VIIDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.
Jälleennäkeminen.
Kun professori Charlot oli suorittanut tehtävänsä konakissa, paljastanut Dragan petoksen ja järkähtämättömän tyyneesti antanut tästä kertomuksen Itävallan keisarille, meni hän Hôtelliinsa. Keskusteltuaan siellä isännän kanssa kaikellaisista asioista sai hän myös tietää, että eräs nuori ranskatar makasi huonona sairaana Belgradissa. Isäntä kertoi hänen historiansakin. Hän on nuori parisilaisnainen, sanoi hän. Hän on varmaan viettänyt huonoa elämää ja joutui vihdoin erään tunnottoman miehen käsiin, joka ei ole kukaan muu kuin Nicodem Lunjevica, kuningatar Dragan veli, josta varmaan olette kuullut puhuttavan.
- Kyllä, vastasi professori. — Ja kaikki mitä minä olen kuullut hänestä, on minussa synnyttänyt vaan syvää vastenmielisyyttä. Näyttää siltä, kuin olisi hänen käytöksensä vielä huonompi kuin sisarensa Dragan.
Viimemainittu ainakin teeskentelee harrastavansa Serbian kansan parasta, mutta veli pilkkaa kansalaisia vasten kasvoja. Rautatiematkalla kerrottiin minulle semmoisia juttuja hänestä, että minun täytyy pitää häntä täydellisenä hylkiönä. Hän luottaa tietysti sisaren suureen vaikutukseen. Hän tuhlaa niitä rahoja, joita Draga puristaa kansalta ja antaa hänelle.
- Se Nicodem toi hänet tänne mukanaan, jatkoi isäntä kertomustaan. He asuivat komeasti sisustetussa huvilassa Belgradissa. Mutta eräänä kauniina päivänä kyllästyi Nicodem häneen ja ajoi armottomasti ulos kadulle. Ehkä hänen sairautensa oli syynä tähän päätökseen, sillä tyttö sairastaa keuhkotautia. Kaikissa tapauksissa kohtelee hän tyttöä kuten konna. No, onko professorilla vielä halua käydä sairasparkaa katsomassa?
Charlot oli käynyt hyvin vakavaksi.
- Koska on kysymys langenneesta naisesta, niin pidän minä velvollisuutenani koettaa auttaa häntä.
Isäntä soitti ja käski, että yhdet Hôtellin vaunuista oli tuotava esille. Muutamia minuutteja sen jälkeen oli Charlot matkalla. Astuessaan siihen kurjaan taloon, jossa sairas asui, valtasi hänet vastenmielinen tunne ja hän muisti ehdottomasti sitä aikaa, jolloin hän itse oli köyhä, kun hänen usein täytyi mennä nälkäisenä maata ja jo ylioppilaana taistella elämän kovuutta vastaan. Siihen aikaan oli hän pitänyt itseään onnellisena, kun sai asua Quartier latinin hyyrykasarmissa jossain pienessä sopessa, joissa ylioppilaat niin hyvin viihtyvät. Silmät puoliksi ummessa nousi hän portinvartijan neuvon mukaan ylös lahonneita portaita. Hän muisti sitä aikaa, jolloin asui pienessä kamarissa yhdessä tytön kanssa Pont-neuf sillalta.
"Mennyt — se aika on mennyt!" ajatteli hän.
Sehän on ihmeellistä, etten minä voi unohtaa menneitä asioita. Sillä menneisyys on kuollut ja hän, joka teki menneisyyden muistorikkaaksi, on kai myöskin kuollut."
Hän oli ehtinyt ylimpään kerrokseen ja luki tarkkaavasti ovien numeroita kunnes vihdoin löysi portinvartijan ilmoittaman numeron. Hän koputti ovelle ja kuuli heikosti vastattavan: "Sisään." Hän oli kuulevinaan samalla heikkoa nyyhkytystä. Hän avasi oven ja astui sisään. Hän oli hyvin kurjassa huoneessa ja näki edessään likaisen vuoteen. Tyynyllä oli mustien kiharain ympäröimä pää. Hehkuvan punaiset posket loistivat häntä vastaan ja nyt avautui kaksi väsynyttä silmää, joiden kiilto ilmaisi hänelle, että tässä oli kuoleva sairas.
- Elä pelästy, lapseni, sanoi Charlot, laski hattunsa resuiselle olkituolille. Ja hän, kokenut lääkäri, joka näki jo kuoleman ojentavan uhkaavia käsiään sairasta tyttöä kohti, kumartui kuolevan yli, kuin olisi hän tahtonut tutkia häntä. Mutta äkkiä horjahti hän taapäin. Hämmästys kuvastui hänen kasvoissaan. Ja sairaskin nosti nopeasti päätänsä hiukan tyynyltä. Kaksi kuihtunutta kättä ojennettiin Charlotia kohti. Mutta sitte vaipui väsynyt takasin vuoteelle ja kalpeilta huulilta kuuluivat nuo tuskin kuuluvat sanat:
- Oi Jumala, kuinka kaunis on tämä unelma! Saanko siis vielä kerran nähdä sinua! Ei, en koskaan ole voinut unohtaa sinua, sinä nuoruuteni kaunein muisto. Devrient! Niin, niin! Sinä se olet, joka seisot edessäni, enkä minä ole enää sairas, vai mitä? Ei, nuori ja voimakas ja onnellinen olen minä. Sillä minä olen siinä pienessä kamarissa Quartier latinissa yhdessä sinun kanssasi, rakkaani, siellä, missä vietimme niin monta iloista hetkeä. Oi, sehän on vaan unelma ja vielä — viimeinen.
- Ei, se ei ole mikään unelma, Ninette! lausui Charlot, vaipuen istumaan rikkinäiselle tuolille.
Se ei ole mikään unelma, Ninette! Me näemme toisemme vihdoinkin taas!
Pitkien, pitkien vuosien perästä olen kuitenkin vihdoin löytänyt sinut.
Oi, onneton, millaisena?
Charlot puristi kovasti hänen molemmat kätensä omiensa väliin. Hänen katseensa vajosi tytön silmiin, jotka ammottavina vielä kerran tahtoivat katsella nuoruuden rakastettua.
- Devrient! huusi hän vapisevalla äänellä, joka kaikui kuin harpun kielen heikoin sointu. — Onko se siis totta? Oletko sinä luonani?
- Niin, Jumala on tahtonut, että me vielä kerran näkisimme toisemme. Oi Ninette! Mitä on sinusta sitte tullut? Sinä et ole enää se iloinen tyttö, joka sulostutti minun nuoruuteni. Sirkkani, joka valaisi pienen, pimeän kamarini onnen auringolla.
- Sirkka! kuiskasi sairas ja kaksi suurta kyyneltä herui hänen silmistään vierien pitkin kuihtuneita poskia. Mutta sitten joutui hän tavattoman mielenliikutuksen valtaan. Kuumeessaan nosti hän päänsä tyynyltä, joten joutui istuvaan asentoon. Epätoivoisena repi hän tukkaansa hiljaa mutisten itsekseen.
- Minä en ole sinun Sirkkasi! Mene, kiiruhda, pakene pois tämän huoneen saastaisesta ilmasta! Etkö sitte tiedä, mikä minä olen? — Kurja raukka minä olen! Niin, niin — minä olen langennut nainen, joka rahasta myy rakkautensa — jos sitä voi rakkaudeksi sanoa! Kysy vaan pikku Ninetteä, parisitarta, kuten minua kutsutaan! Silloin sinulle kyllä kerrotaan, että hän on sen roiston, Nicodem Lunjevican rakastajatar ja että tämä oli niin halpamainen, ettei enää tuntenut häntä, kun tämä salaisesti hiipivä tauti tuli minuun.
- Minä tiedän kaikki! huudahti Charlot, syvästi liikutettuna. Mutta minä en syytä sinua, minä en tuomitse sinua, oma nuoruuden toverini. Olisin hyvin onnellinen, jos voisin viedä sinut siihen pieneen kammioon Parisissa! Mutta se on liian myöhäistä! sanoi hän ja kyyneleet vierivät pitkin poskia.
- Niin, siellä pienessä kamarissa, jossa oli kukalliset uutimet — etkö muista, me ostimme ne niillä ensimäisillä rahoilla, jotka sait miljonääriltä — siellä tulisin minä uudestaan terveeksi, niiden kukkaruukkujen takana, jotka ikkunaa koristavat. Minä hankin niitä kotiin — leukoijia sinun syntymäpäiväksesi ja ruusuja nimipäiväksi, ja hyasintteja toit sinä itse jouluaattona. Oi, kuinka suloisesti, kuinka hauskasti elimme me yhdessä! Mutta kaikki on nyt mennyttä, kadonnut, kuten rakkauskin menee menojaan!
Kiusallinen yskä ei sallinut hänen enää puhua ja pudisti koko hänen kuihtunutta ruumistansa. Hän, joka makasi siinä vuoteella oli vaan joukko luita, jotka pysyivät koossa hänen elämän toivostaan ja liikkuivat kuoleman pelosta. Kuuluisalle lääkärille sanoi yksi ainoa silmäys, että kaikki lääkärintaito oli tässä turha, että kuolema seisoi jo ulkona uhriaan odottamassa. Eikä se kauan odottaisi ulkona, pian hiipisi se yli kynnyksen. Pannen viimeisetkin voimansa sanoi hän:
- Elä mene pois luotani! — Etkö enää pidä minusta? — Ennen aikaan pidit sinä kumminkin minua kauniina!
- Minä olen aina pitänyt sinua kauniina, vastasi professori. Sitte pakoitti hän itsensä valhettelemaan ja lisäsi: — Ja sinä olet vielä kaunis. Tosin olet muuttunut hiukan. Mutta sinä olet kuitenkin aina minun Sirkkani!
Charlot kumartui sairaan yli. Hän kuunteli hänen hengitystään ja koetteli valtasuonta. — Mutta se, mitä hän tunsi, ei ollut suinkaan lohduttavaa laatua. Ninetten ei tarvitseisi enää kauan kärsiä, oli ainoa lohdutus.
- Tulenko vielä terveeksi? Saanko elää? kysyi levottomasti kuoleva, tarttuen molemmin käsin hänen käteensä. Oi, kevät tekee minulle hyvää, sen täytyy tulla. Eihän aina voi talveakaan kestää ja sitte — matkustamme me Italiaan! — Sinne, jossa on kukkia keskellä talvea, jossa ei siis ole talvea — sinä ja minä! Tiedätkö Devrient, jatkoi hän hetken kuluttua, ja Charlot epäili, oliko hän täydellä järjellä — minä ostan itselleni samallaisen hameen kuin minulla oli silloin, kun asuimme pienessä kamarissamme Parisissa. Muistatko vielä, minkänäköinen se oli — se himmeän keltainen, jossa oli pieniä heleitä ruusuja! Sinä pidit siitä niin paljon, kun sunnuntaisin menimme ulos maalle kävelemään.
Uusi yskänpuuskaus, pelottavampi kuin edellinen, yllätti hänet.
Kalpeille huulille ilmestyi veristä vaahtoa.
- Oi Jumala, ähkyi hän, antaen päänsä uudestaan vajota tyynylle, — minusta täällä on niin kylmä! — Minua paleltaa! — Italiassa on lämmin, vai mitä?
- On kyllä lämmin, rakkaani! Kohta ei sinun tarvitse enää palella!
- Ei enää palella? — Oi, sinun sylissäsi oli niin lämmin, niin suloinen olla! Oi, jos en koskaan olisi tullut tuntemaan sitä toista, en koskaan nähnyt häntä!
— Sitä kurjaa! Sinua yksin olen rakastanut Devrient, en koskaan ketään muuta! — Mutta, minä olin niin huono, niin huono — —
Haa, ilmaa! Minä tukehdun! — Devrient! — Missä sinä olet? Täällä on niin pimeä!
"Se on kuolema!" ajatteli lääkäri ja hän, joka oli nähnyt kaikki hävittävän kuoleman tuhansissa eri muodoissa, vapisi sitä hirmuista hetkeä, jolloin hänen nuoruuden ystävättärensä kuolisi. Ninetten pää oli vaipunut tyynylle. Hänen silmänsä sammuivat. Kalvo levisi niiden päälle. Auki olevaa suu haki ilmaa, mutta keuhkot olivat poissa! Silloin pulpahti verivirta hänen suustaan. — Viimeinen henkäys — ja kaikki oli ohi.
Professori nousi ylös. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Hän sulki ne lasimaiset silmät ja hyväili hänen otsaansa.
- Nuku rauhassa, Sirkka! — Paljon olet sinä rakastanut! Sentähden annetaan sinulle taivaassakin paljon anteeksi.