SEITSEMÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU.
Kaksintaisteluun vaadittu.
Nicodem ei ollut pitänyt edes välttämättömänä muuttaa asuntoa. Tuntematta vähääkään omantunnonvaivoja viihtyi hän hyvin hyvästi niissä huoneissa, joissa Ninette parka oli ennen hallinnut kuten kuningatar.
Charlot ilmoitutti itsensä Nicodemille mainitsematta nimeänsä. Hän käski aivan yksinkertaisesti sanoa hänelle, että eräs herra halusi puhua hänen kanssansa. Hänet käskettiin sisälle ja vietiin Nicodemin työhuoneeseen, jossa ei arvattavasti tehty muuta kuin luettiin huonoja romaaneja, poltettiin väkeviä sikareja ja pelattiin joskus kortteja ystäväin kanssa.
Nicodemin silmät repesivät, kun hän näki pitkän hoikan miehen astuvan eteensä.
"Mitähän tuolla on täällä tekemistä?" ajatteli hän itsekseen, mutta kun oli usein ollut pakoitettu ottamaan vastaan väkeä, jotka pyysivät hänen suositustaan kuningattarelle, niin luuli hän, että tämäkin herra oli hakenut hänet pyytääkseen samallaista apua. Nousematta ylös istualtaan ja ottamatta edes sikaria suustaan, teki Nicodem vieraalle seuraavat kysymykset:
- Mitä te haluatte? Sanokaa, mitä tahdotte? Mutta sanokaa lyhyesti, sillä minun aikani on rajoitettu!
- Mutta kuitenkin uskallan minä hetkeksi ottaa teidän aikaanne. Olen tullut tänne selvittämään erästä tärkeätä asiaa.
"Peijakas, lieneeköhän hänellä joku minun vekseleitäni?" kysyi Nicodem itsekseen. Samalla tuli hän kohteliaammaksi ja pyysi Charlotin istumaan.
- Kiitos, vastasi ranskalainen, mutta minä seison mieluummin. Sitäpaitse riippuu se kokonaan teistä itsestänne, tuleeko tämä asia pian päätetyksi vai kestääkö kauemman.
- Ettekö sitte tahdo sanoa nimeänne? Kenen kanssa minulla on kunnia puhua, kysyi serbialainen.
- Devrient Charlot, lääkäri Parisista! Ja tehän olette herra Nicodem
Lunjevica, vai kuinka?
- Kapteeni Lunjevica! lausui Nicodem vahvalla äänenpainolla.
- Hyvä! Olen teille kiitollinen, että muistutitte minulle olevanne upseeri. Ja minä pyydän teitä myös muistamaan tämän seikan meidän tulevan keskustelumme aikana!
- Herrani! Te suvaitsette kietoutua salaperäiseen verhoon! alkoi Nicodem ivallisella äänellä karistaen tuhkaa sikaristaan. — Mikä on tuonut teidät luokseni? Peijakas! Mitä te tahdotte?
- Minä tulen tänne yhden elävän ja yhden kuolleen puolesta! vastasi
Charlot tyyneesti.
Nicodem alkoi uskoa, että hän oli tekemisissä mielipuolen kanssa ja katsahti kirjoituspöydälle, jossa oli pistoolilaatikko. Eihän sitä voinut niin varmaan tietää, ehkäpä tuossa oli joku, joka tahtoi ampua hänet, kun hän oli kuningattaren veli.
- Ensin puhumme siitä kuolleesta, alkoi Charlot puhuen jäätävän kylmästi. — Hän oli onneton. Hän luotti teihin ja te olette turmellut hänen elämänsä. Kun keuhkotauti alkoi häntä kiduttaa, niin sysäsitte hänet sydämettömästi luotanne, välittämättä hänestä sen enempää. — Minä puhun nimittäin Ninettestä.
Nicodem säpsähti.
- Vai niin, siitä pikku ranskattaresta.
Charlot meni yhden askeleen häntä lähemmä.
- Ninette on kuollut! huusi hän kovalla äänellä. Hän kuoli mitä suurimmassa köyhyydessä, kosteassa kamarissa samalla kun te lepäsitte silkkipatjoilla ja poltitte turkkilaisia sikareja, samalla kun te piehtaroitte ylöllisyydessänne ei onnettomalla ollut edes niin paljoa, että olisi voinut lähettää apteekista ottamaan lääkkeitä. Jos ei sääliväiset ihmiset olisi tavanneet häntä, olisi hän kuollut nälkään.
Nicodemin kasvot eivät värähtäneetkään. Ninette oli kuollut. Se ei merkinnyt hänelle muuta kuin, että hänen lääkärinsä oli taas ollut oikeassa. Sillä tämä, joka samalla oli kuningattaren henkilääkäri, oli tutkinut tytön Nicodemin käskystä ja ilmoittanut, että tyttö oli saanut keuhkotaudin.
Nicodem asetti kasvonsa surullisen näköisiksi.
- Vai niin, pikku Ninette on siis loppunut! Oh, miten se pahoittaa mieltäni! Hän oli viehättävä nainen, sen täytyy itse kateudenkin myöntää. Mutta kun hän nyt kerran on kuollut, niin ei hänelle voi enää tehdä mitään.
- Ei, se on totta, vastasi Devrient. — Minä en ole tullutkaan tänne vaatimaan hänelle mitään apua. Sitä ei teidän tarvitse peljätä. Enkä myöskään pyydä teitä maksamaan hyljätyn rakastajanne hautauskustannuksia. Sillä tätä viimeistä kunnianosotusta en antaisi muille millään ehdolla — minä tunsin Ninetten jo ennen aikaan. Kun ilmoitin teille Ninetten kuolemasta, niin tapahtui se vaan sentähden, että näkisin, minkä vaikutuksen se ilmoitus tekisi teihin, lausui Charlot halveksien.
- Minä varoitan teitä puhumasta minulle loukkaavasti. Minä olen kuningattaren veli, pauhasi Nicodem.
- Jos te nyt olette kuningattaren veli, ja sehän te valitettavasti olette, tai oikeammin sanoen, valitettavasti istuu teidän sisarenne Serbian valtaistuimella, jatkoi Charlot korottaen ääntänsä, niin olisi teidän pitänyt käyttäytyä kuten aatelismies eikä kuten kurja, itsekäs olento.
Kuten käärmeen pistämänä kavahti Nicodem ylös sohvalta. Jokainen veripisara oli kadonnut hänen kasvoiltaan, jotta ne olivat muuttuneet tuhkanharmaiksi.
- Te lausuitte nyt sanan, jonka saatte maksaa, sähisi Nicodem, kiehuen vihasta.
- Niin, koettakaa vaan sitä! vastasi Charlot, ojentautuen suoraksi. — Minä en tosin ole mikään tappelija, mutta voin kyllä puolustaa itseäni, jos päälleni hyökätään. Tämä oli sanottu kuolleen puolesta! Nyt tulee elävän vuoro. Mitä siihen elävään tulee, niin ette ole käyttäytynyt häntä kohtaan kuten sivistynyt mies, vaan kuten roisto!
- Herra! Sitä kannattaa —
- Kuulla, jatkoi Charlot ja asettui vihasta raivoavan miehen eteen, kun tämä aikoi hypätä kirjoituspöydän luo revolveria ottamaan. — Minä tahdon, että kuulette minua ja siitä syystä täytyy teidän nyt kuulla minua! lausui Charlot lujalla äänellä, joka teki voimakkaan vaikutuksen Nicodemiin. Tämä jäi ehdottomasti seisomaan ja tuijotti lääkäriin.
Eräänä päivänä opitte te tuntemaan tytön, jonka kauneus pisti silmäänne ja joka antautui teille. Kun sitten huomasitte, että suhteenne häneen tuotti luonnollisia seurauksia, työnsitte tämänkin onnettoman sydämettömästi luotanne. Nyt voin teille ilmottaa, että tämä tyttö, Sylva, on synnyttänyt maailmaan pojan. Tämäkin uhrinne on mitä kurjimmassa olosuhteissa, jatkoi Charlot. Jos en olisi sattumalta tullut hänen avukseen, olisi Sylva parka saanut hengellään maksaa pojan syntymisen. Mutta minun onnistui pelastaa sekä hänet että lapsi. Jos te siis tahdotte voittaa takasin itsekunnioituksenne, sillä arvelen, että teidän on täytynyt se kadottaa ajatellessanne kuinka huonosti olette käyttäytynyt näitä molempia onnettomia naisia kohtaan, niin vaadin teitä —
- Te vaaditte minua? sähisi Nicodem hammasta purren. — Millä oikeudella? Oletteko ehkä sukua Sylvalle?
- Raukka! vastasi Charlot, äänessä mitä syvin ylenkatse. — Niin, minä olen hänelle sukua, sillä kaikki ihmiset ovat veljiä ja sisaria. Muuten vaadin minä teiltä erään asian, jonka myöntäminen on hyödyksi teille itsellenne. Sillä jollette huomispäivän mennessä täytä vaatimuksiani, niin lyön teitä vasten kasvoja sotamiestenne rintaman edessä. Luottakaa siihen, että minä teen, mitä lupaan, päinvastoin kuin sellaiset, jotka lupaavat, pitämättä ollenkaan lupauksiaan.
Tällävälin oli Nicodem hiukan päässyt tajuunsa. Hän oli saanut takasin julkeutensa ja päätti nyt perinpohjin masentaa vastustajansa.
- Te olette hävytön, mieletön ihminen! Te olette loukannut minua ja siitä syystä täytyy teidän antaa hyvitystä.
- Kyllä, mielelläni, missä muodossa vaan haluatte.
- Teidän pitää tapella kanssani.
- Minä tappelen teidän kanssanne pistoolilla, sillä kaksintaistelu pistooleilla viiden askeleen päästä on ainoa sopiva keino miehille, jotka vihaavat toisiaan, kuten me.
- Minä suostun niihin ehtoihin! huudahti Nicodem Lunjevica. — Me taistelemme siis pistooleilla. Olisinpa tahtonut mennä vielä askeleen pitemmälle ja ehdottaa ameriikkalaista kaksintaistelua.
- Ikävä kyllä en voi siihen suostua, vastasi Charlot hymyillen — sillä minä katson, että elämä, on niin vakava asia, etten voi antaa pelin ratkaista sen kohtaloa. Pelissä voi tulla petostakin ja huomaatte kyllä, herra kapteeni, ettei minulla ole vähääkään halua menettää elämääni petoksen kautta.
Nicodem Lunjevica puri huultansa.
- Me päätämme siis suorittaa tavallisen kaksintaistelun pistooleilla, olkaa hyvä ja hakekaa itsellenne sekundantti.
Jos ehkä olette outo Belgradissa, niin voin toimittaa jonkun tovereistani teille.
- Kiitän tarjouksesta — mutta luulen kyllä, että löydän sekundantin itselleni.
- Soo — no sitä parempi. Minä hankin lääkärin. Nyt ei siis ole muuta tehtävää kuin määrätä, milloin ja missä kaksintaistelu tulee tapahtumaan. Teidän on ehkä jouduttava pois Belgradista?
- Kyllä, minulla on hyvin kiire. Olisin kiitollinen, jos laittaisitte niin, että kaksintaistelu tapahtuisi niin pian kuin mahdollista.
- Huomenna varhain auringon noustessa, vastasi Nicodem Lunjevica — kasarmin ratsastushuoneessa.
- Ei, vastasi Devrient Charlot — kasarmin ratsastushuoneessa emme me taistele. Jos minä nyt kuolen, niin tahdon mielelläni vetää viimeisen henkäykseni Jumalan vapaassa luonnossa. Ehkäpä sammuvat silmäni juuri silloin näkisivät auringon nousun ja kun niin paljon pidän siitä näytelmästä, niin olisi se hyvä elämän loppu.
- Te ajattelette kai, että kasarmissa toverini ovat läsnä — ja se —
- Minä en ajattele mitään siitä asiasta, herra kapteeni, minä pyydän teitä vaan ehdottamaan toista paikkaa.
- Hyvä — jossain Tapschidermetsässä. Se alkaa heti Belgradin takana ja siellä on puuryhmä, jota kutsutaan Ketunluolaksi.
- No, me tapaamme siis toisemme Ketunluolassa auringon noustessa, sanoi
Charlot.
- Kello viisi Ketunluolassa! huusi Nicodem ja ilkeä voiton hymy väreili hänen ohuilla huulillaan. Hän oli melkein varma siitä, että hän pääsisi voittajana tästä kaksintaistelusta. Hänhän oli toverien kesken tunnettu parhaaksi pistoolilla ampujaksi.
- Minulla on paljon työtä tänä yönä, sanoi Charlot, sillä minun täytyy kirjoittaa pitkä raportti.
- Raportti, tarkoitatte kai testamenttianne.
- Ei — se raportti, josta minä puhun, tarkoittaa teidän sisartanne,
Serbian kuningatarta.
- Mitä, sisartaniko?
- Niin, juuri häntä — teidän kuninkaallista sisartanne, sanoi Devrient Charlot peittelemättömällä ivalla — ja jos tahdotte tietää, mikä raportti se on, jota kirjoitan, niin kysykää vaan sisareltanne. Sanokaa hänelle vaan, että te huomenna varhain, kello 5 aamulla taistelette Ketunluolassa Tapschidermetsässä Worth firman edustajan kanssa, niin hän ehkä antaa teille joitakuita hauskoja tietoja. Ja vielä toisenkin asian tahtoisin sanoa teille, herra kapteeni. Jos minä kaatuisin, niin älkää huoliko laskea seppelettä arkulleni, vaan käyttäkää ne rahat ennemmin omalle poikaraukallenne, joka makaisi nyt surkeassa tilassa, joll'eivät hyvät ihmiset olisi häntä armahtaneet.
Lausuttuaan nämä sanat meni Charlot ulos huoneesta hyvästiä sanomatta ja löi oven kiinni takanaan.
- Olipa se soma juttu! sanoi hän itsekseen mennessään portaita alas. — Todellakin, enpä olisi voinut uneksiakaan, että joutuisin kaksintaisteluun täällä Belgradissa. Olen melkein varma, että se heittiö ampuu minut. Mutta eihän sille asialle mitään voi. Niiden loukkausten jälkeen, jotka minä suoraan heitin hänelle vasten kasvoja, ei hänellä kai ollut muuta keinoa kuin vaatia minut kaksintaisteluun.