YHDESKUUDETTA LUKU.
Hyppäys ikkunasta.
Genia oli viettänyt kopissaan ikävän yön. Oma kohtalonsa ei häntä niin suuressa määrässä surettanut. Ei, hän ajatteli Ratscho Knetzewitschiä! Hän oli näet vakuutettu siitä, että kaikki hänen aavistuksensa, jotka koskivat Knetzewitschiä, olivat toteutumaisillaan. Hän oli kuullut, että pyöveli apulaisineen oli vienyt hänet pois kopista eikä Ratscho ollut sitte tullut takasin. Genia aavisti, että aatelismies oli nyt kuollut.
Nauraen oli onneton poistunut kopista, yhä vaan luottaen siihen sopimukseen, joka oli tehty kuninkaan ja kuningattaren kanssa. Hän ei ollut tahtonut kuulla Genian varoituksia, hän oli joutunut turmioon tämän lapsellisen luottamuksensa tähden.
Genia pysyttelihe valveella koko yön toivoen saavansa kuulla Ratschon askelia eli hänen ääntänsä. Mutta viereisessä kopissa oli kaikki hiljaa. Vihdoin oli Genia vaipunut kuumeentapaiseen uneen. Hän heräsi siihen, että hänen koppinsa ovi avattiin. Hän hengitti helpotuksesta nähdessään, että se oli vaan vanginvartija, joka astui sisään. Tällä oli lyhty kädessä ja näytti hän vakavammalta kuin tavallisesti.
- Tulkaa minun kanssani, neiti! sanoi vanha mies, Minun toimekseni on annettu viedä teidät ensimäiseen kuulusteluun.
- Nytkö — mutta eikös nyt ole keskiyö? kysyi Genia hämmästyneenä.
- Kello on puoli yhdeksän illalla, vastasi mies, mutta siitä ei välitetä, kun tahdotaan saada vangilta jotain tietää.
Genia pani itsensä kuntoon. Hän seurasi ukkoa, joka vei hänet ylös portaita ja sitte kulki hänen kanssaan pitkin pitkää käytävää.
- Onkohan se Belgradin tuomari, joka panee toimeen kuulustelun? arveli Genia, joka oli hyvin tyytyväinen, että nyt vihdoinkin sai puhua. Hän päätti myös sanoa kaikki, mitä tiesi; vaikkakin Ratscho Knetzewitsch nyt ehkä oli jo kuollut, niin tahtoi hän ainakin pestä hänen muistonsa niin puhtaaksi kuin mahdollista. Hän sanoisi heille, että Ratscho oli lahjottu tekemään tämä häpeällinen rikos, joka hänen nyt täytyi elämillään maksaa.
- Tuomari Belgradista, vastasi vanha mies — niin — Belgradista hän on hm —
Vanha mies vaikeni äkkiä ja katsoi Geniaan sivulta osanottavaisen ja epäilevän näköisenä. Sitte osoitti hän kapeaa himmeästi valaistua porrasta, joka nähtävästi johti talon ylempään kerrokseen.
- Tuonne ylös pitää meidän mennä, sanoi hän ja kun Genia mielellään seurasi häntä, ojenti hän vielä kerran kätensä ja osoitti ovea joka nyt tuli näkyviin portaiden alapäässä.
- Menkää tuosta sisälle! sanoi hän vangille.
- Viettekö te sitte minut takasin koppiin, odotatteko minua täällä?
- Minäkö — en, en minä odota. Siitä ei ole minulle mitään sanottu. —
Päinvastoin, minä —
Uudestaan keskeytti hän puheensa ja kun Genia kysyvästi katsoi häneen suurilla silmillään, tarttui hän hänen käteensä ja kuiskasi hänelle:
- Pysykää vaan urhoollisena! — Minä ajattelen, että niillä on mielessä jotain pahaa teitä vastaan. Enempää en uskalla sanoa. Minä olen vanha mies ja tiedän, että hienojen herrasväkien palveluksessa saa nähdä ja kuulla yhtä ja toista, jota ei hyväksy, mutta kuitenkin täytyy vaieta.
Näin sanoen avasi vanha sotamies oven ja työnsi Genian kynnyksen yli. Nuori tyttö teki liikkeen, kuin olisi hän tahtonut seurata ukkoa, kun tämä vetäytyi taapäin, kuin olisi hän pelännyt jäädä siihen huoneeseen, jossa nyt oli. Mutta silloin kuuli hän, kuinka avain ulkopuolelta väännettiin lukkoon ja hän huomasi heti, että vanha mies oli saanut käskyn siten estää pakoa hänen puoleltaan.
Genia jäi ovelle seisomaan. Hän painoi päänsä alas ja koetti taistella mielenliikutustaan vastaan. Hän koetti voittaa äkkiä heränneen epäilyksen ja pelvon, että tämän kuulustelun laita ei tainnut olla aivan oikein.
Hän katsoi ylös ja huomasi olevansa komeasti sisustetussa huoneessa. Kirjoituspöydän ääressä huomasi hän nyt vasta hoikan miehen, jonka kasvot olivat kumartuneet kirjaan päin. Se oli epäilemättä tuomari.
- Tulkaa lähemmä! käski tämä.
Geniasta tuntui, kuin ei puhujan ääni olisi hänelle aivan outo.
Mutta hän kai erehtyi. Missäpä olisi hän voinut ennen kuulla tätä
tuomaria, joka ehkä erityisesti tätä tarkoitusta varten oli matkustanut
Belgradista.
Hitaasti astui Genia kirjoituspöydän luo. Mutta samassa kun hän astui sinne, pääsi häneltä huuto ja hän horjahti taapäin. Hänen kasvonsa saivat kauhun ilmeen. Väristys puistatti hänen ruumistansa.
Hän, joka sanoi itseään tuomariksi, jonka piti pitää kuulustelua hänen kanssaan suljettujen ovien takana, oli niin pian kuin Genia tuli hänen näkyviinsä, noussut tuoliltaan, ja samassa tunsi Genia hänet. — Se oli Nicodem Lunjevica.
Kauhu, joka hänet valtasi, oli niin suuri, että hän menetti hetkeksi puhelahjansa ja jäi kuin halvattu seisomaan paikoilleen, voimatta liikahtaa. Mutta mitäs se olisi hyödyttänyt, vaikka hän olisi voinutkin panna jalkansa liikkeelle. Ovihan oli lukittu ulkopuolelta. Tuo kurja oli kyllä pitänyt huolta siitä, ett'ei hän pääsisi hänen käsistään.
Nicodem katsoi vaieten häneen minuutin ajan, mielihyvällä sivellen vaaleita viiksiään.
- Minä näen, että te olette hämillänne, kaunis Genia! sanoi hän sitte äänellä, jonka ystävällinen sointu ei voinut poistaa Genian pelkoa nykyisen asemansa suhteen.
Mutta siihen ei teillä todellakaan ole syytä, sillä minä katson teidän parastanne. Kuulkaa nyt, mitä minulla on teille sanottavaa!
- Minä en tahdo kuulla mitään, huusi Genia. — Minulle sanottiin, että minut viedään tuomarin eteen ja sellaista en ollenkaan pelkää.
- Mutta minua te pelkäätte? kysyi Lunjevica nauraen. — Eikö niin, minua te pelkäätte?
- Niin, minä pelkään teitä! vastasi Genia. — Minä pelkään teitä enemmän kuin ketään muuta ihmistä tähän asti.
- Mutta enhän minä ole ollenkaan niin hirmuinen! vakuutti Nicodem
Lunjevica innokkaasti ja meni vielä askeleen lähemmä Geniaa. —
Päinvastoin minä kohta näytän teille, että olen teidän ystävänne.
Teidät on sekotettu ilkeään juttuun, Genia von Sandorf. Se Ratscho Knetzewitsch, joka muutoin nyt on hirtetty, on vähää ennen kuolemaansa tunnustanut, että se olitte te, joka hänessä synnytitte ajatuksen murhata kuningas Milan. Ei, ei, elkäähän nyt noin kiivastuko!
Tiedänhän minä, että hän valehteli. Mutta löytyy muita, jotka uskovat asian ja jotka ovat päättäneet, että tämän rikoksen alkuunpanijan täytyy tuntea koko lain kovuus.
- Sitte saatte tappaa minut! huudahti Genia. — Viekää minut hirsipuuhun, mestauslavalle! Mutta päästäkää minut tästä niin pian kuin mahdollista.
- Tappaa teidät? lausui Nicodem äänellä, joka oli täynnä intohimoa. — Oi, sehän olisi mitä suurin rikos luontoa vastaan! Olisiko luonto tuhlannut kaiken voimansa ja muodostanut sellaisen enkelin ainoastaan sitä varten, että ihmiset armottomasti ennen aikojaan hävittäisivät tämän ihanan luoman? Ei, kaunis Genia, sinun täytyy elää, ja minä — minä pelastan sinut! —
- Pelastatte minut? Ei, te ette varmaankaan tahdo pelastaa minua, te tahdotte vaan hävittää minut.
- Se on totta, jatkoi Nicodem, — että ainoastaan kuoleman voi saada ilmaiseksi, ja jos minä nyt teen jotakin sinun hyväksesi, kaunis Genia, niin täytyy sinun antaa joku korvaus siitä. Sinun täytyy osoittaa kiitollisuutta. Se on nyt sillä tavoin, että minä olen ihastunut sinuun ja minä haluan sinun suuteloitasi. Tule tänne aarteeni, täällä olemme rauhassa. Minä olen pitänyt huolta siitä, ettei meitä kukaan häiritse tässä syrjäisessä huoneessa. — Minä tahdon —
Näin sanoen oli hän tullut yhä lähemmäs häntä. Hän löi kätensä Genian ympärille. Mutta kun hän aikoi painaa Geniata rintaansa vasten, riuhtasi tämä itsensä irti ja huusi kimakalla äänellä:
- Antakaa minun olla rauhassa! Te olette konna, huono ihminen! Ettehän te olekaan mikään aatelismies! Muuten ette noin halpamaisella tavalla käyttäisi hyväksenne tyttöraukan hädänalaista asemaa. Päästäkää minut, muutoin huudan minä apua ja olkaa varma siitä, että tämän katon alla löytyy ainakin yksi kunnon ihminen, joka tahtoo suojella hätään joutunutta tyttöä.
Genia juoksi ovelle, mutta Nicodem seurasi häntä.
- Turhaan koetat sinä päästä käsistäni. Minä olen ryhtynyt niin oivallisiin varovaisuuskeinoihin, ettet sinä tällä kertaa pääse pakoon. Peijakkaan tyttö! Elä nyt konstaile niin kauheasti! Mitä se tekee, jos sinä tänään suot minulle hauskan hetken? Siten ostat sinä elämäsi ja vapautesi, sillä Nicodem Lunjevica ei ole mies, joka tahtoo suosiota ilmaiseksi.
- Hiljaa kurja! Minä olen kreivin tytär, minä olen Genia von Sandorf!
- Pyh, ovathan kauniit kreivinkin tyttäret luodut rakastamaan! jatkoi
Nicodem. — Muuten vannon minä sinulle mitä ankarinta vaitioloa.
Minä olen tottunut maailman tapoihin ja tiedän kyllä, mikä on
velvollisuuteni. —
Hän tarttui Genian käsiin. Mutta tämä riuhtasi itsensä taapäin. Minuutin ajan kesti taistelu ja jäi ratkaisematta, mutta vihdoin onnistui Genian repiä itsensä irti Nicodemista ja seuraavassa silmänräpäyksessä juoksi hän ikkunan luo. Koska hänen oli mahdoton paeta lukitusta ovesta, niin oli hän varmasti päättänyt ennen heittäytyä ikkunasta ulos kuin sallia sen hirvittävän tapahtua, jonka hän saattoi aivan hyvin lukea Nicodemin luonnottoman suurista silmistä ja vääristyneistä kasvoista.
- Mieletön! huusi kuningattaren veli hänelle. — Aiotko sitte ottaa hengen itseltäsi?
Mutta Genia oli jo joutunut ikkunan luo. Hän nykäisi kädellään ja ikkunan puoliskot avautuivat.
- Näetkö, Nicodem Lunjevica, huusi Genia hypättyään ikkunalaudalle. — Genia von Sandorf kuolee ennemmin kuin antautuu miehelle, jota hän ei rakasta! Olen jo etsinyt kuolemaa päästäkseni pois elämän loasta.
Nicodem otti muutamia askelia ikkunata kohti temmatakseen hänet pois siitä. Mutta Genia oli päättäväisesti hypännyt. Hän kaatui — löi päänsä jotain vastaan — mutta hän makasi pehmeällä nurmikentällä. Hän nousi ylös. Kuten mielipuoli juoksi hän puiston puiden suojaan, jossa toivoi olevansa turvassa. Häh pakeni niin nopeasti kuin jalat saattoivat kannattaa, yhä syvemmälle ja syvemmälle metsään. Vasta sitte kun oli juossut noin viisi minuuttia, pysähtyi hän ja katsoi ympärilleen. Silmänräpäyksessä huomasi hän, että takaa-ajajia ei ollut jälessä. Kaikki oli hiljaa hänen ympärillään. Vaikkei hän kuullut mitään epäilyttävää, pelkäsi hän, että Nicodem seurasi häntä ja siksi jatkoi hän vaan matkaansa. Niin juoksi hän kuin mieletön puiston läpi, kunnes tunsi, että voimat olivat lopussa.