VIIDESKUUDETTA LUKU.
Hän pakenee omaa onneansa.
Portit lyötiin kiini ja Stefan kiiruhti työntämään eteen raskasta rautatankoa, joka oli kiini toisessa portin puoliskossa. Sitte heitti hän tutkivan silmäyksen muureille. Nämä olivat tosin muutamin paikoin käyneet huonoiksi, mutta ne olivat sentään tarpeeksi korkeat, jotta saattoivat pitää susia loitolla.
Sitte horjui Stefan takasin portilta, sillä hän tunsi nyt, että hänenkin voimansa olivat pettämäisillään.
Reki oli keskellä pihaa, edessä valjastetut hevoset; nämä läpiväsyneet eläinparatkaan eivät toivoneet muuta kuin päästä lepoon.
Mutta miten oli nuoren postiljoonin käynyt? Vihdoin huomasi Stefan Naumovitsch nuoren matkatoverinsa, joka oli niin urhoollisesti auttanut häntä taistelussa susia vastaan.
- Oiva nuorukainen! sanoi Stefan itsekseen. — Todellakin on hän suuri sankari, hän ei ole pelännyt silmänräpäystäkään ja vaikkakin hän olisi kärsinyt todellisia kuolontuskia, ei hän ole niitä näyttänyt, vaan on toiminut, kuten minä itsekin olisin tehnyt. Minun täytyy toki lausua hänelle muutamia sanoja kiitokseksi, minun täytyy puristaa hänen kättänsä, tuota niin ihmeen pehmoista kättä.
Hitaasti meni Stefan Genian luo, joka vielä seisoi liikkumattomana pihalla. Mutta ennenkuin Stefan ennätti lausua hänelle sanaakaan, syöksyi tämä ääntä päästämättä maahan ja makasi suorana hänen jalkainsa juuressa.
- Hän on pyörtynyt! huudahti Stefan kauhistuneena kumartuen maassa makaavan ruumiin puoleen. — Eipä se todellakaan ole ihmeellistä, sillä minäkin olin vähällä mennä tainnoksiin, kun vaara oli ohi. Ja minä, lisäsi hän itsekseen, olen kumminkin mies ja sotilas!
Nuoren miehen laita on huonosti. No, minä menen hakemaan vettä hänelle, vielä parempi, jos saan viiniä, niin tulee hän kai pian tuntoihinsa. Mutta hurskaalla sisarella näyttää olevan vahvemmat hermot, sanoi Stefan Naumovitsch nähdessään, kuinka reen ovi avattiin ja vanha nunna hyppäsi ulos.
- Olemmeko turvassa nyt? olivat hänen ensimäiset sanansa. — Olemmeko onnellisesti päässeet vaarasta? Oi, herrani, se oli hirmuinen yö.
- Niin, se oli todellakin hirmuinen yö, vastasi Stefan, joka vaan puoliksi kääntyi nunnan puoleen, sillä hänen mieltään kiinnittivät ainoastaan nuo kauniit, kalpeat kasvot, jotka hän näki kuutamossa jalkainsa juuressa.
Ei paljoa puuttunut, ett'emme menettäneet kaikkia hevosiamme ja ett'eivät pedot meitä kaikkia repineet palasiksi.
- Niin, se on ennen kuulumatonta, vakuutti nunna. — Minä valitan ihan varmaan viranomaisille. Täällähän voi henkensä menettää. Mutta olkaa hyvä, herrani, ja hankkikaa minulle lasi vettä ja sitte sänky.
- Kyllä, mutta ettekö näe, vastasi Stefan, — että minun huolenani on ennen kaikkia herättää henkiin tämä postiljooni parka, joka makaa tässä pyörtyneenä. Olisittepa vaan nähnyt, kuinka urhoollisesti hän taisteli meidän puolestamme, niin varmaan ymmärtäisitte, ett'en minä nyt voi jättää häntä.
- Menkää, hyvä herra, puhuttelemaan talon väkeä, pyysi hurskas sisar vähän suopeammalla äänellä, niin minä sill'aikaa vartioin nuorta miestä. Hän on vaan pyörtynyt ja on taas pian jaloillaan. Muuten pitäisi tuon pikku veijarin vähän hävetä. On olevinaan mies ja pyörtyy tuolla tavoin.
Mutta se on sentään liian paljon sanottu!
Näin sanoen heitti Stefan katkeran, nuhtelevan silmäyksen puhujaan.
- Hurskaalla sisarella ei näy olevan rukouksistaan huolimatta paljon sydäntä, ja kiitollisuutta tuntee hän varmaan vielä vähemmän. Hänen pitäisi kuitenkin muistaa, että hän ainoastaan postiljoonin urhoollisuuden ja ehkäpä myös minun toimeni kautta on välttänyt kuoleman. Mutta tällä hurskaalla naisella ei ole sanaakaan kiitokseksi, hän ajattelee vaan itseänsä. Hän näyttää olevan oikea egoisti, joka ei paljoa välitä lähimmäisistään.
Siitä huolimatta ei Stefan voinut eikä tahtonut laiminlyödä sitä kohteliaisuutta, jota mies on velvollinen osoittamaan naiselle. Hän lupasi mennä sisälle ja pyytää lasin viiniä, jos hurskas sisar jäisi siksi aikaa pyörtyneen luo ja auttaisi häntä siinä, missä voi.
- Te olette varmaan perehtynyt sairaan hoitoon, sanoi hän nunnalle.
Tehkää siis hänelle kaikki, mitä voitte.
Näin sanoen kääntyi Stefan ja meni, noustuaan muutamia portaita, eräälle ovelle, joka vei sisälle. Hän koputti ovelle, mutta sisällä oli kaikki hiljaa ja vaikka hän useita kertoja uudisti koputuksensa, ei avattu ikkunaa, eikä kuulunut ihmisääntä.
- Mitäs tämä tahtoo sanoa? mutisi Stefan. — Kun kaikki käy ympäri, niin ei taida ovikaan olla lukossa.
Eikä se ollutkaan, vaan avautui helposti, kun Stefan kovasti painoi salpaa. — Hän astui sisälle. Siellä oli syvä pimeys kaikkialla. Mutta avattuaan vielä yhden oven, tuli hän huoneeseen, jota kuu valaisi. Tämä oli aivan tyhjä ja jos Stefan katsoi minne tahansa, ei hän nähnyt muuta kuin paljaita seiniä.
- Hyvä Jumala, tämäkö on nyt koko ilo! huudahti Stefan alakuloisena. — Luulee tulevansa ihmisten luo ja löytääkin hyljätyn talon, josta näyttää tulevan hyvin huono yösija. Kuinka vanhalta ja ränsistyneeltä täällä näyttää. Siitä on varmaan hyvin kauvan, kun ihmiset ovat astuneet näillä lahonneilla lattioilla. Seinät eivät näytä enää olevan vedenpitäviä ja ikkunoista on lumi tuiskunnut sisään peittäen lattiat tuuman paksuudelta.
Sitte huomasi hän tulisijan, joka oli niinikään rappeutuneessa kunnossa, eikä tuhassa ollut tietysti vähintäkään hehkua.
- Sama se, sanoi Stefan Naumovitsch, tarkastettuaan perinpohjin koko rappeutuneen talon — minä kannan tänne sen poikaparan. Täällä saa hän ainakin jossain määrin suojaa pakkasta vastaan ja tuolla on vähän olkia, joista voi laittaa hänelle sijan. Se hurskas sisar on vaan epämiellyttävä vastus, mutta häntäkään ei sovi jättää oman onnensa nojaan. Onnettomuudessahan täytyy aina olla yksimielisiä.
Muutamia minuutteja myöhemmin oli Stefan Naumovitsch uudestaan pihalla ja ilmoitti nunnalle mitä oli löytänyt talosta.
Tämä alkoi uudestaan loppumattoman moite- ja valitusvirren, mutta
Stefan keskeytti hänet ankarasti:
- Lopettakaahan toki tuo hävytön valitus! Teidän täytyy mukautua kohtaloonne ja saatte olla varma siitä, että tämä meidän avuton asemamme ei kestä kauempaa kuin huomisaamuun. Silloin voimme taas lähteä tästä talosta.
- Entäs sudet! vaikeroi nunna.
Sudet eivät tee meille pahaa päivällä. Ainoastaan yöllä uskaltavat ne hiipiä esille piilopaikastaan. Ensi yöhön mennessä olemme kyllä löytäneet jonkun asutun majatalon, ja viimeisellä asemalla ennen Buda-Pestiä vietämme seuraavan yön. Minä saan kyllä nuoren postiljoonin toipumaan tähän niin pian kun herää tainnoksistaan. Ihmisraukka, kuinka hänen laitansa on, eikö hän ole tullut vielä tuntoihinsa?
- Ei, vastasi nunna — hän ei liikuta jäsentäkään, hänen hengityksensä näyttää lakanneen.
- Hänen täytyy ennen kaikkia saada apua! sanoi Stefan.
Näin sanoen nosti hän liikkumattoman ruumiin maasta ja kantoi sisälle.
Hurskas sisar seurasi perässä.
- Täällä täytyy meidän laittaa niin mukavaa kuin mahdollista, sanoi Stefan, kun he olivat päässeet sisälle. Tuossa on olkia, siihen voitte itsenne ojentaa.
Tätä ei tarvinnut sanoa hurskaalle sisarelle kahta kertaa. Hän raapi kokoon parhaat oljet, mitkä näki ja heittäytyi ähkyen pitkälleen, kääri pitkän, mustan kaapun ympärilleen ja käänsi kasvot seinään päin, voidakseen nukkua niin pian kuin mahdollista.
- Oivallinen sydän, sanoi Stefan ivallisesti. Sairasparasta ei hän välitä mitään. Mutta sitä enemmän ajattelen minä häntä ja pidän hänestä huolta. Sitte laskeutui hän polvilleen postiljoonin viereen, katseli häntä tarkkaan ja kuiskasi.
- En koskaan ole nähnyt jalompia kasvoja. Kuinka ihmeellisesti, nämä kasvot vetävät minua puoleensa! Nytkin, vaikka silmät ovat kiinni, näen minä yhtäläisyyden, joka jo ensi hetkestä minua viehätti ja samalla niin tuskallisesti vihloi. Genia, niin Genia, ne ovat aivan hänen kasvonsa. Oh, kuinka voi kaksi ihmistä olla niin yhdennäköiset!
Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Mutta hän pidätti, sillä hän katsoi, ett'ei hänellä ollut oikeutta antautua muistojensa valtaan. Ennen kaikkea piti hänen ajatella, kuinka saisi sairaan henkiin.
- Takki auki! sanoi Stefan itsekseen. — Se on ensimäinen tehtävä ja sitte herää hän kyllä henkiin.
Hän avasi napit postiljoonin takista, avasi takin auki ja tarttui paitaan avatakseen senkin, niin että rinta tuli vapaaksi vaatteiden painosta.
Mutta silloin tapahtui jotain merkillistä. Stefan Naumovitsch kiskaisi kätensä takaisin, kuin olisi hän saanut sähköiskun, hänen silmänsä laajenivat ja saivat omituisen loisteen.
- Onkos tämä unta? Jumala taivaassa, tämä nuori postiljooni ei ole sitä, mitä näyttää olevan! Hän on tyttö, kuiskasi hän.
Stefan Naumovitschille oli se aivan selittämätöntä. Hän ei voinut käsittää, mikä oli saattanut Genian postiljooniksi pukeutuneena tekemään matkan aron yli. Mutta sama se, hänelle oli kylliksi tietää, että se oli Genia.
Tieto siitä teki hänet niin onnelliseksi, ett'ei hän voinut pitkään aikaan tehdä muuta, kuin antaa katseensa levätä noilla rakkailla kasvoilla, jotka nyt alkoivat saada elon punaa. Stefan näki, että Genia pian heräisi tunnottomuudestaan. Kiireesti, mutta varovasti pani hän takin kiinni.
Samassa avasi Genia silmänsä. Hän loi katseensa ihmetellen ja säikähtyneenä mieheen, joka oli polvillaan hänen vieressään. Hän näytti koettavan saada selville, kuinka oli tähän asemaan joutunut ja mistä se tuli, että hän oli sillä tavoin maassa aivan tuntemattomassa ympäristössä. Mutta pian sai hän muistonsa takaisin, ja huudahtaen hyppäsi hän ylös ja seisoi pystyssä.
Omituista kyllä, oli hänen ensi ajatuksensa se, että hänen valepukunsa takaa oli ehkä huomattu todellisuus sill'aikaa kun hän makasi tunnottomana maassa. Hieno puna peitti hänen kasvonsa, kun hän ajatteli, ett'ei ollut muutamien minuuttien aikana itse voinut vartioida salaisuuttaan.
Mutta Stefan Naumovitsch päätti pakottaa hänet itsensä tunnustamaan, että oli Genia ja että oli valepuvussa. Sentähden kysyi hän ystävällisellä äänellä:
- No, nuori ystäväni, onko nyt parempi? Te pyörryitte, kun vaara oli ohi, mutta sehän on aivan luonnollista. Nyt voitte kumminkin tyyntyä. Me olemme tosin täällä vaan pienessä, rappeutuneessa majatalossa, mutta susista olemme vihdoinkin päässeet erillemme. Kun aamu taas koittaa, jätämme tämän ikävän paikan ja jatkamme matkaamme.
- Entä hevoset? kysyi Genia, joka heti ajatteli velvollisuuttaan pitää huolta herransa omaisuudesta.
- Ne seisovat kyllä tuolla pihalla, mutta me toimitamme ne heti katon alle, sillä tässä näkyy löytyvän tallikin, joka on rakennettu yhteen talon kanssa. Teillä on kai mukananne ruokaa hevosille?
- Kyllä, sitä on kyllä mukana, vastasi Genia. — Ja nyt annatte kai minulle anteeksi, jos heti lähden täyttämään velvollisuuttani siinä suhteessa.
- Niin, se on oikein, lausui Stefan — niin täytyy hyvän postiljoonin ajatella, ensin hevoset ja sitte hän itse.
Genia otti muutamia askelia ovea kohti, mutta tuskin oli hän vielä päässyt sen luo, ennenkuin hän äkkiä tunsi jonkun kietovan kätensä hänen ympärilleen ja vetävän häntä rajusti sykkivää sydäntänsä vastaan.
- Oi Jumalani, mitä tämä on? huudahti hän. — Herra, mitä te ajattelette?
- Pois teeskentely! huudahti Stefan liikutetulla äänellä, samalla kun hän lempeällä väkivallalla repäisi postiljoonin hatun hänen päästänsä ja heitti sen maahan. — Luuletko todellakin, että sinä voit enää ilvehtiä rakkauden tarkkain silmäin edessä? Minä näin heti, että sinä olit valepukuinen tyttö ja rakastan sinua kaikesta sydämestäni.
Hän piti Geniaa niin kovasti kiinni, ett'ei tämä voinut kiskoa itseänsä irti hänen käsistään, vaikka hän koetti sitä kaikilla mahdollisilla keinoilla. Genia rupesi pelkäämään ja änkytti melkein raivoissaan:
- Herra, jos te todellakin olette huomannut salaisuuteni, niin on se hyvin epäritarillisesti tehty, että käytätte hyväksenne minun hädänalaista asemaani! Päästäkää minut, tai meille käy huonosti molemmille.
Mutta Stefan päätti panna hänet koetukselle, vaikka hän oli jo varma asiastaan, ett'ei Genia antaisi rakkauttaan tuntemattomalle.
- Kuule tyttö, mitä minulla on sanottavaa sinulle! sanoi hän päästäen Genian käsistään, mutta pitäen kumminkin hänen käsiänsä omissaan. — Minä olen kauppias Wienistä ja lisään vielä, että olen rikas kauppias. Minulla on kaunis talo Wienissä, enkä ole vielä koskaan sitonut itseäni mihinkään naiseen, vielä on sydämeni vapaa valitsemaan sen, minkä sydämeni käskee.
- Olkaa hyvä ja päästäkää minun käteni! pyysi Genia vapisten. — Ja jos olette kunniallinen ja hienotunteinen mies, niin ette puhu mitään siitä, mitä näitte.
- Näetkös tyttö, jatkoi Stefan — kohtalo kulettaa ihmiset yhteen. Minä puolestani en olisi koskaan voinut uneksiakaan, että minä tällä matkallani Wieniin löytäisin kohtaloni. Sillä sen minä sanon sinulle, että sinä olet minun kohtaloni ja minä olen oppinut rakastamaan sinua. Muuten olemme taistelleet toistemme rinnalla yhteisessä vaarassa ja sellainenkin yhdistää ihmisiä lujemmin toisiinsa. Jos sinä siis voit rakastaa minua hiukan, niin anna minulle kätesi takasin ja tule vaimokseni!
Nyt repi Genia itsensä irti hänestä ja otti muutamia askelia taapäin päättävästi ojentaen vartalonsa.
- Te olette puhunut minulle rehellisesti ja avonaisesti, herra, huudahti hän sitte liikutetulla äänellä. — Minä koetan myös puhua yhtä rehellisesti ja avonaisesti teille. Minäkin tahdon uskoa, että te olette kunniallinen ihminen, joka ei tahdo syöstä viatonta tyttöä turmioon. Mutta kuitenkaan en voi vastata teidän rakkauteenne. Minä vakuutan teille, ett'en voi sitä, vaikka olisitte kymmenen kertaa rikkaampi kuin olette ja vaikka olisin teille sata kertaa suuremmassa kiitollisuuden velassa henkeni pelastuksesta, kuin nyt olen.
- Oh, siinä suhteessa olemme kuitit! huudahti Stefan. — Minä olen pelastanut sinun elämäsi ja sinä minun. Meillä ei ole toisillemme mitään velkaa. — Varmaa on, ett'en minä, ilman teidän tarmokasta apuanne, olisi voinut pelastua susien kynsistä ja ilman teitä makaisin nyt rikkirevittynä arolla, jatkoi Genia. Mutta vaikka tietäisinkin, että tämä on nyt kohtaloni, niin en voi kuitenkaan rakastaa teitä, herra, ei, minä en voi koskaan sitä tehdä!
- Ja miksi et, miksi et voi rakastaa minua? kysyi Naumovitsch, joka olisi mieluimmin juossut Genian luo ja suudellut häntä. — Etkö siis ollenkaan pidä minusta, vai ehkä on sinulla, kun kaikki käy ympäri, jo sulhanen?
Tämän kysymyksen kuullessaan alkoi Genia kiivaasti vapista ja hänen päänsä painui rajusti aaltoilevaa rintaa vasten.
- Ahaa, nyt näen, että osasin ihan naulan päähän, huudahti Naumovitsch.
— Eikö niin, etkö ole jo antanut pois sydäntäsi?
- Kyllä, herra, sydämeni ei ole enää omani, vastasi Genia surullisella äänellä. — Ja vaikka rakkauteni on onneton, niin täyttää se koko sydämeni. Se on oleva rikkauteni, elämäni koko sisältö, aina viimeiseen hengenvetooni asti.
- Ja miksi ei rakkautesi ole antanut sinulle onnea? kysyi Stefan liikutetulla äänellä. — Minä en ainakaan voi kuvitella, että maailmassa löytyisi miestä, joka ei pitäisi itseänsä onnellisena omistaessaan noin komean ja hurmaavan tytön rakkauden.
- Ah herra, se on liian pitkä ja surullinen tarina, jotta sitä voisin teille kertoa, huudahti Genia. — Minä pyydän teitä, säästäkää minua uudelleen repimästä auki tätä aina verta vuotavaa haavaa!
- Onko se unkarilainen, jota rakastat? kysyi Stefan Naumovitsch kiireesti. — Onko hän köyhä mies? Kun minä nyt kerran pidän niin paljon sinusta, voisin ehkä auttaa teitä, jotta voisitte mennä naimisiin.
- Ei, herra, meitä ei voi auttaa kukaan maan päällä, ehk'ei Jumalakaan taivaassa. Se on vanha juttu sydämestä, joka antautuu toiselle ja tämä sydän —. Ah, se on paljon parempi, että vaikenen, olkaa hyvä ja päästäkää minut, jotta minun ei tarvitse enää puhua tästä, joll'ette tahdo, että minun täytyy sulaa kyyneliin.
- No, jos minä nyt sanoisin sinulle, sanoi Stefan äkkiä muuttuneella äänellä, — että minä — voin pyyhkiä sinun kyyneleesi!
- Te — ei herrani, se ei ole teille mahdollista.
- Entä jos minä nyt sanoisin sinulle sen nimen, jolle olet pyhittänyt koko elämäsi, jolle kuuluu jokainen sydämesi lyönti, kuten hänenkin kuuluu sinulle!
Harvinaisen aavistuksen valtaamana seisoi Genia kuten kiveksi muuttuneena. Äkkiä huudahti hän rajusti, ojensi torjuen molemmat vapisevat kätensä ja huudahti:
- Herra, ette tekään ole se, joka näytätte olevan! Teidän äänenne kuului niin tutulta joka kerta, kun kuulin teidän puhuvan. Herra, armahtakaa minua, elkää leikkikö enää kanssani! Kuka olette ja mitä tahdotte minulta? Oi herra, säälikää minua!
Silloin ei Stefan Naumovitsch voinut kestää. Nopealla liikkeellä repi hän pois irtonaisen parran, heitti pois valetukan ja ojensi itsensä. Hän oli taas hoikka upseeri, siinä seisoi Stefan Naumovitsch Genian edessä.
- Stefan! huusi hän sellaisella äänellä, kuin olisi sydän tahtonut irtaantua juuriltaan — Stefan — sinä — sinäkö se olet! Oh, tämä on liikaa!
Näin sanoen horjui hän, kuin olisi hän taas pyörtymäisillään, jonka tähden Stefan juoksi hänen luokseen ja sulki hänet syliinsä. Hän painoi Genian pään hellästi rintaansa vasten ja painoi huulensa hänen huuliinsa. Huokaus nousi Genian rinnasta. Mutta äkkiä riuhtasi hän itsensä irti Stefanin syleilystä ja riensi ikäänkuin paeten ikkunan luo. Tässä ikkunassa ei ollut ollenkaan lasia, eikä se ollut myöskään suljettu minkäänlaisella rautahäkillä. Sammal ja köynnöskasvit kasvoivat paljailla muurin seinämillä.
- Genia! huudahti Stefan vapisevalla äänellä, kaihoten ojentaen kätensä hänen puoleensa. — Genia, armaani, miksi pakenet minua?
- Ja miksi houkuttelet minua, Stefan Naumovitsch? vastasi Genia äänellä, joka tuntui hänestä itsestään niin vieraalta, ett'ei hän tuntenut sitä omakseen. — Miksi tahdot tehdä minut vielä kurjemmaksi, kuin jo olet tehnyt minut?
- Minäkö tehnyt sinut kurjaksi — oi Jumalani, tyttö, jos niin on asian laita, niin ei se ole ollut minun syyni, sillä minä — minä olen aina rakastanut sinua ja uskollisesti, ikävöiden odottanut sitä hetkeä, jolloin minun suotaisiin sinua nähdä, sulkea sinut syliini ja sanoa sinulle, että olet minulle rakkain maailmassa, Genia von Sandorf, ja että sinun täytyy tulla omakseni, minun rakkaaksi vaimokseni.
Genian huulilta pääsi sydäntäsärkevä nauru.
- Sinä valehtelet Stefan Naumovitsch! huudahti hän sitte. Minua sinä et tahdo vaimoksesi. Oi, minä olen liian halpa, jotta sinä korottaisit minut vertaiseksesi! Toiselle olet sinä tarjonnut nimesi, hänen rinnallaan tahdot sinä kulkea läpi elämän, hänelle puhut sinä rakkaudesta, hänen kättänsä sinä pyydät. Mene siis ja notkista polvesi tuon toisen jalkain juuressa, jatkoi Genia, äänessä kamala sointu, käskevästi viitaten kädellään. — Mene ja ole uskollinen hänelle ja vietä hänen rinnallaan onnellista elämää! Unohda onneton Genia parka ja unohda, että löytyy tyttö, joka sinun tähtesi on kadottanut äitinsä rakkauden ja vanhempainsa kodin, tyttö, joka rakkautensa tähden sinuun on tullut kodittomaksi! Unohda, että maan päällä löytyy Genia von Sandorfia ja nauti kylliksi tuon toisen suuteloista ja siitä rikkaudesta ja vallasta, jonka hän sinulle antaa! Sillä se — se on kuitenkin lopullinen päämääräsi Stefan Naumovitsch, sinä tahdot tulla mahtavaksi tämän avioliiton kautta. Ha, haa, ehkäpä ovat katseesi suunnatut jo Serbian kuningaskruunuun, ehkä uneksit jo kruunusta, joka kerran on koristava päätäsi. Hyvä, viimeinen toivomukseni sinun suhteesi on tämä: Elköön tämä kruunu tulko sinulle orjantappurakruunuksi, elköötkä ne kyyneleet, joita minä sinun tähtesi vuodatan, polttako sinua kuin hehkuvat hiilet!
Tuskin oli Genia lausunut nämä sanat, kun hän hyppäsi ikkunalaudalle. Siinä näki Stefan hänet vielä muutamien sekuntien ajan ja kun hän katseli tuota viehättävää vartaloa kädet ristissä ja silmät taivaaseen luotuina, tuli hän ehdottomasti ajatelleeksi niitä mestarien veistämiä kuvapatsaita, jotka esittävät rukoilevia enkeleitä.
- Genia! huusi Stefan äänellä, joka kuului rukoilevalta ja samalla vakuuttavalta. — Genia, jää luokseni! Se ei ole totta. Minä olen rakastanut vaan sinua, en ketään muuta kuin sinua, Genia —
Genia oli äkkiä kadonnut ikkunasta. Hän oli hypännyt alas ikkunalaudalta, joka ei ollutkaan erittäin korkealla, ja Stefan, joka syöksyi ikkunan luo ja kumartui pitkälle häntä katsoakseen, näki, kuinka armas tyttö lensi pimeään yöhön, joka vielä peitti aron mustilla siivillään.
Masentuneena vaipui Stefan tuolille, joka oli ikkunan vieressä. Tässä istui hän kuitenkin ainoastaan muutamia sekunteja, mutta tällä lyhyellä ajalla lensi tuhansia ajatuksia hänen aivoissaan. Oliko tämä kaikki vaan pahaa unta, vai oliko se todellakin Genia, joka sillä tavoin oli lausunut hänelle sanoja, joiden sisällön hän vaan puoliksi ymmärsi? Oliko hänen puheessaan ylipäänsä mitään ajatusta, vai oliko se vaan sairaalloisen mielikuvituksen tuotetta? Kuinka — eikö Genia ollut puhunut, että hän rakasti toista? Toista, — hän, joka oli niin uskollisesti kantanut Genian kuvaa sydämessään ja joka niin monena unettomana yönä oli ikävöiden ojentanut käsiänsä hänen sielunsa silmissä väikkyvää Genian kuvaa kohti. Ja kuka olisi sitte tämä toinen? Hän puhui jostakin, joka voisi tuoda mukanansa valtaa ja rikkautta! Turhaan vaivasi Stefan päätänsä, sillä hänelle kävi, kuten niin monasti muutenkin elämässä tapahtuu, sitä, mikä oli lähinnä, ei hän ajatellut, nimittäin että Genia olisi voinut viitata hänen kuninkaan puolesta tekemäänsä kosintaan Helene Lunjevicalle. Mutta olihan Stefan hänelle kuitenkin puhunut rakkaudesta!
Hän kävi muistossaan läpi viimeisten viikkojen ja kuukausien tapahtumat, eikä muistanut minuuttia, ei sekuntiakaan, jolloin hän olisi ajatellut toista tyttöä. Se oli siis kokonaan erehdys, jonka nojalla Genia repi itsensä irti hänestä, hylkäsi hänen rakkautensa ja pakeni häntä kuin jotakin rikoksellista. Stefan luuli menettävänsä järkensä, kun ei hän voinut löytää selitystä Genian käytökselle. Mutta tällä hetkellä ei hän vielä tuntenut koko sitä tuskaa, jonka hän sitte tunsi Genian kadotettuaan, sillä hän luuli pian löytävänsä hänet. Ehkä oli hän vaan piilottautunut talon läheisyyteen! Ehk'ei hän ollut juossut niin kauas arolle! Eihän ollut mahdollistakaan, että hän olisi voinut mennä kauas. Ollen yksin ja jalkasin, ei hän voinut harhailla niin kauas tällä hirvittävällä unkarilaisella lakeudella, jonka kauhut hän tänä yönä oli oppinut hyvin tuntemaan. Ainoastaan epätoivoinen ihminen, sellainen, joka kulki itsemurhan aikeissa, saattoi tehdä sellaista. Sillä hän saisi vaeltaa penikulman toisensa jälkeen, päivästä päivään tapaamatta vierasvaraista taloa. Tällä lumen peittämällä lakeudella ei ollut mitään suojapaikkaa, ei ruokaa eikä juomaa ollut siellä saatavana, ei mitään, mitä ihminen tarvitsee voidakseen elää. Ja että Genia olisi voinut antautua sellaiseen vaaraan, sitä ei Stefan voinut uskoa.
Hän riensi ulos huoneesta ja alkoi etsiä Geniaa läheisyydestä. Hän huusi häntä nimeltään pimeässä, huusi kaikilla rakkauden hellillä nimillä, mutta — vastausta ei kuulunut — kaikki oli hiljaa, juhlallisen hiljaa hänen ympärillään.
Etsittyään ja huudettuaan häntä pitkän aikaa, koettaen tehdä kaikki, mitä ikinä ihminen voi, kääntyi hän toivottomana takasin vanhaan, yksinäiseen majataloon.
Genia oli ja pysyi poissa. Hän oli paennut kauas, kauas arolle, ja nyt saattoi olla jo monen peninkulman matka hänen ja Stefanin välillä. Stefan värisi ja hikoili ajatellessaan kaikkia niitä vaaroja, joihin rakas tyttö saattoi joutua. Hänestä tuntui, kuin olisi hän nyt vasta kadottanut Genian, kuin tulisi hänen nyt vasta surra häntä kuolleena siitä hetkestä lähtien, jolloin Genia vapaaehtoisesti oli repinyt itsensä irti hänestä. Sillä siihen asti oli hän ainakin toivonut, että Genia oli elossa ja rakasti häntä, mutta nyt — vaikka hän välttäisikin kaikki aron vaarat, vaikka hän tulisikin elävänä tuolta lumilakeudelta, niin ei se Stefania hyödyttäisi. Olihan Genia sanonut hänelle ikuiset hyvästit, oli antanut takasin hänen sydämensä ja rakkautensa ja ottanut omansa pois.
Syvän toivottomuuden tunne valtasi Stefan Naumovitschin. Hän vaipui kiviportaille, jotka veivät majatalon ulko-ovelle. Pää käden varassa katseli hän kuun valaisemaa maisemaa.
Sill'aikaa kun tämä lyhyt, mutta sisältörikas näytelmä näyteltiin rakastavaisten kesken, nousi hurskas nunna vuoteeltaan heti Genian paettua ja Stefanin lähdettyä huoneesta. Hänen kasvonsa olivat vääristyneet ja asentonsa muistutti petoeläintä, joka valmistuu hyökkäykseen. Valkoinen huivi, joka muutoin peitti kasvojen alaosan, oli luiskahtanut alas ja paljasti vanhat, ryppyiset ja inhottavat kasvot. Näiden kasvojen lihakset olivat äärimmäisyyteen asti jännitetyt ja viheriän harmaat silmät välähtivät kamalasti, kun tuo ilkeä akka kuiskasi käheästi:
- Tärkeitä salaisuuksia — ha, haa, sepä oli hyvä saada tietää! Tuo valepukuinen kauppias on siis Stefan Naumovitsch ja postiljooni on hänen rakastajansa, Genia von Sandorf. Siitä täytyy minun puhua kuningatar Dragalle, sillä — nyt olemme saaneet selville, ketä tuo kaunis Stefan Naumovitsch rakastaa. Mutta miksi on tämä Genia von Sandorf pukeutunut postiljooniksi? Mutta ottakoon kuningatar Draga itse siitä selvän. Hänellä on kylliksi palkattuja urkkijoita, joiden avulla hän kyllä pääsee asian perille. Mutta se, mikä minusta on paljon tärkeämpi kuin Stefanin rakkausjuttu, josta Draga yksin voi olla hiukan huvitettu, sillä hän oli korviaan myöten rakastunut nuoreen upseeriin, on kysymys:
- Mitä on Stefan Naumovitschilla tekemistä Wienissä ja miksi menee hän sinne valepuvussa? Onko hän lähtenyt Belgradista, vaikk'ei hänellä ole lomaa? Mutta voihan kuningas antaa hänelle kuinka pitkän loman tahansa, sillä hän on kerrassaan ihastunut kauniiseen ajutanttiinsa. Kuningas on varmaan itse lähettänyt hänet, niin, niin se on varmaa. Minulla ei siis ole muuta tehtävää kuin ottaa selko, miksi kuningas on lähettänyt ajutanttinsa Wieniin, ajatteli täti Eufemia.
Sillä, kuten lukija jo lienee arvannut — nunna oli Dragan vanha täti. Draga oli näet lähettänyt hänet Wieniin siinä erinomaisessa tarkoituksessa, että hän määrätyn ajan kuluttua hankkisi Dragalle vastasyntyneen lapsen, jonka Draga voisi ilmoittaa omakseen. Hän oli jo uskotellut kuningas Aleksanterille ja koko maailmalle, olevansa raskaana ja siksi täytyi hänen, kun synnyttämisen aika oli lähellä, hankkia vastasyntynyt lapsi, jonka voisi näyttää omanaan.
Tällä hetkellä kuuli Eufemia Stefanin askeleiden lähestyvän huoneen ovea. Kiireesti veti hän valkoisen huivin uudelleen kasvojensa eteen, niin että ainoastaan silmät ja otsan alaosa jäivät näkyviin. Hän avasi rukouskirjan, katsoi siihen tarkkaavasti kuin olisi hän lukenut.
- No, mitä sanotte, herrani, eikö ole aamu vielä? kysyi hän Stefanilta, joka astui sisään pää rintaa vasten, syvän surun ilme kasvoissa. — Aurinko nousee kai pian, vai mitä?
- Aurinko? vastasi Stefan hämmästyneenä. — Kyllä kai, aurinko — nouseeko se vielä joskus — vai emmekö saa koskaan, koskaan enää nähdä sitä. Jättääkö se meidät ikuiseen pimeyteen — oi Jumala, sitä en minä tiedä!
- Yöllinen kauhu näyttää hämmentäneen teitä vähän, sanoi Eufemia. — Tyyntykää ja ajatelkaa vaan, kuinka voisimme mitä pikemmin päästä pois tästä kurjasta pesästä. Teidän täytyy myöntää, että tässä ei ole kovin hauskaa viipyä kauempaa, kuin on aivan välttämätöntä.
- Kyllä, sen myönnän mielelläni, hurskas sisar, sanoi Stefan. — Mutta meidän on vaikea päästä täältä.
- Kuinka niin? Miksi ei postiljooni voi valjastaa hevosia ja viedä meitä edelleen niin pian kun aurinko taas valaisee lumikenttää.
Stefan tuijotti nunnaan kuin ei hän olisi voinut ymmärtää hänen sanojensa tarkoitusta.
- Kestä postiljoonista puhutte te? kysyi hän.
- Hyvänen aika, siitä nuoresta miehestä tietysti, joka kuljetti meidät tänne, sanoi Eufemia ivallisesti, sillä hänelle oli jonkunmoinen nautinto kiusata Stefania sillä, että muistutti hänelle Geniasta, olihan hän kuullut jokaikisen sanan, joita rakastavaiset olivat keskenänsä puhuneet ja hän tiesi hyvin hyvästi, että Genia oli paennut arolle.
- Se postiljooni, joka lähetti meidät tänne, sanoi Stefan — niin, aivan oikein, se oli postiljooni, vaikka — tosin — kuitenkin — niin, sitähän ette te tiedä.
— Niin, asia on semmoinen, ett'ei meillä ole enää postiljoonia, selitti
Stefan vihdoin kursailematta.
- Onko hän jättänyt meidät? kysyi Eufemia, näköään kiivastuneena. —
Kuinka saattoi hän olla niin hävytön, se lurjus?
- Tyyntykää, hurskas sisar! huudahti Stefan innokkaasti. — Minä pidän huolta, että saamme jatkaa matkaamme. Antakaa nyt hevosten levätä hetkinen, niin minä laitan taas reen kuntoon heti kun auringon ensi säteet kultaavat aron. Vaikka en tunnekaan tietä niin tarkkaan, niin luotan kuitenkin siihen, että hevoset yksinkin löytävät tien, koska ne ovat satoja kertoja tehneet saman matkan ennen. Siis, sanoi Stefan, ottaen liivintaskusta kellon ja katsoen siihen — tunnin perästä lähdemme.
Hurskas sisar nyökäytti päätään myöntävästi. Sitte kyyristyi hän takasin nurkkaan ja alkoi lukea rukouskirjaansa.
Stefan seisoi yhä sen ikkunan luona, josta Genia oli hypännyt ulos ja tuijotti arolle, sillä hänestä tuntui, että rakastettunsa rupesi katumaan, palaisi hänen luoksensa ja pyytäisi anteeksi kaiken sen pahan, mitä oli tehnyt hänelle.
Mutta Geniaa ei näkynyt. Sen sijaan alkoi aamu sarastaa, ajaen pois harmaanvalkoisen usvan, joka peitti aron, aamu, joka punasi taivaanrannan ja sitte kultasi koko seudun.
- Nyt on aamu! sanoi Stefan. — On parasta ettemme tuhlaa aikaa, vaan lähdemme heti!
Nunna oli heti valmis.
Hevoset tunsivat, että niitä ohjasi taitava käsi ja juoksivat täyttä laukkaa. Mutta heidän rientäessään eteenpäin ja jättäessään taakseen aution talon arolla, kääntyi Stefan yhtämittaa taakseen katsomaan, hän etsi, toivoen koko sielunsa kaiholla, että joku ihme tapahtuisi ja Genia äkkiä ilmestyisi hänen eteensä.