YHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU.
Salaperäinen asianajaja.
Kuninkaallinen huvilinna Tapschider on aivan uudenaikainen rakennus, eikä sitä rakennettaessa suinkaan ajateltu, että sinne laitettaisiin vankila. Mutta jälkeenpäin oli huomattu välttämättömäksi, että siellä tulisi olla ainakin yksi vankila. Silloin oli tätä tarkoitusta varten laitettu kuntoon eräs kellari. Siellä oli useita koppeja, joissa vallitsi täydellinen pimeys ja joissa kukaan ei voinut asua pitempää aikaa. Mutta ei oltu myöskään laskettu, että näitä arestihuoneita saattoi käyttää säilytyshuoneiksi vaarallisimmille rikoksentekijöille. Alkuaan olivat ne olleet aiotut vaan pari päivää säilyttämään jotakin huolimatonta tai uppiniskaista vahtisotamiestä eli hovilakeijaa.
Mutta tänä päivänä oli kahdessa näistä kopeista vankeja, jotka eivät kuuluneet linnan vartiostoon eikä palvelusväkeen ja jotka olivat vartioiden mielestä vaarallisia rikoksentekijöitä.
Toisessa kopissa istui herra Ratscho Knetzewitsch jakkaralla ja nojasi päätä käsiinsä. Hän sulki silmänsä vähä väliä ja koetti nukkua.
Mutta viereisessä kopissa makasi Genia von Sandorf kokoonkyyristyneenä eräässä nurkassa ja itki hiljaa. Hänen kyyneleensä virtasivat sitä runsaammin kun hän tiesi olevansa aivan syytön. Yhä enemmän ja enemmän surullisena mietti Genia, mitä lähin tulevaisuus oli mukanaan tuova. Se seikka teki hänet erityisen levottomaksi, että Nicodem Lunjevica oli tuonut hänet tänne. Hän oli lukenut Nicodemin katseen ja ymmärtänyt, että hänen kauneutensa oli vaikuttanut häneen ja jos hän olisikin epäillyt tätä asiaa, niin olisivat ne Lunjevican sanat, joita hän oli hänelle ratsastaessa kuiskannut, poistaneet viimeisenkin epäilyksen. Genia vapisi ajatellessaan, että hänen piti vielä tavata Nicodemia. Mutta vielä suurempi tuska valtasi hänet, kun hän ajatteli, että vielä kerran tulisi tekemisiin Dragan kanssa. Tämä nainen näytti hänestä olevan Jumalan ruoska, joka oli taivaasta lähetetty Serbiaan kurittamaan tätä onnetonta maata jostain synnistä, jonka se oli tehnyt. Jokainen kuningattaren sana, jokainen katse oli herättänyt Genian sielussa syvän inhon häntä kohtaan. Hän häpesi sukupuolensa vuoksi, kun Dragakin oli nainen. Hän tiesi hyvin Dragan kevytmielisyyden, hänen rikoksellisuutensa, aavisti hänen olevan tunnottoman naisen ja ne riittivät antamaan hänelle täydellisen kuvan Dragan luonteesta.
Tuolla kopin oven ulkopuolella kulki vahti edestakasin yksitoikkoisessa tahdissa. Vähä väliä kuuli hän kiväärin räminän. Sitte oli taas kaikki hiljaa. Hämähäkki laskeutui lankaansa myöten alas katosta siihen koppiin, jossa Genia nääntyi ja putosi suoraan alas hänen polvilleen. Mutta eläimen kosketus ei pelottanut Geniata, vaikka hän muutoin kammosi hämähäkkejä. Nykyisessä yksinäisyydessään teki se hänelle melkein hyvää nähdä ja tarkastella pikku eläintä, kuinka se kosketettuaan häntä heti riensi lankaa ylöspäin ja alkoi sitte kutoa verkkoansa.
Äkkiä kuuli Genia rykäistävän, sitte haukotuksen ja vihdoin kuuli hän selvästi sanat:
- Kirotun ikävää täällä on! Mieluummin olisin suonut, että olisivat heti langettaneet tuomion, niin olisi näytelmä ollut lopussa ja minä olisin päässyt takasin Zaporaan.
Genia hypähti ylös. Hän tiesi nyt, että onneton Ratscho Knetzewitsch oli aivan hänen vieressänsä ja että heitä eroitti vaan ohut lautaseinä. Genia naputti hiljaa tähän seinään, sillä hän tahtoi kaikella muotoa päästä yhteyteen Knetzewitschin kanssa, hänen täytyi kuulla, mitä tämä ajatteli kohtalostaan.
Mutta viipyi jokseenkin kauan, ennenkuin aatelismies käsitti, että hänen vankilansa seinän takana nääntyi olento, joka tahtoi vaihtaa muutamia sanoja hänen kanssansa.
Vihdoinkin vastasi hän koputuksiin ja kysyi välinpitämättömällä äänellä:
- Kuka siellä koputtaa? Onko täällä muitakin vankeja? Ehkä voimme puhua hetkisen keskenämme, sillä aika kuluu täällä hirveän hitaasti.
- Minä se olen Ratscho Knetzewitsch, vastasi nuori tyttö. — Minä olen
Genia von Sandorf.
- Suojelushenkeni, pyhän Nikosiuksen nimessä, olipa tämä aika hämmästys! kuultiin aatelismiehen huudahtavan. — Tekö se todellakin olette, Genia? Oh, sepä on uskollisuutta, verratonta alttiutta! Oletteko seurannut minua tänne vankilaankin? Oi, se panee minut melkein itkemään liikutuksesta.
- Vapaaehtoisesti en ole seurannut teitä tänne, herra Knetzewitsch, vastasi Genia. — Minut on laahattu tänne ilman jumalallista ja inhimillistä oikeutta. Minua syytetään osallisuudesta teidän rikokseenne.
- Ha, haa, teitä syytetään sellaisesta asiasta! Oh, kuinka hullua! Kuka sitä on sanonut?
- Kuningattaren veli, Nicodem Lunjevica, se upseeri, joka yllätti meidät molemmat metsässä.
- Kuningattaren veli? Ah, sitte on kaikki hyvin! Se kaunis, nuori upseeri oli siis kuningatar Dragan veli?
- Niin, olisihan minun pitänyt arvatakin, että hän lähetti vaan uskollisimman ystävänsä tuomaan meitä tänne.
- Oi, herra Knetzewitsch, minä pyydän teitä kaikesta sydämestäni, elkää ajatelko niin tyynesti tulevaa kohtaloanne. Teidän edessänne on jotakin kauheaa. Minä aavistan, minä tunnen sen.
- Luuletteko sitä todellakin, rakas Genia? kysyi Knetzewitsch aivan tyynesti. — No, silloin voin minä vakuuttaa teille, että kaikki tulee käymään kuin tanssi. Minut viedään jo tänään korkeimman tuomioistuimen eteen, joka on minun tähteni sähköteitse kutsuttu Belgradista.
- Ja tuomioistuin tuomitsee teidät! sanoi Genia. Se on hyvin mahdollista, melkeinpä varmaa! — Se tuomitsee teidät pitkään vankeusrangaistukseen. Ettekö vapise siitä ajatuksesta, herra von Knetzewitsch.
- Päinvastoin! Minusta on ajatus aivan erinomainen, vakuutti aatelismies. — Murhayrityksestä saadaan Serbiassa toisinaan aina kaksikymmentä vuotta rangaistustyötä. Mutta jos onni on oikea, niin tuomitaan minut heti kuolemaan.
- Hän on varmaan menettänyt järkensä! huokasi Genia.
Mutta aatelismies, joka oli kuullut tämän huokauksen, räjähti nauramaan.
- Jos Serbiassa löytyisi monta ihmistä, joilla olisi ymmärrys niin tallella kuin minulla, niin saisi kuningas olla ylpeä alamaisistaan. Niin, rakas Genia, minut tuomitaan kuolemaan. Määrätäänpä vielä toimituspäiväkin. Mutta minä annan teille kunniasanani, että minä siitä huolimatta muutamien päivien kuluttua istun taas levossa ja rauhassa rakkaassa Zaporassani ja menen vierailemaan rakkaaseen viinikellariini. Niin, ainoa, mistä voin valittaa täällä, on se, että antavat minun nähdä täällä janoa niin kauheasti. Tuonne ovat panneet vesiruukun minua varten. Suuri Jumala, niin vähän tuntevat ihmiset toisten tarpeita.
Vettä! Olisipa se edes jotain laimeata viiniä, niin voisin ainakin sammuttaa janoani sillä. Mutta vettä!
- Kuulkaa nyt minua tarkasti, herra von Knetzewitsch! kuului Genian kopista. — Minä huomaan, että te riiputte kiinni lohdutuksesta, joka on kaikkea muuta kuin oikeutettua. Te näytte luulevan, että tämä kaikki on vaan ilveilyä, että teidät tuomitaan vaan muodon vuoksi. Oi, elkää uskoko sitä! Teille löytyy vaan yksi pelastus, yksi ainoa, ja jos te sen hylkäätte, niin olette kuoleva, ehkä jo ennenkuin aurinko menee mailleen.
- Rakas aurinko, niin, vastasi aatelismies — minä pidin aina niin paljon siitä, kun se minua lämmitti istuessani Zaporan linnan portailla. Päivällisen aikaan minä aina mieluimmin otin ruokaleponi. Mutta mitä minun tuomiooni tulee, niin voitte olla siitä huoletta, Genia. Vaikka minut tuomittaisiin kuolemaan kolme kertaa, niin elän minä sittenkin vielä kolme-neljäkymmentä vuotta, jollei Jumalalla ole mitään sitä vastaan ja hän lähetä minulle jotain vaarallista tautia. Enkä muuten pelkääkään sellaista, sillä meillä Knetzewitscheillä on oivallinen ruumiinrakennus, me olemme oikeita karhuja.
- Te päätätte päivänne hirsipuussa, herra Ratscho! huudahti Genia itkien. — Te pelastatte itsenne ainoastaan sen kautta, että tuomioistuimen edessä teette täydellisen tunnustuksen ja kerrotte kaikki, mitä tiedätte.
- Jos minä tuomioistuimen edessä kertoisin kaikki, mitä tiedän, niin ei oikeudenkäynti koskaan loppuisi, vakuutti Knetzewitsch. — Sillä minä tiedän hyvin paljon, pikku Genia.
- Tunnustakaa oikeuden edessä, että teille on maksettu murhan toimeenpanosta.
Knetzewitsch nauroi ääneensä.
- Ohoh, sitä en toki tee, siitä en lausu sanaakaan! vastasi hän. — Ja minä pyydän teitäkin, Genia, että jos teiltä kysytään, niin ette mitään puhu rahoista, joita minä niin äkkiä sain, ettekä myöskään sen vanhan naisen käynnistä. Hyvin kai arvaatte, kuinka asian laita on, mutta nyt on pantava kieli hampaiden eteen. Jos minä vastaan tuomioistuimelle niinkuin muutamat henkilöt tahtovat, niin ei minulta tule mitään puuttumaan, rakas Genia. Minusta tulee hyvinvoipa, ehkä kerrassaan rikas mies ja voin sitte elää mukavasti levossa ja rauhassa. Oi, sitte tahdon minä jakaa rikkauteni teidän kanssanne, rakas Genia! Minä vannon teille, että teillä on minun vaimonani oleva hyvät päivät, en koskaan kiellä teiltä mitään ja aina —
- Jo riittää, herra von Knetzewitsch! huudahti Genia surullisella äänellä. — Minä näen, että on mahdotonta saada teitä toisiin ajatuksiin. Mutta ajatelkaa minua, kun kaikki on ohi, kun teille on lausuttu tuomionne ja teidät viedään mestauspaikalle ja muistakaa, että minä ennustin teille, että teidät häpeällisesti petetään luottaessanne niin lapsellisesti heidän lupauksiinsa. Ne, jotka houkuttelivat tähän rikokseen, uhraavat teidät kylmäverisesti ja ajattelevat vaan itsensä pelastamista.
Tämän sanottuaan vetäytyi Genia takasin seinästä ja istuutui taas nyyhkien takasin nurkkaansa. Nyt näki hän koko sen valheiden verkon, johon Draga oli pyydystänyt tuon mitään aavistamattoman aatelismiehen. Mutta Genia ei voinut ajatella, että Aleksanterikin tiesi asiasta. Hän piti häntä tosin heikkona luonteena, mutta ei hän olisi koskaan luullut hänen olevan niin halpamaisen, että antaisi suostumuksensa isän murhaan ja sitte tuomitseisi kuolemaan sen, jota hän oli käyttänyt häpeällisen rikoksen toimeenpanossa.
Ratscho koetti tosin vielä muutamia kertoja alottaa puhetta Genian kanssa, mutta tämä vastasi vaan lyhyesti. Genia näki, ett'ei häntä voinut enää pelastaa.
Iltapuolella alkoi kuulua liikettä Ratschon kopissa.
- No, joko se nyt tapahtuu? kuuli hän aatelismiehen kysyvän. Joko Belgradin tuomarit ovat täällä? Hyvä! Kuta pikemmin tulee loppu, sitä parempi! Kysykööt he vaan minulta, kyllä minä vastaan. Sitte kuuli Genia ovea taas kiinni pantavan. Kun hän muutamia minuutteja myöhemmin koputti seinään ja huusi Knetzewitschin nimeä, ei kukaan vastannut. Hän oli siis pois viety. Hän seisoi jo tuomioistuimen edessä. Genia odotti, että häntäkin tultaisiin hakemaan. Hän luuli varmasti, että hän joutuisi tuomioistuimen eteen ja teki sen päätöksen, ettei mikään voisi estää häntä totuutta puhumasta. Hän puhuisi oikeuden edessä siitä salaperäisestä ja äkillisestä vierailusta, jonka se vanha nainen teki Zaporaan. Jos ei Ratscho pysyisi totuudessa, niin tekisi hän kaikki, saadakseen tuomioistuimen vakuutetuksi, että Ratscho Knetzewitsch oli ollut vaan välikappale mahtavamman kädessä.
Mutta nyt tahdomme seurata Ratscho Knetzewitschiä tuomiosaliin, sillä sellainen oli kaikessa kiiruussa tehty huvilinnaan. Ensi kerroksessa oli suuri, komeasti sisustettu huone, jota tavallisesti käytettiin vaan silloin, kun linnassa oli tanssiaiset eli suurempi vastaanotto. Mutta nyt oli suurimmassa kiireessä asetettu sinne mustalla liinalla peitetty pöytä, tuoleja tuomioistuimen jäsenille ja puupenkki, jolla syytetyt saivat istua. Ratscho Knetzewitsch istui siellä aivan tyynenä, niin, kerrassaan hyvällä tuulella. Hän tervehti tuomioistuimen jäseniä ja katseli sitte tarkasti ympäri koko salin. Nähtyään kuningas Aleksanterin ja kuningatar Dragan eräässä sivuaitiossa, nyökäytti hän tyytyväisesti päätään ja mutisi:
- Kaikki käy kuin tanssi. Tuolla he jo istuvat kuulemassa, suoritanko minä hyvin tehtäväni. Ehkä hänellä on jo taskussaan ne 80,000 frangia, jotka minä siinä tapauksessa saan. Ha, haa, nuo tuomarit ovat kuitenkin aika tyhmeliinejä! Nyt tulevat he asianalkaen Belgradista ja vaivaavat hirmuisesti päätänsä tällä asialla, mutta sanoivatpa he mitä tahansa, niin olen minä aina oikeassa. Minä saan rahani ja vapauteni ja sillä hyvä!
Kuulustelun kestäessä kadotti Ratscho kuitenkin osan hyvästä tuulestaan, sillä tuomioistuimen presidentti otti hänet ankaraan ristikuulusteluun. Hänen oli helppo saada Knetzewitsch sanomaan itseään vastaan. Mutta kaikesta tästä huolimatta pysyi aatelismies väitteessänsä, että Milan oli kerran loukannut hänen isoisäänsä ja siksi oli hän vannonut tappavansa kuninkaan. Kun hän nyt sattumalta oli saanut kuulla, että Milan oleskeli Tapschiderpuistossa, niin oli hän katsonut, että niin hyvää tilaisuutta täytyi käyttää.
- No, ja sitte menin minä viinikellariin, kertoi Ratscho hyväsydämisesti — ja siellä join minä kunnes tulin rohkeaksi. Sitte otin jahtikiväärini ja menin ulos metsään ja siellä etsin Milania ja löysin hänet. Ja sitte — no niin, mitä sitte tapahtui, sen te tiedätte, hyvät herrat. Minä en valitettavasti ampunut oikein hyvin. Se ei olekaan mikään pikku asia ampua ihmistä. Se on ihan toista kuin tähdätä jotain eläintä.
Tuomarit pudistivat päitään. Sillä tavoin eivät he olleet vielä koskaan kuulleet puhuvan ihmisen, joka odotti kuolemantuomiotaan.
- Eräs santarmi, joka vangitsi teidät — kääntyi presidentti nyt syytetyn puoleen — on vähää ennen tämän istunnon alkamista ilmoittanut minulle, että te olette tehnyt hirvittävän syytöksen hänen majesteettiansa kuningasta kohtaan. Te kuulutte nimittäin väittäneen, että hän oli palkannut teidät tekemään tämän murhan.
- Väitinkö todellakin sellaista? sanoi Ratscho ja kohautti olkapäitään. — Siinä tapauksessa näette, hyvät herrat, että minä olin silloin joko humalassa tai olin minä aivan sekasin onnettomuudesta. Minä rakastan ja pidän arvossa hänen majesteettiansa kuningasta ja toivon, että hän vielä hyvin kauvan saisi hallita Serbian onneksi. Ei koskaan johtuisi mieleenikään selvällä päällä lausua sellaisia syytöksiä rakkaan kuninkaani persoonaa kohtaan. Päinvastoin. Minä väitän täten juhlallisesti, että se ajatus syntyi päässäni aivan yht'äkkiä ja että läksin kotoa mainitsematta siitä sanaakaan kellekään ihmiselle. Kysykää vaan neiti Genia von Sandorfilta! Hän kyllä puhuu teille, että minä olen vanha poika, joka en seurustele kenenkään kanssa, kaikkein vähimmin kuninkaani kanssa ja että minä otin kiväärini yhtä tyyneesti, kuin minun on tapana ottaa; kun aion lähteä ulos metsästämään.
- Genia von Sandorf? kysyi presidentti. — Oliko hän teidän talossanne?
- Tietysti. Minä löysin hänet eräänä päivänä oveni edessä, jossa hän makasi pyörtyneenä. Silloin otin minä hänet hoitooni ja kun hän taas parani, tahtoi hän jäädä luokseni. Ei hänellä ole ollut erittäin lihavat päivät minun luonani, tuskin ruokaa, eikä mitään palkkaa. Mutta se oli se sama, neiti Genia von Sandorf viihtyi kuitenkin talossani. Mutta tämän kaiken voi hän itsekin sanoa teille. Hänhän on täällä.
- Täällä? Tarkoitatteko, että hän on nykyään salissa? kysyi presidentti.
- Ei, ei suinkaan! vastasi syytetty mitä levollisimmalla äänellä. — Hänetkin vangittiin. Väitettiin, että hän oli osallinen minun rikokseeni. Minun ei kai tarvitse mainita eikä kunniasanallani vakuuttaa, ettei tämä väitös ole muuta kuin tyhjää puhetta. Yhtä hyvin voisi sanoa, että kuu on auttanut minua ampuessani kuningas Milania, sillä se katsoi minua, kun tein rikokseni.
- Onko teillä jotain sanottavaa, herra upseeri? kysyi presidentti Nicodem Lunjevicalta, joka vastaajan viime sanojen johdosta oli noussut ylös.
- Minä tekisin sen huomautuksen, vastasi Nicodem, että vastaaja on nähtävästi vielä juovuksissa. Se olin minä, joka vangitsin rikollisen samassa silmänräpäyksessä kun hän aikoi tällä puukolla tappaa kuningas Milanin, joka verenvuodon tähden, joka aiheutui ampumahaavasta, oli vajonnut maahan. — Tässä on veitsi, minä panen sen tähän teidän eteenne, herrat tuomioistuimen jäsenet. Mutta erityisesti huomautan siitä, että minä olin ensimäinen näytelmäpaikalla, mutta Genia von Sandorfista en nähnyt enkä kuullut mitään. Vastaajan väite, että Genia von Sandorf on täällä linnassa perustuu joko valheeseen, eli on se lähtenyt hänen viinin himmentämistä aivoistaan.
- Te tunnustatte siis varmasti, jatkoi tuomioistuimen presidentti vastaajaan kääntyen — ettei kukaan ole palkannut teitä tähän rikokseen, ettei teitä ole ostettu rahoilla ja erityisesti, ettei mitkään valtiolliset syyt ole olleet vaikuttamassa, kun te kiväärillänne ahdistitte kuningas Milania.
- Valtiolliset syyt? huudahti Ratscho Knetzewitsch kysyvästi. — Herra presidentti, sellaisia en minä tunnekaan. Minä olen aatelismies ja elän sellaisena linnassani Zaporassa, enkä ole koskaan vaivannut päätäni politiikalla. Niin, kun oli jotain juotavaa ja kun saattoi huuhtoa alas politiikan samalla tavoin kuin nieltiin hienot konjakkiryypyt, mutta muutoin — Herra presidentti, Serbian kansassa ei verikoston tunne ole vielä aivan kuollut ja kun ei saada oikeutta tuomioistuimen edessä, niin täytyy itse ottaa se.
- Minä arvelen, että asia on selvä, sanoi presidentti muille tuomioistuimen jäsenille. — Sen tunnustuksen, jonka syytetty on tehnyt, täytyy, hyvät herrat, määrätä teidän tuomionne tässä suhteessa, aivan nimenomaan on vastaaja lausunut, että hän on toiminut vaan omasta alotteestaan, omassa asiassaan. Valitettavasti on niin, että verikosto ei ole vielä kokonaan poisjuuritettu Serbiasta. Minä ajattelen, hyvät herrat, että sen jälkeen, mitä nyt olemme kuulleet, voimme me vetäytyä erillemme tuomiota langettamaan ja arvelen, ettei siitä ole keskuudessamme muuta kuin yksi mielipide.
Tätä sanoessaan vilkasi presidentti vastapäätä olevaan aitioon, jossa kuningas ja kuningatar istuivat, kuin olisi hän tahtonut kuninkaallisen parin silmistä lukea, hyväksyisikö he tämän heille niin vastenmielisen asian pikaisen suorittamisen. Muiden kolmentoista tuomarin joukossa ei ollut näet ainoatakaan, joka ei ollut varmasti vakuutettu siitä, että tässä oli kysymyksessä valtiollinen murhayritys, mutta jokainen heistä oli myöskin vakuutettu siitä, että Ratscho Knetzewitsch oli tuomittava kuten tavallinen rikoksentekijä, kuten mies, joka on antautunut kostonhimonsa palvelukseen ja että ainoastaan sillä tavoin oli kuninkaan kiitos saatavissa. Ja kuninkaan kiitollisuushan tässä lopulta oli pääasia, joka ilmenisi tähtien, virkaylennysten, nimitysten, vieläpä rahalahjojenkin muodossa, joita Aleksanteri joskus jakeli alamaisilleen vahvistaakseen heidän "uskollisuuttaan". Mutta tämä uskollisuus ei ollut pohjaltaan muuta kuin uskottomuutta, häpeällistä, rikoksellista uskottomuutta sille valalle, jonka nämä tuomarit olivat vannoneet, että he tuomitseisivat oikein ja puolueettomasti, että he tuomitseisivat ylhäisen ja alhaisen saman lain mukaan ja etteivät he kellekään ihmiselle maan päällä tekisi tiliä tuomiostaan, vaan ainoastaan kaikkivaltiaalle Jumalalle, korkeimmalle tuomarille taivaassa.
Tuomioistuimen jäsenet vastasivat presidentille pään nyökkäyksellä. He olivat jo alkaneet nousta ylös vetäytyäkseen pois, kun äkkiä yksi heistä — se oli nuorin näistä vanhoista miehistä — nousi ylös ja sanoi:
- Anteeksi! herrat virkatoverit. Ei ole mahdollista, että käymme nyt jo päätöstä tekemään, emmehän ole vielä kuulleet ketään puolustajaakaan. Kuka on kutsuttu syytettyä puolustamaan? — Sillä Serbian laissa säädetään, että ketään syytettyä ei saa tuomita ilman että joku asianajaja eli ainakin joku mies kansasta joka on täyttänyt viisikymmentä vuotta, on tuomioistuimen edessä puolustanut hänen asiaansa.
Korkean tuomioistuimen jäsenet katsoivat hyvin hämillään toisiinsa, tuomarit kohottivat olkapäitään, presidentti pudisti päätään ja heitti toivottoman katseen kuninkaaseen.
Tällä Serbian suurella, oikeutta rakastavalla kuninkaalla oli kyllä ollut hyvin kiire kutsua tuomareita langettaakseen tuomio tuon onnettoman yli, joka luottava hymy huulillaan seisoi siinä tyynenä, mutta hän ei ollut ajatellut, että hänen lain mukaan täytyi antaa hänelle myöskin puolustaja. Aleksanteri olikin oikeastaan ajatellut toimeenpanna oikeudellisen huvinäytelmän, jotta kukaan ei sitte voisi nostaa kättä häntä vastaan, osoittaa häntä ja sanoa:
- Katsokaa tuota kuningasta — hänellä oli niin kiire mestauttamaan isänsä murhaaja, jotta tämä ei voisi puhua.
- Tuhat tulimaista, sitä en ollut ollenkaan ajatellut! kuiskasi Aleksanteri Dragalle sivellen hermostuneesti kädellään punaisella sametilla päällystettyä aition koristekilpeä. — Kun on voitu hankkia 13 roistoa tuomareiksi, niin olisi kai voitu löytää asianajajakin, joka olisi yhtä taipuvainen kuin nämä muut.
Dragakin pelästyi kovin. Hän ei ollut ollenkaan ajatellut, että se näytelmä, jonka hän niin oivallisesti oli näyttämölle asettanut, keskeytyisi sellaisella tavalla. Oh, ettei hän ollut sitä ajatellut, että hän oli unohtanut sen asian. — Hän kuiskasi muutamia sanoja veljensä Nicodemin korvaan, joka seisoi aition vieressä.
Tämä riensi presidentin luo ja ilmoitti hänelle, mitä sisar äsken oli sanonut.
Presidentti ojentihe suoraksi, asetti sileäksi ajellut kasvonsa ystävällisen näköisiksi ja sanoi Knetzewitschille:
- Syytetty, te olette tunnustanut, ja rehellisen, katuvaisen tunnustuksenne kautta olette saanut meidät suopeiksi. Ettekö olisi suostuvainen luopumaan puolustajasta, jonka laki teille myöntää?
Ratscho Knetzewitsch teki kädellään kankean liikkeen, kuin olisi hän ajanut pois kärpäsen.
- Herra presidentti, vastasi hän sitte, — mitä minulla on puolustajan kanssa tekemistä? Asiahan on selvä — minä olen tahtonut ampua kuningas Milanin ja siksi olen minä rikollinen, murhaaja ja otan tuomioni aivan tyyneesti vastaan. Eihän minulla ole mitään toivottavaa, puolustaja on ainoastaan sillä, joka toivoo vapahdusta. Tehkää kanssani mitä tahdotte, mutta antakaa sen käydä pian — hyvin pian! Jos olemme selvillä puolessa tunnissa, niin on minulla paras aika syödä illallista kopissani.
- Vastaaja on siis luopunut edusta käyttää puolustajaa, sanoi presidentti. — Minä otan tämän pöytäkirjaan ja lopetan täten.
- Oh ei, herra presidentti, keskeytti silloin sama tuomari, joka herätti eloon kysymyksen asianajajasta. — Minä en voi suostua siihen, että me ilman muuta poistumme tämän vastaajan selityksen perusteella. Minä vaadin, että tänne kutsutaan puolustaja Belgradista ja että toimitus tämän tähden lykätään huomiseksi.
Presidentti heitti siihen tuomioistuimen jäseneen, joka oli lausunut nämä miehekkäät sanat hyvin vihaisen katseen ja samoin kuningas Aleksanteri ja Draga tuijottivat häneen raivoisina.
- Kuka on tuo ihminen? kysyi Draga liikutetulla äänellä veljeltään.
Mikä on hänen nimensä — tunnetko häntä?
- Se on entinen asianajaja, vastasi Nicodem kiireesti kuiskaten — joka on muutamilla kirjoituksilla hankkinut itselleen nimen Serbiassa. Hänet on äskettäin nimitetty korkeimman tuomioistuimen jäseneksi. Hänen nimensä on Avakumovitsch.
- Avakumovitsch! sanoi Draga hampaittensa välistä. — Sen nimen minä kyllä muistan.
- Hänet täytyy panna viralta, mutisi kuningas. — Avakumovitsch on viimeisen kerran istunut korkeimman tuomioistuimen jäsenenä, hän näyttää olevan vaarallinen ihminen.
- Vaarallinen! — Niin pitkälle oli siis Serbian kuningas jo tullut, että hän piti sitä miestä vaarallisena, joka puolusti lakia ja oikeutta isänmaassaan.
Avakumovitsch oli sillä välin avannut lakikirjan ja osoitti nyt presidentille yhtä kohtaa siinä.
Kumartuneena Avakumovitschin kanssa lakikirjan yli kuiskasi presidentti äkkiä tälle mustapartaiselle, paljon nuoremmalle miehelle:
- Avakumovitsch, tahdotteko siis turmella koko tulevaisuutenne? Saatanako teitä riivaa, kun te tässä rupeatte näyttelemään tunnollisen osaa? Miksi viivytätte toimitusta niin pitkälle, ettekö näe, että kuningas on kärsimätön ja tahtoo saada asian loppuun?
- Vaikka kuningas olisi kuinka kärsimätön, niin ei se vaikuta mitään tähän asiaan, joka loukkaa lain pyhyyttä. Herra presidentti, kun minä vannoin valani tulla hyväksi tuomariksi, niin en tehnyt mielessäni sitä äänetöntä myönnytystä, etten olisi hyvä tuomari, silloin kun on kysymys kuninkaasta.
- Se tulee teidän turmioksenne, Avakumovitsch, kuiskasi presidentti. —
Minä varoitan teitä. Ottakaa lausuntonne takasin!
- Se olisi Serbian häviö, jos sellainen lausunto peruutettaisiin, sillä silloin ei olisi enää oikeutta tässä maassa, sanoi Avakumovitsch. — Minä pysyn lujasti kiinni vaatimuksessani, että toimitus on lykättävä siksi kuin puolustaja on läsnä. Ja minä vaadin teitä, herra presidentti, tekemään ne kolme tavallista kysymystä näille kokoontuneille, jos täällä löytyy ketään, joka tahtoo ruveta puolustamaan onnetonta vastaajaa.
- Kuka täällä nyt voisi sitä tehdä? vastasi presidentti ivallisesti nauraen, samalla kun hän hermostuneesti sysäsi kultasankaiset silmälasinsa otsalle. — Eihän täällä ole edes kuulijoitakaan joiden joukosta puolustaja voisi astua. Täällä olemme vaan me, kuningaspari, santarmit ja syytetty. — Ette kai kuvittele, että joku santarmeista tuolla rupeaisi puolustajaksi.
- Minä kuvittelen vaan, herra presidentti, sanoi Avakumovitsch, kääntyen pois, kuin olisi hän tuntenut inhoa, — että tämä on oikeussali, eikä mikään teaatteri, mutta siltä emme saa toimia mielemme mukaan, vaan täytyy meidän tehdä, mitä lain puustavi käskee.
Avakumovitsch palasi paikoilleen, mutta presidentti, joka tiesi, että hänen täytyi täyttää tuomarin velvollisuudet, nousi ylös ja huusi:
- Löytyykö täällä tässä huoneessa ketään miestä yli viidenkymmenen vuoden ikäistä, tai asianajajaa, jolla on laillinen oikeus käyttää vastaajan puhevaltaa, joka vapaaehtoisesti tarjoutuu tämän korkean tuomioistuimen edessä puolustamaan Ratscho Knetzewitschiä, joka on syytetty murhayrityksestä kuningas Milania vastaan? Hän ilmoittakoon itsensä.
Kaikki oli hiljaa.
Presidentti teki toisen kerran saman kysymyksen ja huusi: hän ilmoittakoon itsensä!
Kuului hiljaista naurua. Se oli kuningatar Draga, joka nauroi viuhkansa takana. Ajatus, että täällä Tapschiderin huvilinnassa löytyisi puolustaja Ratscho Knetzewitschille, tuntui hänestä naurettavalta.
Kolmannen kerran huusi presidentti: Hän ilmoittakoon itsensä.
- Minä puolustan salamurhaaja Ratscho Knetzewitschiä! kuului samassa kumea ääni salin suurelta ovelta, ääni, jonka kaiku teki saman vaikutuksen, kuin jos salama olisi iskenyt kokoushuoneeseen.
Kaikkien kasvot kääntyivät ovelle. Siellä seisoi mies, jota kukaan ei tuntenut. Hän oli komea ukko, puettu mustaan pukuun. Kasvot, jotka olivat kalman kalpeat, tulivat ehkä vielä kalpeammiksi valkoisen, pitkän parran vaikutuksesta, joka ulottui alas keskelle miehen rintaa ja niiden hopeavalkoisten hiusten, jotka valuivat alas olkapäille. Vartalo oli samalla puoleensa vetävä ja vaikuttava. Tämä mies näytti olevan miehen muodossa siintyvä oikeus, tuomarin perikuva. Hitain, arvokkain askelin tuli hän lähemmäksi.
Tällä hetkellä vallitsi salissa hiljaisuus, joka muistutti hiljaisuutta katoolisessa kirkossa ennen rippileivän nostamista. Ukko seisoi nyt niiden portaiden edessä, jotka veivät tuomarin pöydän luo, hän kumarsi ja sanoi kirkkaasti kaikuvalla äänellä:
- Te kysytte, jos täällä löytyy puolustajaa, herra presidentti. Teidän kysymyksenne tunkeutui minun korvaani. Minä olen mies, joka tunnen lain ja olen valmis asettumaan oikeuden ja totuuden puolelle, missä vaan tilaisuus siihen tarjoutuu ja heikkoja puolustamaan. Niille, jotka maassa makaavat täytyy ojentaa auttava käsi ja kuten eräässä vanhassa itämaalaisessa kaskussa sanotaan: "Sinun pitää panna aita katollesi, jotta horjuva ei putoa alas", niin täytyy meidänkin olla valmiit ympäröimään laki aidalla, jottei kukaan horjahtaisi häpeän, kuoleman, taikka vankeuden kuiluun. No niin, herra presidentti, minä selitän olevani valmis puolustamaan Ratscho Knetzewitschiä.
- Kuka on tuo ihminen? kuiskasi Draga kuninkaalle. — Oletko koskaan ennen nähnyt häntä?
- En koskaan, vastasi Aleksanteri vapisevalla äänellä siirtyen lähemmä Dragaa. Minä en ole koskaan ennen häntä nähnyt — ja kuitenkin — on hänen äänensä niin tuttu! Mutta minusta tuntuu, kuin ei hän olisi ollenkaan ihminen, vaan kuolleista noussut.
- Hulluutta, vastasi Draga ylenkatseellisesti. — Ei löydy mitään yliluonnollista, kaikki täällä maan päällä on inhimillistä ja samoin tuokin tuolla, joka ilmestyy tänne kutsumatta, on ihminen.
- Mikä on teidän nimenne? kysyi presidentti, joka oli tarkastellut tuota pitkää, mahtavaa miestä ihmettelevin mutta myöskin vihaisin katsein.
- Nimenikö? vastasi vieras. — Minä olen serbialainen ja arvelen, että on kylliksi kun minun annetaan puolustaa syytettyä. Siinä laissa, jonka isämme ovat kirjoittaneet, ostettuaan verellä itsensä vapaiksi turkkilaisista, seisoo nimenomaan kirjoitettuna: "Jokainen serbialainen on sovelias suojelemaan lakia, jokainen serbialainen on velvollinen sitä suojelemaan." Siinä ei ole ollenkaan kysymys mistään nimestä, siinä on kylliksi, että on serbialainen.
- Tämä mies on oikeassa! huudahti Avakumovitsch. — Meillä ei ole oikeutta tiedustella hänen nimeänsä.
Presidentti heitti melkein avuttoman silmäyksen kuninkaaseen, kuin tahtoisi hän hakea sieltä apua. Mutta Aleksanterilla ei ollut minkäänlaista neuvoa annettavana. Sen sijaan kuiskasi hän vaimolleen:
- Mitä sinä arvelet, Draga, annanko minä vangita tuon valkohapsisen veijarin, joka niin odottamatta tunkeutui tänne häiritsemään toimitusta, annanko mestata hänet vai toimitanko vankeuteen, josta hän vasta vuosien perästä pääsee vapaaksi?
- Jos sen teet, niin olet mennyttä, vastasi Draga puolisolleen. — Sinä olet kuningas, sinun täytyy ainakin näön vuoksi suojella lakia. Anna ukon olla, hän näyttää olevan vanha jörö, haaveksija, eikä sellainen väki ole koskaan vaarallista.
- Mutta kuinka hän on voinut saada tietoa tästä oikeuden käynnistä? kysyi kuningas epävarmalla äänellä. — Kuinka se on mahdollista, että hän niin äkkiä ilmestyy tänne Tapschideriin ja miksi ei hän tahtonut sanoa nimeään.
- Kaikki nämä ovat kysymyksiä, kuiskasi Draga — joihin voimme vastata sitte, kun istunto on lopussa. Anna sinä valkopäisen puhua! Vaikka hän olisi itse oikeus omassa persoonassaan ja vaikka hän tekisi jokaisen kirjaimen laissa eläväksi, niin että ne muuttuisivat olennoiksi ja alkaisivat puhua ja huutaa kovasti syytetyn eduksi — niin Ratscho Knetzewitsch tuomitaan kaikissa tapauksissa, häntä ei pelasta Jumalakaan.
Silloin taivutti kuningas myöntävästi päätänsä ja heti sen jälkeen antoi korkeimman tuomioistuimen presidentti seuraavan päätöksen:
- Kuka lienettekään, vieras — niin olette kuitenkin serbialainen ja teidän oikeuttanne ei tahdota loukata. Minä en tiedä, onko tämä oikeusasia teille tuttu?
- Seisoisinko muuten täällä? vastasi puhuteltu. Minä olen tullut tänne saattamaan totuuden päivän valoon, jos totuudella on vielä jotakin arvoa Serbiassa.
- Hyvä, jatkoi presidentti — pankaa kätenne, kuten on määrätty, tälle ristille ja vannokaa, että te puolustatte ainoastaan luvallisilla keinoilla ja että te puolustatte syytettyä ainoastaan siinä määrässä, kuin olette vakuutettu hänen syyttömyydestänsä.
Varmoin askelin kulki komea mies ylös portaita, jotka veivät tuomarin pöydän luo. Tämän keskellä, oli risti, jossa oli hopeainen Vapahtajan kuva.
- Pankaa oikea kätenne Vapahtajan pään päälle, — vasen rinnallenne! —
No, miksi viivyttelette?
Vieras oli melkein yliluonnollisella voimalla koettanut nostaa vasenta kättään, mutta hän ei voinut. Hän puristi huuliansa, kuin täytyisi hänen kärsiä sanomatonta tuskaa. Hän sulki silmänsä, kuin ei hän olisi tahtonut tuomareille näyttää, että hänen katseessaan oli tuskan ilme, joka nähtävästi ei ollut henkistä laatua, vaan näytti olevan kokonaan ruumiillista tuskaa.
- No, nostakaa nyt vasen kätenne! käski presidentti vielä kerran.
- Minä en voi, vastasi ukko kumealla äänellä. — Suokaa anteeksi ja tyytykää siihen, että panen oikean käteni pään päälle. Vasen käteni on — minä olen vanha mies, kuten näette, jo monta vuotta sitte lamautui käteni halvauksesta.
Ainoastaan heikko sääliväisyyden ääni kuului näiden sanojen johdosta. — Avakumovitsch sen lausui. Muut katsoivat kylmästi vahingonilolla vieraaseen, jota kohtaan he kaikki tunsivat vihaa, kun hän väliintulemisellaan sai sen aikaan, että oikeudenkäynti ei niin pian loppunut, kuin laskettu oli.
- Jos niin on asian laita, sanoi presidentti, — niin täytyy kai minun tyytyä siihen, että te vannotte ainoastaan oikealla kädellä.
- Sitte on se asia tehty, huudahti ukko, laskien oikean kätensä hopeakuvalle ja sitte jatkoi hän kovalla äänellä:
Minä vannon ainoastaan laillisilla keinoilla puolustavani, etten poikkea totuudesta ja puolustan syytettyä ainoastaan siinä määrässä kuin olen vakuutettu hänen syyttömyydestään. Tämän lupaan minä Jumalan nimessä. Amen!
- Amen! kuului kuin mumina pitkin tuomarien riviä ja Amen! kuului kuninkaallisesta aitiosta, mutta tämä viime mainittu kuului ivalliselta, sillä se tuli Dragan huulilta.
Vaikkakin tämän toimituksen aikana oli kuumeentapainen liike ollut salissa, löytyi siellä kuitenkin eräs henkilö, joka seisoi aivan välinpitämättömänä kaikesta mitä tapahtui, ikäänkuin asia ei olisi vähääkään häntä koskenut, se henkilö oli Ratscho Knetzewitsch. Hän katseli jonkunmoisella mielihyvällä komeata vierasta ukkoa, joka oli niin äkkiä ilmestynyt häntä puolustamaan. Mutta itse asiassa suututti häntä ukon esiintyminen. Mitä peijakasta hän täällä teki, miksi veti hän juttua pitemmälle kuin tarvitsi. Juurikuin hän olisi tarvinnut puolustajaa! Tuomarit saivat kyllä tuomita hänet kuolemaan tai kidutuspenkille. Ha, haa, eihän hänellä ollut mitään sen kanssa tekemistä. Olivathan kuningas ja kuningatar luvanneet hänelle, että vankilanportit avattaisiin hänelle yöllä ja että hän saisi tulevaisuudessa viettää huoletonta elämää. Silloinhan hän ei tarvitse mitään puolustajaa eikä asianajajaa — tyhmyyksiä!
Ukko asettui valan tehtyään Knetzewitschen rinnalle, mutta ei lausunut hänelle sanaakaan. Hän ei näyttänyt tarvitsevan minkäänlaisia selityksiä, vaan näytti jo tietävän kaikki aivan kuin olisi hän ollut läsnä rikosta tehdessä.
- Siis alamme toimituksen uudestaan, sanoi presidentti. — Liian kauan on sitä jo viivytelty. Vieras, mitä teillä on sanottavaa tämän miehen hyväksi? Silloin vanhan miehen silmät välähtivät, silloin nosti hän varoittaen oikean kätensä ja huusi kaikuvalla äänellä tuomioistuimelle:
- Se mies, jonka näette tuossa edessänne, herrat tuomioistuimen jäsenet, ei ole mikään rikollinen, hän on yksinkertainen mies, jonka aivot ovat alkohoolihöyryjen hämmentämät, eikä hän kykene huomaamaan tekojensa merkitystä. Tämän miehen sielussa ei se kammottava aije ole syntynyt, ei, se kylvettiin hänen puiseen sydämeensä ja siellä, missä mikään vilja ei voi kasvaa, siellä ottaa rikkaruoho juurta paremmin kuin lihavammassa maassa. Minä väitän täten ja tuon todistuksia siitä, että tämä mies on viekoiteltu ja lahjottu tappamaan kuningas Milan.
Aleksanteri kävi vielä kalpeammaksi kuin mitä hän jo ennestään oli ollut. Hermostunut levottomuus alkoi saada hänessä valtaa.
Draga tarttui puolisonsa oikeaan käteen ja veti hänet vielä lähemmä itseään.
- Hiljaa, istu vaan hiljaa, Aleksanteri! kuiskasi Draga hänelle. Anna sinä hänen vaan puhua, ei hänellä ole kuitenkaan todistuksia.
- Jos oikein ymmärrän teitä, herra puolustaja, sanoi presidentti ukolle — niin tahdotte tuolla viittauksellanne sanoa, että Ratscho Knetzewitschillä on ollut kanssarikollisia?
- Kaksi kanssarikollista, vastasi puolustaja viipymättä ja hänen silmänsä kulkivat hitaasti kuninkaalliseen aitioon pysähtyen tarkastamaan Dragan ja Aleksanterin kasvoja.
- Kaksi kanssarikollista! alkoi presidentti uudelleen, nykien hermostuneesti kultasankasia silmälasejaan. — Minä toivon, herra puolustaja, ettette ole tullut lausumaan tänne tyhjiä lauseita. Sanokaa kanssarikollisten nimet ja todistakaa meille, mistä syystä muut henkilöt olisivat olleet osallisina Milanin murhassa?
- Juuri sen aion minä tehdä, siksi seison tässä. Mitäs syytä Ratscho Knetzewitschillä olisi ollut väijyä kuningas Milanin henkeä? Hän väittää tehneensä rikoksen, kun kuningas Milan kerran on tehnyt vääryyttä hänen isoisälleen. Tämä ei ole totta! Ratscho Knetzewitschin isoisä oli kevytmielinen ihminen. Tuhlattuaan omaisuutensa kääntyi hän kuningas Milanin puoleen rukouksella, että tämä ei antaisi hänen kokonaan vaipua kurjuuteen, vaan maksaisi hänen velkansa, jotta linna, joka oli vuosisatoja ollut Knetzewitschin perheen hallussa, ei menisi vasaran alle. Ja kuningas Milan, joka tiesi, että Knetzewitschit kuuluivat hienoon perheeseen ja muisti, että eräs Knetzewitsch kerran oli tehnyt hänen esi-isilleen suuria palveluksia, maksoi miehen velat omista rahoistaan ja tuli sitte miehen hyväntekijäksi. Elämänsä loppuun asti pysyi vanha Knetzewitsch Milanille kiitollisena. Tämä kiitollisuus on tullut ilmi monessa kirjeessä, joita syytetyn isoisä on kirjoittanut kuningas Milanille. — Jos tahdotte saada varmuutta sanojeni totuudesta, niin käskekää, että arkisto tutkitaan! Sieltä löydätte eräästä osastosta, joka on merkitty sanoilla "Kuningas Milanin yksityiskirjevaihto" ne kirjeet, joista äsken puhuin. Täten olen todistanut teille, hyvät herrat, jatkoi salaperäinen asianajaja, välittämättä vähääkään tuomarein hämmästyneistä katseista — että asia, jonka Ratscho Knetzewitsch on ilmoittanut murhayrityksensä syyksi, ei ole tosi, eikä pidä paikkaansa. Tämä mies valehtelee, valehtelee tietensä, mutta hän valehtelee samalla kuten lapsi, jota on käsketty valehtelemaan. Hänelle on luvattu suuri palkinto, satatuhatta frangia, jonka hän saisi niin pian kuin hän on murhannut kuningas Milanin. Satatuhatta frangia on kuitenkin liian paljon maksettu miehestä, joka on tehnyt Serbian suureksi ja jota kohtaan monta tuhatta sydäntä tässä maassa täyttyy rakkaudella ja kiitollisuudella.
- Se ei kuulu tähän! muistutti presidentti — Serbian on suuruudestaan kiittäminen nykyistä kuningastaan Aleksanteria.
- Emme me, herra presidentti, vastasi puolustaja — saa ruveta väittelemään tästä asiasta. Historia tulee tuomitsemaan sen, kuka on Serbian suuruuden perustanut.
- Kapinoitsija! sähisi Aleksanteri aitiossaan ja Dragan täytyi pidättää puolisoaan, sillä tämä oli aikeessa heittää saliin käsky, että vieras oli vangittava.
- Tahdotko sinä turmella kaikki tyyni? kuiskasi Draga. — Istu hiljaa ja anna heidän jutella mitä haluavat! Jos Serbiassa aletaan puhua, että sinä olet vastustanut vapaata puolustusta, niin ei sinuun enää luoteta. Anna sinä hänen vapaasti puhua loppuun asti! Sinä saat nähdä, että Ratscho Knetzewitsch kyllä tuomitaan.
- Koettakaamme nyt päästä loppuun tässä asiassa! kehoitti presidentti.
— Te olette puhunut kanssarikollisista — mainitkaa heidän nimensä!
- Te saatte kyllä aikanaan kuulla nimet, sanoi salaperäinen asianajaja äänellä, joka, kuten ukkosilma, ilmoitti hirmuisen rajuilman puhkeamista.
Tuolla, tuolla he istuvat, tuossa purppuralla verhotussa aitiossa, jonka päällä kullattu kruunu prameilee, tuolla istuu hän ja kutsuu itseään teidän hallitsijaksenne — se on kuningas, joka on käskenyt, että hänen oma isänsä on murhattava, ja kuninkaan vaimo se on, joka synnytti hänessä sen luonnottoman ajatuksen!
Tuomioistuimen jäsenet hyppäsivät paikoiltaan hämmentyneen näköisinä.
Ei edes Dragakaan voinut enää pidättää itseään, vaan huusi saliin:
- Alas kapinoitsija! Kuolema hänelle, hän on meidän vihollistemme ostama! Kuninkaan tahtoo hän halventaa tämän oman kansain silmäin edessä, ja minut, tämän kansan hyväntekijän, tahtoo hän vetää lokaan. Lyökää hänet rautoihin ja heittäkää vankeuteen!
- Ei vankeuteen, huusi Aleksanteri — hänet on heti tuomittava samalla kertaa kun tuo toinenkin murhaaja! Mestauslavalle heidät molemmat, minun täytyy nähdä heidän verensä vuotavan!
Santarmit, jotka tähän asti olivat seisseet salin ovella, juoksivat esille ja hyökkäsivät ukon luo, joka oli lähtenyt puolustajapaikaltaan.
Mutta samalla kun oikeuden palvelijat ojensivat kätensä häntä kohti, repäisi hän äkkiä oikealla kädellään pois valkoisen tukan ja parran ja —
- Milan, isäni, huudahti Aleksanteri. — Ha, haa, hän itse — hän on lausunut minun tuomioni!
Kuului kumea jysähdys. Kuningas oli kaatunut aitionsa lattialle ja mennyt tainnoksiin.
Mutta Draga heittäytyi Aleksanterin yli, ei auttaakseen häntä ylös, vaan tuskasta vavisten syleilläkseen häntä, sillä ei hän koko maailmassa peljännyt ketään ihmistä niin paljon kuin tätä miestä, joka nyt nopein askelin riensi aitiota kohti. Sillä santarmit eivät olleet uskaltaneet koskeakaan häntä. — Yksi silmäys noista kuninkaallisista silmistä oli ollut kylliksi peräyttämään oikeuden palvelijat. He muistivat kerran vannoneensa uskollisuutta tälle miehelle ja tämä vaikutti vielä heihin siinä määrässä, että he eivät voineet rikkoa sitä, eivät edes senkään käskystä, joka nyt oli heidän kuninkaansa.
Ei kukaan uskaltanut paikaltaan liikahtaa. Arkoina vetäytyivät he takasin, ei kukaan heistä rientänyt Aleksanterin avuksi. Ei kukaan ojentanut kättänsä pidättääkseen Milania, vaikka hänen asentonsa oli nyt uhkaava.
- Murhaaja! huusi Milan kovalla äänellä aitioon ja hänen katseensa tunkeutui Dragan silmiin. Murhaaja purppurassa ja kruunu päässä! Teillekin tulee kerran tuomion hetki, ja silloin — silloin saatte te molemmat maksaa, mitä olette nyt minulle tehnyt! Sinä Aleksanteri olet palkannut murhaajan ottamaan hengen omalta isältäsi — rikos, jolla ei ole vertaa! Ja sinussa, sinä kunniaton nainen, sinussa se helvetillinen ajatus ensin syntyi ja sinä annoit sille maallisen muodon! Kirottu olkoon muistosi, häpeään joutunut Obrenovitsch, kirottu olkoon jokainen sinua koskeva ajatus! Ja jos ei sinua kukista vaimosi ilkeys, ei oma heikkoutesi eikä se eläimellinen luonne, joka asuu teissä molemmissa, niin täytyy isän kirouksen teidät kukistaa, jos kerran löytyy Jumala taivaassa eikä hän vielä kokonaan ole hyljännyt Serbiaa.
Kuten ukkosen jyrinä, kuten pasuunain kaiku tuomiopäivänä, kuuluivat Milanin sanat läpi salin ja hänen vartalonsa kohosi kuten säkenöiväin salamain ympäröimänä siinä tulipunaisessa valossa, jonka laskevan auringon säteet heittivät saliin.
Lausuttuaan nämä sanat meni kuningas äkkiä ovea kohti. Vielä kerran heitti hän silmäyksen turmeltuneeseen poikaansa ja Dragan vääntyneisiin kasvoihin ja — katosi.