KUUDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.
Nuori äiti.
Charlot poistui pää kumarassa ummehtuneesta kuolinhuoneesta. Hän kulki hitaasti pitkin käytävää ja aikoi juuri astua portaita alas, kun kuuli äänen, jonka hän lääkärinä hyvin ymmärsi. Se oli tuskan tukahutettua huutoa, jonkun sairaan, joka kärsi hirmuisia tuskia.
"Luulen, että tässä talossa löytyy vielä toinenkin sairas. Eiköhän liene totta tosiaankin. Tämä talo näyttää olevan oikea sairashuone!" Ja kun sama ääni vielä toisen kerran kuului hänen korvaansa, päätti hän heti ottaa selkoa, kuka se oli, joka kärsi niin kovia tuskia. Tuon oven takana kuuli hän naisen valittavan. Hän koputti hiljaa ovelle. Mutta kun ei kukaan huutanut "Sisään!", niin avasi hän itse oven, mutta jäi hämmästyneenä seisomaan ovelle, sillä hänen silmänsä näkivät kuvan, jommoista tuo paljon kokenut lääkäri ei ollut vielä ennen nähnyt. Vuoteellaan, jonka hän tuskissaan oli pannut sekaisin makasi nuori, kaunis nainen — melkein vielä lapsi. Hän oli täydessä puvussa, mutta lääkäri näki heti, mitä tässä oli tekeillä. Nuori nainen oli juuri antamassa elämää lapselle. Eikä ollut ketään, joka olisi voinut onnetonta auttaa. Devrient oli kyllä Ranskan etevin spesialisti naistautien alalla, mutta kokemattomampikin olisi heti huomannut, että pikainen apu oli tässä tarpeen, muutoin olisivat äiti ja lapsi hukassa. Hän heitti nopeasti takin päältään ja meni vuoteen luo. Ja muutamia minuutteja sen jälkeen makasi kaunis, pulska poika äidin rinnalla. Hän katsoi lääkäriin hyvin kiitollisen näköisenä, sillä puhua ei hän voinut, siihen oli hän liian heikko.
- Elkää nyt enää peljätkö, nuori rouva, sanoi Charlot, pyyhkien nenäliinalla hikihelmiä otsaltaan. Nyt on kaikki vaara ohi ja minä toivotan teille onnea sille kauniille tehtävälle, jonka luonto on teille antanut. Sillä nyt olette äiti. Se on ihanin ja kaunein tehtävä, mitä nainen voi saada. Mutta sanokaa minulle, mikä on nimenne?
- Sylva! kuiskasi hän.
- Entä puolisonne, missä hän on — lapsen isä? Nainen katsoi häneen tuijottavin silmin. Hän huomasi, että pelko ja häpeä kuvastui noissa kasvoissa.
"Vanha juttu siis!" ajatteli Charlot miehestä, joka heittää ulos verkkonsa ja pyydystää naisen ja tyydytettyään rajun himonsa, menee edelleen ja jättää naisen yksin kantamaan taakkaansa.
- Te tekisitte hyvin lasta ja itseänne kohtaan, sanoi hän nuorelle äidille, joka hellästi painoi lasta rintaansa vasten ja ihastunein katsein sitä tarkasteli jos ilmaisisitte sen miehen nimen. Te tarvitsette apua ja mies ehkä kykenisi sitä antamaan.
- Hän on — vastasi Sylva — mutta se on totta, minä olen päättänyt, ett'en koskaan anna sen nimen tulla huuliltani.
- Tämä teidän jalomielisyytenne perustuu aivan väärään jalomielisyyteen! alkoi Charlot, joka oli vetänyt tuolin sängyn luo ja istui sen vieressä. — Te tahdotte säästää häntä, kun ette tahdo vahingoittaa hänen asemaansa yhteiskunnassa. Mutta välittiköhän hän teistä? Ei, sitä hän ei suinkaan tehnyt!
Mutta Sylva puristi päätänsä ja aikoi pysyä päätöksessään.
- Oletteko myöskin ajatellut, että teette väärin lastanne kohtaan, kun ette ilmaise sen konnan nimeä. Ensiksikin ei lapsenne koskaan tule kantamaan kunniallista nimeä, kun taas muussa tapauksessa isä voitaisiin pakottaa antamaan lapselle nimensä. Ja toiseksi, mitä tulee teidän lapsiraukastanne, jos te kuolette? Minä en saa salata teiltä sitä totuutta, että joka kerta kun joku lapsi syntyy, on äidin henki vaarassa. Ei, ei! Elkää nyt peljästykö! Minä en suinkaan tahdo peloittaa teitä. Tässä tapauksessa on melkein kaikki vaara ohi — sillä minä tulin, Jumalan kiitos oikeaan aikaan. Kymmenen päivän perästä voitte taas nousta ylös ja silloin vasta te kukoistatte voimakkaana ja kauniina. Mutta jos saatte kuumeen aivan odottamatta, ette voi mennä siitä läpi, eikä tiedetä, kuka isä on, kuinka hirmuiseksi tuleekaan silloin lapsen kohtalo? Se viedään löytölastenhuoneeseen, jossa se varmaan ei saa parhainta kasvatusta.
Näiden sanojen aikana näytti väristys käyvän läpi Sylvan ruumiin. Kauan taisteli hän itsensä kanssa. Hänen rintansa nousi ja laski kiivaasta hengityksestä.
- Jotta teillä olisi luottamusta minuun, tahdon sanoa nimeni. Minä olen Devrient Charlot, lääkäri Parisista. Kas niin, puhukaa nyt! Sanokaa minulle vapaasti ja ujostelematta sen miehen nimi, jolle olette antautunut! Onko hän täällä Belgradissa?
- Kyllä hän asuu Belgradissa! huudahti Sylva, joka lääkärin viimeisen selityksen johdosta katsoi häneen alakuloisena ja oli nähtävästi alkanut arvella, pitikö hänen noudattaa Charlotin neuvoa vai ei.
- Siis Belgradissa! Sanotte kai myöskin minulle konnan nimen ja talon numeron, jossa häntä voi tavata?
Silloin nousi Sylva ja huusi vapisevalla äänellä:
- Konakissa, kuningaspalatsissa löydätte te hänet!
- Mitä! Kuningaspalatsissa? Kun kaikki käy ympäri, niin on se ehkä upseeri?
- Niin, se on upseeri. Oi Jumala! Jos voisitte kuvitella miten hän on valehdellut ja pettänyt minua! Se mies, jolle minä luottavaisesti antauduin ja joka niin sydämettömästi sysäsi minua luotaan, on Nicodem Lunjevica, kuningatar Dragan veli!
- Nicodem Lunjevica! huudahti Charlot täynnä ihmettelyä ja raivoa. Onko siis helvetti oksentanut nämä ihmiset hävittämään kaikki ne olennot, jotka tulevat heidän kanssansa tekemisiin! Tänään, muutamia minuutteja sitten olen kuullut saman nimen kuolevan nuoren naisen huulilta. Siinäkin oli hän näytellyt konnan osaa, niin, siinäkin oli hän sysännyt luotaan naisen, jonka oli vietellyt, ja joka luottavassa rakkaudessa oli antautunut hänelle. Tätä tyttöä kohtaan oli hän tehnyt hyvin väärin. Sillä vaikka Ninette olikin langennut nainen, niin oli Nicodem kuitenkin kuljettanut hänet Serbiaan. Hänen olisi ainakin pitänyt pitää huolta tytöstä. Mutta se, mitä hän tässä oli tehnyt — sillä hän, joka nyt makasi Charlotin edessä, oli puhdas nainen, vaikka olikin äiti — se oli äärettömän paljon alhaisempi teko, se oli kamala rikos, konnantyö. Tohtori Charlot ojensi itsensä suoraksi. Häntä halutti puhua muutamia sanoja sen roiston kanssa ja voi häntä, jollei hän anna perään.
- Minä kiitän teitä, lapseni, vastasi Charlot ojentaen Sylvalle kätensä — että tottelitte minun neuvoani. Luottakaa, että minä kyllä hankin teille oikeuden. Täytyy pitää huolta siitä, että pikku poikanne oppii tuntemaan isänsäkin, joka niin alhaisella tavalla jätti teidät yksin tuskinenne. Sillä teidän luonanne ei ollut ketään vaikealla hetkellänne.
- Oi, ei kukaan, ei kukaan auttanut minua! vakuutti Sylva. — Kun tuskat tulivat, tahdoin syöksyä alas portaita. Mutta minun täytyi kiireesti kääntyä takasin, joll'en tahtonut antaa lapseni syntyä tielle. Minä huusin, minä valitin — silloin himmensi pyörtymys minun järkeni ja kun heräsin — oli lapsi, nähnyt päivän valon.
- Niin, minä en tullut, Jumalan kiitos, liian myöhään ja minä aion edelleenkin pitää teistä huolta, sanoi Charlot. Kas tässä, ottakaa nyt nämä! jatkoi hän ottaen kukkarostaan viisi kultarahaa, jotka laski tuolille. — Sitäpaitse lähetän portinvartijan vaimon teidän luoksenne. Hän hoitaa teitä ja sitte tulen huomenna teitä katsomaan. Minä en lähde vielä aivan heti Belgradista, sillä minulla on vielä tärkeä asia suoritettavana.
- Kuinka voin minä kiittää teitä, herrani? Sitä en tiedä! sanoi nyyhkyttäen nuori äiti. — Mutta sydämeni on kiitollisuutta täynnä teitä kohtaan. Jos te puhutte hänen kanssansa, niin sanokaa hänelle, että minä puolestani en tahdo mitään häneltä. Joka penni, jonka häneltä saisin, polttaisi kättäni. Mutta hän pitäköön huolta, ettei lapseni kasva isättömänä. Oi, minä olin vähällä tehdä jotain hyvin pahaa, olin vähällä myydä lapseni vieraalle.
- Myödä lapsenne! Kuinka tulitte sitä ajatelleeksi?
- Eräs hyvin komeasti puettu nainen, jonka mukana oli toinen, vanhempi, selitti minulle olevansa valmis ottamaan lapsen. Hän sanoi itse olevansa lapseton eikä ollut hänellä toivoakaan sellaista saada ja siitä syystä tahtoi hän ottaa lapsen omakseen jotta se olisi ilona sekä hänelle, että hänen miehelleen.
- Ylhäinen nainen? Haa, nyt ymmärrän kaikki! Oliko hänellä musta tukka ja seurassaan vanhempi ruma nainen.
- Aivan oikein! Tunnetteko sitte näitä naisia?
- Luulen tuntevani, vastasi Charlot. — Mutta siitä myöhemmin! Nyt täytyy minun mennä. Niin pian kuin olen saanut jotakin ratkaisevaa tietoa, niin pian kuin hän sanoo olevansa valmis täyttämään velvollisuutensa, olen minä taas luonanne. Hyvästi!
Hän riensi liikutettuna alas portaita. Hänen sielussaan raivosi hirmuinen viha. Hänen täytyi hakea käsiin se kevytmielinen viettelijä, hän aikoi nöyryyttää tämän, kuten oli nöyryyttänyt sisaren, hän aikoi repiä naamion hänen teeskenteleviltä kasvoiltaan.
"Hieno pari todellakin!" mutisi hän mennessään portailla. "Sisar petturi — veli konna! Ja nuo uskaltavat näytellä pääosaa Serbiassa! Eipä ole todellakaan liian aikaista, jos tuo perhe lakaistaan pois maan päältä!"
Ankara viha raivosi Charlotin sielussa. Mutta ehdittyään ulos tuli hän ajatelleeksi, että hänen ehdottomasti täytyi ensin hakea hoitaja Sylva paralle.
Lääkäri sai taas voiton hänessä. Vanha, likainen nainen tuli häntä vastaan. Se oli portinvartija Devrient antoi hänelle hiukan rahaa ja vaimo lupasi käydä katsomassa Sylvaa.
- Minulla on tosin hirveän paljon työtä, sanoi nainen, mutta sitä suloista enkeliä ei myöskään saa jättää hoidotta. Jos olisin vaan aavistanutkaan, että hän oli jo niin pitkällä, olisin kyllä käynyt häntä katsomassa.
- Pitäkää te vaan huolta, ettei hänen tarvitse olla mitään vailla. Huomenna tulen minä takasin katsomaan, oletteko täyttänyt velvollisuutenne. Mutta pitäkää siellä niin siistiä kuin mahdollista! käski Charlot. — Sitä vaadin teiltä ankarasti. Silmäys portinvartijan likaisiin käsiin vahvisti täydellisesti tämän kehoituksen. Välittämättä vaimon kiitoksista meni Charlot ulos kadulle. Siellä mietti hän, minne ensin johtaisi askeleensa.
- Kuulkaahan, huusi hän ajurilleen — tiedättekö niissä kuningattaren veli, Nicodem Lunjevica asuu?
- Tiedän kyllä, vastasi ajuri. — Olen kuljettanut armollista herraa useita kertoja. Olkaa hyvä ja nouskaa ylös, minä kyllä vien herran kuningattaren veljen luo.
Kun Charlot oli sitte vaunuissa ja nojasi taaksepäin tyynyjä vasten, mietti hän itsekseen, kuinka hänen oli menetteleminen.
"Yksinkertaisin keino olisi", sanoi hän itsekseen — "mennä suoraan asiaan ja huomauttaa hänelle velvollisuuksistaan. Mitä Ninette parkaan tulee, ei hän voi tehdä mitään Ninetten hyväksi. Hänet on kunniallisesti haudattava, mutta sitä minä en usko sille roistolle. Mutta hänen toinen uhrinsa, Sylva parka! Hänelle täytyi Lunjevican antaa kunniansa takasin ja voi häntä, jos hän kieltää! Oi, minä tuskin tunnen enää itseäni! En ole koskaan elämässäni vihannut ja kuitenkin vihaan sitä miestä, vaikken häntä tunnekkaan. Hän mahtaa olla läpeensä turmeltunut heittiö, joka on yhdellä kertaa ryöstänyt kahdelta naiselta heidän elämänsä onnen."
Vaunut pysähtyivät nyt juuri sen talon edustalle, jossa Ninette ennen oli asunut.