KAHDESKUUDETTA LUKU.
Sylva parka.
Oli juhlallinen ilta Wienin suuressa musiikkipuistossa ja huvittelupaikassa, Praternissa eräänä sunnuntai-iltana syksyllä. Kuten tavallista oli suuri puisto kansaa täynnä. Kalliimmissa ravintoloissa seuranaisia, upseereja, taiteilijoita, liikemiehiä. Olutmyymälöissä ja kapakoissa porvareita ja yksinkertaista kansaa. Ja pensasten ja puiden suojaan oli kerääntynyt kauppiasperheitä lapsineen, jotka huvittelivat ja söivät mukana tuoduista ruokakoreista.
Musiikki soi, sähkölamput ja värilliset lyhdyt loistivat, ilotulitusauringot ja raketit räiskyivät ja paukkuivat, posetiivit vinkuivat, ilveilijät ja voimistelijat näyttivät konstejansa, hurraahuutoja kaikui, lapset huusivat, koirat haukkuivat, poliisit vihelsivät, lauluja laulettiin ja kaiken tämän yli kuului sotilasmusiikin toitotus ja bassorumpujen jyrinä.
Se oli erittäin hauska, vilkas ja juhlallinen sunnuntai-ilta.
Eräällä syrjäisellä käytävällä kulki nuori mies. Hän oli noin kolmenkymmenen vanha, erittäin komeasti puettu, hienot, kalpeat kasvot ja mustat viikset. Hän kulki yhä etemmäs pitkin yksinäisiä käytäviä. Hitaasti, välinpitämättömästi kulki hän eteenpäin kuten unelmiinsa vaipuneena. Äkkiä siirtyi hänen huomionsa nuoreen naiseen, joka istui allapäin eräällä penkillä. Se oli nuori tyttö tuskin kahdenkymmenen vuoden vanha. Se mikä enin herätti Nicodemin huomiota, oli mitä suurin alakuloisuus ja epätoivo, joka ilmeni koko hänen olennossaan. Hän piti päätänsä käsien varassa, kuin olisi hän itkenyt. Uteliaana lähestyi Nicodem häntä. Samassa kun hän tuli naisen luo, nosti tämä päätänsä ja katsoi häneen surullisin, kyyneltynein silmin.
Nuori mies säpsähti. Hän pysähtyi äkkiä, kuin olisi mitä odottamattomin hämmästys hänet vallannut. Eikä se ollut ihmeellistäkään. Sillä penkillä istuvassa naisessa oli mies, joka ei ollut kukaan muu kuin kuningatar Dragan veli, Nicodem Lunjevica, äkkiä tuntenut — Sylvan Kuolleitten saarelta. Yhtä mittaa oli tämä ollut hänen ajatuksissaan sitte sen yön, jolloin hän tapasi tytön saarella ja löysi sisarensa torniin teljettynä. Draga oli lähettänyt hänet salaisille asioille Wieniin. Ja nyt, suuren kaupungin keskessä Praternin käytävällä löysi hän kauniin tytön Kuolemansaarelta.
- Sylva! huudahti hän hämmästyneenä.
Nuori tyttö katsoi ylös. Alussa ei hän tuntenut tuossa komeassa miehessä entistä tuttavaansa. Mutta, kuta enemmän hän katsoi häntä, sitä selvemmin heräsi muisto hänen sielussaan. Ja hän kuiskasi hämillään:
- Onko se Nicodem, metsästäjä saarelta?
- Niin, se minä olen, metsästäjä, vastasi Nicodem.
Nicodem alkoi kysellä Sylvalta, kuinka hän oli tänne joutunut. Mutta tyttö ei ollut halukas kertomaan, hän vastasi vaan lyhyesti ja yksikantaan kaikkiin hänen innokkaisiin kysymyksiinsä.
Sylva parka ei tahtonut puhua, kuinka Matias Sperber oli hänet ryöstänyt, vienyt pahamaineiseen paikkaan, josta hänen kuitenkin oli seuraavana päivänä onnistunut paeta.
Ainoa, minkä hän ilmoitti oli se, että hän muutamia päiviä oli oleskellut Wienissä ilman ainoatakaan tuttavaa, ilman ystäviä, ilman rahaa, aivan yksinään ja hyljättynä.
Nicodem lupasi hänelle pitää huolta kaikesta. Hän vei hänet pois puistosta, huusi ajurin rattaat ja pani hänet niihin istumaan.
Tahdottomana seurasi Sylva mukana. Hän oli vailla vastustuskykyä, väsynyt, nälkäinen ja epätoivoinen.
Nicodem vei hänet erään rouva Mülfingerin luo, jonka hän tunsi vanhastaan, jonka talosta hän hyyräsi muutamia huoneita.
Ja Sylva antoi sen tapahtua. Tuskin oli hänellä muuta vaalia. Muuten luotti hän Nicodemiin. Hän rakasti metsästäjäänsä.
* * * * *
Rouva Mülfingerin talossa asuivat Nicodem ja Sylva sitte muutamia päiviä. He sanoivat olevansa mies ja vaimo. Sylva ei huomannut mitään pahaa tässä suhteessa. Hän ei edes sitä tiennyt, että oli synti kuulua miehelle ilman kirkon siunausta. Hän luuli, että niin täytyi olla, kuin oli ja olihan hänen elämänsä niin suloista, niin täynnä päivänpaistetta. Kaikki arvelut, jotka hänessä kohta syntyivät, oli Nicodem suudellut pois ja lyönyt leikiksi.
Nicodem osasi erinomaisesti keskellä suurta Wieniä pitää, Sylvaa yhtä yksinään kuin olisi hän ollut saarellansa. Ainoa henkilö, jota Sylva nykyään tapasi oli rouva Mülfinger, talon emäntä. Ja tämä, joka tietysti tunsi koko suhteen ja tiesi myös, kuka Nicodem oli, varoi avaamasta petetyn tyttöraukan silmiä, sillä hän oli saanut, vaiteliaisuudestaan runsaan palkinnon.
Silloin tällöin menivät, Nicodem ja Sylva kävelylle, jolloin tavallisesti mentiin Praternille. Mutta ei näilläkään matkoilla tullut Sylva tuntemaan yhtään ihmistä. Eikä hän heitä kaivannutkaan. Päinvastoin olisi hän ollut tyytymätön, jos Nicodem olisi häirinnyt heidän herttaista yhdessä oloaan tuomalla hänen luokseen tuttaviaan. Ja kun Nicodem kerran puhui, että hänellä oli Wienissä ystäviä, joita hänen täytyi tavata, pyysi Sylva häntä hartaasti, että hän jättäisi sen tekemättä ja pysyisi hänen luonaan.
Saarestansa puhui Sylva vaan yhtenään. Hän huomasi, että hänen onnensa tulisi täydelliseksi vasta sitte, kun isä oli antanut heille siunauksensa tai kun he molemmat olivat tulleet miehenä ja vaimona asumaan saarelle Tonavan keskellä.
Siten kului neljä viikkoa. Tähän asti oli Nicodem ollut joka ilta kotona. Mutta neljän viikon kuluttua, kun Nicodem oli läpikäynyt kaikki onnellisuuden asteet, alkoi hän uudestaan ikävöidä suureen seuraan, iloiseen ja rajuun elämään. Sylvan lempeä kauneus ei voinut enää häntä kahlehtia. Sitäpaitse oli hän saanut kirjeitä, joissa hänen sisarensa Draga vaati häntä palaamaan Serbiaan. Hovi oli taas muuttanut Tapschideristä Belgradiin ja siellä oli hänen läsnäolonsa välttämätön. Ja sitte kirjoitti Draga, että kuningas oli useita kertoja kysynyt häntä ja näyttänyt olevan hyvin tyytymätön, että hän oli niin kauan viipynyt ulkomailla.
"Minä tiedän" jatkoi Draga, "että joku rakkauden seikkailu pidättää sinua Wienissä, ja sen suon sinulle hyvin mielelläni. Mutta minä tarvitsen sinua täällä. Elä siis enää viivyttele, vaan tule viimeistään kahdeksan päivän kuluttua. Elä menetä kuninkaan suosiota, sillä silloin eivät voi koskaan toteutua ne suuret asiat, joita minulla on sinun kanssasi ja jotka ovat vielä tulevaisuuden helmassa!"
Tämän kirjeen sai Nicodem poste restante. Hän lähetti rouva Mülfingerin sitä noutamaan. Luettuaan ei hän polttanut sitä, kuten hänen olisi pitänyt tehdä, vaan säilytti sen. Hänen mielestään oli kirjeellä erityinen arvo, sillä siinä oli lupaus hänen kuninkaalliselta sisareltaan. Hän pani sen kirjoituspöytänsä laatikkoon, jonka avain oli hänen huostassaan.
Kahdeksan päivän kuluttua olisi hän siis taas Belgradissa. Hän ei uskaltanut vastustaa Dragan käskyjä, sillä olivathan ne samalla kuninkaan. Sen tiesi hän. Hänen läsnäolonsa Belgradissa oli välttämätön myöskin hänen sotilasvirkansa vuoksi. Hänelle oli tosin annettu kolmen kuukauden virkavapaus. Eihän kuninkaan langolta voinut sellaista kieltää. Mutta hänen lankonsa kuningas ei varmaankaan siihen suostuisi, jos hän kuulisi sen. Entäs hovijuhlat, jotka nyt alkoivat Belgradissa, tanssiaiset — kuinkas ne voisivat onnistua ilman Nicodem Lunjevicaa, joka aina sellaisissa tilaisuuksissa oli päähenkilönä!
Muuten alkoi Nicodem lopulta ikävystyä pikku Sylvansa seuraan, kuten hän nimitti Sylvaa kahden kesken. Ainainen päivänpaiste on arvotonta, ainainen kuutamo alkaa ajan pitkään kyllästyttää, sanoi hän itsekseen, jos eivät aurinko ja kuu vaihtele keskenään, käy se lopulta sietämättömäksi. Ja onnettomuuden lisäksi tapasi hän eräänä päivänä ystävänsä, kreivi Belaryn.
- Yhäkö vaan pikku serbiattaren kahleissa? kysyi häneltä Belary. — Tuhat tulimmaista, Nicodem, ethän ole koskaan ennen pysynyt niin kauan yhdessä kiinni.
- Mutta hänpä onkin kerrassaan hurmaava! vastasi Nicodem. — Te kadehtisitte minua, jos tietäisitte, kuinka herttainen hän on.
- Aivan oikein, vastasi Belary — mutta kyllä kai sinä joskus näyttäydyt jokkeyklubin pelipöydän ääressä.
Peliä Nicodem varsinkin kaipasi, tuota rajua kiihotusta, joka panee veren rajusti juoksemaan suonissa ja tekee ruumiin vuoron kuumaksi, vuoron kylmäksi. Tämä ainoa sana riitti vetämään Nicodemin, joka oli intohimoinen pelaaja, tuon paholaisen valtaan, joka ennen taikka myöhemmin hävittää jokaisen, joka kerran on joutunut sen kynsiin.
- Me olemme jo kauan sinua odottaneet, jatkoi Belary. — Siellä on tätä nykyä pari nuorukaista, joilla on taskut täynnä rahaa, puolalaisia kreivejä, jotka sietävät vähäisen suonenlyönnin. Mitä, jos tulisit tänä iltana pelaamaan baccaratia?
Nicodem mietti hetkisen, mutta sitte lupasi hän tulla. Ja sinä iltana tunsi, Sylva ensimäisen pettymyksensä. Hän oli iloinnut ajatellessaan, että saisi viettää illan yhdessä Nicodemin kanssa.
Hän oli itse järjestänyt illallisen ja valmistanut rouva Mülfingerin keittiössä serbialaisen kansallisruuan, josta hän tiesi Nicodemin pitävän. Pöydälle oli hän asettanut kukkavihon, jonka oli itse noutanut kukkakaupasta.
- Rakas lapseni, sanoi Nicodem hänelle, — minusta on ikävää, mutta me emme ole yhdessä tänä iltana.
- Kuinka, rakkaani, lähdetkö ulos ilman minua?
- Tietysti ilman sinua, sinä pikku, tyhmä Sylva! Olenhan sanonut sinulle, että minulla on Wienissä ystäviä. Minä en voi enää laiminlyödä heitä, ei sitä en todellakaan voi. Sitä eivät he koskaan antaisi anteeksi. Minun täytyy edes kerran käydä heitä katsomassa.
Sylva ei sanonut sanaakaan. Ei hän ollut vihainen Nicodemille, mutta hän oli pahoillaan, kun ilta oli niin kaunis ja hänen piti olla yksin. Hän suuteli Nicodemia sydämellisesti sanoessaan hänelle hyvästi ja istui sitte yksinään pöydässä ja monta kyyneltä valui hänen silmistään kun hän siinä söi serbialaista kansallisruokaa. Hän ei sulkenut silmiään koko yönä. Hän kuuli kellon lyövän tunnin toisensa jälkeen ja joka minuutti luuli hän Nicodemin tulevan. Tämä olisi varmaan iloinen nähdessään hänen vielä valvovan!
Mutta tunti kului toisensa jälkeen. Yö oli ohi, harmaana ja ikävänä valkeni aamu ja valo heitti vaaleat säteensä ikkunauutimien läpi, mutta Nicodem ei ollut vielä tullut kotiin.
- Hänellä lienee hyvin hauska ystäviensä luona, ajatteli Sylva — ja minä kun luulin olevani yhtä välttämätön hänelle, kuin hän minulle. Mutta ei minulla ole syytä olla vihainen hänelle. Hänhän on mies ja mies ei ehkä voi rakastaa samalla tavoin kuin nainen. Vihdoin noin 6:den tienoossa aamulla kuuli Sylva Nicodemin askeleet etumaisesta huoneesta ja kohta sen jälkeen astui hän sisään. Kun Sylva sanoi hänelle hyvää huomenta, tuli hän melkein vihaiseksi.
- Miksi sinä et nuku? huusi hän. — Minä luulen, että on viisaampaa nukkua kuin valvoa koko yö. Vai aiotko ruveta minua soimaamaan? No niin, niinhän naiset aina käyttäytyvät — heti tulee melu, jos joskus myöhästyy hiukan. Mutta minä sanon sinulle, etten ole ollenkaan tottunut kotiripityksiin! Ja sinä saat olla varma siitä, etten kärsisi sellaisia! Muuten olen hirmuisen väsynyt. Nukkukaamme siis! Hän pisti kädet housun taskuihin ja veteli sieltä suuria setelitukkuja ja kultarahoja, jotka hän huolettomasti heitti pöydälle. Tämän tehtyään riisui hän pois vaatteensa, heittäytyi sänkyyn ja nukkui, koskemattakaan Sylvan huulia, sanomatta hänelle ystävällistä sanaakaan. Tällainen käytös loukkasi Sylvaa. Mutta hän pidätti kaikki katkeruuden tunteet. Hiljaa nousi hän vuoteeltaan ja meni Nicodemin luo, kumartui hänen puoleensa ja kuunteli hänen säännöllistä hengitystänsä sekä painoi hiljaa ja varovasti huulensa Nicodemin otsalle, silmille ja suulle ja vasta sitte kun hän siten oli suudellut häntä yhtä puhtaasti kuin hänen muutoin oli tapana rukoilla, meni hän takasin vuoteelleen ja nukkui heti.
Seuraava aamu ei tuottanut Sylvalle minkäänlaista lohdutusta, päinvastoin uutta kärsimystä.
Heti aamiaispöydässä ilmoitti hänelle Nicodem, että hänellä oli ollut hirmuisen hauskaa ystäviensä luona ja että hänen oli täytynyt luvata heille tulla illalla takasin. Eikä se valhetta ollutkaan. Hänellä oli todellakin ollut hauskaa Jockeyklubissa. Hän oli kaikkien pelitaidon sääntöjen mukaan kerrassaan tyhjentänyt puolalaisten kreivien taskut, hänellä oli ollut onni baccaratissa ja voittanut suuren rahasumman. Tietysti oli hänen täytynyt luvata korvausta ja se piti annettaman seuraavana yönä.
Samalla tavoin kävi päivä toisensa perästä. Joka ilta meni hän ulos ja palasi vasta päivän koittaessa seuraavana aamuna. Ja Sylva sai olla yksin kotona koko yön. Tämän olisi hän vielä voinut kestää. Mutta Nicodem nukkui nyt melkein koko päivän, ja kun hän vihdoin nousi ylös, valitti hän tavallisesti päänsärkyä ja oli hyvin välinpitämätön Sylvan suhteen, eikä tämä voinut enää tehdä mitään hänen mielikseen. Tällaisissa oloissa sai tyttöparka kärsiä kauheasti. Monta kertaa oli hän vähällä pyytää Nicodemia kääntämään taas rakkautensa hänen puoleensa ja olemaan häntä kohtaan samallainen kuin ennenkin. Mutta hänessä oli paljon ylpeyttä, jonka hän oli perinyt isältään. Hän ei voinut saada tätä rukousta huuliltaan. Jos ei hän rakasta minua itseni vuoksi, sanoi hän itsekseen, — niin eivät minun rukoukseni voi saada häntä siihen. Minä en kerjää rakkautta. Mutta hyvin onnettomaksi teki hänet se välinpitämättömyys, jota Nicodem alkoi osoittaa häntä kohtaan. Sylvan suuteloihin vastasi hän vaan hyvin kylmästi ja lyhyesti. Hän ei ymmärtänyt Sylvan sydämen lämmintä kaipausta, sitä kaipausta, jonka hän vasta oli herättänyt eloon.
Hänellä näytti nyt olevan muita huvituksia, joita Sylva ei voinut käsittää. Ensi päivinä oli hän aina tullut kotiin taskut täynnä rahoja ja silloin voi hänen kanssaan jotenkuten tulla toimeen seuraavana päivänä. Silloin hän toki nauroi ja laski leikkiäkin. Mutta eräänä päivänä tuli hän kotiin kalpeana ja hajamielisenä. Hän ei enää tyhjentänyt taskujansa, sillä niissä ei ollut mitään, ja seuraavana päivänä alkoi hän valittaa ja arvostella muutamia menoja, joita Sylva oli tehnyt ja joiden hän väitti olleen aivan tarpeettomia.
- Rakas lapseni, sanoi hän Sylvalle — sinun täytyy oppia säästämään. Et
suinkaan sinä luule, että minulla on kaivo, josta voi rahoja ammentaa?
Minä näen, että sinä olet taas ostanut koko joukon tarpeetonta tavaraa.
Sellaiset maksavat enemmän rahaa, kuin mitä minulla on sinulle antaa.
- Anna anteeksi, sanoi Sylva arastellen, — mutta muistat kai sinä, että minä, kun sinä vapautit minut tuosta talosta, en ottanut mukaani muuta kuin ne vaatteet, jotka silloin olivat päälläni. Sinä vakuutit minulle silloin, että mieluimmin tahdoit minut sellaisenaan kuin olin, köyhänä miellyttäisin sinua enimmän. Mutta enhän voinut aina olla sellaisessa puvussa. Ainakin täytyi minun hankkia itselleni kaikista välttämättömintä ja siksi pyysin rouva Mülfingerin ostamaan minulle yhtä ja toista.
- No niin, hyvä on. En minä tahdo juuri sitäkään väittää, että sinä olisit tuhlaavainen. — Muita minulla on ollut huono onni, näetkö. Minä olen niin — minä olen antautunut afääreihin, jotka eivät ole onnistuneet ja kuten sanottu, täytyy meidän lähimmässä tulevaisuudessa olla säästäväisiä.
Siten kuluivat seuraavat päivät. Sylva itki paljon, ollessaan yksin. Mutta rakastetulleen ei hän näyttänyt kyyneleitään. Päinvastoin koetti hän hänen läheisyydessään olla yhtä iloinen ja tyyni kuin tavallisesti. Ja hän koetti tehdä toivottomat, ikävät illat niin hauskoiksi kuin mahdollista. Rouva Mülfingerillä oli kirjoja ja sanomalehtiä ja niitä sai Sylva lainata. Suurella innolla oli hän opetellut Saksan kieltä Wieniin tultuaan ja koetti nyt saksaa lukemalla täydentää tietojansa. Siitä syystä luki hän mielellään saksalaisia kirjoja.
Eräänä iltana Nicodemin mentyä ulos istui hän selaillen erästä lehteä, jonka hän oli saanut lainaksi rouva Mülfingeriltä. Sieltä löysi hän "Oikeusasioiden" joukosta kertomuksen, joka antoi hänelle paljon miettimisen aihetta. Siinä puhuttiin eräästä hyvin nuoresta vaimosta, joka oli tappanut miehensä.
Tämä tuntui Sylvasta niin äärettömältä rikokselta, että hän oli vähällä heittää sanomalehden luotaan, ett'ei hänen tarvitsisi lähemmin tutustua tuohon hirmuiseen asiaan. Mutta vihdoin voitti uteliaisuus hänen vastenmielisyytensä, ja hän luki edelleen.
Kysymyksessä oleva onneton nuori vaimo parka ansaitsee oikeastaan mitä suurinta sääliä. Ja jury oli tuominnutkin hänet hyvin lieventäväin asianhaarain tähden varsin lievään rangaistukseen. Sillä hänen miehensä oli ollut poissa hänen luotaan valehdellen olevansa tärkeillä matkoilla. Mutta sillä aikaa oli hän elänyt yhdessä muiden naisten kanssa ja kun hänen vaimonsa sai kuulla tämän, oli hän ottanut revolverin ja ampunut uskottoman kuoliaaksi.
- Oi Jumalani, sanoi Sylva itsekseen ja antoi sanomalehden pudota polvilleen, löytyykö todellakin maailmassa sellaista uskottomuutta? Voiko kukaan pettää rakkaimman olennon maailmassa, sen, jolle on vannonut uskollisuutta? Ja kuinka olikaan se nuori vaimo lausunut puheessaan jurylle?
"Minä tahdoin näyttää esimerkin. Minä tahdoin kerran näyttää miehille, ett'eivät he rankaisematta saa loukata meidän naisellista kunniaamme eikä tallata sitä jalkojensa alle. Siksi tapoin minä hänet."
Löytyy siis paljon miehiä, jotka tekevät samoin? Oi Jumala, mitä jos
Nicodem —
Hän ei uskaltanut ajatella loppuun, hän koetti karkoittaa sen pois mielestään. Mutta sitä ei voinut enää karkoittaa. Ja kun mustasukkaisuus kerran oli päässyt Sylvan sieluun, joutui se mitä tulisimman tuskan ja epäilyksen valtaan. Lakkaamatta täytyi hänen ajatella siinä yksin istuessaan, voisiko Nicodem tehdä saman halpamaisen työn, kuin se mies, josta hän oli lukenut sanomalehdessä. Ja jos niin olisi — mitä hän silloin tekisi? Tekisikö hän ehkä samalla tavalla, kuin se nuori vaimo, joka oli tarttunut revolveriin kostaakseen loukattua kunniaansa, joka oli tehnyt hirvittävän verityön rangaistakseen sitä miestä, joka niin rikollisella tavalla oli leikkinyt hänen elämänsä onnen kanssa.
- Minä en tiedä, kuinka silloin tekisin, sanoi Sylva itsekseen, — mutta yhden seikan tiedän aivan varmaan, sen että minun elämäni onni olisi lopussa, lopussa minun luottamukseni ihmisiin. Oi ei, ei, Nicodem ei voisi koskaan tehdä sillä tavoin, hänhän on sanonut rakastavansa minua — ja eikö hän ole vapauttanut minua tuosta hirmuisesta talosta ja sillä antanut minulle parhaan todistuksen, että minä olen kallisarvoinen hänen sydämelleen?
Siten koetti Sylva itse poistaa mustasukkaisuuden sydämestään, mutta se ei hänelle onnistunut.
Oi, kun moni nainen saa viettää koko yön yksinään, niin silloin joka tunti, joka minuutti, joka sekunti tuo pettyneelle raukalle uusia hirmuisia kuvia. Sylva pani maata, mutta ei voinut silmiään sulkea. Tuhansia ajatuksia risteili hänen rinnassaan ja jokainen ajatus astui kuin kummitus hänen sielunsa silmäin eteen.
Puolipäivän tienoossa tuli Nicodem vihdoin kotiin. Sylva pelästyi nähdessään hänen kasvonsa. Hän oli kalmankalpea, vaalea, kihara tukkansa riippui suortuina otsalla. Hän näytti siltä, ett'ei ollut sulkenut silmiään koko yönä. Kulmakarvat olivat synkästi rypistetyt, katseessa oli jotakin arkailevaa, hänen kasvonsa ilmaisivat ääretöntä ärtymystä. Kun Sylva riensi häntä suutelemaan, työnsi hän hänet pois melkein raa'asti.
- Heitä pois tuommoiset — minä olen väsynyt, minä tahdon nukkua!
- Etkö tahdo syödä ensin aamiaista — minä olen valmistanut —
- Ei kiitos, ei ole ruokahalua. Minä tahdon nukkua, siinä kaikki! Mutta kuule, herätä minut kaikella muotoa täsmälleen kello 6 iltapäivällä, sitten minun täytyy — mennä pois.
- Pois — minne?
- Mitäs sinulla on sen kanssa tekemistä? Tarvitseeko minun tehdä tiliä sinulle siitä, minne minä menen? Muuten saat mielelläsi tietää sen. Eräällä ystävälläni on tänään suuri juhla, jossa minun täytyy olla mukana, se on syntymäpäiväjuhla ja hänelle ei voi lähettää kieltoa.
Sylva ei vastannut mitään, mutta hänen päätöksensä oli tehty. Hän tahtoi saada varmuutta, varmuutta vaikka mistä hinnasta. Ja sill'aikaa kun Nicodem pani maata viereiseen huoneeseen, teki hän päätöksensä valmiiksi. Hätä tekee ihmisen kekseliääksi. Sylva, jolla ei ollut aavistustakaan teeskentelystä ja valepuvusta, päätti aivan yksinkertaisesti illalla seurata Nicodemia. Hänen täytyi ottaa selville, minne tämä meni. Hän tahtoi tulla tuntemaan tämän ystävän talon, hän tahtoi ainakin saada varmuutta, oliko Nicodem jonkun naisen luona ollessaan poissa kotoa. Hänellä ei tosin ollut valepukua, mutta siitä huolimatta toivoi hän huomaamatta voivansa seurata Nicodemia. Kohtalo olikin hänelle siinä suhteessa suosiollinen, sillä rouva Mülfingerin piti sinä iltana mennä teaatteriin joten hän ei voinut pitää silmällä Sylvaa, kun tämä lähti ulos. Muutoin olisi rouva Mülfinger varmaan estänyt häntä siitä.
Hän herätti Nicodemin määrätyllä ajalla kello 6 ja antoi hänelle syötävää. Sitte peseytyi ja pukeutui Nicodem ja sanoi Sylvalle hellät jäähyväiset. Lieneekö hän lukenut Sylvan silmistä epäilystä, ett'ei heidän suhteensa ollut enää sama kuin ennen — lyhyesti, hän tahtoi tyynnyttää Sylvaa, painoi hänet hellästi rintaansa vasten ja sanoi:
- Pian tulee taas kaikki hyväksi, kallis Sylvani, nyt en minä enää pahoita sinun mieltäsi, tänään vaan menen minä pois ja tämä on viimeinen kerta. — Elä ole levoton, jos en tule kotiin ennenkuin aamupuoleen. Hän meni ja puoli minuuttia myöhemmin jätti Sylvakin kodin sekä riensi niin pian kuin jalat jaksoivat, alas portaita ja meni ulos kadulle. Hän joutui juuri parhaaseen aikaan nähdäkseen, mitä tietä Nicodem oli mennyt. Sylva riensi hänen jälkeensä. Ilta oli otollinen yritykselle; oli pimeä, ainoastaan tähdet, kuu ja kaasulyhtyjen valo saattoivat ilmaista häntä, mutta hän oli vetänyt tiheän hunnun kasvoillensa, oli ottanut takin, jota Nicodem ei vielä ollut nähnyt. Eikähän Nicodem ollutkaan viime aikoina juuri paljon välittänyt hänestä ja hänen asioistaan. Maa oli kuurassa. Selvästi kuuli Sylva edessään kiiruhtavan Nicodemin askeleet. Nyt kääntyi hän eräässä kadunkulmassa. Sylva pysähtyi ja tarkasti häntä. Siinä oli ajuriasema, kuudet ajurin rattaat olivat siinä valmiina. Ajurit seisoivat yhdessä ryhmässä ja puhelivat keskenään kovalla äänellä.
- Tahtooko armollinen herra ajaa? huusivat kaikki ajurit kuin yhdestä suusta nähdessään Nicodemin. Kuten edeltäpäin tehdystä suostumuksesta riensivät kaikki paikoilleen.
- Minä ajan teidän kanssanne, sanoi hän, osoittaen lähimpänä seisovaa.
- Jockeyklubiin?
- Niin, Jockeyklubiin! kuuli Sylva Nicodemin vastaavan. Sitte näki hän, kuinka Nicodem nousi rattaille ja heittäytyi huolimattomasti taaksepäin. Ajuri veti kiireesti peiton hevoselta, tarttui ohjaksiin ja ajoi tiehensä.
Sylva seisoi kuin kivettyneenä paikoillaan.
- Jockeyklubiin? toisti hän kuiskaten. — Onko se hänen ystävänsä nimi? — Jockeyklubb, mitä se merkitsee — mikä on klubi? Sanan Jockey oli hän kyllä kuullut ennen. Hänen isänä oli kertonut hänelle, kuinka suuremmissa kaupungeissa pidettiin kilpa-ajoja ja että jockeyt istuivat hevosten selässä ja syöksivät esiin rajulla vauhdilla. Mutta klubb-sanan yhteyteen ei hän ollut koskaan kuullut kenenkään panevan sanaa "jockey". Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hänen päätöksensä tehty. Hän läksi nurkalta, meni erään ajurin luo ja sanoi hänelle:
- Viekää minut Jockeyklubiin — mutta niin pian kuin mahdollista.
- Tehkää hyvin, armollinen rouva, ja nouskaa vaan vaunuihin! sanoi ajuri. — Te tahdotte siis mennä Jockeyklubiin — vai niin — sinne ajoi äsken eräs herra.
Sylva ei vastannut, nousi vaan vaunuihin. Mutta ajuri heitti sivulta epäilevän katseen häneen, raapi korvallistaan ja sanoi hänelle:
- Se maksaa kolme guldenia, armollinen rouva!
- Tässä on! vastasi Sylva, ottaen kukkarostaan vaaditun summan. —
Ajakaa vaan, kuuletteko, elkää vitkastelko!
Kun ajuri kiipesi ylös istumaan mutisi hän itsekseen:
- Sen täytyy olla sokea, joka ei huomaisi, kuinka tämä asia oikein on. Hän tahtoo tietysti kurkistaa vähän sen hienon herran kortteihin, joka ajoi äsken tästä. Ahaa, pieni näytelmä rakkaudesta ja mustasukkaisuudesta näytellään nyt Jockeyklubissa! Ehkä siitä saadaan lukea huomispäivän lehdissä. No, minulle se on se ja sama. Silloinhan tulee minunkin nimeni sanomalehteen, ehkäpä valokuvanikin.
Minuuttia myöhemmin vierivät rattaat, joihin Sylva oli noussut, nopeasti pitkin kivitettyä katua. Ennenkuin Sylva oli vielä ehtinyt tehdä varmaa päätöstä, kuinka hän käyttäytyisi, pysähtyivät vaunut hiljaa erään komean talon edustalle Albrechtplatsilla.
Koko talo oli valaistu. Silkkiuutimien välistä tunkeutuivat monen sadan sähkölampun säteet alas lumiselle kadulle. Vähä väliä näki Sylva, joka oli mennyt vastaiselle puolelle katua, olennoita menevän ikkunoiden ohi.
Tämä oli siis Jockeyklubi, tämä talo — tämä hieno talo, ja täällä seurusteli Nicodem, vaikka oli vakuuttanut hänelle olevansa vaan yksinkertainen metsästäjä ja aina oli varoittanut häntä olemaan säästäväinen. Hän seisoi siinä ainakin neljännestunnin ajan eikä voinut päättää, mitä tekisi. Mutta sitte rohkaisi hän äkkiä mielensä, meni päättäväisesti porttia kohti ja soitti.