että varsinkin monta maljaa juotiin Serbian, kuningas Milanin ja Aleksanterin onneksi. Kemuja kesti melkein koko yö.