NELJÄSKUUDELTA LUKU.
Kilpa-ajo hengen edestä.
Reki kiiti eteenpäin unkarilaisella pustalla [pusta = aro.]. Se oli postireki, jota ajoi mitä viehättävin postiljooni, — Genia von Sandorf.
Mutta kuinka oli hän joutunut sinne?
Hypättyään ikkunasta oli hän kulkenut monta päivää ja yötä pitkin maanteitä päästäkseen Serbiasta Unkarin kautta Wieniin. Eräänä iltana oli hän tunnottomana vaipunut maahan erään pienen kylän luona Buda-Pestin lähellä. Eräs postinkulettajan joukko löysi hänet ja otti mukaansa. Ja kun heidän renkinsä karkasi, päätti Genia, ollakseen joksikin hyödyksi, pukeutua miehen vaatteisiin ja niin tuli hänestä — heidän nuori postiljooninsa. Ja nyt istui hän kuskipenkillä, läiskyttäen piiskaansa hevosille.
Oli kylmä talviyö. Miljoonia tähtiä loisti tummalla taivaalla aivan kuin olisi nyt ollut näiden seutujen ihana elokuun yö. Kuu vaelsi hiljalleen rataansa ja peitti lumivalkean pustan sinivalkealla valolla, joka pani lumen säteilemään kuin jalokivet ja antoi joka esineelle satumaisen valaistuksen.
Postireessä oli yksi ainoa mies, joka näytti olevan rauhallinen kauppamatkustaja. Hän näytti muuten nukkuvan. Reestä ei kuulunut mitään ääntä ja kun Genia kerran katsoi pienestä lasiruudusta reen sisälle, näki hän, että kauppias Naumann istui taapäin nojautuneena eräässä reen nurkassa silmät kiinni, ja hurskas nunna nukkui istuallaan toisessa nurkassa. Hän oli nähtävästi lukenut rukouksensa ennen maatapanoaan, sillä rukouskirja oli vielä avoinna hänen polvillaan.
Geniakin alkoi hiukan väsyä, mutta hän voitti unen. Hän tiesi, ettei hän saanut nukkua. Ei, postiljoonin täytyi pitää silmänsä auki! Vaikka matkustajat antautuvatkin unelmiensa valtaan — niin on postiljooni kuitenkin vastuunalainen niistä, joita hän kuljettaa. Mutta pian hävisi kaikki väsymyksen tunne. Genian silmät tulivat taas kirkkaiksi. Talviyö oli hänestä kaunis, se elähytti hänen sieluansa. Niin kauan kun hän oli rouva Minkan, postimestarin rouvan luona hänen ummehtuneessa huoneessaan, oli häntä vaivannut kuin jonkunmoinen painajainen. Jokin levottomuus oli häntä siellä vallannut. Mutta nyt täällä äärettömällä arolla, nyt laajeni hänen rintansa ja — oliko se pakkanen vai vapauden tunne, joka sen teki — hänen verensä alkoi sykkiä voimakkaammin suonissa, se tuli vilkkaammaksi ja voimakkaammaksi. Hänestä tuntui, kuin olisi hän taas onnellinen kuten ennen.
Onnellinen? Voikohan hän olla onnellinen, kun Stefan ei ollut hänen luonaan, Stefan Naumovitsch, se mies, jota hän rakasti, se mies, jonka tähden hän kärsi tätä ääretöntä tuskaa, joka täytti hänen elämänsä? Oi, hän oli niin kaukana! Mitä olisikaan hän antanut — tämä ajatus tuli äkkiä hänen eteensä ja hyväili hänen sieluansa kuin länsituulen puhallus keväällä — jos Stefan nyt olisi hänen luonansa ja hän saisi istua hänen rinnallansa reessä. Jos siten saisi matkustaa rinnatusten kauas, kauas pois, aina maailman ääriin saakka! Se olisi todellakin onnea!
Eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, kuinka lähellä Stefan oli, eihän hän tiennyt, että Stefan oli tällä hetkellä reessä, vaikka naamion peittämänä, jonka läpi Genia ei voinut nähdä.
Tämä kauppamatkustajaksi tekeytynyt oli näet Stefan Naumovitsch, jonka piti kuningas Aleksanterin käskystä matkustaa Wieniin tarjotakseen kuningas Milanille sovintoa ja pyytääkseen häntä palaamaan Serbiaan. Genia oli erehtynyt luullessaan, että tämä matkustaja nukkui. Tosin istui Stefan Naumovitsch silmät kiinni, mutta hän ei voinut nukkua. Melkein koko matkan oli hänen sielunsa ollut alituisessa jännityksessä. Toisinaan oli se ollut ilon, toisinaan surun vallassa.
Iloinen oli hän toivoessaan, että vihdoinkin kaikki tulisi taas hyväksi Serbiassa, kun hänen toimenaan nyt oli kutsua kuningas Milan maahansa, viedä pojan pyyntö isälleen ja siten raivata tietä sovintoon entisen ja nykyisen kuninkaan välillä, mikä epäilemättä olisi suureksi siunaukseksi koko onnettomalle Serbialle. Mutta surullinen tunne valtasi Stefanin, kun hän ajatteli Geniaa. Missä oli hän?
Surullinen tunne valtasi Stefanin sydämen, kun hän ajatteli Geniaa. Missä olihan? Missä oli hänen rakas tyttönsä, jolle hän oli omistanut sydämensä korkeimmat, puhtaimmat tunteet. Mutta häntäkin lähestyi mielikuvitus, ihmisten suuri lohduttaja ja hänkin ajatteli, kuinka ihanata olisi kiitää Genian kanssa läpi Unkarin pustan. Hän katsoi hurskasta nunnaa rinnallaan, vanhaa, inhottavaa nunnaa, joka oli niin vastenmielinen matkatoveri, ja hän ajatteli, kuinka toisellaista olisi, jos nyt Genia istuisi hänen sijallaan. Kuinka olisikaan hän pitänyt hänen käsiään omissaan, kuinka hellästi olisi hän puristanut tytön hienoja sormia, kuinka ottaisi hän hänet syliinsä, painaisi hänen pienen päänsä rintaansa vasten, ja silloin — silloin saisivat hevoset juosta niin nopeaan kuin tahtoisivat, vaikka maailman ääriin! Se olisi todellakin onnea!
Mutta vihdoin vaipui Stefan Naumovitsch uneen. Luonto ei antanut pahottaa itseään, se vaati osansa ja uni laskeutui hänen ylitsensä. Ihmeellistä, unessa yhtyi hänen henkisten silmäinsä edessä kaksi henkilöä yhdeksi — Genia ja nuori postiljooni, jonka kasvot hän oli pimeässä vilahdukselta nähnyt. Se oli kai tuo ihmeellinen yhtäläisyys nuoren postiljoonin ja Genian välillä, joka synnytti tämän unen.
Kuinka kauvan hän tällä tavoin makasi ei hän itsekään tiennyt, mutta äkkiä herätti hänet huuto, aivan hänen korvansa vieressä, joka repäisi hänet unestaan. Samalla kuuli hän särkyneen lasin helinän ja näki, että lasiruutu lähinnä kuskilautaa oli lyöty rikki ulkoapäin.
Stefan Naumovitschin ensi ajatus oli, että joku onnettomuus oli tapahtunut, sitte ajatteli hän ryöväreitä, jotka eivät ole niinkään harvinaisia Unkarin arolla ja tarttui nahkalippaaseen, joka hänellä oli takin alla vasemmalla sivulla ja jossa oli komea revolveri. Mutta heti sai hän tietää, että häntä häntä uhkasi vielä vakavampi vaara, sillä postiljooni huusi hänelle:
- Jumalan tähden, mitä me teemme? Sudet ovat aivan kintereillämme!
- Sudet!
Stefan Naumovitsch ei olisi ollut serbialainen, varsinkin kun oli tehnyt pitkiä matkoja Serbian ja Unkarin läpi, jollei hän olisi tiennyt, että tämä ilmoitus sisälsi suuren vaaran. Kesän aikana eivät sudet paljoa merkitse Unkarin arolla, sillä silloin on kaikkialla runsaasti ravintoa. Korkeintaan tekevät ne silloin tällöin hyökkäyksen lammaslaumaan, eivätkä paimen ja hänen koiransa kykene estämään niitä kantamasta pois ja syömästä paria lihavata lammasta. Mutta ihmisiin eivät ne silloin uskalla kajota, siihen ovat ne liian arkoja ja ryhmysauvalla varustettu poikanen voi kesän aikana ajaa ne pakoon.
Mutta toista on talvella. Lumi peittää lakeudet, ja tuon äärettömän kääriliinan alla on kaikki haudattuna. Sudella on nälkä, se ei löydä mitään syötävää. Silloin käy tämä aron pelottava ryöväri tuhat kertaa hirmuisemmaksi, kuten ihminen, jonka epätoivo pakottaa murhaajaksi. Suurissa laumoissa kiitävät ne silloin yli aron, päästäen lyhyitä huudahduksia, jotka jo kaukaa varoittavat ja pelottavat matkustajaa. Voi sitä ihmistä, jonka susi silloin saavuttaa, hän on ehdottomasti hukassa, sillä pedot panemat liikkeelle kaikki voimansa, ettei saalis pääsisi heidän käsistään. Ne osoittavat takaa ajaessaan sellaista tarmoa, joka on todellakin pelottava. Joka vuosi joutuu arolla joukko ihmisiä susien uhriksi, eikä heistä sitte muuta löydetä, kuin jyrsittyjä luita. Niin, meneepä susien verenhimo niinkin pitkälle, että ne usein uskaltavat ihmisasunnoillekin ja monen köyhän majatalon isäntä ja vieraat ovat joutuneet susilauman uhriksi.
Genia oli hyvään aikaan älynnyt takaa-ajajat. Ainoastaan se seikka, että oli pysynyt valveilla, teki hänelle mahdolliseksi ilmoittaa matkustajille vaarasta ja itse ryhtyä valmistaviin toimiin. Hänkin oli ensin kuullut niiden käheän huudon, mutta kun ei hän niin tarkkaan tuntenut pustaa, oli hän luullut, että jossain läheisyydessä oli ihmisasunto ja että uskollinen talonkoira oli säikähtänyt hevosten kulkusia ja alkanut haukkua. Sitte oli hän nähnyt ensin tumman ruumiin liikkuvan valkoisella lumipeitteellä, ruumiin, joka äärettömällä nopeudella riensi eteenpäin rekeä kohti. Taas oli hän luullut, että se oli koira ja oli tarttunut ruoskan varteen. Mutta äkkiä oli hän huomannut, että kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä samallaista pitkää, laihaa, harmaanruskeaa ruumista tuli näkyviin reen takana. Niin monta koiraa ei mitenkään voinut löytyä talon läheisyydessä. Sitte tunsi hän tuulen mukana petoeläimen hajun ja nyt tiesi Genia kyllä hyvin, mitä hänellä oli pelättävänä. Tuskassaan ei hän tiennyt muuta keinoa kuin herättää kauppamatkustaja reessä. Tämä oli mies ja kykeni auttamaan häntä taistelussa susia vastaan, sillä Genia oli varma siitä, että hänen oli varustautuminen taisteluun. Vielä oli hän kappaleen matkaa susia edellä, mutta nämä tulivat äärettömällä nopeudella yhä lähemmä ja lähemmä. Ne riensivät kuin varjot yli valkoisen lumipeitteen, niillä näytti kerrassaan olevan siivet, niin hirmuisella vauhdilla lyheni matka reen ja ahnaiden petojen välillä. Nyt alkoivat hevosetkin käydä levottomiksi. Nämä jalot eläimet tunsivat verivihollisen olevan lähellä. Hevonen tietää, että sen on vaikea välttää susia, jos ne kerran sitä hätyyttävät. Löytyy vain yksi keino, jolla eläinparka voi pelastua, nimittäin se, että se juoksee nopeammin kuin aron hyeena. Ja se on mahdollista ainoastaan silloin, kun on tekemisissä ainoastaan muutamain susien kanssa.
- Sudet ajavat meitä! huusi Genia vielä kerran, kun Stefan Naumovitsch ei heti vastannut. — Mitä me teemme pelastaaksemme itsemme?
Nyt käsitti Stefan kaikki tyynni ja nopealla liikkeellä veti hän revolverin kotelosta.
- Meidän täytyy puolustaa itseämme, vastasi hän pienestä särkyneestä ikkunasta. — Kuinka monta sutta siellä on?
- Minä en voi sitä niin varmaan sanoa, mutta luulen, että niitä on noin kolmekymmentä.
- Kolmekymmentä sutta! Se on paljo! Mutta ei saa menettää rohkeutta.
Onko siellä sijaa teidän rinnallanne kuskilaudalla?
- Kyllä, vastasi Genia. — Minä väistyn hiukan, jotta tulee paremmin tilaa.
- Sitte tulen minä heti luoksenne, sanoi Stefan. — Reen sisästä en voisi ampua niin varmasti. Pysäyttäkää hetkeksi, jotta voin hypätä ylös!
- Mutta tämä pysähdys voi tulla vaaralliseksi meille, vastusti Genia. — Jos menetämme puoli minuuttia niin se merkitsee samaa kuin menettää kolmas osa siitä välimatkasta, joka on meidän ja susien välillä.
- Sitä ei voi auttaa, vastasi Stefan. — Pysäyttäkää, minä en menetä turhaan sekuntiakaan.
Tällöin näytti nunna heränneen. Hän katsoi pelokkaasti huntunsa takaa ja huusi vapisevalla äänellä:
- Mistä on kysymys, miksi pysähdyimme? Laupias Jumala, ei suinkaan täällä ole ryöväreitä!
- Paljon pahempaa, hurskas sisar, vastasi Stefan — täällä on aron susia.
- Susia, huudahti nunna äänellä, joka selvästi ilmaisi, ettei hänellä ollut ollenkaan kiire lähtemään maallisesta olotilasta taivaalliseen kotiinsa. — Susia, pyhä isä taivaassa, me olemme hukassa! Pelasta minut, pelasta minut, minä en saa kuolla!
- Elkää olko epätoivoinen, sisar, vastasi Stefan hymyillen. — Me teemme ainakin parastamme, postiljooni ja minä. Pysykää te vaan aivan tyyneesti reessä, minä nousen kuskilaudalle, jotta voin tehokkaammin pitää susia kaukana ja ajaa ne pakoon.
Näin sanoen avasi hän reen oven, pujahti siitä ulos ja neljännes minuutissa oli hän istuutunut Genian rinnalle kuskilaudalle.
Vaikka kaikki oli tapahtunut mitä suurimmassa kiireessä, oli Genian pelko toteutunut, sillä paljon oli lyhennyt matka hevosten ja susien välillä. Ja näytti siltä, kuin olisivat pedot huomanneet tämän, sillä niiden ulvonta, joka nyt viilsi läpi hiljaisen yön, kuului riemuitsevalta, se oli kuin verenjanoinen voittohuuto.
Merkillistä, nämä molemmat ihmiset olivat äsken uneksineet istuvansa toistensa rinnalla ja rientävänsä hurjaa vauhtia eteenpäin yli äärettömän tasangon. Ja nyt — nyt oli heidän unelmansa toteutunut, eivätkä he siitä tienneet. Ei, he eivät aavistaneet, nämä ihmiset, jotka istuivat aivan lähetysten, pelon ja kauhun vallassa, että he vihdoinkin olivat tulleet yhteen. He antoivat kalliimpien hetkien, jotka Jumala oli heille lahjoittanut, mennä käyttämättöminä ohi. Mutta vaikka he olisivatkin olleet tietoisia siitä, että Jumala oli taas johtanut heidät yhteen, niin eivät he kuitenkaan olisi voineet näiden minuuttien aikana antautua hellyyden osoituksiin. Vaara uhkasi heitä. Stefan painoi valeparran lujemmin leukaan ja poskille. Sitte kääntyi hän ja katsoi taaksensa ja sivuille. Näin tarkastettuaan koko aseman tuli hän huomaamaan, että se oli pelottava.
Kirkkaassa kuutamossa, joka valaisi koko lumilakeuden hopeavalollaan, näki hän selvästi, että siellä oli äärettömän suuri joukko aron susia, jotka ajoivat rekeä sellaisella sitkeydellä, joka on juuri sudelle omituista, kun se, nälän ahdistamana, vainuaa saalista ja panee viimeisetkin voimansa saadakseen jonkun aterian.
Kuinka hirmuisilta näyttivät nämä ruskean harmaat pedot! Kuinka rajusti ne hyökkäsivät eteenpäin reen takana, ottivat suuria hyppyjä ja näyttivät tahtovan juosta kilpaa hevosten kanssa! Eräs jättiläissusi, joka näytti olevan joukon johtaja, juoksi etumaisena. Se näytti tällä hetkellä olevan noin kahdensadan askeleen päässä reestä.
- Kuulkaa nyt postiljooni, mitä minä sanon! sanoi Stefan Genialle. — Kaikki tulee nyt riippumaan meidän hevostemme nopeudesta. Luuletteko, että hevoset voivat kestää?
Genia ei ollut tähän asti paljoa välittänyt tallista eikä hevosista sinä aikana kun oli ollut postimestarin rouvan tykönä. Mutta olihan rouva Minka vakuuttanut hänelle, että ne olivat oivallisia eläimiä. Sentähden vastasi hän:
- Minä luulen kyllä, etteivät hevosemme niinkään pian väsy.
- Niin, ja onhan meillä neljä hevosta reen edessä, jatkoi Stefan miettiväisenä. — Ne juoksevat kyllä niin kauan, että sudet lopulta väsyvät. Tosin ovat aron sudet tunnetut siitä, etteivät väsy niin pian, eivätkä ne tahdo millään ehdolla luopua saaliistaan. Mutta meillä ei ole muuta tehtävää kuin toivoa. Sanokaahan minulle, postiljooni, emmeköhän voisi päästä johonkin majataloon? Löytyy kai joku paikka, johon voimme pelastua?
Tämä kysymys pani Genian hämilleen. Hän ei ollenkaan tuntenut pustaa, eikä ollut koskaan sen läpi matkustanut. Mutta hän muisteli kerran kuulleensa talonpojan kertovan, että hänen täytyi ajaa koko yö ennenkuin vihdoin tuli majataloon, jossa hän tavallisesti antoi hevosten ja matkustajain hiukan levähtää, ja itse nautti aamiaisen.
- Majataloon, sanoi Genia epävarmalla äänellä — kyllä kai se tahtoo sanoa, me tulemme ensimäiseen taloon päivän koittaessa.
- Päivän koittaessa! Siihen on vielä kauan! huudahti Stefan kauhistuneena. Sitte otti hän kellonsa, heitti siihen nopean silmäyksen ja huomasi, että kello oli kolme aamulla.
Mutta aamu oli ainoastaan ajanlaskun mukaan. Todellisuudessa oli siihen vielä kauan aikaa. Tällä hetkellä oli vielä täysikuu taivaalla ja kaikki tähdet loistivat.
Vasta auringon noustessa vetäytyvät nämä sudet luoliinsa eikä vielä voinut sitä ajatellakaan.
- Kello on kolme, mutisi Stefan, huokasi ja pani kellon liivin taskuun. — Luulen, ettemme voi toivoa auringon nousevan ennenkuin kuuden tienossa. Siihen olisi siis vielä kolme tuntia. Mutta niin kauan voivat hevosemme tuskin kestää.
Oletteko joskus ennen olleet tällaisessa seikkailussa? kysyi Stefan sitte, katsoen syrjästä päin naapuriinsa.
- En koskaan, vastasi Genia. Minä en ole koskaan ennen ollut tekemisissä susien kanssa.
- Mutta olettehan postimestarin poika, vai kuinka? Olette kai useinkin kulettanut postia Buda-Pestiin?
Jos ei juuri tällä hetkellä olisi pilvi kulkenut kuun ohi, joten tuli jokseenkin pimeä, olisi Stefan nähnyt tumman punan, joka nousi postiljoonin poskille. Sillä Genia punastui ajatellessaan, että hänen nyt täytyi valehdella. Mutta mitä voi hän muuta tehdä? Hänen täytyi jatkaa näyttelemistään, ja postimestarin rouvan tähdenkin täytyi hänen tehdä se. Muuten olisi hän saattanut tälle paljon ikävyyttä.
- Niin, minä olen postimestarin poika. Nimeni on Ferencz.
- Ja minun nimeni on Anton Naumann, vastasi nuori upseeri. — Kas niin, nyt tunnemme toisemme. Tämä on hyvin omituinen esittely, kun on melkein kuolema silmäin edessä.
Genia ei voinut pidättää huudahdusta.
- Kuolema silmäin edessä? Niin vaaralliseksi katsoi siis matkustaja heidän asemansa.
Stefan oli säpsähtänyt kuullessaan sen huudon, joka pääsi Genian huulilta. Hän muisti äkkiä, että hän kerran ennenkin oli kuullut samallaisen huudon. Se oli silloin kun hän oli Genian kanssa "Zum Bojaren" ravintolahuoneessa ja poliisi löi ovelle tahtoen päästä sisälle. Merkillistä! Ei ainoastaan tämän nuoren postinkulettajan kasvot vaan äänen sointukin muistutti hänen armaasta, kadonneesta Geniastaan.
Stefan ei saanut ajatella loppuun tätä ajatusta, sillä samassa löi
Genia hevosia ja huudahti säikähtyneenä.
- Susi — herra, näettekö, että tuo jättiläissusi oli vähällä hypätä hevosen päälle. Ja samassa antoi hän ruoskan suhista hevosen kohdalla, josta syystä eläin, joka ei ollut tottunut sellaiseen kohteluun, lähti vielä raivokkaammin juoksemaan ja veti toverinsa mukanaan.
Se oli matkustajain onneksi, sillä sen kautta pääsivät he taas hiukan edelle.
- Onko teillä aseita? kysyi Stefan äkkiä.
- Kyllä, minulla on kaksinkertainen pistooli. Tässä se on!
- Hyvin vanhanaikainen ase, sanoi Stefan heitettyään siihen silmäyksen.
— Sillä ette paljo saa aikaan. Mutta minä olen paremmin varustettu.
Näin sanoen veti hän esille ameriikkalaisen Colt-revolverin, jossa oli viisi panosta.
- Näettekö, sanoi hän — tällä voin ampua viisi laukausta aivan perätysten. Ladatkaa kuitenkin aseenne sillä minä luulen, että meidän täytyy valmistautua taisteluun.
Taistelu susien kanssa näytti nyt olevankin välttämätön, sillä jo muutamain sekuntien kuluttua ilmestyivät eläimet hevosten rinnalle. Sudet näyttivät olevan äärimäisyyteen asti raivostuneet, kun eivät päässeet hevosiin käsiksi. Mutta hevoset vapisivat niin pian kun sudet tulivat niiden läheisyyteen. Heidät valtasi samallainen kauhu, jonka joka eläin tuntee, kun voimakkaampi vihollinen on lähellä.
- Minä luulen, sanoi Genia, että tekisimme parhaiten, jos ampuisimme tuon suuren suden. Ainakin pääsisimme siitä vapaaksi.
- Ei, sanoi Stefan, minä en ammu, ennenkuin se on aivan välttämätöntä. Sillä jos kerran olemme alkaneet ampua, niin saamme olla varmat, että petojen raivo tulee kymmenkertaiseksi ja niiden nopeus puolta suuremmaksi. Siten pääsisimme tosin hiukan edelle siksi aikaa kun sudet repisivät ja söisivät kaatuneen toverinsa. Mutta se ei paljoa auttaisi. Ei, minä olen yhä sitä mieltä, että hevosten nopeudessa on meidän pelastuksemme.
Sill'aikaa kiiti reki eteenpäin yli lumi-aavikon. Tuntui melkein siltä, kuin ei se olisi koskenutkaan maata, sellaisella nopeudella lensi se eteenpäin. Kuolontuskan kiduttamat hevoset ponnistivat viimeisetkin voimansa päästäkseen susia pakoon. Mutta pustan sudet hyökkäsivät samoin sellaisella voimalla, kuin olisivat pahat henget niitä ajaneet, ja kammottavalta kuului niiden ilo-ulvonta, kun ne huomasivat tulleensa ajajia lähemmä.
- Eikä missään taloa näkyvissä, josta voisimme toivoa turvaa! mutisi Stefan, jonka tutkiva katse harhaili yli lakeuden. — Oi, tämä pusta on paljon pahempi kuin valtameri; siellä voi toki silloin tällöin kohdata jonkun laivan, jonka purjeen tai savun haaksirikkoinen saa nähdä.
- Me voimme kuitenkin pitää itseämme onnellisina, vastasi Genia, että meillä on edes kuutamo. Tämä ajo olisi paljon hirmuisempi pimeässä!
- Päinvastoin, vastasi Stefan, silloin voisimme toivoa, että pedot eivät meitä näkisi. Ei, nyt täytyy meidän vapautua tuosta roistosta. Kas, nyt on se tarttunut takimaiseen hevoseen — nyt on se jo etumaisen hevosen vieressä ja koettaa hypätä ja tarttua sen kurkkuun!
Stefan kohotti revolveria. Hän tähtäsi ja samassa kun susi taas koetti iskeä terävät hampaansa hevoseen kiinni, välähti revolveri, laukaus kuului ja ammuttuna syöksyi peto maahan. Hevoset juoksivat kuoliaaksi ammutun eläimen yli, vapisten pelosta. Mutta pakenevien takaa kuului kolmikymmenkertainen ulvonta. Sudet repivät kuolleen toverin kerrassaan kappaleiksi ja vahvimmat heistä varasivat itselleen parhaat palat.
Täten pääsivät pakolaiset taas hiukan edelle. Mutta se oli vaan hyvin vähän ja pian olivat sudet taas kintereillä. Sillä tuskin olivat ne saaneet nielaistuksi ne lihapalat, jotka niiden oli onnistunut anastaa, ennenkuin kaksinkertaisella vauhdilla alkoivat ajaa rekeä. Päästyään kerran veren makuun, tahtoivat ne lisää, nyt alkoivat ne haluta ihmisverta.
Tehdäkseen hämmennyksen täydelliseksi, käyttäytyi hurskas nunna reessä siten, että luuli hänen tulleen hulluksi. Vasta Stefanin revolverin laukaus oli tehnyt hänelle selväksi vaaran suuruuden. Vasta nyt tiesi hän oikein, mistä oli kysymys. Hän alkoi reessä huutaa, itkeä, ulvoa ja valittaa, eikä ne sanat, jotka hän päästi, suinkaan kuuluneet hurskailta, pikemmin kuuluivat ne suden ulvonnalta. Hän kirosi Jumalaa ja ihmisiä.
- Voi, jos en olisi suostunut lähtemään näin vaivaloiselle matkalle! Minä olen hyväntahtoisuuteni uhri. Hän, joka lähetti minut tähän vaaraan, istuu nyt kauniisti palatsissaan ja minä — minun täytyy tällä hirmuisella arolla joutua susien saaliiksi!
- Palatsissaan!? sanoi Stefan kysyen postiljoonille. Hurskaalla nunnalla näyttää olevan erittäin ylhäisiä tuttavuuksia.
- Hän tarkoittaa kai johtajatartaan, joka on määrännyt hänet matkustamaan Buda-Pestiin. Ja palatsilla tarkoittaa hän arvattavasti luostaria, jossa johtajatar on turvassa. Luostarithan ovat tässä maassa rakennetut palatsin muotoon.
- Niin, kyllä kai se niin on, vastasi Stefan.
- Minä en tahdo kuolla! kuului yhä reestä. Minä en tahdo kuolla! Postiljooni, ampukaa, ampukaa petoja! Ampukaa ne kaikki tyyni! Teidän täytyy pelastaa minut! Minä en ole maksanut rahojani, jotta joutuisin täällä susien syötäväksi! Kääntykää! Ajakaa takaisin kotiin! Eikö täällä ole mitään taloa läheisyydestä? Missä on poliisi? Taivaan Jumala, tuo susien ulvonta tekee minut hulluksi!
- No tyyntykäähän toki hiukan! huusi Stefan hänelle rikotusta ikkunasta. — Mehän olemme samassa vaarassa kuin tekin!
- Se ei kuulu minuun! huusi hurskas sisar. — Jokainen on itseään lähinnä.
- Oivallinen lausunto nunnan suusta! huomautti Stefan, joka pelottavasta asemasta huolimatta ei voinut pidättää nauruaan. — Siitä nähdään, minkä arvoinen ulkonainen hurskaus todellisuudessa on. Vakavina hetkinä, varsinkin kun elämä on kysymyksessä, hajoaa saippuakupla.
Mutta nyt ei ollut Stefanilla ja Genialla enää aikaa välittää nunnan ulvonnasta, valituksista ja raivosta, sillä vaara kasvoi joka silmänräpäys. Muutamat sudet olivat päässeet reen luokse, ne piirittivät sen ja koettivat estää hevosia juoksemasta. Muutamat hyppäsivät rekeä vastenkin, tarttuivat portaaseen, joka johti kuskilaudalle ja antoivat siten laahata itseään mukana. Genia löi ruoskalla ympäriinsä ja antoi monelle sudelle läimäyksen juuri kun tämä aikoi hypätä jonkun hevosen päälle. Susi juoksi silloin pois, kuten pelkuri koira ja hevonen oli hetkeksi välttänyt vaaran.
Genia oli sopinut seuralaisensa kanssa, ett'ei tämä ampuisi ennenkuin se olisi aivan välttämätöntä. Mutta sekin hetki tuli.
- Nyt ei auta muu, meidän täytyy käyttää ampuma-aseitamme. Tähdätkää hyvin, Ferencz! Pitäkää sutta tarkasti silmällä ja säästäkää patrooneja, sillä me tarvitsemme ne kaikki! Suokoon Jumala, että meillä olisi niitä paljon enemmän, kuin mitä meillä on! Oletteko valmis?
- Odottakaa hetkisen! vastasi Genia, laski ruoskan vierelleen, otti kaksinkertaisen pistoolinsa ja asettui ampumaan.
- Te näytte olevan tottunut aseita käsittelemään, sanoi Stefan.
Genia olisi voinut kertoa, että hän isänsä puutarhassa oli usein ampunut maaliin ja että isä oli usein leikillään sanonut, että hän ampui paremmin kuin joku keisarillinen ampuja.
- Kaikki on siis selvänä! Me tähtäämme noita molempia petoja, jotka näyttävät kiusaavan etumaisia hevosia — te ammutte oikeanpuolista, minä vasemmanpuolista. Yks' kaks' kolme!…
Kaksi laukausta pamahti. Mutta Stefan oli tällä kertaa ampunut syrjään. Hänen luotinsa oli lentänyt suoraan yli suden pään. Genia sitävastoin oli varmalla kädellä kaatanut vihollisensa. Kuului käheä huuto ja susi syöksyi suin päin maahan.
- Nyt hevosta selkään! käski Stefan. — Tästä saamme taas hiukan huoahdusaikaa.
Genian ei tarvinnut ollenkaan lyödä hevosia. Ne juoksivat niin paljon kuin voivat pelastaakseen oman elämänsä. Hevoset tiesivät hyvin hyvästi, että sitte vasta heille kävisi huonosti, jos he päästäisivät sudet päällensä.
Stefan ja Genia ampuivat lakkaamatta ja varsinkin nuoren upseerin colt-revolveri sai aikaan ihmeellisen hävityksen susilaumassa. Mutta he olivat tähän asti pitäneet susien lukua pienempänä. Niitä oli enemmän kuin kolmekymmentä. Heistä näkyi siltä, kuin ei vainoojien luku ollenkaan vähenisi. Muutamat sudet ottivat oikeita jättiläishyppyjä, kuin olisivat ne tahtoneet hypätä reen katolle ja Genia, joka oli heittänyt nopean silmäyksen ylöspäin, huomasi kauhulla, että erään suden oli onnistunut kiivetä reen päälle. Hän oli vähällä mennä tainnoksiin kauhusta. Pedon avoimesta kidasta kävi ulos niin hirmuinen löyhkä, että hänen oli melkein mahdoton sietää sitä. Hän näki suden veristävät silmät, terävät hampaat, punaisen, nälkäisen kielen — tuon hirmuisen näyn vaikutuksesta oli hän vähällä pudota kuskilaudalta. Hän tahtoi huutaa, mutta ei voinut. Hän ei voinut huomauttaa Stefania tästä suuresta vaarasta, sillä tämä oli juuri ottamassa henkeä eräältä sudelta, joka oli hypännyt erään oikeanpuoleisen hevosen selkään. Päälle päätteeksi oli hänen pistoolinsa lataamaton, eikä sitä tällä hetkellä voinut ladata. Susi katsoi häneen ilkeästi ja viekkaasti. Se oli käden pituuden matkan hänestä. Ensi hyökkäyksellä saattoi se päästä häneen kiinni ja repiä hänet palasiksi.
Mutta siitä huolimatta ei Genia kokonaan menettänyt malttiaan. Hän otti patruunan ja pisti toiseen pistoolin piippuun. Sitte suuntasi hän pyssyn niin, että luodin, joka aina sattui oikeaan, täytyi mennä keskelle suden kitaa. Tämä oli vielä samassa odottavassa asemassa. Genia laukaisi. Samassa hyppäsi susi, heittäytyi alas reen katolta ja hyökkäsi suoraan nuoren valepukuisen tytön kimppuun. Genia ei ollut kai sattunut oikeaan, hänen kätensä oli kai vapissut ja siten oli hän ampunut harhaan. Genia tunsi uuden voimakkaan hyökkäyksen, joka oli vähällä pudottaa hänet alas istuimelta. Hän olisi epäilemättä pudonnut alas kuskilaudalta keskelle ulvovaa susilaumaa, joka heti olisi repinyt hänet kappaleiksi, joll'ei eräs satunnainen seikka olisi estänyt tuota hirmuista tapahtumaa.
Nahkainen jalkapeite, joka oli pingoitettu polvien päälle suojelemaan alaruumista lumelta ja sateelta, ylettyi ylös vyötäisille saakka ja kun nyt susi heittäytyi hänen ylitsensä ja hän kaatui suulleen, piti jalkapeite häntä ylhäällä, niin että ainoastaan pää ja yläruumis olivat eteenpäin kumartuneet. Siitä huolimatta olisi hän kuitenkin ollut hukassa, jollei susi olisi hyökännyt liian suurella voimalla. Tämä voima oli niin suuri, että peto lensi eteenpäin Genian yli, putosi hevosten väliin ja joutui reen alle, joka kiiti suden ruumiin yli.
Tällä hetkellä oli Genia siis pelastettu. Mutta yhden suden sijasta tuli nyt kymmenen, jotka tahtoivat Geniaa saaliikseen. Pedot huomasivat, että ihmisruumis oli ollut lähempänä heitä kuin ennen. Ne juoksivat repiäkseen kokonaan tämän ruumiin pois reestä.
- Apua, apua, ähkyi Genia. — Jumala taivaassa, minä olen hukassa!
Toinen huuto vastasi hänen huutoonsa. Se oli Stefan Naumovitschin.
Nyt vasta huomasi tämä, kuinka hirmuisessa vaarassa nuori postiljooni oli ja heti päätti Stefan panna oman elämänsä uhriksi toverin tähden, jonka kanssa hän tähän asti oli jakanut kaikki vaarat. Hän laukaisi revolverinsa viisi kertaa perätysten.
Täten kaatoi hän maahan kaksi sutta, pelästytti toiset sudet ja tarttui samalla Genian riippuvaan ruumiiseen. Hän kierti kätensä hänen ympärilleen ja veti hänen yläruumistaan vähitellen ylöspäin, kunnes hänen päänsä vähitellen tuli Stefanin oman pään tasalle.
- Minun on teitä kiittäminen hengestäni, huudahti Genia. — Oi, miten hirmuisesta kuoleman vaarasta te minut pelastitte. Nyt olisivat sudet jo repineet minut palasiksi, jos ette te olisi tullut avukseni!
Kului jonkun aikaa, ennenkuin Stefan Naumovitsch saattoi vastata nuorelle postiljoonille.
Stefan tuijotti häneen ihmettelevin katsein, sitte siveli hän kädellä silmiään ja pudisti päätään.
Ei, ei, se ei voi olla niin, mutisi hän itsekseen, se on vaan erehdys — se on vaan muisto, joka synnyttää minussa niin outoja ajatuksia. Sitte kääntyi hän Geniaan ja vastasi hänelle:
- Kuinka voitte panna mitättömälle asialle niin suuren merkityksen? Olihan se velvollisuuteni ja te olisitte varmaan tehnyt minulle samalla tavoin.
- Aivan varmaan, herrani, sanoi nuori tyttö, joka kuullessaan hänen äänensä, vuorostaan säpsähti. — Mutta minulla ei olisi ollut voimaa eikä mielenmalttia niin pian tulla teidän avuksenne.
Mutta tämä olikin kaikki, mitä hän ennätti sanoa, sillä sudet vaativat taas kaiken hänen huomionsa.
Hevosten oli nyt juostava yli pienen kukkulan, joita on arolla siellä täällä. Eläimet eivät mitenkään voineet juosta tässä mäessä yhtä nopeaan kuin ennen ja sitäpaitse olivat ne kovin rasittuneet. Ne hiljensivät siitä syystä vauhtiansa, mutta se näytti tulevan niiden turmioksi. Sillä tuskin olivat sudet, jotka eivät nytkään näyttäneet ollenkaan menettäneen notkeuttaan, huomanneet tämän, kun ne uskalsivat tehdä uuden hyökkäyksen.
Stefanin ja Genian kuulat tappoivat monta sutta. Mutta tällä kertaa eivät ne voineet estää, että kaksi jättiläissutta heittäytyi erään hevosen päälle. Genian huulilta pääsi kauhun huuto. Hevonen syöksyi kumoon, ja pitkä, hirnuva kuolonhuuto, jonka se päästi, ilmaisi, että sudet olivat jo verisessä työssään. Ne olivat lyöneet hevosen kurkkuun, eräs niistä oli terävillä hampaillaan repinyt valtasuonen hevosen kaulassa ja ahnaasti nuoli se nyt punaista verta, joka purskui kuolinhaavasta. Hätyytetty hevonen oli kaatuessaan vetänyt mukanaan toisenkin hevosen, joka juoksi sen rinnalla eikä tätäkään voitu enää pelastaa. Stefan ampui tosin revolverillaan kuoliaaksi vielä kaksi sutta, mutta niitä jäi vielä kylliksi paljon jälelle, jotta ne saattoivat tehdä matkustajain aseman pelottavan vakavaksi.
- Nyt tai ei koskaan meille ehkä onnistuu pelastua, sanoi Stefan Genialle. Sudet ovat repimässä molempia hevosia. Meillä on siis kaksi vahingoittumatonsa hevosta jälellä. Jos meidän onnistuu päästä irti kuolleista hevosista ja jatkaa matkaamme näillä molemmilla, niin pääsemme hyvän matkaa edelle.
- Mutta, sanoi Genia — päästäksemme irti kaatuneista hevosista täytyy meidän hypätä alas kuskilaudalta. Meidän täytyy katkaista hihnat ja siitä voisi helposti koitua sen surma, joka uskaltaisi mennä sitä tekemään.
Stefan oli silmänräpäyksen ajatuksiinsa vaipuneena, sitte pudisti hän päättäväisesti päätänsä.
- Sama se, sanoi hän — meidän täytyy koettaa, vaikk'ei se onnistuisikaan. Sillä jos emme tee tätä koetta, niin olemme varmasti hukassa. Jos meidän taas onnistuu päästä irti kuolleista hevosista, niin on meillä ainakin mahdollisuus pelastua. Mutta ette te, ystäväni, tee tätä uhkarohkeata tekoa, sanoi Stefan liikutetulla äänellä — te olette nuori ja elämä on edessänne — minä olen meistä vanhempi, minun velvollisuuteni on panna elämäni alttiiksi.
Näin sanoen nousi hän, heitti takasin jalkapeitteen ja laittautui hyppäämään alas kuskilaudalta.
Silloin valtasi Genian äkkiä ihmeellinen tunne. Hän ei voinut saada selville, miksi hänen sydämensä kutistui kokoon, miksi hän äkkiä tunsi sellaista tuskaa ajatellessaan, että tämä rohkea mies, joka oli pelastanut hänen oman elämänsä, nyt menettäisi oman elämänsä, jonka tähden hänen koko ruumiinsa vapisi. Ehdottomasti ojensi hän kätensä, tarttui sen miehen käteen, joka oli nimittänyt itseään Anton Naumann'iksi ja huusi rukoilevalla äänellä:
- Ei, elkää tehkö sitä, sehän olisi Jumalan kiusaamista. Minä pyydän teitä, kuolkaamme ennemmin kaikki yhdessä, — kaikkityyni! Teillä ei ole mitään velvollisuutta uhrautua meidän tähtemme, eikä teillä ole siihen oikeuttakaan! Minä pyydän teitä, elkää menkö!
Taas säpsähti Stefan Naumovitsch, taas katsoi hän nuoreen postiljooniin liikutettuna, tutkien, kuin ei hän olisi voinut tunkeutua ulos ajatusten sekamelskasta, joka tällä hetkellä täytti hänen sielunsa, mutta sitte huudahti hän kiireesti:
- Ei, sen täytyy tapahtua. — Kuulkaa, Ferencz, sen täytyy tapahtua!
Onko teillä veistä mukananne?
Genia vei käden laukkuun, joka riippui sivulla postitorven alla ja otti sieltä heti suuren veitsen.
- Se on terävä, sanoi Stefan, joka tunnusteli terää — se on hyvä siihen tarkoitukseen ja kuulkaa nyt, mitä minulla on teille sanottavaa:
- Heti kun minä olen hypännyt alas, pidätte te minun revolveriani valmiina, se on ladattu. Pitäkää sillä petoja kaukana minusta! Minä kiiruhdan, sillä jokainen minuutti, jonka menetän, voisi aiheuttaa kuolemani.
Veitsi kädessä hyppäsi Stefan sitte reestä. Kaikeksi onneksi olivat sudet syömässä hevosia, joten ne eivät huomanneet häntä. Hän lähestyi niin kiireesti kuin mahdollista hihnoja, joilla oli sidottu etumaiset hevoset takimaisiin ja leikkasi ne poikki.
Tuskasta vapisten katseli Genia hänen jokaista liikettään. Siinä teki hän ensiksi sen havainnon, että tällä kauppiaalla oli harvinaisen jalorakenteinen vartalo, että hän oli hoikka ja hyvä ryhtinen, ei ollenkaan kauppiaan näköinen, joka kulkee etukumarassa huoliensa painamana, hänen käytöksessään oli jotain niin tavattoman ylhäistä, jotain aatelista, kerrassaan sotilaallista. Ja hänestä näytti melkein siltä, kuin ei se yksinkertainen, porvarillinen takki, joka oli Anton Naumannin yllä, olisi tehty hänelle, vaan että loistava sotilaspuku olisi paljon paremmin sopinut tähän kauniiseen vartaloon.
Naumovitsch kääntyi ympäri kiivetäkseen takasin kuskilaudalle. Hän oli iloinen siitä, että kaikki oli mennyt niin onnellisesti.
Silloin, samalla hetkellä, jolloin hän jo oli asettanut jalkansa portaalle ja oli aikeessa nousta ylös, päästi hän läpitunkevan huudon. Eräs susi oli takaapäin hypännyt hänen selkäänsä ja oli juuri iskemässä hampaitaan hänen niskaansa. Mutta ainoastaan silmänräpäyksen oli Naumovitschin henki vaarassa, sillä nyt laukaisi Genia viisi kertaa perätysten ja viiden kuulan lävistämänä syöksyi peto takaperin ja kieritteli maassa verissään.
- Nyt olemme kuitit! huudahti Naumovitsch samalla kun hän, vähän kalpeampana kuin ennen, istuutui Genian rinnalle kuskilaudalle — nyt olette te pelastanut elämäni. Minä en kiitä teitä sanoilla, nuori ystäväni, sillä sanat eivät paljon merkitse tällaisessa tapauksessa, mutta — me molemmat tulemme muistamaan tämän yön ja sen muistot sitovat katkeamattoman siteen välillemme!
Näin sanoen ojensi hän Genialle kätensä — tämä laski kätensä hänen käteensä. Silmänräpäyksen istuivat he siinä käsi kädessä ja katsoivat liikutettuina toistensa silmiin. Mutta nyt ei ollut aikaa hukata. Naumovitsch tarttui itse ohjaksiin ja osoitti heti olevansa oivallinen kuski. Molemmat hevoset, jotka vielä olivat reen edessä, juoksivat rajusti. — Naumovitsch oli laskenut aivan oikein. Sillä reki pääsi huomattavasti eteenpäin, kun sudet jäivät syömään ateriaansa. Ne söivät kylliksensä kaatuneiden hevosten punaista lihaa ja Genia hengitti jo helpommin kuin olisi hän päässyt kauheista tuskista, silloin — teki hän sen havainnon, että sudet olivat lähteneet uudestaan takaa ajamaan. Tämä takaa-ajo tuli vielä kiivaammaksi kuin ennen. Saatuaan verta maistaa, olivat sudet joutuneet raivoihinsa ja sen lisäksi saaneet voimia ja kestävyyttä. Ne eivät tahtoneet, kuten näytti, päästää käsistään inhimillistä saalistaan ja koettivat kaikin tavoin päästä lähelle rekeä. Niin jatkui rajua ajoa kuutamossa keskellä yötä, elämän ja kuoleman ajoa. Yhä lähemmä tulivat sudet, uudelleen kokoontuivat vaaran pimeät pilvet pakenevien pään päälle, uudelleen muuttuivat Stefanin piirteet vakaviksi ja Genian suloisissa kasvoissa kuvastui kuoleman pelko.
Silloin pääsi Genialta äkkiä ilohuuto.
- Tuolla — tuolla! huusi hän, osoittaen toisella kädellään erästä kaukana olevaa pistettä — Näettekö tuolla — talo — majatalo!
Stefan kohotti päätään, hänen piirteensä selkisivät, sillä todellakin näkyi tuolla kaukana talo, joka ei ollut maalaistalo, ehkä oli se neljännespenikulman päässä, aivan yksin arolla, kuten unohdettuna tien vieressä, mataloita kuusia ympärillä, talo, joka kuutamossa näytti melkein aaveentapaiselta.
Mutta vaikka Stefan ja Genia olisivat tienneetkin, että talo oli asumaton, olisivat he koettaneet kaikin tavoin päästä sinne. Sillä heidän takanaan oli kuolema — tuskallinen, julma kuolema.
- Eteenpäin, kiltit hevoseni! huusi Genia. — Kestävyyttä, nyt täytyy pelastaa teidät ja meidät!
Hän kiihoitti hevosia samalla kun Stefan höllitti ohjaksia. Hevoset olivat ymmärtäneet, mistä oli kysymys ja he ponnistivat viimeisetkin voimansa. Reki näytti tällä hetkellä venheeltä, jota myrskytuuli kulettaa yli aaltojen, mutta vielä enemmän oli se ilmapallon näköinen, joka kulkee ilmassa korkealla maasta. He tulivat yhä lähemmä majataloa. He eivät tosin nähneet sieltä mitään valoa, joka olisi ystävällisesti loistanut heitä vastaan, ei ketään ihmistä, joka olisi voinut ottaa heitä vastaan ja sanoa heidät tervetulleiksi, eivät he kuulleet mitään ääntä, hiljaa, yksinään ja hyljättynä oli talo siinä keskellä pustaa. Mutta se oli kaikissa tapauksissa talo, jota muurit ympäröivät ja jossa oli katto suojana, talo, jossa he voivat tuntea itsensä turvatuiksi.
Sudet olivat nyt melkein saavuttamaisillaan reen. Pedot näyttivät ymmärtävän, että heidän uhrinsa olivat pääsemässä pakoon. Ne kokosivat voimansa viimeiseen hyökkäykseen. Ne nykivät jo hevosten jalkoja ja ainoastaan Genian tarmokkaat ruoskan iskut pedoille antoivat hevosille vähän huoahdusaikaa. Reki kiiti nyt mäkeä alas ja matkustajat voivat selvästi nähdä majatalon. Ilokseen huomasivat he, että suuri portti oli selki seljällään.
Tällä hetkellä eivät ollenkaan ajatelleet, että tämä oikeastaan oli omituinen seikka, mikä tavallisissa oloissa olisi pannut heidät epäilemään. Eihän missään taloissa ole portit auki keskellä yötä. Mutta ketäs täällä tarvitsi pelätä näin kaukana arolla? Eihän siellä ollut varkaita pelättävänä, tuskinpa niitä oli pitkän matkan päässäkään.
- Menkäämme tuonne! huudahti Genia. — Siellä olemme pelastetut.
- Niin, jos meidän vaan onnistuu sulkea suuri portti, ennenkuin sudet ehtivät saada meidät kiinni, vastasi Stefan. — Mutta luulen, että muutamat hyvin tähdätyt laukaukset voivat muutamiksi minuuteiksi pitää niitä kaukana ja niitä minuutteja täytyy meidän käyttää hyväksemme.
Stefanin revolveri pamahti, luodit suhisivat susien ympärillä ja tappoivat yhden niistä samalla kun reki kiireesti suhahti portista majatalon pihalle.
- Alas kuskilaudalta, portti kiinni jälkeemme! huusi Stefan
Naumovitsch, joka oli jo hypännyt maahan.
Genia seurasi häntä niin kiireesti kuin voi, ja molemmat juoksivat suurelle portille.
Heidän elämänsä riippui muutamista sekunneista. — — — — —