SEITSEMÄSKUUDETTA LUKU.
Vastakkaiset kohdat.
Kahdeksan päivää oli Sylva ollut kuningas Milanin palveluksessa. Tällä oli Johannesgassen varrella Wienissä vuokrattuna asunto erään komean talon ensimäisessä kerroksessa. Siihen kuului kuusi huonetta, joista neljä oli Johannesgassen varrella ja kaksi pihan puolella. Huonekalut olivat kyllä kallisarvoiset, mutta heti näki, että sieltä puuttui hyvin paljon sellaista, joka tekee kodin miellyttäväksi ja hauskaksi. Sieltä puuttui naisen järjestävää kättä ja kuningas itse oli tullut niin välinpitämättömäksi kaiken kotoisen hauskuuden suhteen, ettei se häntä paljoa surettanut. Hän oleskeli enimmäkseen eräässä suuressa pihanpuoleisessa huoneessa, jonka hän oli valinnut työhuoneekseen, kun ei sinne kuulunut melu kadulta. Täällä oli hänen pieni kirjastonsa, kirjotuspöytä, rautainen kassakaappi ja ne muutamat muistot, jotka Milan oli ottanut mukaansa paetessaan Belgradista.
Se, joka luuli kassakaapissa olevan aarteita, erehtyi suuresti. Tässä kaapissa oli kaikkea muuta kuin rahoja. Siellä säilytti Milan muutamia papereita, jotka olivat hänelle suuresta merkityksestä, perhekirjeitä sekä kirjevaihdon, jonka Milan ei olisi sallinut joutua vierasten käsiin.
Mutta rahoja — niin, niitä ei entisellä Serbian kuninkaalla ollut kosolta. Hänellä ei ollut minkäänlaisia tuloja Serbiasta ja oli siis sanan täydessä merkityksessä köyhä mies.
Että hän sellaisissa olosuhteissa kykeni elämään jotenkuten ihmisten tavoin ja voi vielä pysyä pystyssä, siitä oli hänen kiittäminen ainoastaan erästä omituista, seikkaa, jota ei Milan itsekään voinut oikein selittää. Siinä suhteessa täytyi hänen tyytyä otaksumisiin.
Hän luuli kuitenkin arvanneensa, kuinka asian laita oli ja oli melkein vakuutettu, että oli arvannut oikein.
Jokaisen kuun ensimäisenä päivänä ilmestyi näet entisen Serbian kuninkaan luo kirjeenkantaja ja jätti hänelle paksun kirjeen, jossa oli sisällä 5000 frangia. Kirje tuli Parisista ja sisälsi paitsi rahoja kortin, johon oli kirjotettu:
"Maastaan karkoitetulle kuninkaalle ja onnettomalle isälle — uskolliselta ystävältä!"
Näillä rahalähetyksillä oli Milan nyt elänyt kolmen vuoden ajan. Ne eivät koskaan jääneet tulematta, eikä ne koskaan tulleet päivääkään myöhempään. Lyönnilleen kello 12 jokaisen kuun ensimäisenä päivänä saattoi hän mitä suurimmalla varmuudella sanoa, että kirjeenkantaja ilmestyisi rahojen kanssa. Jos hän oli esim. matkoilla Parisissa, niin toi hänelle rahat ranskalainen postinkantaja, Lontoossa taas englantilainen. Olipa hän missä tahansa, saattoi hän varmuudella odottaa tätä summaa, ikäänkuin jossakin olisi ollut hänen nimelleen sijoitettu pääoma, jonka korot hänelle lähetettiin.
Mutta kuka oli tämä salaperäinen ystävä, joka niin uhraavalla tavalla piti huolta kuningas Milanista?
Milan oli aluksi epäröiden ottanut rahat vastaan, sillä hän ei voinut ollenkaan ymmärtää, kuka oikeastaan kykeni tekemään niin suuren uhrauksen hänen hyväkseen.
Melkein puolen vuoden, ajan oli hän ollut siinä iloisessa toivossa, että se oli Aleksanteri, hänen poikansa, joka sillä tavoin tahtoi jossain määrin sovittaa sen vääryyden, jonka oli tehnyt isälleen. Varmaan lähetti hän tämän summan vaimonsa tietämättä, joka tietysti olisi estänyt puolisoansa antamasta isälle mitään apua.
Mutta eräänä päivänä kuuli Milan varmalta taholta, ettei mitään sentapaista kirjettä ollut koskaan lähetetty Serbiasta ja ettei myöskään mikään pankkiiri ollut saanut kuninkaalta määräystä kuukausittain lähettää sitä summaa.
Nyt kääntyivät Milanin otaksumiset toiseen henkilöosa, jonka hän varmasti luuli olevan sen salaperäisen lähettäjän.
Kuka oli sitte tuo ystävä, jolta hän saattoi odottaa niin suurta jalomielisyyttä? Ja kuka ystävä oli muuten sellaisessa rahallisessa asemassa, että saattoi niin tunnollisesti pitää huolta hänen toimeentulostaan?
Se ei voinut olla kukaan muu kuin — Itävallan keisari Frans Josef, tuo jalomielinen hallitsija, joka ei voi nähdä puutetta, koettamatta niin pitkältä kuin voi, poistaa sitä, hän, joka on itse hyvyys, kun on kysymyksessä köyhäin auttaminen — se ei voinut olla kukaan muu kuin hän.
Sillä paitse sitä seikkaa, että keisari Frans Josef oli ollut kyllin jalomielinen salliessaan Milanin oleskella hänen maassaan ja että hän joka tilaisuudessa oli osoittanut huomaavaisuutta ystävänsä, entisen Serbian kuninkaan suhteen, oli keisari Frans Josefilla myöskin varoja sillä tavoin noudattaa sydämensä ääntä. Onhan tunnettu asia, että hän on lähinnä rikkain mies Euroopassa.
Siitä syystä luuli Milan, että se oli keisari, joka niin hienotunteisella tavalla teki hänelle mahdolliseksi elää sopivalla tavalla. Sillä jollei noita salaperäisiä rahalähetyksiä olisi tullut, niin ei Milanilla olisi ollut muuta keinoa kuin ampua luoti otsaansa voidakseen päästä hädästä ja suruista.
Mutta tälläkin melkoisella summalla täytyi hänen elää hyvin niukasti. Jos hän olisi saanut kaikki käyttää omaksi hyväkseen, niin olisi hän kuudellakymmenellä tuhannella frangilla vuodessa voinut elää säätynsä mukaisesti.
Mutta valitettavasti oli Milan entisinä aikoina hoitanut huonosti raha-asioitaan. Hän oli tehnyt suuria velkoja ja tyydyttääkseen jossain määrin velkojiaan, täytyi hänen nyt tukkia monta reikää, niin että suurin osa niistä viidestä tuhannesta frangista kuukaudessa meni vanhojen velkojen maksuun. Siitä syystä täytyi entisen kuninkaan talouden olla hyvin yksinkertaista. Ja yksinkertaista se olikin. Kuningas oli, ennenkuin otti Sylvan palvelukseensa, asunut yksin vanhan kamaripalvelijansa Tonion kanssa. Tämä vanha mies oli ollut hänen palveluksessaan jo kolmekymmentä vuotta. Hän oli tuntenut Milanin jo poikana, ollessaan palveluksessa tämän isän luona ja ennen olisi hän antanut tappaa itsensä kuin eronnut kuningas Milanista.
Kuninkaan ateriat tuotiin eräästä ensi luokan ravintolasta, vaikka ne eivät tietysti olleet niin hienot kuin ne, joihin kuningas oli tottunut.
Kuningas oli ennen ollut pelaaja — tunnollinen historiankirjoittaja ei voi olla mainitsematta, että Milan ennen aivan liiallisella tavalla oli antautunut pelihimon valtaan — mutta nyt ei hän uskaltanut ottaa korttia käteensä peläten menettävänsä suuremman summan, mikä olisi vielä enemmän vähentänyt hänen tulojansa.
Milanin rakkausseikkailut, joista ennen niin paljon puhuttiin, olivat jo kauan sitte olleet aivan lopussa. Tämä oli tapahtunut ei ainoastaan köyhyyden tähden, vaan myös siitä syystä, että hänen tunteissaan oli tapahtunut täydellinen muutos.
Hänen kirjoituspöytänsä kohdalla riippui kuva. Se oli verhottu mustalla suruharsolla. Ainoastaan joskus, kun hän joutui muistojen valtaan, kohotti hän harsoa kuvan edestä.
Oi, silloin tiesi hän, miksi hän ei tuntenut enää vetovoimaa kenenkään naisen puoleen, silloin hänelle myöskin selkeni, että vanhat pikku synnit olivat oikeastaan olleet suuria syntejä ja hän katui niitä nyt — katui syvästi ja vilpittömästi.
Sentähden katsoi kuningas, ettei hänellä ollut enää oikeutta ottaa osaa huveihin, joita hän ennen oli rakastanut, hänen ei omasta mielestään sopinut enää elää kuninkaan tavoin, vaan kuten yksinkertainen porvari.
Itse asiassa olikin hän vieraantunut maailmasta. Hänen täytyi nyt kieltää itseltään ylellisyys puvuissakin, jota hän ennen oli kovin rakastanut ja tavallisesti kävi kuningas yksinkertaisessa mustassa kävelytakissa, ilman mitään erikoisuutta puvussa.
Ne, jotka tapasivat kuninkaan kadulla, eivät aavistaneet, että tuo yhä vielä komea mies, joka riensi heidän ohitsensa oli ennen ollut kuningas, miljoonien ihmisten hallitsija.
Kaiken tämän olisi Milan kantanut tyynellä mielellä. Yksi asia oli vaan raskaana hänen sydämellään ja suretti häntä suuresti. Hän oli tottunut antamaan täysin käsin. Hänen anteliaisuutensa oli tullut sananparreksi silloin kun hänellä vielä oli käytettävänä suurempia summia. Jokaiselle pyytävälle oli hänen korvansa aina avoinna. Kuningas oli ollut liiankin heikko siinä suhteessa ja usein oli hänen anteliaisuuttansa käytetty väärin. Ja juuri ne, joita hän oli auttanut, olivat myöhemmin tulleet hänen vihollisiksensa. Mutta niinhän käy aina tässä maailmassa.
Siitä huolimatta teki Milan paljon hyvää ja siihen aikaan oli Wienissä monta perhettä, joita kuningas auttoi. Mutta, kuten sanottu, hänen täytyi nyt tässä suhteessa pysyä määrätyissä rajoissa. Hän ei voinut, kuten ennen, antautua hyvän sydämensä ohjattavaksi ja se suretti häntä.
Sylva oli, kuten kuningas lupasi, saanut turvapaikan hänen luonaan, eikä hän nyt enää valittanut, että Milan oli pelastanut hänet Tonavan aalloista. Hänellä oli pieni huone kokonaan omassa hallussaan. Hänen työnsä oli hyvin helppoa. Hänen piti pitää talous jonkummoisessa kunnossa, pitää huonekalut pölystä vapaina ja sievästi puettuna avata ovi, kun joku soitti. Hän oli pian hyvissä väleissä vanhan kamaripalvelija Tonion kanssa. Ukko kunnioitti onnetonta olentoa, josta herransa oli hänelle kertonut niin paljon kuin hänen tarvitsi tietää ja monena iltana kun Milan oli mennyt ulos tai istui työhuoneessa kirjoihinsa syventyneenä, istuivat Tonio ja Sylva yhdessä avarassa keittiössä ja puhelivat keskenänsä puoliääneen. Ukkohan oli myöskin serbialainen ja kun hän kertoi siitä Serbiasta, joka ennen oli ollut, Milanin loistoajasta, siitä ajasta, jolloin kuningatar Natalia vielä loisti Belgradin hovissa nuoruutensa kauneudessa ja loistossa, niin Sylva kuunteli tarkkaavasti ja usein vuodatti hän salaa kyyneleitä ajatellessaan maanpakoon ajetun kuninkaan nykyistä kohtaloa.
Ankara talvimyrsky raivosi Wienin kaduilla. Talvi oli kova. Sanottiin myrskyn tulevan arolta ja sitte jatkavan kulkuansa ylös pohjoiseen.
Kuningas Milan istui kamiinin ääressä ajatuksiinsa vaipuneena. Äkkiä kuului kellon kilinää. Milan säpsähti.
- Kuka tulee? huudahti hän. — Kuka voi se olla? Kuka voisi tulla luokseni näin tavattomalla ajalla? Niitähän on niin vähän, voipi sanoa, ettei ketään, jotka minun luokseni tulevat. — Mutta — ehkä on se joku köyhä, joka tahtoo pyytää apua.
Tonio avaa — minä kuulen hänen puhuvan kovalla äänellä. Se on siis todellakin joku vieras.
Muutamia minuutteja myöhemmin koputettiin työhuoneen ovelle. Kuningas avasi ja kamaripalvelija seisoi hänen edessään.
- Minä pyydän anteeksi, teidän —
- Kuka se on? keskeytti hänet kuningas. — Minä kuulin sinun puhuvan jonkun vieraan kanssa.
- Herra, ulkona on joku kaupunginpalvelija, joka sanoo, että hänellä on tärkeitä asioita ilmoitettavana. Minä olen sanonut hänelle, että te ette ota vastaan ketään, mutta hän ei tahdo lähteä pois. Hän on vanha mies, tukka ja parta valkoinen.
- Anna hänen tulla sisään, vastasi kuningas. — Nyt, kun ei minulla enään ole valtaa, ei minun ainakaan tarvitse pelätä murhaajia. Se ei voi olla mikään murhayrityksen tekijä.
Tonio nyökäytti hyväksyvästi päätään. Sitte riensi hän ulos ja kohta senjälkeen ilmestyi ovelle harmaapartainen, kumaraharteinen mies. Hän oli puettu Wienin kaupunginpalvelijan pukuun. Punaista lakkia piti hän kädessään, sininen pusero punaisine kauluksineen peitti yläruumiin, jalassa oli vanhat, kuluneet housut ja saappaat näyttivät yhtä epäilyttäviltä. Rinnassa oli messinkilevy, jossa oli numero 377.
- Teillä on asiata minulle, sanoi kuningas kaupunginpalvelijalle. —
Toimittakaa asianne, ukkoseni, kas tässä lantti vaivastanne.
Näin sanoen oli kuningas ottanut rahakukkaronsa, mutta hänen sieltä katsellessaan pientä rahaa, sanoi kaupunginpalvelija nöyrällä äänellä:
- Anteeksi, herra, mutta se, mitä minulla on ilmoitettavana, voidaan toimittaa vaan kahdenkesken. Minua on nimenomaan varoitettu puhumasta kolmannen henkilön läsnäollessa.
Näin sanoen kääntyi hän ja katsoi Tonioon, joka oli jäänyt seisomaan ovelle.
Tämä ei tietysti tahtonut mielellään jättää isäntäänsä kahdenkesken vieraan kanssa.
- Siis salainen asia! huomautti Milan, puristaen päätään. — Olkoon menneeksi! — Poistu, Tonio, niin, — mene sinä vaan! Tuo ukko ei tee minulle mitään pahaa! Ja tiedäthän sinä, että minulla on aina ladattu revolveri käsillä. Eihän kenenkään maksa vaivaa asettua minun vihamiehekseni.
- Ei, olkaa varma, herra, vakuutti vanha kaupunginpalvelija, etten minä ole tullut tekemään teille mitään pahaa. Minä pyydän vaan, että kuuntelette, mitä minulla on sanottavaa ja sitte menen minä tieheni.
Milan viittasi ja Tonio vetäytyi takasin.
Kun ovi oli sulkeutunut, sanoi Milan:
- No, nyt olemme siis yksin, ukko. Mutta puhukaa lyhyesti asianne, sillä minun aikani on rajoitettu.
- Se, mitä minulla on sanottavaa teille, kuningas Milan, huudahti kaupunginpalvelija äkkiä aivan eri äänellä, ei ole sanottu lyhyessä ajassa. Teidän täytyy myöntää minulle pitempi aika.
Tätä sanoessaan oli ukko ojentautunut suoraksi, niin että hän tuli pitemmäksi kuin Milan.
Kun kuningas huomasi tämän muutoksen, kääntyi hän kirjoituspöytään päin ja ojensi kätensä tarttuakseen revolveriin, joka oli pöydällä.
Mutta ennenkuin hän ennätti sitä tehdä, huudahti vieras:
- Antakaa aseen olla, kuningas Milan! Sillä niin totta kuin löytyy Jumala taivaassa, niin totta on myöskin, että olen tullut luoksenne mitä rauhallisimmissa aikeissa. Katsokaa, nyt näytän teille oikeat kasvoni ja vielä kerran vakuutan, että olen tullut luoksenne ystävänä.
Pois lensi valkoinen parta, pois valetukka, joka tällä väärällä kaupunginpalvelijalla oli ollut!
Kasvot, jotka eivät enää olleet nuoret ja joita ympäröi valkoinen tukka ja kaunisti pienet viikset, tulivat näkyviin.
Kuningas Milan tuijotti vieraaseen ammottavin silmin, joissa ilmeni ääretön hämmästys. Sitte sanoi hän epäröiden:
- Se, jota vähimmän kaikista luulin näkeväni, seisoo edessäni. Vai ettekö ole Pietari Karageorgevitsch?
Tässä seisoi kaksi miestä, jotka kaiken ikänsä olivat olleet verivihollisia, kaksi miestä, joiden välillä vallitsi viha, joka ei ollut syntynyt heidän välillään, vaan oli alkanut jo heidän esi-isiensä kesken.
Mutta tämä viha oli aikojen kuluessa kasvanut yhä suuremmaksi, kuten käärme kasvaa, kuta enemmän saalista se ahmii.
Siitä huolimatta olivat he tulleet tuntemaan toisensa poikasina, nuorukaisina olivat he olleet yhdessä ja silloin olivat he olleet valmiit tappamaan toisensa. Silloin astuivat he toisiansa vastaan uhkaavina ja usein näytti siltä, kuin syntyisi heidän välillään verinen taistelu.
Mutta sitä ei kuitenkaan syntynyt ja se riippui kai yksinomaan siitä asianhaarasta, että kohtalo oli aikasin erottanut toisistaan nämä molemmat miehet.
Kuningas oli näet Parisissa tavannut Pietari Karageorgevitschin. He olivat silloin molemmat ylioppilaita ja kävivät Parisin korkeakoulua. He tapasivat toisensa luentosaleissa.
Toinen kuuli, että se kaunis nuorukainen, joka siellä opiskeli, oli Obrenovitsch, nimeltä Milan. Toinen taas sai kuulla, että se pitkä, hoikka nuorukainen, joka niin ahkeraan kävi professorien luennoilla, oli nimeltään Pietari Karageorgevitsch.
Silloin tiesivät he molemmat tarpeeksi. He tiesivät, etteivät koskaan voineet tulla ystäviksi, vaan täytyi heidän olla vihamiehiä, niin oli kirjoitettu kohtalon kirjassa. Obrenovitsch ja Karageorgevitsch, se oli sama kuin tuli ja vesi, kevät ja talvi, auringonpaiste ja musta yö. Obrenovitsch ja Karageorgevitsch, se merkitsi taistelua elämästä ja kuolemasta.
Sitte Parisin aikojen eivät he olleet tavanneet toisiansa. Pietari Karageorgevitsch oli ollut maanpakolainen, joka ei saanut astua Serbian alueelle. Mutta kohtalo oli valinnut Milanin nousemaan valtaistuimelle. Hänet oli kutsuttu kotiin ja asetettu kruunu hänen nuoreen päähänsä. Monta vuotta oli hän hallinnut onnellisesti, mutta sitten oli hänkin saanut kokea onnen vaihtelevaisuutta.
Ja nyt seisoivat he taas vastatusten.
Pietari Karageorgevitsch, toisti Milan vielä kerran. — Te — te — ei, se on erehdys, se ei ole mahdollista, että se olette todellakin te!
- Kyllä se minä olen, Milan Obrenovitsch, vastasi Pietari syvällä bassoäänellä — ja Jumala on todistajani, etten minä tule tekemään teille mitään pahaa. Ei, minä tulen teidän luoksenne siitä syystä, että te olette onneton ja minä tahdon ojentaa teille auttavan käden.
- Teidän auttavan kätenne! toisti Milan epäillen. Onko koskaan joku Karageorgevitsch auttanut Obrenovitschiä? Jos Karageorgevitsch ja Obrenovitsch tapaisivat toisensa syvän kuilun partaalla, niin katsoisivat he kumpikin, että nyt oli aika tullut, jolloin toinen oli syöstävä kuiluun. Ei löydy niin leveätä tietä, jolla he molemmat voisivat tyyneesti kulkea toistensa ohi. Ei, Pietari Karageorgevitsch, lienette tullut missä tarkoituksessa tahansa, niin ei se voi olla muu kuin vihamielinen.
- Niin, vihamielinen se on, mutta ei teitä kohtaan, vastasi Pietari epäröimättä. Minä vannon teille vielä kerran, Milan, Serbian onnen nimessä, joka meille molemmille on pyhä, sen rakkaan maan nimessä, johon emme kumpikaan saa astua, että olen tullut luoksenne ystävänä.
- Minä en unohda, että olen serbialainen, sanoi Milan tyyneesti — ja serbialaisen ensimäinen käsky kuuluu:
"Elä kiellä väsyneeltä istuinta ja kumartakoon vieraanvaraisuus sinun kynnykselläsi."
Ja nyt, Pietari Karageorgevitsch, istukaa alas, ja niin kauan kun olette minun talossani, olette turvassa, siitä annan kuninkaallisen sanani pantiksi.
- Minä kiitän teitä, Milan Obrenovitsch, sanoi Pietari, siirsi tuolin lähemmä Milania ja istuutui siihen. — Siis kuulkaa, mitä minulla on sanottavaa teille. Jo sekin seikka, että tulin tänne valepuvussa, todistaa teille, etten salli, että keskustelumme tulee muiden tietoon. Päinvastoin täytyy minun pyytää teitä noudattamaan mitä ankarinta vaitioloa sen suhteen, mitä minä teille ilmoitan. Että minä ylipäänsä ilmoitan teille aikeistani, todistaa jo sekin, etten minä mielessäni kanna mitään viekkautta teitä kohtaan.
- Puhukaa! sanoi Milan varmalla äänellä. — Minä lupaan teille, että vaikenen.
- Annatteko minulle sanannekin?
- Kyllä, sen annan. Mutta elkää nyt kiusatko minua kidutuspenkillä, vaan sanokaa, löytyykö asiaa, joka voisi meille molemmille olla yhteinen, jonka voisimme yhteisesti suorittaa!
- Kyllä, sellainen asia löytyy, minä sanon sen teille muutamin sanoin:
"Viha Serbian valtaistuimella istuvaa naikkosta kohtaan, viha Dragaa kohtaan!"
Milan hyppäsi ylös tuoliltaan. Hänen silmänsä välähtelivät, hänen kalpeat kasvonsa punastuivat ja saivat eloa.
Pietari Karageorgevitsch oli nyt lausunut tunnuslauseen ja Milanin täytyi innostua.
"Viha Dragaa kohtaan", se oli sotahuuto, ja se, joka vaati häntä ottamaan osaa siihen taisteluun, sai olla varma siitä, että hän oli valmis yöllä ja päivällä, pahassa ja hyvässä.
- Minä näen ilokseni, jatkoi Peter Karageorgevitsch — että ne muutamat sanat, jotka äsken lausuin, sattuivat teidän sydämeenne. Mitä voisivat ne muuta tehdäkään? Tietäkää siis Milan, jatkoi hän kovemmalla äänellä, — että tyytymättömyys hiipii pitkin Belgradin katuja, pitkin teitä ja polkuja yli koko Serbian. Tyytymättömyys vaanii joka oven takana ja tyytymättömänä ovat nekin, joiden on kuningas Aleksanteria ja Dragaa kiittäminen kohoamisestaan.
Nyt, sen tunnustan avonaisesti, on tilaisuus suotuisampi Karageorgevitscheille kuin koskaan ennen, jälleen uudistamaan perheensä muinaisen loiston. Minua vaaditaan takasin Serbiaan: tuhannet ihmiset ojentavat kätensä minua kohti ja monet äänet kaikuvat korvissani!
"Pietari Karageorgevitsch, tule ja ole meidän kuninkaamme ja jatka vanhoja tapoja, joilla perheesi kerran teki meidät onnellisiksi! Tule esi-isiesi kaltaiseksi, yhtä urhoolliseksi ja hyväksi kuin hekin. Tule samallaiseksi kuin kuningas Kara Georg, niin me ilolla tervehdimme sinua!"
Milan asetti kädet ristiin rinnalleen ja katsoi synkkänä alas lattiaan.
- Niinkö on asiat! lausui hän tukahutetulla äänellä. — Minä juuri aavistin, että siihen se menisi. Ovatko siis jumalat todellakin päättäneet, että Obrenovitschien valta on loppuva. Ei, Pietari Karageorgevitsch, vielä ei olla niin pitkällä ja jos Jumala niin tahtoo, ei koskaan siihen tullakaan.
- Siihen se menee, elkää epäilkö sitä! huudahti Pietari. — Minulta puuttuu vaan yksi, yksi ainoa, ja kun tämä on rinnallani, on kaikki voitettu. Tämä ainoa olet sinä, kuningas Milan.
- Minä — minä, laupias Jumala, minäkö! — Pietari Karageorgevitsch, oletko tullut hulluksi? Minä, Obrenovitsch, minäkö sytyttäisin omin käsin palamaan sen suuren temppelin, jonka esi-isäni kerran rakensivat? Haa, silloinhan olisin halpamaisempi kuin Herostratus, joka kerran sytytti tuleen Dianan temppelin Efesossa, ihanimman kaikista muinaisajan rakennuksista. Tämä temppeli oli tehty vaan puusta ja kivestä ja koristettu kullalla, hopealla ja jalokivillä, mutta minun perheeni suuruus on rakennettu verellä ja kirotut olkoot ne kädet, jotka hävittävät tämän pyhän rakennuksen!
Milan oli puhunut tempaavalla innolla ja ihastuksella, mutta Pietari Karageorgevitsch oli varmaan valmistunut sellaiseen. Hän ei kulmiaankaan väräyttänyt ja selvästi huomasi, että karkoitetun kuninkaan sanat eivät tehneet häneen mitään vaikutusta.
- Se on teille kunniaksi, Milan, sanoi Pietari sittekun kuningas oli lopettanut ja astunut askeleen taapäin. — Niin, se on todellakin teille kunniaksi, että rakastatte perhettänne niin suuresti ja koko sydämellänne pidätte kiinni sen kunniasta varsinkin kun yksi sen perheen jäsenistä on kohdellut teitä niin häpeällisesti. Mutta ajatelkaa itseänne, ajatelkaa epätoivoista asemaanne! Minä tiedän, että te olette niukoissa oloissa, te taistelette jokapäiväisen toimeentulon huolissa; velkojanne ahdistavat teitä ja jollei eräs tuntematon hyväntekijä lähettäisi teille kuukausittain viidentuhannen frangin apurahaa, niin olisitte jo kauan sitte nääntynyt.
Milan kalpeni, hämillään hän katsoi Pietari Karageorgevitschiin.
- Kuinka te tiedätte, että minä otan vastaan näitä salaperäisiä rahalähetyksiä? kysyi hän — kuka on teille ilmaissut tämän salaisuuden?
Mutta minä en tahdo kieltää, että niin on todellakin asianlaita, jatkoi kuningas ylpeästi. — Löytyy todellakin eräs jalo hyväntekijä, joka on koko tämän surullisen ajan pitänyt minua pystyssä. Pojaltani en saa mitään, enkä minä ottaisikaan häneltä mitään. Ennen kerjäisin leipäni sääliväisten ihmisten ovella. Mutta keisari Frans Josef lähettää minulle joka kuukausi rahakirjeen, joka sisältää niin paljon, kuin minun pieniin tarpeisiini menee, ettei minun tarvitse tehdä velkaa. Minä en pyydä enempää ja olen hyvin kiitollinen jalolle, armolliselle hallitsijalle.
- Keisari Frans Josef on häiritsijäin esikuva ja jalo mies, vastasi Pietari vilpittömällä kunnioituksella. — Mutta te erehdytte, Milan, sillä se ei ole hän, joka auttaa teitä rahoilla.
- Eikö hän, eikö todellakaan hän? kysyi Milan hämillään. — Silloin en tunne ketään ihmistä maan päällä, joka voisi tuntea niin suurta ystävyyttä minua kohtaan, että hän tahtoisi kantaa minulle sellaisen uhrin, silloin on kaikki minulle täydellinen arvoitus.
- Minkä minä kuitenkin kykenen selvittämään, vastasi Pietari Karageorgevitsch, ottaen lompakon sinisen puseronsa alta. Katsokaa, jatkoi hän — tämä lompakko sisältää postikuitit kaikista niistä rahalähetyksistä, jotka viime vuosina ovat teille saapuneet. Minä se olen, joka koko ajan seisoin teidän rinnallanne, minä Pietari Karageorgevitsch, ennen verivihollinen, nyt ystävä.
Milan ei ojentanut kättään ottaakseen lompakkoa. Hän ei voinut. Kuten kivettyneenä seisoi hän kalpean miehen edessä, joka tyynesti katsoi häneen.
Hän oli sanonut sanottavansa niin yksinkertaisesti ja luonnollisella äänellä, ettei voinut olla epäilystäkään niiden todenperäisyydestä. Eikä hän varmaankaan ollut tullut nöyryyttämään Milania.
Mutta joka veripisara oli kadonnut karkoitetun kuninkaan kasvoilta.
Äkkiä suli hänen jäykkyytensä kuumiin kyyneliin.
- Olenko siis jo joutunut niin pitkälle! huudahti Milan. Olenko ottanut armoleipäni viholliseni kädestä Karageorgevitschiltä, jonka kanssa olen tähän asti taistellut monta kymmentä vuotta. Minusta on siis tullut kerjäläinen, jonka täytyy elää almuista! Mutta Jumala on todistajani, ettei minulla ole ollut aavistustakaan, että nämä rahat ovat tulleet teiltä. Jos olisin sitä aavistanut, olisin ennen kuollut nälkään jossakin kadunkulmassa, kuin ottanut teiltä ainoatakaan rahalähetystä. Ei, Pietari Karageorgevitsch, te olette, minä tahdon uskoa sen, lähettänyt minulle tämän avun hyvästä sydämestä ja siinä vakuutuksessa, että minä sen tarvitsin. Mutta teidän ei olisi pitänyt niin syvästi minua nöyryyttää! Te olette pakoittanut minut kiittämään teitä ja se on Obrenovitschille vaikea tehtävä, kun sen täytyy sanoa Karageorgevitschille.
- Teidän ei tarvitse ollenkaan kiittää minua, huudahti Pietari. — Ehkä olisitte te tehnyt samalla tavalla, jos minä olisin ollut sellaisessa asemassa. Ja sitä, mitä nyt aion teille esittää, ei mitenkään saa katsoa jonkummoiseksi korvausvaatimukseksi siitä, mitä minä olen teille tehnyt, sillä minä sitoudun tässä vast'edeskin auttamaan teitä, Milan, vaikkakin hylkäisitte pyyntöni.
Sanoin teille äsken, että suuri tyytymättömyys on koko Serbiassa teidän poikanne hallitukseen. Varsinkin on sellainen asianlaita sotilaspiireissä, jotka syvästi häpeävät sitä, että heillä on kuningas, joka on antanut heille kuningattareksi melkein yleisen naisen. Ette ehkä ole lukenut viimeisiä Serbian sanomalehtiä? Niin, eikä teidän tarvitse niitä lukea saadaksenne tietää sen, sillä tänään puhuu siitä myöskin "Neue Freie Presse" täällä Wienissä.
Kas tuossa sanomalehti pöydällä, ette näy vielä koskeneenkaan sitä.
Hän otti kysymyksessä olevan lehden pöydältä ja avasi sen synkän näköisenä. Innokkaasti osoitti hän erästä lihavilla kirjaimilla painettua sähkösanomaa.
- Lukekaa, sanoi hän.
- Minä en voi, änkytti Milan, kaikki vilisee silmissäni. Sanokaa te minulle, mitä lehdessä seisoo.
- Se on sähkösanoma Serbiasta, ja kuuluu sanalleen näin:
"Varmalta taholta saamiemme tietojen mukaan odottaa Serbian kuningatar viiden kuukauden perästä perillistä. Belgradin hovissa vallitsee yleinen ilo. Koko maa ottaa siihen osaa, sillä nyt toivotaan saatavan tähän asti niin odotettu kruunun perillinen."
Epäselvästi ääntäen vaipui Milan tuolille kirjoituspöydän viereen. Hän kätki kasvot käsiinsä ja minuutin aikana ei kuulunut huoneessa mitään ääntä.
- Se oli kovin isku, mikä minua saattoi kohdata, huudahti Milan, nostaen kasvonsa Pietariin päin. — Tähän asti olen toki toivonut, että tuo inhottava olento ei voisi antaa elämää lapselle. Mutta ei, ei tätäkään ääretöntä tuskaa ole taivas minulta säästänyt. Tuosta kirotusta helmasta lähtee olento, joka kantaa Obrenovitschin nimeä, heikkouden ja synnin, verenhimon ja perkeleellisen viekkauden jälkeläinen.
- Tämä lapsi ei ole vielä syntynyt, huudahti Pietari ja heitti lehden lattialle. — Vielä voitte te estää, ettei tämä lapsi synny maailmaan valtaistuimelle. Yhtykää minuun ja Aleksanteri on heti pantu pois hallituksesta. Sitte synnyttäköön Draga poikansa, eikä hän tule koskaan istumaan Serbian valtaistuimella. On pidettävä huolta, ettei tämä poika koskaan tule kenenkään serbialaisen näkyviin.
No, voitteko vielä epäillä, ettekö ole vielä tehnyt päätöstänne?
- En, kuului Milanin huulilta — minä olen jo tehnyt päätökseni.
- Jumala teitä siunatkoon, sillä te olette tehnyt päätöksenne Serbian onneksi.
- Niin, mutta en sillä tavoin kuin te tarkoitatte. Minä en koskaan voi auttaa ketään kaivamaan maata poikani jalkain alta. Ryöstää kruunu hänen päästään ja heittää hänet maailman halveksittavaksi, sitä en voi. Sillä joskaan en enää voi olla Serbian kuningas, niin en koskaan lakkaa olemasta isä. Ei, en koskaan ota osaa mihinkään liittoihin, joiden tarkoituksena on poikani häviö. Mutta te, Pietari Karageorgevitsch, olkaa varuillanne! Serbian maa ei ole vielä kyllin valmis sille kylvölle, jonka aiotte siihen kylvää. Siellä rakastetaan vielä liian paljon Obrenovitscheja, olipa heidän nimensä sitte Aleksanteri tai Milan.
Pietari puri huultansa ja kiersi hermostuneesti viiksiänsä.
- Voinko luottaa siihen, kysyi hän tutkien, että kaikki, mitä tässä olen sanonut, jää meidän välillemme?
- Minä olen jo antanut sanani, että vaikenen ja minä pidän sen, vastasi Milan. Minä en edes varoita poikaanikaan, mutta minä pyydän teitä, luopukaa aikeistanne! Jos Jumala tahtoo, että teistä tulee kuningas, niin kruunaa hän teidät siksi eikä teidän tarvitse tehdä mitään sen hyväksi! Tämä on viimeinen kehoitukseni teille ja nyt vielä viimeinen pyyntö:
- Nyt, kun tiedän, mistä lähteestä se kulta vuotaa, jota olen saanut joka kuukausi, en voi sitä vastaan ottaa. Lopettakaa siis lähetyksenne, elkääkä enää välittäkö siitä, kuinka minun käy, vaan jättäkää minut oman onneni nojaan. — Se ei käy päinsä, että Obrenovitsch elää Karageorgevitschin armosta.
Silloin astui Pietari Karageorgevitsch aivan lähelle Milania, ojensi hänelle sydämellisesti kätensä ja sanoi liikutetulla äänellä:
- Kun tulin luoksenne, toivoin kyllä saavani teidät liittolaisekseni, mutta minun täytyy kuitenkin kunnioittaa teidän vakaumustanne. Te olette puhunut minulle kuin mies ja minä olen kuunnellut kuin mies, mitä teillä on ollut sanottavaa.
Hyvästi, kuningas Milan ja eläkää onnellisena jos voitte.
Tämän sanottuaan kääntyi Pietari mennäkseen pois, asetettuaan ensin päähänsä peruukin ja valeparran kasvoillensa, mutta tultuaan ovelle seisoi hän hetken hiljaa pää alaspäin kuin ajatuksiinsa vaipuneena.
- Mitä ajattelette, Pietari Karageorgevitsch? kysyi Milan. — Jos ehkä voin jollain tavoin auttaa teitä, niin mielelläni teen kaikki, mitä voin, kun vaan ei ole kysymys pojastani.
- Minä ajattelen, sanoi Pietari — jos nytkään uskotte, mitä olen sanonut teille; vai luuletteko, että minä tahdon vetää teidät puolelleni ja siksi olen tehnyt teille väärän ilmoituksen.
- Te ette ole ennenkään koskaan valehdellut minulle, Pietari, ettekä ole nytkään sitä tehnyt, sanoi Milan aivan yksinkertaisesti.
- No kuulkaa siis myöskin minun varoitukseni, kuningas Milan! sanoi
Pietari.
Minä varoitan teitä, niin, minä pyydän teitä varomaan henkeänne, ettei se murhaaja saa työtänsä tehdyksi, joka tällä hetkellä on matkalla tänne, — se murhaaja, jonka kuningas Aleksanteri on tänne lähettänyt — toimittamaan teidät pois päiviltä!
Milan huudahti, syöksi Pietarin luo ja laski kätensä hänen olalleen.
- Ihminen, änkytti hän — te olette nyt lausunut hirmuisen asian.
Murhaaja, sanotte te, — murhaaja, jonka poikani on lähettänyt — —
- Ehkä ei niin paljon poikanne, kuin Draga. Velvollisuuteni on lausua teille koko totuus! Tietäkää siis, että minä vakoojien kautta pidän silmällä Belgradin hovia. Konakissa ja Tapschiderin huvilinnassa ei tapahdu mitään, jota minä en tiedä. Siten olen saanut tietää, että kuningas Aleksanteri aikoo lähettää luoksenne miehen, jonka tehtävänä on lähestyä teitä jonkunmoisen ystävyyden varjossa. Mutta todellisuudessa on tällä miehellä varattuna myrkkyä, jonka hän antaa teidän nautittavaksenne sopivassa tilaisuudessa.
Milan tuijotti Pietariin, kuin ei hän vielä uskoisi tuota hirmuista ilmoitusta.
Mutta Karageorgevitsch jatkoi kiireesti:
- Minustakin tuntuu mahdottomalta, että poika voi olla niin paatunut, ettei hän kammoa sellaista hirmutyötä. Siitä syystä annoin väkeni tarkasti ottaa vaarin tapahtumista Belgradin hovissa. Nyt olen kuullut, että murhaaja on noin viisi päivää sitte lähtenyt Wieniin. Kuule tarkasti, mitä minä sanon, kuningas Milan!
Hän ei käyttänyt rautatietä, vaikka hän tätä tietä olisi ehtinyt Wieniin kolmannessa osassa siitä ajasta, minkä hän nyt tarvitsee, matkustaessaan postireessä Unkarin pustan kautta. Hän ei tietysti tahtonut, että hänen matkansa Belgradista tulisi tunnetuksi, jotta hänen persoonaansa ei sitte pantaisi yhteyteen teidän äkillisen kuolemanne kanssa. Mutta olen saanut tietää vielä enemmän.
Sitä kurjaa murhaajaa, joka on matkalle tänne panemaan toimeen Dragan käskyä, seuraa henkilö, joka on minulle riittävänä todistuksena siitä, että konnantyö on vireillä — se on kuningatar Dragan täti, Eufemia, vanha nainen, jonka syyksi täytyy lukea monta Dragan pahoista juonista.
- Täti Eufemia? huudahti Milan vapisevalla äänellä — minä tunnen hänet! —
- Ettekö nyt huomaa kuningattaren vehkeitä? Hän tarvitsee henkilön, joka pitää murhaajaa silmällä tämän oleskellessa Wienissä, ja — siihen oli täti Eufemia hänen mielestään kuin valettu. Kaikki, mikä tapahtuu salassa, on epäilyttävää, jatkoi Pietari pitkän vaitiolon jälkeen. — Epäilyttävää on myös, kuin ihmiset eivät uskalla näyttää oikeata muotoansa, vaan esiintyvät milloin missäkin muodossa.
No niin — se, joka kuninkaan käskystä astuu teidän eteenne tarjoomaan teille sovintoa, on kätkenyt itsensä erään kauppias Naumannin nimen alle — sillä nimellä on hän ainakin Semlin Hôtellin matkustajain kirjassa. Samoin on täti Eufemia katsonut parhaaksi olla näyttämättä, kuka hän todella on. Hän on matkustanut nunnan puvussa ja sanoo kuuluvansa kartusiaaninunnain luostariin. Se on väärää peliä, Milan, ja väärinpelaajain suhteen täytyy olla varuillaan.
Karkoitettu kuningas katsahti ylös ja sanoi:
- Onko asianlaita todellakin sellainen? Silloin olisi todellakin ollut paljon parempi, että olisin jo aikoja sitte tehnyt lopun elämästäni. Oma poikaniko tahtoo sen nyt lyhentää — ei, ei, ei hän, hänen päässään ei tämä alhainen ajatus ole syntynyt! — Draga on istuttanut sen häneen, eikä sillä raukalla ole ollut voimaa halveksien hyljätä sellaista ehdotusta! Kaikissa tapauksissa olen teille kiitollinen varoituksestanne, minä panen sen sydämelleni. Minä olen varoillani ja jos kuninkaan apulainen tulee luokseni, niin otan hänet vastaan asianmukaisella tavalla.
Mutta odottakaa! Ovatko vakoojanne Belgradissa sanoneet myöskin sen miehen nimen, joka on antautunut niin halpamaiseen tekoon? Onko hän serbialainen? Tuskinpa luulisin, että Serbian pojissa löytyy sellaista, joka vainoaisi minun henkeäni.
- Hän on serbialainen, vastasi Pietari kolkolla äänellä — ja minä luulen, että te hyvin tunnette hänet. Hänen nimensä on Stefan Naumovitsch, ja on hän nykyään kuningas Aleksanterin ajutantti, vaikka oli ennen tämän pahimpia vastustajia.
Tuskin oli Pietari lausunut nimen, kun Milan säpsähti tuskasta.
- Hänkö! änkytti onneton kuningas. — Häneltä olisin kaikista vähimmän odottanut sellaista. Hän oli ystäväni, minä olin läheisessä yhteydessä hänen kanssansa ja olin kirjevaihdossa hänen kanssaan!
- Mitäs se todistaa? keskeytti hänet Pietari Karageorgevitsch. — Se tukee vaan minun väitettäni. Tietysti ei kuningas Aleksanteri voinut lähettää sellaista, jonka te heti alussa tietäisitte viholliseksenne. Sellaista ihmistä epäillään, eikä edes maisteta, mitä hän asettaa syötäväksemme.
Mitä taas Stefan Naumovitschiin tulee, niin tiesivät Aleksanteri ja Draga kyllä hyvin, että te ottaisitte hänet ystävällisesti vastaan ja ett'ette hänet nähdessänne heti epäilisi, että hän oli tullut aikeessa ryöstää teidän henkenne.
- Stefan Naumovitsch! toisti Milan uudestaan. — Että sen piti olla juuri hän! Eikö siis todellakaan löydy enää todellista ystävyyttä ja onko valhetta jokainen sana, jonka ihmiset lausuvat?
- Siltä se melkein näyttää, vastasi Pietari Karageorgevitsch alakuloisena ja surullisena. — Täytyy tottua siihen ajatukseen, että kaikki ihmiset ovat syntisiä. Ehkä emme mekään ole parempia kuin kaikki muut, mutta me tahdomme ainakin pyrkiä siihen.
- Nyt tunnen mieleni kevyemmäksi, kuningas Milan, kun olen saanut antaa teille tämän varoituksen, sillä se olisi koskenut syvälle sieluuni, jos minulle olisi tultu sanomaan, että te sorruitte kuningattaren vehkeiden takia. Mutta hyvästi nyt! Minä olen puhunut teille kuin mies — ottakaa varteen varoitukseni.
Vielä kerran puristi Pietari Milanin kättä. Sitte riensi hän ovea kohti, jonka taakse katosi. Milan seisoi keskellä huonetta. Hänen kasvonsa olivat saaneet jäykän ilmeen.
- Se oli todellakin vaikea hetki, huudahti hän mielenliikutuksen tukahduttamalla äänellä — vaikea kolminkertaisessa merkityksessä.
Pietari Karageorgevitsch tulee luokseni, koettaen saada minun myötävaikutustani poikani häviöön. Minä saan tietää, että Pietari Karageorgevitsch on niiden rahojen salaperäinen lähettäjä, joita joka kuukausi olen saanut vastaanottaa, niiden rahojen, joilla tähän asti olen kokonaan tullut toimeen ja joihin en tästälähin aio koskea.
Ja Pietari Karageorgevitsch ilmoittaa minulle, että poikani on palkannut murhaajan minua varten ja että tämä murhaaja on — Stefan Naumovitsch! Oi, tämä oli todellakin hirmuinen hetki, joka heittää varjonsa koko tulevaan elämääni. Mutta minähän olen kokenut niin paljon hirmuista, ettei tämäkään isku voi kukistaa minua. Ei, ei, minä en tahdo kukistua, olenhan vannonut valan itsekseni, että katkaisen myrkytetyn kärjen kaikista niistä nuolista, jotka tulevat Belgradista ja halveksien heitän ne luotani.
Mikä nyt on, Tonio? Tuletko ilmoittamaan minulle, että vanha kaupungin palvelija on mennyt tiehensä?
- Niin, herra, sanoi ukko syvään kumartaen — kaupungin palvelija on mennyt. Mutta — minä ilmoitan samalla toisen vieraan. Merkillistä, näyttää siltä, kun emme tänä iltana saisi ollenkaan lepoa, teidän majesteettinne!
- Mitä sinä sanot, onko siellä ulkona taas joku, joka tahtoo puhua kanssani?
Tonio nyökäytti valkoista päätään.
- Kyllä, teidän majesteettinne, sanoi hän, — mutta tällä kertaa luulen varmaan, että käynti tuottaa teille paljon iloa. Minä tiedän, että hän on tervetullut, te otatte hänet vastaan avoimin sylin.
Ja odottamatta kuninkaan käskyä riensi Tonio ovelle ja avasi sen selälleen.
Milanilta pääsi huuto ja hän tuli jos mahdollista vielä kalpeammaksi
Ovessa seisoi matkapukuun puettuna korkeakasvuinen, hoikka mies —
Stefan Naumovitsch.