KAHDEKSASSEITSEMÄTTÄ LUKU.
Salaperäiset haulit.
Aamu koitti. Taivaan ranta punotti, mutta pilvet estivät aurinkoa näyttäytymästä. Tapschidermetsän laitaan pysähtyivät komeat vaunut. Kaksi henkilöä astui niistä ulos antaen kuskille käskyn pysyä paikallaan ja odottaa. Sen jälkeen astuivat he puiden alle. Heitä oli kaksi upseeria, jotka olivat huolettomasti heittäneet takkinsa hartioille. Toinen heistä oli päätä lyhempi toista. Tämä näytti hyvin hienolta. Hän kulki varmoin askelin silloin tällöin kiertäen pieniä viiksiänsä. He eivät puhelleet keskenään ennenkuin olivat joutuneet pitkälle metsään. Silloin katseli pienempi upseeri ympärilleen, kuin olisi hän tahtonut saada varmuutta, ettei ketään ollut puiden takana, joka olisi voinut kuulla hänen sanojansa, jonka jälkeen hän sanoi puoliääneen:
- Oletko sinä varma luodistasi, Nicodem? Sinun täytyy tappaa hänet, se roisto ei saa enää jäädä eloon. Tässä ei ole yksistään kysymys siitä loukkauksesta, jonka hän on lausunut sinulle, vaan hän on myöskin minun veriviholliseni — minun, sisaresi!
- Jumalan tähden, elä huuda niin kovasti, kuiskasi Nicodem kuningattaren korvaan, sillä se oli todellakin hän, joka oli pukeutunut upseeriksi voidakseen olla läsnä kaksintaistelussa. — Ajattele, jos saataisiin tietää, että Serbian kuningatar piilee tässä upseerin univormussa.
- Kukahan sen saisi tietää? kysyi Draga nauraen. Kenen päähänhän pistäisi se ajatus, että minä olen täällä Tapschidermetsässä ollakseni — sinun sekundanttisi kaksintaistelussa? Mutta minä tahdon, näetkös, omin silmin saada varmuutta siitä, että sinun kuulasi sattuu tuohon vakoojaan, minä tahdon nähdä hänen kuolevan — oi, sinä et tiedä, kuinka kovasti se mies on loukannut minua!
- Niin, tiedätkö, rakas sisar, että minäkin olen oikeastaan hyvin vihainen sinulle, sanoi Nicodem, ottaen sikarin ja sytyttäen sen. Sinä olet pelannut uhkapeliä ja jos kuningas antaa sinulle tämän petoksen anteeksi, niin voit sanoa, että sinulla on onni.
- Hän antaa sen anteeksi, ole varma siitä! Nykyään makaa hän kotona kuumeessa.
- Jospa hän vaan siitä taudistaan vielä paraneisi, sanoi Nicodem, seuraten silmillään sinisiä savupilviä, jotka läksivät sikarista — muutoin on meidän osamme loppuun näytelty Serbiassa. Minä en tahdo salata sinulta, että kaikkialla kuohuu. Minä sanon sinulle, että nuo serbialaiset riiviöt vihaavat meitä; mieluimmin he ruoskilla ajaisivat meidät pois maasta.
- Jollemme vaan me heiluta ruoskia heidän päänsä päällä, huudahti Draga. — Mutta elä pelkää Nicodem, meidän osamme ei ole vielä pitkään aikaan näytelty Serbiassa. Minä pysyn Serbian kuningattarena ja sinä — oh, Nicodem, pidä vaan yhtä minun kanssani ja sinä — sinä näyttelet sellaisen osan tässä komediassa, että olet varmaan tyytyväinen.
- Niin, sitä toivon, sisar kulta, sanoi Nicodem huolettomasti. — Minä toivon, että sinä pidät, mitä olet luvannut minulle.
- Minä — luvannut sinulle?
- Niin, sen tiedät sinä hyvin — palkaksi minun vaitiolostani?
- Sinun vaitiolostasi?
- Hyvänen aika, sinulla on sisar kulta, sellainen muisto, joka ei mielellään kätke vastenmielisiä asioita. Etkö sitte muista, että minä uhkasin kuninkaalle paljastaa sinun elämäsi ja mitä silloin minulle lupasit, jollen sitä tekisi? Sinä sanoit: Ole hiljaa, Nicodem, sinä pääset Serbian kuninkaaksi!
- Niin, nyt muistan, että sanoin sen, myönsi Draga. — Mutta kuten tiedät, ei se ole yksistään minusta riippuva, eikä se myöskään riipu yksistään kuninkaan tahdosta —
- Hiljaa — minä kuulen askeleita! keskeytti Draga. — Minä luulen, että he tulevat.
- Pysy hiukan varjossa, kuiskasi hänelle Nicodem, ja puhu niin vähän kuin mahdollista! Ei — se onkin henkilääkäri, joka nyt tulee, minä olen hänet kutsunut tänne.
- Ei hänkään saa tuntea minua, sanoi Draga. — Mutta minä luulen olevani aivan tuntematon. Tämä parta tekee valepukuni täydelliseksi.
Hän laittoi valeparran suoraan ja kietoi takin tiiviimmin ympärilleen.
Tuskin oli henkilääkäri tervehtinyt Nicodemia ja puristanut Dragan kättä, joka esitettiin hänelle luutnantti Sternoviksi, ennenkuin Devrient Charlot ja hänen seuraajansa tulivat näkyviin.
Vastustajat tervehtivät toisiaan hyvin kylmästi. Charlot hipaisi vaan sivumennen hattuaan ja hänen sekundanttinsa, Itävallan lähettiläs vältti tarttumasta Nicodemin ojennettuun käteen.
- Minä arvelen, sanoi Nicodem, — ettemme tuhlaa aikaa, vaan käymme kohta toimeen. Eihän sekundanteillakaan ole mitään keskusteltavaa, kun ehdot ovat jo edeltäpäin tarkasti määrätyt. Tässä on minun pistoolilaatikkoni. Olkaa hyvät ja tutkikaa aseet, — ne ovat jo ladatut!
Kaikki valmistukset tehtiin kuumeentapaisella kiireellä.
- Onko teillä vielä mitään sanottavaa minulle, rakas Charlot? kysyi hänen sekundanttinsa. — Pitääkö minun, jos onnettomuus kohtaa teitä, ilmoittaa siitä kellekään?
- Te lähetätte vaan sähkösanoman minun klinikkaani, sanoi Charlot, siinä on kaikki mitä tarvitaan. Minä en jätä jälkeeni ketään, jota kuolemani erityisesti surettaisi. Testamenttini on jo kauan sitte ollut valmiina Parisissa ja siinä sanotaan, mitä omaisuudellani on tehtävä. Sitäpaitse pyydän teitä viemään lämpimät terveiseni puolisollenne. — Siinä kaikki, mitä minulla on teiltä pyydettävää.
Draga ojensi nyt kasvot poiskäännettyinä pistoolit Charlotille, joka niitä tarkasti katseli.
Siinä oli kaksi erittäin komeata asetta, uusinta rakennetta, eikä niiden suhteen ollut mitään toivomisen varaa.
- Yksi sana vielä, hyvät herrat, huusi Charlotin sekundantti. Te olette sopineet eräästä ehdosta, joka ei ole kaksintaistelun sääntöjen mukaista. Pistooleilla ei taistella viiden askeleen päästä, se on aivan yksinkertaisesti murha! Ettekö suostuisi siihen, että muuttaisimme sopimuksen niin, että välimatkaksi tulisi kaksikymmentä askelta, oikeudella kolme kertaa astua eteenpäin?
- Minä puolestani jätän kaiken tuon vastustajani päätettäväksi, vastasi
Charlot. Minulle se on aivan yhdentekevä.
- Mutta minä vaadin, että mitataan viiden askeleen matka! huudahti Nicodem. — Tuo herra on niin julmasti minua loukannut, että minun täytyy ehdottomasti saada hyvitystä — tai saakoon hän, paitsi sitä, että on loukannut minua, vielä murhan omalletunnolleen.
- Sellaista ette te ainakaan tarvitse, lausui Charlot, — sillä eräässä kurjassa kamarissa makaa jo se uhri, jonka te olette murhannut. Mutta — me kaksi olemme jo puhuneet tarpeeksi keskenämme.
Charlotin sekundantti mittasi ne viisi askelta.
- Kas niin, nyt se on tehty! — Minä asetun tähän ja vastustajani tuohon, sanoi Charlot.
Molemmat taistelijat asettuivat paikoilleen. Henkilääkäri vetäytyi kauemmas taapäin ja kuningatar meni myös niin kauas sivulle taapäin, että joutui pois ampumalinjalta.
Eräässä kallioiden aukeamassa, jota hätäisesti katsoen ei voinut huomata, näkyivät kasvot, joita ympäröi musta parta ja kaksi suurta silmää tähysteli näitä miehiä, jotka leppymättöminä seisoivat vastatusten.
- Tahdotteko olla hyvä ja johtaa! sanoi kuningatar Itävallan lähettiläälle.
Charlotin sekundantti vetäytyi myöskin syrjään.
- Sovinto ei siis ole mahdollinen? kysyi hän. — Viimeisen kerran teen tämän kysymyksen herroille.
- Ei sovintoa, kuului molempain huulilta.
- Hyvä, minä lasken siis yks' — kaks' —
Pistoolit kohotettiin. Selvästi huomasi, että Nicodem tähtäsi suoraan vastustajansa sydämeen. Hänen katseessaan kuvastui kylmä sydämettömyys. Kauhukseen huomasi Charlotin sekundantti, ettei tällä ollut aavistustakaan pistoolin käyttämisestä. Hän piti sitä samalla tavalla kuin jokainen muukin järkevä ihminen olisi pitänyt, mutta muutamasta liikkeestä, jonka Charlot teki, huomasi hänen sekundanttinsa, että hän oli aivan tottumaton pistoolia käsittelemään. Ainakaan ei hän usein ollut ottanut sitä käteensä.
"Charlot parka", ajatteli hänen sekundanttinsa, — "sinun kohtalosi on varma." Sitte pani hän silmänsä kiinni ja huusi kolme!
Kaksi laukausta pamahti samalla kertaa. Hirvittävästi kiersi niiden kaiku läpi metsän. Tuntui kuin olisivat Ketunluolan vanhat kalliot vapisseet. Kun ruudin savu oli hälvennyt, nähtiin molemmat taistelijat seisovan suorana. Molemmat olivat ampuneet harhaan. Nicodem oli ampunut aivan vihollisensa pään ohi. Samoin oli ranskalaisen lääkärin luoti lentänyt avaruuteen. Nicodemin otsalle paisui vihan suoni.
- Minä en tiedä, mitä se merkitsee, sanoi hän vihaisella äänellä, — mutta samalla hetkellä, kun minä tähtäsin ja laukasin, lensi suuri kivi minun käsivarteeni. Se teki käteni epävarmaksi.
- Kivi? huudahti kuningatar, joka oli rientänyt esille. — Se on mahdotonta! Kuka sen olisi viskannut? Eihän täällä löydy ketään, joka olisi voinut sitä tehdä.
Nicodem katseli ympärilleen. Mutta ei hänkään voinut asiata selittää.
- Ehkä se oli joku terho, joka putosi alas, sanoi hän, sillä hän seisoi erään tammen luona.
- No, seuraavalla kerralla toivon osaavani paremmin.
Pistoolit ladattiin uudelleen. Kun sekundantti ojensi Charlotille aseen, kuiskasi hän tälle:
- Onneton, eihän teillä ole aavistustakaan pistoolilla ampumisesta!
- Eihän minun toimeni ole ollutkaan saattaa muille haavoja, vaan on minun toimeni sen sijaan parantaa niitä, vastasi tohtori. Mutta teidän pitäisi nähdä minun ompelevan kiinni haavaa! Sitä ymmärrän minä paremmin.
Uudelleen kohottivat vastustajat aseet toisiansa vastaan, uudelleen laski Itävallan lähettiläs:
- Yks' — kaks — mutta hän ei ehtinyt sanoa "kolme"! kun Nicodem äkkiä horjahti, samalla päästäen pistoolin kädestään vasemmalla kädellään tarttuen oikeaan käsivarteensa. Eräästä käsivarren haavasta tippui muutamia veripisaroita maahan.
- Petosta! huusi Nicodem. — Ranskalainen ampui, ennenkuin komentosana oli lausuttu.
- Te erehdytte, herra kapteeni, sanoi Charlotin sekundantti. — Minä voin vannoa, että professorin pistooli ei ole tyhjä. Emmehän ole kuulleet pamaustakaan. Ja katsokaa tänne, sanoi sekundantti ottaen pistoolin professorilta ja ojentaen sen Nicodemille — patrooni on vielä paikoillaan!
- Mutta minä olen haavoitettu, valitti Nicodem — sitä ette ainakaan mahtane epäillä — kas tuossa — näettekö verta? Oi tätä tuskaa — tämä on kerrassaan sietämätöntä!
- Niin te olette todellakin haavoitettu, vakuutti Charlotin sekundantti. — Mutta jos te ette ole ampunut itseänne — ja sehän ei ole mahdollista — niin — niin on täytynyt tapahtua ihmeitä!
- Minä luulen, että ennen kaikkia olisi välttämätöntä, herra kapteeni, että te antaisitte sitoa haavanne niin pian kuin mahdollista. Siinä on todellakin kolme haulia käsivarressa! Se nyt ei ole tosin mikään vaikea haava, mutta kaksintaistelun jatkamisesta ei voi ajatellakaan.
- Minä en voi liikuttaa kättäni, se on niin kipeä, huusi Nicodem Lunjevica. — Mutta mistä ne haulit tulivat? En minä eikä minun vastustajani ole ampunut sellaisilla, sillä meidän pistoolimme ovat ladatut luodeilla?
- Tässä on jälellä vaan se mahdollisuus, lausui Itävallan lähettiläs, — että nämä haulit ovat tulleet toiselta suunnalta. Epäilemättä on joku vieras henkilö kulkenut ohi, ehkä joku metsästäjä. Hän on ehkä nähnyt jäniksen juoksevan tien yli, ampunut ja pahaksi onneksi sattunut teihin, herra kapteeni.
- Taitaa niin olla, vastasi Nicodem Lunjevica. Mutta jos tätä kaksintaistelua ei voida lopettaa tänään, niin toivon minä — hän katsoi Charlotiin, - että tämä herra ei matkusta Belgradista ennenkuin hän on tavalla tai toisella antanut minulle hyvityksen!
- Herrat eivät siis tahdo sopia? kysyi Itävallan lähettiläs. — Eikö vielä nytkään, kun tämä vaarallinen kaksintaistelu on ihmeellisellä tavalla päättynyt?
- Sovintoa ei tässä suhteessa voi tulla kysymykseen, huudahti Charlot nopeasti, ja Nicodem, jonka haavat lääkäri oli nyt sitonut, kääntyi ylpeästi pois.
- Siis me poistumme, sanoi Nicodem, jonka jälkeen hän kääntyi sisareensa ja sanoi hänelle:
Tule, hyvä toveri. Anna minun nojata olkapäähäsi, sillä minä olen heikontunut verenvuodosta. — Mutta juokaamme punasta burgundilaista — se antaa uutta verta.
Muutamia minuutteja senjälkeen olivat Lunjevica ja hänen seuralaisensa kadonneet. Kylmän näköisinä sanoivat he hyvästit toisilleen. Itävallan lähettiläs meni Charlotin luo, tarttui iloisesti hänen käteensä ja sanoi:
- Tohtori, minä onnittelen teitä kaikesta sydämestäni. Todellakin ovat korkeammat voimat olleet teidän apunanne, muutoin en minä voi selittää sitä, mitä täällä on tapahtunut.
Charlot nyökäytti päätään myöntävästi ja molemmat herrat menivät metsäpolkua päästäkseen odottaviin ajoneuvoihin. He olivat jo nousseet niihin ja kuski valmistausi antamaan hevosille lähtömerkkiä, kun Charlot äkkiä huudahti:
- Minä olen kadottanut sikarikoteloni. Se putosi varmaankin Ketunluolaan! Kotelo on kallisarvoinen muisto, minun täytyy hakea se käsiini.
- Odottakaa, rakas tohtori, minä tulen mukaan, sanoi Itävallan lähettiläs. Mutta ranskalainen lääkäri ei siihen suostunut, vaan sanoi.
- Rakas ystävä, jääkää te vaan vaunuihin! Minä juoksen pian
Ketunluolaan ja vähemmässä kuin viidessä minuutissa olen taas täällä.
Vastausta odottamatta juoksi Charlot takasin metsään. Hän meni Ketunluolaan päin, mutta tultuaan siihen paikkaan, jossa tuo omituinen kaksintaistelu oli tapahtunut, ei hän katsonut maahan, vaan tähysteli tarkkaavasti ympärilleen. Hän meni kallion seinän luo ja tutki sitä tarkasti sekä mutisi hiljaa itsekseen:
- Se ei suinkaan ollut mikään sattuma, jollakulla on täytynyt olla hyötyä kaksintaistelun estämisestä. Ne haulit antavat minulle paljon miettimisen aihetta. Mutta kukahan voisi tässä maassa, jossa minulla ei tietääkseni ole yhtään tuttavaa, olla niin hyvä ystävä minulle, että hän on noin voimakkaasti voinut suojella minun henkeäni. Sillä sen tiedän varmaan, että elämäni olisi mennyttä, jos kaksintaistelua olisi jatkettu. Ei, sellaista ystävää ei minulla ole täällä.
- Kuinka voitte sen niin varmaan tietää? kuului samassa syvä miehenääni hänen takanaan. Kun hän hämmästyneenä kääntyi ympäri, seisoi harvinainen ilmiö, kuten maasta kohonneena, hänen edessään.