VIIDESKYMMENES LUKU.
Petetty luottamus.
Samalla hetkellä avasi kuningas silmänsä ja tuli tuntoihinsa.
- Onko hän vielä täällä? kuiskasi hän murtuneella äänellä Dragan korvaan. — Elä nosta kättäsi häntä kohti, elköönkä kukaan vaan seuratko häntä! Ah, hän on oikeassa, isän murha on hirmuisin kaikista rikoksista, mitä ihminen voi tehdä. Ei, elä katso minua niin hirmuisesti! Minä en ole mikään raukka. Minä voin tehdä suuria päätöksiä. Mutta ottaa sen elämä, joka on antanut minulle omani — sitä en toki voi.
- Hän ei ole mikään mies! mutisi Draga. — Jos hän olisi mies, käyttäisi hän tilaisuutta, joka nyt tarjoutuu ja tekisi kerta kaikkiaan tilinsä selväksi Milanin kanssa. Ja minulle, minulle heitti hän nuo hirmuiset sanat vasten kasvoja tuomioistuimen jäsenten ja santarmien edessä, eikä kukaan, ei kukaan vastustanut häntä! — Ah, Milan on saatava pois tieltä! Jos ei se ole tapahtunut tänään, niin täytyy sen tapahtua huomenna.
Aleksanteri oli kulkenut aition rintakilven luo. Hän loi arkailevan katseensa lain valvojia kohti, jotka olivat kokoontuneet mustan pöydän ympärille.
- Laittakaa niin, että oikeudenkäynti päättyy! Minä käsken sen! huusi
hän tuomioistuimien jäsenille. — Te olette nyt kuulleet puolustajan.
Menkää ulos ja sanokaa jokaiselle, joka tahtoo kuulla, että Serbian
Aleksanteri ei ole kieltänyt puolustajaa isänsä murhaajalta!
- Syytetty, sanoi tuomioistuimen presidentti Knetzewitschille — onko teillä eduksenne muuta mainittavaa?
- Ei vähääkään, armollinen herra, vastasi Knetzewitsch, joka tyytyväisen näköisenä heitti katseen kuninkaaseen, kun tämä oli vaatinut tuomareita tuomitsemaan häntä.
Kauan eläköön hänen majesteettinsa kuningas! Tehän olette kuullut, mitä hän tahtoo. Tapahtukoon niinkuin kuningas tahtoo! Amen.
Presidentti antoi merkin ja tuomarit vetäytyivät heti viereiseen huoneeseen keskustelemaan tuomiosta. Tähän meni jokseenkin kauan aikaa. Vähä väliä kuului Avakumovitschin liikutettu ääni; hän koetti huomauttaa tovereilleen, että oli mahdotonta langettaa kuolemantuomio. Mutta mitä voi yksi kahtatoista vastaan.
Knetzewitsch oli erittäin tyynellä mielellä sen ajan, kun keskustelua kesti. Joskus johtui hänen mieleensä, että hän oli nälkäinen ja arveli, mitä mahtoi saada illalliseksi, kun hän pääsi takaisin koppiin.
- Huomenna on sitte parempaa! mutisi hän itsekseen ja siveli tyytyväisenä partaansa.
Ha, haa, minä tässä sittenkin teen parhaan kaupan! Satatuhatta frangia ei ole mikään pieni summa, eikä kuningas kai kitsastele kunniamerkinkään suhteen. Niin, kun on kuningas takanaan ja hänen majesteettinsa kuningatar ystävättärenä, niin silloin voi uskaltaa kaikkea. Mutta enemmän minä kuitenkin pitäisin siitä, jos olisin nyt jo yksinäisellä maatilallani. Peijakas tietää, mitä nuo oppineet herrat ajattelevat, mutta ne näyttävät kaikki niin vastenmielisiltä. Milan, se kunnon ukko, koetti kaikin keinoin vierittää pois syytä minun hartioiltani! Sitä olisi vaan puuttunut, että tuomioistuin olisi kiinnittänyt huomiota hänen lausuntoonsa! Minunhan täytyy tulla tuomituksi, jotta koko näytelmä sitte päättyisi oikealla tavalla. Aivan kuin Belgradin kansallisteaatterissa, jossa minä olin kerran katsomassa erästä roskakappaletta, aivan kuin teaatterissa.
Ovi avautui ja tuomarit astuivat uudestaan saliin ja menivät paikoilleen. Presidentti yksin jäi seisomaan. Hän katsoi kauan aikaa ristiinnaulitun kuvaa, ikäänkuin hänen täytyisi koota ajatuksiaan. Sitte ilmoitti hän kovalla ja kaikuvalla äänellä tuomion. — Samassa kun hän alkoi puhua, vedettiin purppura esirippu kuninkaallisen aition edestä vähän syrjään ja Dragan kalpeat kasvot suurine, säteilevine silmineen, tulivat näkyviin.
- Korkein tuomioistuin on tehnyt yksimielisen päätöksen! huudahti presidentti. Se on asiata käsitellessään tullut siihen loppupäätökseen, että aatelismies Ratscho Knetzewitsch Zaporasta, on tehnyt itsensä syylliseksi murhayritykseen kuningasta vastaan.
Ratscho Knetzewitsch teki kumarruksen kuin olisi hän tahtonut kiittää tuomioistuimen hyvää tarkoittavaa päätöstä.
- Vaikka syytetty ei ole onnistunut yrityksessään — kaikeksi onneksi saattoi tämän estää kuningattaren veli, yhtä urhoollinen kuin varovainenkin kapteeni Nicodem Lunjevica —, niin katsoi tuomioistuin kuitenkin välttämättömäksi mitä ankarimmin rangaista sellaista luonteen ilkeyttä, jonka tämä murhayritys paljastaa, jotta siten annettaisiin pelottava esimerkki niille, jotka mahdollisesti vastaisuudessa tahtoisivat uhata jotakuta kuninkaallisen perheen jäsentä. Siitä syystä on korkein tuomioistuin tuominnut Ratscho Knetzewitschin hirtettäväksi.
- Hyvä! pääsi samassa Knetzewitschin huulilta, samalla kun hän vilkasi kuninkaalliseen aitioon.
- Tuomioistuin on edelleen päättänyt, ettei tässä tilaisuudessa vaivata hänen majesteettiansa kuningasta millään armon anomuksilla, kun tuomioistuimen jäsenet kunnon serbialaisina ja uskollisina alamaisina eivät voi hyväksyä armahdusta tälle paatuneelle rikoksentekijälle. Ratscho Knetzewitsch, te olette nyt kuullut, millainen teidän kohtalonne on. Rukoilkaa Jumalaa ja katukaa vilpittömästi rikostanne, sekä valmistautukaa kärsimään kuolema hirsipuussa.
Ratscho vilkasi viekkaasti presidenttiin, johon hänen katseensa oli kiintynyt. Sitte antoi hän vastustelematta viedä itsensä pois. Hän seurasi santarmeja itsetietoisen näköisenä, kuten ihminen, joka kuvittelee erinomaisella tavalla toimittaneensa jonkun hänelle uskotun työn.
Hänet vietiin koppiinsa. Tuskin oli hän tullut sinne ja tuskin oli ovi suljettu hänen jälkeensä, kun hän kuuli hiljaista koputusta seinään, joka eroitti hänen koppinsa Genian kopista.
- Ratscho Knetzewitsch, petetty ystävä parka, oletteko nyt tullut takasin?
- Ah, tekö se olette Genia? huudahti Knetzewitsch pulskasti. — Se kesti jokseenkin kauan, vai mitä? Teitä eivät he tahtoneet ollenkaan kuulustaa, mutta tuloshan olisi ollut kaikissa tapauksissa sama.
- Jumalan tähden, Ratscho Knetzewitsch, mitä ovat he tehneet teille koko tällä ajalla? Missä olette te ollut?
- Minä olen ollut oikeuden edessä! vastasi aatelismies ylpeästi. — Niin, Belgradin korkein tuomioistuin on tullut Tapschideriin, ja se on tapahtunut yksistään minun tähteni. Ne eivät olleetkaan mitään tavallisia tuomareita, sen saatte uskoa, vaan kaikista korkeimmat koko maassa.
- Puolustitteko itseänne, sanoitteko suoraan totuuden niinkuin se on, selitittekö heille, että teitä oli koetettu lahjoa?
- Päinvastoin, vastasi Knetzewitsch — minä tein sen heille niin helpoksi kuin mahdollista. Minä tunnustin kaikki, mistä minua syytettiin ja isoisä vainajani näytteli suurta osaa oikeuden käynnissä. No, antakoon hän anteeksi, että käytin väärin hänen nimeänsä, jos hän tällä hetkellä katsoo taivaasta alas tänne minun puoleeni. Isoisä toivoo tietysti onnea pojanpojalleen, eikä hän suinkaan kieltäne minulta niitä sataa tuhatta frangia, jotka tänään olen ansainnut.
Nämä sanat kohottivat vielä suuremmassa määrässä Genian tuskaa.
- Ratscho Knetzewitsch, mihin päätökseen tuli tuomioistuin? kysyi hän. Oi, elkää salatko minulta mitään, sanokaa minulle kaikki! Minä tarkoitan vaan teidän parastanne. Tällä hetkellä ei löydy Serbiassa yhtään olentoa, joka huolehtii teidän kohtalostanne niin paljon kuin minä.
- Minä tiedän sen, vastasi Knetzewitsch, tyytyväisesti hymyillen — ja minä toivon myös, että te tulette järkiinne, kaunis Genia, ettekä kieltäydy jakamasta kanssani niitä sataatuhatta frangia, jotka kuningas maksaa minulle.
- Onneton, puhukaa nyt itsestänne, eikä minusta! Elkää ajatelko tulevaisuutta, joka on edessänne niin hämäränä! Kuinka oikeudenkäynti tapahtui, millainen oli tuomioistuimen päätös?
- He tuomitsivat minut tietysti kuolemaan, vastasi Knetzewitsch — minut hirtetään. Ha, haa, ne tyhmät tuomarit! Jos ei ketään heistä hirtetä ennen minua, niin voivat he ylistää itseään onnellisiksi.
- Kuolemaan tuomittu! kuului kuin kaiku Genian huulilta. Langettivatko he niin kovan tuomion! — Ja sille voitte te nauraa! Ja niin tyynesti te puhutte lopustanne!
- Minun lopustani? Siitä ette tarvitse olla huolissanne, rakas Genia. Kerran kai minunkin elämäni loppuu, sillä täytyyhän kaikkien ihmisten ennemmin taikka myöhemmin nostaa leukansa ylöspäin. Mutta vielä kerran toivon minä saavani juoda pikarini pohjaan ja vihdoin, tultuani yhdeksänkymmenen vanhaksi, onnellisena ja Jumalan tahtoon alistuen nukkuvani ikuiseen uneen lepotuolissani Zaporassa — tiedättehän, mitä tuolia minä tarkoitan, se on päällystetty silkkiripsillä.
- Te erehdytte, onneton ihminen! huusi Genia hänelle. — Te ette tunne niitä, joiden kanssa olette tehnyt hirvittävän sopimuksenne! Te ette voi jäädä eloon, sillä te voisitte olla vaarallinen heille. Kuningatar Draga ei jätä mitään keskeneräiseksi, hän tekee kaikki täydellisesti, ja se tahtoo tässä tapauksessa sanoa sitä, että te kuolette hirsipuussa, Ratscho Knetzewitsch! Niin totta kuin minä toivon kerran tulevani autuaaksi, niin on tämä teidän kuolemaksenne.
- Minun kuolemakseni? huudahti Knetzewitsch ääneensä nauraen. — Te ette voi siis saada pois päästänne sitä ajatusta, että minä olen mennyt mies? Hiljaa, nyt tulee juuri vanginvartija tuomaan illallista. Ette voi kuvitella, Genia, kuinka nälkäinen minä olen ja kuinka hyvältä ruoka maistuisi, vaikkei se olisi niin hyvääkään.
Puoli minuuttia sen jälkeen kuin Knetzewitsch oli lausunut nämä sanat, avautui hänen koppinsa ovi, mutta vanginvartijan sijasta astui synkän näköinen mies, jota seurasi kaksi muuta miestä, jotka olivat hyvin vastenmielisen näköiset.
Hän, joka nyt astui köyhtyneen aatelismiehen luo oli pitkä ja laiha. Hitaasti meni hän Ratscho Knetzewitschin luo, katsoen häneen terävästi pienillä, mustilla silmillään.
Tuo vie minut varmaan nyt jo pois kopistani, ajatteli Knetzewitsch ja kevyesti kumartaen kysyi hän häneltä:
- Uskallanko kysyä — kenen kanssa minulla on kunnia puhua? Se on hyvin ystävällisesti tehty, hyvä herra, että tulette luokseni tänne koppiin.
Käheä nauru tunkeutui pyövelin huulilta. Sitte laski hän kätensä Knetzewitschin olkapäälle ja sanoi, kuin olisi lukenut ulkoa opittua läksyä.
- Minä olen Belgradin pyöveli, Ratscho Knetzewitsch. Minun tehtäväni on nyt ottaa teidät huostaani, sillä korkein tuomioistuin on tuominnut teidät hirtettäväksi ja minä olen saanut käskyn panna tämä tuomio heti täytäntöön.
Aatelismies kalpeni, kuullessaan nämä sanat. Mutta ainoastaan silmänräpäyksen ajan tunsi hän pelkoa. Sitte naurahti hän, raapi korvallistaan ja sanoi:
- Ahaa, minä ymmärrän, Belgradin pyöveli! Vai niin, te viette varmaan minut pois tästä kopista?
- Niin, hirttopaikalle minä vien teidät.
- Hirttopaikalle? Oivallista! Ja missä on tämä hirttopaikka, jos uskallan kysyä?
- Ei erittäin kaukana täältä, eräässä syrjäisessä paikassa
Tapschiderpuistossa.
- Ja nämä ovat kai teidän apulaisianne? kysyi Knetzewitsch, osoittaen molempia miehiä.
- Ne ovat minun renkejäni. Elkää nyt tehkö asiaa kovin vaikeaksi, näyttäkää, että olette oikea serbialainen ja ymmärrätte kuolla kuten mies.
- Minä toivon vielä saavani tilaisuuden näyttää teille, vastasi
Knetzewitsch — että minä olen kerrassaan kunnon mies.
Pyöveli tarkasti aatelismiehen kaulaa ja sanoi sitte hänelle:
- Kääntäkää alas paidan kaulus! Teidän tukkanne ei ole erittäin pitkä, siitä ei ole mitään estettä. Minä en vangitse teitä, sillä toivon, että te ette tee mitään tarpeettomia pakoyrityksiä. Muuten seisoo tuolla ulkopuolella sotamiehiä, jotka liittyvät seuraamme. Heidän kiväärinsä ovat ladatut ja jos te tekisitte jotain —
- Hyvä ystävä, sanoi Knetzewitsch, tuttavallisesti lyöden häntä olkapäälle — ette kai te ole mikään narri? Miksi minä yrittäisin paeta? Ei, se ei johdu mieleenikään. Minä olen iloinen kun pääsen pois tästä kopista, enkä enää toivo mitään muuta kuin että toverini, nimittäin se nuori nainen, joka oleskelee viereisessä kopissa, saisi seurata mukana.
- Hänestä ei ole minulla mitään määräyksiä, vastasi pyöveli. —
Laittakaa nyt vaan itsenne kuntoon ja seuratkaa minua!
- Minä olen valmis. Tosin olisin mielelläni tahtonut syödä ensin illallista. Mutta voinhan sen syödä sittekin.
- Sitte?
Pyöveli ja hänen renkinsä katsoivat toisiinsa ja iskivät silmää.
- No, kiiruhtakaa nyt! ärjyi pyöveli hänelle ankaralla äänellä ja Knetzewitsch tunsi, että hänen niskaansa tartuttiin ja hänet laahattiin ulos kopista.
Matka kulki portaita ylös linnan taakse.
Pyövelin kädet pitivät Knetzewitschin niskaa kuin pihdissä samalla kun molemmat rengit tarttuivat hänen käsiinsä ja siten laahasivat onnettoman mukanaan.
- Kujetta kaikki tyyni! sanoi Ratscho Knetzewitsch itsekseen. Mutta miehet näyttelevät todellakin osansa erinomaisesti, he käyttäytyvät aivan kuin todellakin veisivät minut mestauspaikalle. Mutta kuningas on tietysti käskenyt, että niin täytyy olla — minä koetan parhaani mukaan mukautua kaikkeen.
Ei pyövelilläkään ollut syytä valittaa Knetzewitschin käytöstä. Ei koskaan ennen ollut kukaan kuolemaan tuomittu antanut niin tyynesti viedä itseään mestauspaikalle. Ei koskaan ennen ollut hän nähnyt ihmistä, joka olisi niin vähän ajatellut edessänsä olevaa kuolemaa, kuin Knetzewitsch.
Kun he olivat tulleet ulos ja päässeet pihan yli alkoi Knetzewitsch hyräillä jotakin laulua ja huomautti, että syksy-yö oli todellakin hurmaava, kuu loisti täydessä valossaan, koko taivas oli tähtiä täynnä ja Tapschiderpuiston ilma erinomainen. —
Pyöveli avasi pienen portin, joka johti pihalta puistoon.
- Nyt vihdoinkin, ajatteli Knetzewitsch — nyt ei se kai enää kauan viivy, ennenkuin he päästävät minut. Olihan tämä itse asiassa ollut hauska seikkailu.
Ha, haa, kyllä minä usein vielä tänä talvena nauran sille, kun istun itsekseni uunin edessä sänkykamarissani Zaporassa.
He olivat jo kulkeneet viiden minuutin ajan, eikä Ratschon toiveet tahtoneet täyttyä. Yhä kauemmas kulettivat häntä pyöveli ja tämän avustajat.
Yht'äkkiä pysähtyivät he. He olivat pienen puron reunalla, jossa vesi hitaasti juoksi. Suuret vesikasvit levittivät lehtiänsä puron yli ja niiden verevän vihreä väri muistutti ihanata niittyä. Aivan syvänteen vieressä sillä puolen, jossa pyövelit ja Knetzewitsch olivat, oli iso tammi. Sen oksat ulottuivat vihreän vedenpinnan yli, kuten siunaavan käden sormet.
- Minä arvelen, sanoi Knetzewitsch nähdessään, että pyöveli pysähtyi — että meidän nyt täytyy sanoa hyvästit toisillemme.
Te olette todellakin tehnyt asianne hyvin, enkä minä voi muuta kuin lausua täydellisen tyytyväisyyteni siitä. Hyvästi siis, ja —
Mutta samalla huomasi Knetzewitsch, että eräs pyövelin apulaisista kiipesi tammeen ja alkoi siihen oksaan, joka ulottui pitemmälle veteen, kiinnittää nuoraa.
- Mitäs tuo tahtoo sanoa? kysyi Knetzewitsch nauraen, nähdessään nuo synkät valmistukset. — Aiotteko todellakin hirttää jonkun tänne — eihän nyt sentään tarvitse mennä niin pitkälle ilveilyssä, että siihen ripustetaan ruumis roikkumaan. Aiotteko panna vaatteetkin sen päälle? Ha, haa, olisipa se todellakin mukava temppu, mutta siinä tapauksessa — täytynee minun olla tavallaan kuollut maailmalle!
- Te ette ole ainoastaan "tavallaan" kuollut, Ratscho Knetzewitsch, sanoi pyöveli — vaan parin minuutin kuluttua riiputte te tuossa puussa, voimatta liikahtaakaan. Te tulette sitte ruumiiksi.
- Minä! huudahti Knetzewitsch, ottaen muutamia askelia taapäin. — Minä — tarkoitatteko — ajatteletteko — Kuolema ja kadotus, ettehän aikone tappaa minua?
- Hänen majesteettinsa kuninkaan käsky, korkeimman tuomioistuimen päätös! vastasi pyöveli kohottaen olkapäitään. Minä annan teille vielä kolme minuuttia aikaa valmistaa itseänne kuolemaan. — Rukoilkaa nyt viimeinen rukouksenne!
Tällä hetkellä putosi kuin kalvo onnettoman aatelismiehen silmistä, hänen, joka oli elänyt täydellisessä tietämättömyydessä. Jokainen veripisara pakeni Ratschon kasvoista, hänen huulensa tulivat sinertävän näköisiksi. Kuoleman kauhu kuvastui kaikissa hänen piirteissään ja hänen silmissään oli pelottavan jäykkä ilme.
- Tämä on murha! huusi Ratscho Knetzewitsch murtuneella äänellä. — Tämä on konnamainen murha, sillä se on vastoin meidän sopimustamme. Tämän maan kuningas on vannonut, että hän palkitsee minut, jos minä —
- Jos vielä kerran mainitsette kuninkaan nimeä, niin lyhennän teiltä nekin kolme minuuttia. Kiirehtikää ja toimittakaa rukouksenne, sillä meillä on kiire takasin Belgradiin.
Silloin vaipui Ratscho polvillensa. Oli kuin olisi hän saanut halvauksen. Niin äkkiä vaipui hän polvilleen, ettei hän ehtinyt edes panna käsiään ristiin, vielä vähemmän järjestää ajatuksiaan rukoukseen. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, jotka juoksijat pitkin poskia. Hän alkoi nyyhkyttää kuin lapsi.
- Oi Genia, rakas, hyvä Genia — huudahti Knetzewitsch itkien ja valittaen — oi, jos olisin kuunnellut sinua, kun sanoit, että he pettävät minut! Oi, mitä pahaa olen sitte heille tehnyt? Jumala taivaassa on todistajani, etten ole ajatellut mitään pahaa, ennenkuin he tulivat häiritsemään minun rauhallista, tyyntä elämääni. Ja nyt, nyt olen minä murhannut, jotta minut vuorostani murhattaisiin, minä olen vuodattanut verta ja nyt minun oma vereni vuodatetaan. Armoa, armoa! Minä en tahdo kuolla — oi, tämä ei ole totta, tämä on vaan ilkeätä unta! Herättäkää minut, minä tahdon olla valveilla — herättäkää minut — herättäkää minut!
Onneton repi hiuksiaan, partaansa, nenäänsä, sillä hän luuli, että kaikki oli vaan ilkeätä unta.
Mutta pyöveli riuhtasi hänet pian irti tästä ajatuksesta. Hän laahasi Knetzewitschin tammen luo. Sill'aikaa yksi apulaisista taivutti alas erästä oksaa niin pitkälle, että siihen kiinnitetty silmukka juuri ja juuri ylettyi Knetzewitschin päähän, sitte pantiin nuora hänen päänsä yli ja samassa se pyövelirenki, joka istui ylhäällä puussa, päästi oksan irti ja ollen taipuvainen ja notkea kimposi se ylös ja veti Ratscho Knetzewitschin ruumiin mukanaan. Knetzewitsch tukehtui oman ruumiinsa painosta.