KUUDESKUUDETTA LUKU.
Epätoivoinen päätös.
Samana aamuna päivän koittaessa seisoi Sylva, Demeter Banjalukin tytär, Tonavan rannalla ja katsoi veteen, joka pauhasi hänen jalkainsa juuressa.
Tonava! Oi, sehän oli hänen kotimaansa, hänen synnyinmaansa joki! Olihan se ollut keskellä Tonavaa se onnellinen saari, jolla hän oli viettänyt kauniin, rauhallisen lapsuutensa, se saari, jolla hän oli ollut niin onnellinen! Tämä saari oli ollut hänen paratiisinsa, sillä niin kauan kun hän oli siellä, ei hänellä ollut aavistustakaan ihmisten synneistä. Hänen elämänsä siellä oli ollut kuin yksi ainoa ihana kesäpäivä. Ja Tonavaa oli hän aina niin suuresti rakastanut! Sen rannalla oli hän leikkinyt, sen aalloissa oli hän kylpenyt, hän oli uinut kilpaa kalojen kanssa ja niistä simpukoista, joita Tonava heitti saaren rannalle, oli hän valmistanut pieniä, sieviä koristeita.
Niin, sellaista oli ollut ennen — nyt oli vaan muisto jäljellä! Sillä ei hän koskaan enää tulisi näkemään lapsuutensa saarta. Ei, ei hän uskaltaisi koskaan synnin ja häpeän tahraamana astua äiti Cyrillan eikä isänsä eteen.
Koko tämän kamalan yön oli hän, sittekun Nicodem Lunjevica niin raa'alla tavalla oli ajanut hänet luotaan, harhaillut ympäriinsä tuon jättiläiskaupungin kaduilla, kunnes vihdoin aamulla löysi itsensä Pratern'issa. Mutta ei tämä puistokaan syksypuvussaan antanut hänelle rauhaa. Hän näki kaikki harmaana. Puut ojensivat paljaita oksiaan kuin suuria, aavemaisia kynsiä ja Sylvasta tuntui, kuin olisivat nämä kynnet häntä tavoitelleet. Mutta hän ei antanut itseänsä pidättää, ei pahan eikä hyvän. Hän tahtoi paeta sinne, missä hän parhaiten luuli levon löytävänsä — kuolemassa. Silloin oli hän äkkiä huomannut edessään Tonavan pinnan. Hän seisoi erään niemen nenässä ja katseli edessään olevaa ääretöntä virtaa. Hänestä oli se rakas, melkein tyynnyttävä ajatus, että Tonavan aallot kuljettaisivat pois hänen ruumiinsa. Ehkäpä veisivät ne sen synnyinmaan rannalle, ehkä tuolle rakkaalle saarelle. Niin, kuolla hän tahtoi, kuolla mistä hinnasta tahansa. Ei hän enää ajatellut edes sitä pikku olentoakaan, jota kantoi sydämensä alla ja jonka tähden hän oli velvollinen elämään. Hän lankesi polvilleen — ei rukoillakseen, sillä ei hänellä ollut syntejä sovitettavia eikä mitään Jumalalta anteeksi pyydettävää, sillä se, mitä hän oli tehnyt, oli lähtenyt syvästä vakaumuksesta, ett'ei se voinut olla toisin. Hän oli antautunut Nicodem Lunjevicalle. Mutta nyt oli hän herännyt. Uni oli ohi ja minne hän katsoikin, tuijotti kauhu ja kurjuus häntä vastaan. Kuolla — se näytti hänestä olevan hyvin helppoa, eikä hän tuntenut pienintäkään kuoleman pelkoa. Aallot houkuttelivat häntä, ne tuntuivat huutavan häntä, oli kuin olisivat ne ojentaneet kätensä häntä kohti. Oi, kuinka suloisesti hän nukkuisi niiden pehmoisessa sylissä!
Hän ajatteli kyllä isäänsä ja niitä huolia, joita hänelle saattaisi, kun ei hän koskaan enää palaisi kotiin saarelle, mutta — paljon suurempihan isän suru olisi, jos hän kerran seisoisi isän edessä ja tämä saisi tietää, kuinka hänen oli käynyt. Jos ylimalkaan vielä löytyisi jotakin, joka voisi pitää häntä kiinni elämässä, niin olisi se ajatus, miten kostaa tuo kurja viettelijä, jonka käsiin hän oli joutunut, Nicodem Lunjevican kosto, joka oli valehdellut hänelle ja pettänyt hänet, heittääkseen sitte vihdoin kylmästi ja sydämettömästi pois luotaan.
Hänen siinä seisoessaan ja katsellessaan vuoroon taivaaseen, vuoroon Tonavan aaltoihin, tuli häneen se ajatus, että hänen piti jättää maailmalle ilmoitus itsestään — ehkä sallimus lähettäisi kostajan hänen sijaansa.
Hän otti taskustaan pienen muistokirjansa, joka oli lahja Nicodemilta.
Siitä repäisi hän lehden ja kirjotti Serbian kielellä seuraavat rivit:
"Jos Jumala sallii tämän lehden joutua jonkun serbialaisen käsiin, niin täyttäköön hän kuolevan kansalaisnaisen viimeisen toivomuksen. Minut on petetty ja syösty häpeään. Nicodem Lunjevica, kuningatar Dragan veli, on tullut elämäni pahaksi hengeksi. Hän on sydämettömästi syössyt minut luotaan ja ajanut kuolemaan. Vanhan serbialaisen tavan mukaan ei hän voi välttää verikostoa. Löytyy mies, joka sen toimittaa, kun tämä lehti vaan jätetään hänen käsiinsä. Herra Demeter on hänen nimensä ja Kuolleitten saarella Tonavassa, lähellä Belgradia on hänen kotinsa. On kysyttävä vaan äiti Cyrillaa. Antakaa sitte isälleni, herra Demeterille tämä lehti, ja sitte ei Nicodem Lunjevica enää kauan kehu konnan töillään. Viekää myös onnettomalle isälleni viimeinen tervehdykseni ja sanokaa hänelle, että minä sorruin ensimäisen rakkauteni tähden. — Antakoon hän minulle anteeksi — se oli kevät-unelma.
"Tervehtikää myös äiti Cyrillaa ja Azaa, kasvatusveljeäni, rukoilkoot he puolestani. — Ah, jospa olisi mahdollista ryöstää Tonavalta minun ruumiini ja haudata se saarelle, siihen paikkaan, jossa ne kolme suurta sypressiä seisoo!"
Monta kyyneltä oli vuotanut Sylvan silmistä hänen tätä kirjottaessaan, pudonnut kuin tuskan sinetti paperille, jolle hän uskoi viimeisen huokauksensa ja viimeisen rukouksensa.
Nyt oli vaan asetettava tämä kirjoitus niin, että se saattoi joutua ihmisten käsiin luettavassa kunnossa.
- Minä heitän sen Tonavaan, sanoi Sylva itsekseen — virta vie sen mukanaan. Ehkä menee se aina Belgradiin asti ja minä luulen, että jos pistän paperin tähän pieneen pulloon, niin ei se niin pian vajoa.
Samassa otti hän taskustaan pienen hajuvesipullon. Senkin oli Nicodem hänelle lahjoittanut. Katkera hymy väreili hänen huulillaan, kun hän ajatteli, että kaikki Nicodemin lahjat muuttuivat hänen syyttäjikseen. Hän tyhjensi jäännöksen pullon sisällöstä käteensä ja hieroi sillä kuumaa otsaansa. Sitte kääri hän paperin kokoon, pisti sen huolellisesti pulloon ja pani korkin hyvästi suulle. Hän meni niemen äärimäiseen kärkeen ja heitti pullon kauas virtaan. Hän piti tarkasti silmällä, kuinka se putosi veteen ja kuinka virta sitä kuljetti.
Tätä katsellessa täytti hänen sydämensä surullinen kaihon tunne, sillä hän näki, että pullo läksi kulkemaan itäänpäin, kotia kohti, hänen rakkaaseen synnyinmaahansa, jota hänen ei olisi koskaan pitänyt jättää. Mutta oi, minkä hän sille voi, että nyt oli Wienissä sen sijaan, että olisi ollut yksinäisellä, rauhallisella saarellansa!
Aurinko repi rikki viimeisetkin usvahunnut, jotka tähän asti olivat sitä estäneet ilmoittamasta maalle, että uusi päivä oli jo koittanut. Wienin kellot alkoivat lähettää säveliään yli jättiläiskaupungin, Stefanin kirkontornista soitettiin aamun tuloa. Kirkas ja kaunis oli se syyspäivä, jona Sylva valmisti itseään kuolemaan. Ja pian olivatkin hänen valmistuksensa tehdyt sitä matkaa varten, jolta ei koskaan palata.
Vielä kerran katsahti hän keisarikaupunkia, joka lepää sinisen Tonavan varrella, näki auringon säteiden kimaltelevan Wienin talojen katoilla, näki ristin Stefanin kirkontornin huipussa, ja silmät vakavasti luotuna ristiin, vapahduksen merkkiin, kulki hän hitaasti veteen, joutui yhä kauemmas ja kauemmas, yhä syvemmälle ja syvemmälle — kuten sellainen, joka ei enää kuulu tähän maailmaan — kuten kuoleman morsian. Ja aallot loiskivat ja leikkivät hänen kauniin ruumiinsa ympärillä, ne hiipivät häntä kohti niin hellästi hyväillen, kuin tahtoisivat ne vakuuttaa hänelle, ett'ei kuolema ollut ollenkaan niin katkera, että päinvastoin oli suloista kuolla, kun ei maailmassa ole enää ketään, jota rakastaa. Vesi nousi jo olkapäihin asti, vielä piti hän kätensä veden yläpuolella, vielä olisi hän yhdellä ainoalla päättävällä liikkeellä voinut pelastaa itsensä, varsinkin kun oli oivallinen uimari. Mutta nyt, nyt putosi Tonavan pohja äkkiä alaspäin. Nyt avautui yksi niitä hirmuisia syvyyksiä, joista Tonavan joki on niin rikas, kuilu, johon Sylva nuolennopeudella katosi. Vesi löi hänen päänsä yli.
Vielä kerran puikahti kaunis tytönpää vedenpinnan yläpuolelle, mustat kiharat uivat silmänräpäyksen ajan veden pinnalla, laineiden valkoisessa kuohussa — sitte — —
Pieni venhe kiiti pitkin Tonavaa. Yksinäinen mies istui siinä ja souti.
Hän oli pitkä, leveäharteinen, komeasti puettu mies. Hän ei ollut
mitään huomannut siitä näytelmästä, joka tapahtui Tonavan aalloilla.
Mutta äkkiä kuuli hän huudon:
- Hyvästi Serbia, synnyinmaani! Jumala siunatkoon sinua, en näe enää koskaan sinua!
- Serbia!
Mies venheessä säpsähti, jotta pieni alus, jossa hän istui, oli vähällä kaatua. Tuo ainoa sana Serbia näytti salaman tavoin lyöneen häntä. Heti käänsi hän venheen ja alkoi soutaa niin kiivaasti, että vesi vaahtosi. Pieni venhe lensi kuin tuulen kantamana siihen paikkaan, jossa ihmisolento taisteli aaltojen kanssa.
Mies venheessä oli nyt huomannut, että eräs nainen tai nuori tyttö oli vedessä ja taisteli viimeistä, epätoivoista taisteluaan kuoleman kanssa. Ja tämä tyttö oli nähtävästi päästänyt tuon huudon, joka niin suuresti vaikutti komeasti puettuun herraan.
Nyt oli hän saapunut paikalle. Airot heitettiin venheeseen. Hän kumartui pitkälle yli venheen laidan ja ojensi kätensä tarttuakseen hukkuvaan. Ensin sai hän kiinni tytön silkin pehmoisesta tukasta, sitte tarttui hän käsivarteen ja nosti hänet hiukan ylös vedestä.
Silloin kuuli hän seuraavat sanat, jotka tyttö lausui Serbian kielellä:
- Päästäkää minut, Jumalan tähden päästäkää minut! Minä tahdon kuolla.
- Itsemurha siis! lausui mies — Ei, ja tuhat kertaa ei, se ei saa tapahtua! Sinä olet liian nuori, tyttö, sinä olet liian kaunis! Minä en sitä salli, että sinä menet pois maailmasta.
Näin sanoen nosti hän tytön vedestä vastustamattomalla voimalla ja vaikka tämä vastusti pelastajaansa, oli hän pian venheessä ja mies laittoi hänet siihen pitkälleen niin hyvin kuin voi. Silkkityynyn, jolla hän itse oli istunut, pisti hän hänen päänsä alle. Sitte oli hän polvillaan tytön vieressä venheen keinuessa aalloilla ja koetti kaikin tavoin lohduttaa nyyhkivää tyttöä.
- Tiedättekö neiti, että te olitte aikeessa tehdä suurimman synnin, mitä ihminen voi tehdä?
- Synninkö? Ei — ei, se ei ole totta! Se ei voi olla mikään synti, jos heittää pois elämänsä, kun se on tullut taakaksi.
- Kenen kuolevaisen luulette voivan kehua sillä, ettei elämä olisi ollut hänelle taakkana? vastasi mies, jonka säälivä katse oli kiinnitetty kauniiseen nuoreen olentoon, jonka hän oli pelastanut tavallista kamalammasta kuolemasta.
- Neiti, te olette niin nuori ja nuoret ihmiset luulevat aina, kun joku onnettomuus heitä kohtaa, että he ovat ainoat, jotka kärsivät. Mutta katsokaa esimerkiksi minua! Minä olen mies, jonka hartioilla on niin raskas onnettomuuksien taakka, että tuskinpa kellään kuolevaisella on ollut sellaista. Mutta ei koskaan ole se ajatus tullut mieleeni, että heittäisin pois onnettoman elämäni. Muuten en eräästä toisestakaan syystä sallisi, että te tekisitte itsemurhan. Minä olen tavallani vastuunalainen teistä, neiti, sillä minä olen samaa kansallisuutta kuin tekin. Tehän olette serbialainen?
- Kyllä, herra, vastasi tyttö vähän tyyneempänä. — Minä olen syntynyt
Serbiassa.
- Missä kaupungissa?
- Luulen, että se oli Belgradissa.
- Te luulette? Ettekö sitte tiedä sitä aivan varmaan? Kuka on isänne, onneton? Oi, jos teillä on vanhempia, niin olisitte varmaan tehnyt hyvin väärin heitä kohtaan, jos he joskus olisivat saaneet tietää, millä tavoin te lopetitte elämänne! Sillä ei mikään ole tuskallisempaa vanhempain sydämelle, kuin se, että lapsi, jonka he ovat kasvattaneet, vapaaehtoisesti lopettaa elämänsä.
- Minulla on nyt enää vaan isä elossa.
- Mikä on hänen nimensä? Asuuko hän Belgrad'issa? Mikä toimi hänellä on?
- Hänen nimensä on Demeter ja hän on mattokauppias. Mutta hän ei asu
Belgradissa, vaan eräällä saarella Tonavassa lähellä kaupunkia.
Siellä eräs hyväntahtoinen rouva, jota kutsuin äidiksi, on minut kasvattanut.
- No, te pääsette takasin isänne ja sen hyväntahtoisen rouvan luo! lohdutteli häntä vieras. — Siitä pidän minä huolta! Ja jos teillä ei ole tarpeeksi rahaa matkaa varten, niin annan minä mielelläni tarvittavan summan. Tarjoukseni ei kai loukkaa teitä millään tavoin, neiti?
- Kuinka voisi teidän jalomielisyytenne minua loukata? vastasi Sylva.
Mutta minä en koskaan palaja Serbiaan. Minä en voi, minä en uskalla!
Minä en uskalla koskaan mennä isäni silmäin eteen. Oi, elkää udelko —
elkää kysykö syytä! Minä olen hyljätty olento!
Tätä sanoessaan oli hän noussut istualleen. Kuumat kyyneleet vierivät hänen silmistään, noista kauniista, avomielisistä silmistä, joihin mies katsoi ihmetellen, mutta samalla säälien.
- Vanha juttu! mutisi hän itsekseen. — Nähtävästi vietelty, hyljätty ja sitte — niin, sitte katsoo tämä surkuteltu olento, että hänen täytyy kuolemalla sovittaa hetken nautinto.
Nopealla liikkeellä tarttui hän nyt Sylvan käsiin, puristi ne lämpimiksi omissaan ja sanoi äänellä, jonka täytyi herättää tytössä luottamusta.
- Puhukaa te minulle aivan ujostelematta. Minähän voisin olla teidän isänne, niin suuri erotus on teidän ja minun ijässäni. Teidän jutussanne on mies mukana, eikö niin?
Sylva vaan nyökäytti päätään vastaukseksi, sanoja ei hänellä ollut.
- Oliko se kurja serbialainen?
- Kyllä herra, hän oli serbialainen! huudahti Sylva valittaen ja itkien. — Mies, jonka tähden olisin elämäni uhrannut, niin paljon minä häntä rakastin. Oi herra, jospa tietäisitte, kuinka häpeällisesti minut on petetty! Ei, ei, minulle ei löydy muuta lohdutusta kuin kuolema! Jos olisitte antanut minun olla, niin olisi nyt kaikki ohi, eikä minun tarvitseisi aina ajatella, että olen onnettomin olento maan päällä ja että teen onnettomaksi toisenkin olennon, jota kannan sydämeni alla.
- Onko jo menty niin pitkälle, huudahti vieras, äänessä mitä syvin surkuttelu — silloin on laitanne todellakin huonosti! Mutta senkin voi voittaa! Ettekö huomaa, kuinka huonosti aioitte tehdä? Te aioitte tappaa lapsenne, jota vielä kannatte sydämenne alla. Mutta teillä on vielä vähemmän oikeutta tappaa sitä kuin itseänne. Sillä te olette jo vastuunalainen tämän pienen, näkymättömän olennon elämästä. Muuten pidän huolta siitä, että se kurja, joka on teidät vietellyt ja hyljännyt, asetetaan vastuunalaiseksi rikoksestaan. Ainakin täytyy hänen auttaa teitä lapsenne kasvatuksessa, edellyttäen, että hän omaa tarpeelliset varat.
- Luulen, että hän on rikas, vastasi Sylva. — Mutta minä en tahdo mitään häneltä. Minä kauhistuisin jo nähdessänikin niitä rahoja, jotka tulisivat häneltä! Ei, ennen tahdon tehdä työtä varhaisesta aamusta myöhään iltaan — tehdä työtä niin, että veri tiukkuu kynsien alta! Oi herra, jos minun täytyy elää, niin hankkikaa minulle työtä, jotain tehtävää! Minä olen ahkera, uskollinen ja nöyrä, kun minun ei vaan tarvitse ottaa mitään häneltä.
- Sanokaa minulle ainakin, mikä hänen nimensä on? Ei, elkää nyt pelästykö! Kyllä minä ymmärrän, että tahdotte säästää häntä väärän kunniatunnon tähden. Mutta tässä se ei ole paikallaan neitini! Siis, mikä on hänen nimensä?
Kun ei Sylva vielä tahtonut puhua, huudahti vieras:
- Teidän täytyy kuitenkin sanoa isän nimi heti kun pienokainen on syntynyt.
- Niin, te olette oikeassa, herra, minä en voi pitää sitä salassa. No, siinä tapauksessa tahdon sanoa teille, mikä hänen nimensä on! Jos olette serbialainen — ja serbialainenhan te olettekin, kun puhutte rakasta äidinkieltäni niin kauniisti, niin puhtaasti — kun siis olette serbialainen, niin olette jo monta kertaa kuullut tätä nimeä mainittavan. Ehkä olette nähneet nimen sanomalehdissäkin. Se on nimi, joka nyt tunnetaan koko Serbiassa. Kuningattarella, joka hallitsee tässä onnettomassa maassa, oli sama nimi tyttönä ollessaan.
- Kuningatar Dragallako? änkytti vieras käheällä äänellä. — Puhutteko siitä naisesta, jonka kuningas Aleksanteri on nainut?
- Kyllä. Hän, joka houkutteli minut pois kotoani, joka imarteluilla ja hyväilyillä hankki rakkauteni, syöstäkseen minut sitte epätoivon mustaan kuiluun — hän on kuningatar Dragan veli ja nimensä on Nicodem Lunjevica!
Tämä nimi teki vieraaseen kerrassaan kamalan vaikutuksen. Hänen kasvonsa vääristyivät. Kalpeille kasvoilleen leimahti punaisia pilkkuja ja silmänsä säkenöivät.
- Nicodem Lunjevica! änkytti hän käheällä äänellä — Nicodem Lunjevica! Siis jäsen tuosta hienosta perheestä, joka näyttää tulleen maailmaan levittääkseen kaikkialla ympärilleen kauhua ja epätoivoa, missä he vaan ovat mukana. Nyt, jatkoi vieras — nyt katson itseni vielä enemmän velvoitetuksi pitämään teistä huolta. Sillä ne haavat, jotka joka tämän perheen jäsen saattaa Serbian kansalle, täytyy minun parantaa. Ah, minä toivoisin, että minun olisi suotu parantaa kaikki ne haavat, jotka minun Serbia parkani saa osakseen heidän puoleltaan!
Mies venheessä vapisi lausuessaan nämä sanat. Hän puristi kätensä ohimoita vastaan ja tuijotti veteen kasvoissa kamala ilme.
- Antakaa anteeksi! sanoi Sylva hiljaa. Minä en aavistanut, että tämä nimi koskisi teihin niin kovasti. Muuten en olisi sitä maininnut.
- Ei, lapseni, te olette tehnyt aivan oikein mainitsemalla minulle sen roiston nimen. Ja nyt luottamus luottamusta vastaan. Te saatte tietää, kuka pelastajanne on. Teidän täytyykin se tietää, sillä te jäätte minun luokseni! Eikö niin, seuraattehan minua kotiini, joka minulla on täällä Wienissä? Te puhuitte äsken, että tahdotte jotakin tointa. No niin, minä tarjoan teille sitä. Minä annan teille tilaisuuden muutamien kuukausien aikana ansaita pienen summan, joka sitte auttaa teitä vaikean hetkenne yli ja tekee teille mahdolliseksi alussa hoitaa lapsiraukkaanne.
- Oi, hyvä herra, sanoi Sylva liikutettuna, kuinka kiitollinen minä olen! Sanokaa minulle, mikä on nimenne, jotta saan tietää ketä minun on kiittäminen pelastuksestani ja ketä tästälähin saan sanoa isännäkseni!
- Sinullekin on minun nimeni tuttu, lapseni, sanoi mies — sitä en ollenkaan epäile. Jos olet hyvä serbialainen, niin olet usein sulkenut sen nimen rukouksiisi. Vanhempasi ovat varmaan kertoneet sinulle, että Serbiassa oli kerran mies, joka hallitsi koko kansaa, he olivat hänen alamaisiansa ja hän heidän kuninkaansa. Hän suojeli heitä, hän piti heistä huolta, kuten isä lapsistaan.
Silloin nurjat olot pakoittivat hänen jättämään valta pojalleen, ja katso, tuosta muinoin niin mahtavasta miehestä tuli koditon pakolainen. Sillä oma poika ajoi pois isän, uusi kuningas ajoi vanhan pois maasta.
Sylva nousi ylös. Hän ojensi kätensä kalpeata miestä kohti. Mutta arkana vetäytyi hän takasin, kun tämä aikoi tarttua hänen käsiinsä.
- Ei niin — ei niin! huudahti hän äkkiä liikutetulla äänellä. — Jolleivät aavistukseni petä, niin olette te — laupias Jumala, voisiko se olla mahdollista, että te olisitte se mies, josta isäni niin monena talvi-iltana ja niin monena kesäyönä on minulle kertonut, se mies, jota jokainen serbialainen rakastaa, jonka puolesta hän rukoilee ja itkee! Niin, niin, — te olette sama henkilö, sillä isäni näytti kerran hänen kuvaansa ja teillä on samat piirteet. Hyvä, täällä vieraassa maassa, kuoleman kuilun partaalla kannan teille kunnioitukseni, serbialainen nainen ainoalle todelliselle ja suurelle kuninkaalle! Terve, kuningas Milan, terve! Sinua tervehtii onneton, orjuuteen joutunut Serbiasi, minun, tyttärensä kautta!
Sylva oli langennut polvilleen. Mutta kalpea mies seisoi siinä pää pystyssä. Kaksi suurta kyyneltä vieri pitkin hänen poskiansa. Yhden kerran elämässään oli hän vielä saanut vastaanottaa kunnioituksen ja se oli hänestä arvokkaampi kuin kaikki myrskyiset mielenosoitukset, jotka ennen olivat hänen ympärillään pauhanneet, enemmän kuin jos tuhansiin nouseva kansanjoukko olisi riemuiten huutanut hänen nimeänsä.
Sillä hänestä tuntui, kuin tämän viehättävän, vietellyn tyttöraukan muodossa olisi koko hänen Serbiansa tullut hänen luoksensa, vielä kerran antaakseen hänelle kuninkaan nimen, jolla oli hänen korvissaan niin huumaava kaiku.