KAHDEKSASVIIDETTÄ LUKU.
Oikeuden ilveily.
- Elääkö hän?
- Kyllä, hän elää. — Knetzewitsch on vaan vähän haavoittanut häntä.
- No, ja annoitko sinä, kuten minä käskin, joukkosi ottaa roiston kiinni?
- Kyllä, minä toin hänet tänne, kädet ja jalat sidottuina — sinä voit heti nähdä hänet edessäsi, sisar, jos niin tahdot.
Tämä keskustelu tapahtui päivän noustessa Tapschiderin linnassa. Siinä oli Draga ja hänen veljensä Nicodem, joka oli hyvin kiihtyneenä lausuessaan nämä sanat.
Kuningatar ei ollut koko yönä nukkunut silmän täyttä. Tiesihän hän, että murhaaja harhaili Tapschiderpuistossa uhriaan etsimässä, murhaaja, jonka hän itse oli palkannut poistamaan pois tieltä hänen vaarallisimman vihollisensa, kuningas Milanin.
Pölyisenä tuon pitkän ja nopean matkan jälkeen seisoi Nicodem Lunjevica kuninkaallisen sisarensa edessä. Mutta hänessä ei näkynyt väsymyksen jälkeäkään. Päinvastoin. Silmissään oli terävä kiilto ja huulillaan asui hymy, joka vaan joskus katosi hienojen, vaaleiden viiksien taa.
- Hän elää siis! jatkoi Draga, nojaten toisella kädellään pieneen pöytään ja vieden toisen otsalleen, kuin tahtoisi hän koota ajatuksiaan. — Meidän tuumamme ei siis ole onnistunut. Onko se ihminen sitte kuolematon, onko hän haavoittamaton, kuten Siegfried ja Akilles?
- Oi, rakas sisar, puuttui Nicodem hänen puheeseensa — jos ei tällä kertaa onnistunut, niin onnistuu se toisella kertaa. Milan ei voi ajanpitkään meitä välttää ja koska vertasit häntä Akilles'iin, niin suotakoon minun huomauttaa, että tuo kreikkalainen sankari, sen mukaan, mitä hänestä tiedetään, oli arka kantapäästään. Milanillakin on kyllä Akilleen kantapäänsä.
- Mitä tahdot sillä sanoa? kysyi Draga ja katsoi tutkien veljeensä.
- Joo, sillä tarkoitan, vastasi nuori upseeri, kiertäen viiksiään, että minun mielestäni et sinä ole alkanut oikeasta päästä. Sellainen tapa on kömpelö tähän maailman aikaan, kun palkataan murhaaja ja käsketään hänen ensi tilaisuudessa hyökkäämään uhrinsa kimppuun. Ei, meidän päivinämme, sisar kulta, otetaan viholliselta henki aivan toisella tavalla, niin että kukaan ei sitä huomaa. Käytetään hyväksi jotakin kysymyksessä olevan henkilön heikkoutta ja siihen kaivetaan mitä suurimmalla varmuudella myrkytetty tikari, melkein samalla tavoin kuin elefantin jahdissa täytyy tarkkaan tähdätä erääseen paikkaan silmien luona, jos mieli saavuttaa tarkoitusta. Etkä suinkaan sinä kieltäne, rakas sisar, ettei Milanillakin ole heikkoutensa — vieläpä suuretkin heikkoudet — ja jos vaan olisit käynyt johonkin näistä, niin olisi hän kyllä näyttäytynyt kuolevaiseksi. — Ja sitte. — Elä nyt pahastu siitä, mitä sanon, pikku sisar, mutta luulin toki sinun olevan viekkaamman. En koskaan olisi voinut uskoa, että sinä rupeaisit tekemisiin sellaisen miehen kuin Knetzewitschin kanssa, tuommoisen naudan kanssa, ja sittenkin näytti hänessä olevan jonkunmoinen varmuus.
- Tietäähän tuon! vastasi Draga. — Hän luulee kai pääsevänsä kaikesta rangaistuksesta. Onko hän täällä linnassa?
- Kyllä, minä annoin teljetä hänet tänne, vastasi Nicodem, — sillä arvelin, että sinä tai kuningas antaisitte panna toimeen kuulustelun hänen kanssansa. Olen myöskin tuonut mukanani naisvangin.
- Naisvangin? huudahti Draga kummastuneena. Mutta mitä olet nyt oikein tehnyt, Nicodem! Eihän löytynyt ketään, joka tunsi Knetzewitschin rikoksen. Hänellä ei siis ole voinut olla ketään kanssarikollista. Kenen nyt lienetkin vanginnut, niin on hän kaikessa tapauksessa syytön.
- Saattaa niin olla, rakas sisar, vastasi Nicodem — mutta minä pyydän sinulta tässä suhteessa erästä rakkauden osoitusta. Minunkin pitää saada osani asiasta.
Draga rypisti kulmakarvojaan ja katsoi terävästi veljeä silmiin.
Mitähän veli nyt tahtoi häneltä; ehkäpä rahoja, joita hän aina pyysi.
Samassa avautui ovi ja kuningas Aleksanteri astui sisään. Hänkin näytti siltä, että oli valvonut koko yön. Uni oli kai paennut hänestä, kun hän tiesi, että murhaaja kulki sinä yönä vaanimassa hänen oman isänsä elämää, että tämä murhaaja oli maksettu hänen omilla rahoillaan.
- Eikö vielä mitään tietoja? kysyi kuningas, tultuaan kuningattaren huoneeseen. — Oi, Nicodem, mitä tietoja sinä tuot meille? — Minä näen päältäsi, että sinulla on uutinen ilmoitettavana.
Draga oli neuvonut veljeään, että tämän piti ehdottomasti näytellä hänen puolisonsa edessä tietämättömän osaa, ikäänkuin hänellä ei olisi aavistustakaan, että kuningas tiesi asian.
Nicodem tervehti kunnioittavasti kuningasta, teki kasvonsa surullisen näköisiksi ja sanoi:
- Teidän majesteettinne, minulla on hirmuinen ilmoitus teille. Tapschiderpuistossa on näet tapahtunut kauhistuttava rikos. Joku kurja lienee saanut tietää, että kuningas Milan oleskelee nykyään Serbiassa. Teidän majesteettinne isällä on valitettavasti monta vihollista tässä maassa, joita hänen ei aivan virheetön hallituksensa on hänelle tuottanut. — Mutta sitä en kuitenkaan olisi luullut mahdolliseksi, että löytyisi henkilö, joka uskaltaisi uhata hänen elämäänsä, joka on kuninkaan isä.
Kärsimättömänä ja suuttuneena polki Aleksanteri jalkaa.
- Elä koetakaan pettää itseäsi eläkä minua! sanoi Aleksanteri kiivaalla äänellä. — Jätä teeskentely sikseen ja sano lyhyesti — osasiko hän oikeaan paikkaan? Eikö niin, nyt ei ole enää kuningas Milania. Minä — minä kannan Serbian kruunua eikä löydy ketään, jolla on oikeus sitä minulta ryöstää!
- Jumala varjelkoon ja suojelkoon minun kuningastani, huudahti Nicodem Lunjevica — ja loistakoon kruunu vielä kauvan aikaa hänen päässänsä Serbian onneksi ja menestykseksi! Mutta murhaaja, joka oli väijymässä kuningas Milania, ei onnistunut täyttämään rikoksellista aiettaan. Käsi vapisi, kun hän tähtäsi kuninkaan kallista päätä.
- Se tollo! huudahti kuningas samalla kun hänen kalpeat kasvonsa muuttuivat harmaan vehreiksi ja hänen silmänsä osoittivat sitä pettymyksen tunnetta, joka tällä hetkellä täytti hänen sielunsa. — Eikö hän ollenkaan osannut, eikö edes haavoittanut pahasti?
- Aleksanteri, huudahti Draga ja riensi puolisonsa luo häntä syleilemään. — Mitä merkillisiä sanoja sinä lausuit? Iloitse toki ennemmin, että murhaajan luoti ei ole sattunut isääsi! Toimita kiitosjumalanpalvelukset kaikkiin kirkkoihin, sähkötä ympäri maailmaa, että sinä aiot mitä ankarimmin rangaista murhaajan.
- Rangaista — minä — murhaajan? huudahti Aleksanteri, joka ei tällä hetkellä ollut oikein tajuissaan ja jota kuumeen väreet pudistivat. — Ha, haa — oikein hauskaa — todellakin — minä rankaisen murhaajaa, jonka itse olen palkannut!
Draga vaihtoi nopean silmäyksen veljensä kanssa, silmäyksen, joka näytti sanovan, että oli hyvin arveluttavaa uskoa salaisuuksia henkilölle, joka henkisesti oli niin heikko.
- Elä kuuntele häntä, veljeni! huusi sitte Draga, joka ei Nicodeminkaan edessä tahtonut synnyttää mitään epäilystä siitä, että Aleksanteri ennakolta tiesi murhayrityksestä — näethän sinä, että kuningas on sairas — hänellä on kuume ja hän hourailee, tänne täytyy tuoda lääkäreitä!
Mutta Aleksanteri ojentihe suoraksi koko voimallaan ja kuiskasi kumealla äänellä!
- Minä — tiedän kaikki — mutta minä en saa siitä mitään tietää — olet oikeassa, oma Dragani. Täytyy soittaa kaikilla kirkkojen kelloilla koko Serbiassa. Kansan täytyy langeta polvilleen ja kiittää ja ylistää Jumalaa, että hän on varjellut kuninkaan isää. Kaikissa tapauksessa täytyy näytellä kansan edessä. Ehkä olisi myös hyvä panna toimeen juhlia — ja murhaaja — niin, missä on murhaaja — hän saa kovasti tuntea minun vihaani. Kuinka — minun oman isänikö hän tahtoi ampua, se koira. Minä hakkautan hänet kappaleiksi — minä, kuningas, maan ensimäinen tuomari!
Nicodem Lunjevica meni pois toimittamaan kuninkaan käskyä. Kulkiessaan sisarensa ohi sanoi hän tälle:
- Elä huoli puhua mitään siitä toisesta vangista, joka oli mukanani! Se on asia, jonka me selvitämme keskenämme.
Tuskin oli ovi sulkeutunut kuningattaren veljen jälkeen, ennenkuin Draga riensi Aleksanterin luo, ojensi rukoillen kätensä häntä kohti ja huudahti:
- Aleksanteri, tahdotko syöstä meidät molemmat turmioon? Hillitsehän toki itseäsi, ei kukaan saa tietää, että sinä olet edeltäpäin tiennyt murhasta. Oi Jumalani, sehän olisi sinun valtasi loppu! Milan on vielä niin rakastettu Serbiassa, että omat alamaisesi nousisivat kapinaan sinua vastaan.
- Nousisivat kapinaan! huudahti Aleksanteri, hänen silmänsä pyörivät rajusti ja valkeat huulensa vapisivat. — Kuka uskaltaa nousta kapinaan kuningastansa vastaan? He kuolkoot, he kuolkoot kaikki, kaikki tyyni! Oh, minä näytän heille, että minulla on vielä valta. Minä tiedän olevani kapinoitsijain ympäröimänä —
- Laupias Jumala, aiotko tulla ihan hulluksi! huudahti Draga. — Olenhan minä luonasi, etkö tunne minua? Minä se olen, Draga, vaimosi. — Eikö niin, luotathan sinä minuun, uskothan minua? Jos sen teet, niin vannon sinulle, ettei löydy ainoatakaan, joka ajatteleisi ryöstää kruunua sinulta. Toimita pois tuo murhaaja, elä vedä häntä oikeuden eteen, vältä julkista oikeudenkäyntiä. Sinä et saa antaa mennä niin pitkälle, että Knetzewitsch alkaa puhua. Sinähän olet kuningas ja voit tuomita. Muutamissa minuuteissa voi kaikki olla toimitettu.
Dragan kosketus teki erinomaisen vaikutuksen kuninkaaseen. Oli, kuin olisi Aleksanterin kuume äkkiä mennyt tiehensä. Hän pyyhkäsi kädellään silmiään, kuin olisi hän tahtonut ajaa pois ilkeän unen.
- Mitä sinä sanot? kysyi hän väsyneesti. — Ettäkö minä en vetäisi murhaajaa oikeuden eteen? Ei, rakas Dragani, sehän olisi hulluinta, mitä voin tehdä. Ratscho Knetzewitsch on aatelismies, tiemmä. Hänellä on sukulaisia, ja vaikk'eivät he tähän asti olisi mitään välittäneet hänestä, niin kyllä kai he nyt näyttäytyisivät, nostaisivat melun ja tahtoisivat tietää, mitä hänestä on tullut. Täytyy heti sähköttää Belgradiin, että tuomarit kokoontuvat tänne Tapschideriin. Täällä langetetaan tuomio. Ole huoletta, rakas lapsi, minä tunnen nämä tuomarit, eivät he ole muuta kuin lahjoja ottavia roistoja, jotka taipuvat minun tahtoni alle. He eivät langeta Knetzewitschille muuta tuomiota kuin sen, minkä lukevat minun silmistäni.
- Hiljaa, tuossa hän jo on! kuiskasi kuningatar puolisolleen.
Aleksanteri kääntyi kiireesti ja vaipui nojatuoliin, joka oli
papereilla peitetyn pöydän ääressä. Ovi oli todellakin avautunut.
Kahden santarmin vartioimana, kädet taakse sidottuina astui
Knetzewitsch Nicodemin seuraamana.
Kuningas viittasi. Vanki tuotiin hänen eteensä niin että tämä jäi seisomaan noin viiden askeleen päähän kuninkaasta.
Ratscho parka oli ehtinyt tulla aivan selväksi. Rajussa ratsastuksessa olivat viinin höyryt haihtuneet ja hän katseli ympärilleen jokseenkin raittiilla silmillä.
Tuolla istui kuningas. Tuo kaunis nainen oli epäilemättä kuningatar. Hyvä, oikein hyvä, heitä hän juuri tarvitsikin täällä. He tiesivät, ettei häntä rangaistaisi. Hehän olivat luvanneet hänelle täyden vapauden kaikesta rangaistuksesta ja lisäksi vielä suuren palkinnon.
Aleksanteri painoi päätään käsiinsä. Hän katsoi kauan Ratscho
Knetzewitschiin. Sitte sanoi hän hiukan epävarmalla äänellä:
- Sinä olet siis se raukka, joka uskalsit ampua minun isääni?
- Niin, teidän majesteettinne — minä se olin.
- Tiesitkö sinä, että se oli kuningas Milan, jota sinä aioit murhata?
- Tietysti minä sen tiesin, teidän majesteettinne! Kuka nyt ei tuntisi Serbiassa kuningas Milania? Hänen kuvansahan on vielä joka talon seinällä. Ja sitte sanottiin minulle, että hän oleskelee Tapschidermetsässä.
- Kuka on sinulle sitä sanonut? oli Aleksanteri kysymäisillään, mutta salainen silmäys, jonka Draga häneen heitti, sulki hänen suunsa ja vasta pitkän vaitiolon jälkeen avasi Aleksanteri suunsa toiseen kysymykseen.
- Onko kuningas Milan tehnyt sinulle joskus pahaa? Voitko väittää, että hän olisi kohdellut sinua väärin tai julmasti?
Minun suojelushenkeni, pyhä Nikarius, on todistajani, vakuutti Ratscho rehellisesti, ettei minulla koskaan ennen koko elämässäni ole ollut mitään tekemistä kuningas Milanin kanssa. Oi minä, — oliko hän ehkä jonkun kerran Zaporassa — ainoastaan siellä voi hän tavata minua. Mutta jos hän olisi tullut sinne, olisin tarjonnut hänelle pullon hyvää viiniä.
- Tuo mies on, joko hullu, huudahti Draga, — tai häpeämättömin lurjus, mikä milloinkaan on seisonut tuomarin edessä!
Sitte meni hän aivan lähelle Knetzewitschiä ja katsoi häneen terävästi säkenöivillä silmillään.
Tämän katseen edessä loi Knetzewitsch ehdottomasti silmänsä alas. Tämä valtaavan kaunis nainen teki häneen syvän vaikutuksen.
- Ratscho Knetzewitsch, huudahti kuningatar terävällä äänellä — tunnusta nyt totuus — miksi tahdoit sinä murhata kuningas Milanin? Mutta puhu totta, ihminen, sillä ajattele, että sinä seisot tämän maan korkeimman tuomarin edessä, joka pitää sinun elämääsi kädessään!
Ratscho nauroi tyhmästi itsekseen.
- Miksikö minä tahdoin tappaa kuningas Milanin? kertasi hän. Pyydän anteeksi, teidän majesteettiinne, mutta minä tahtoisin itse hyvin mielelläni tietää, miksi minun oikeastaan piti tappaa hänet. Mutta sen saan minä tietää ainoastaan teiltä ja hänen majesteetiltansa kuninkaalta. Sillä te — te molemmat olitte juuri ne, jotka käskitte asiamiehenne sanoa minulle: "Ratscho Knetzewitsch, tapa Milan!" ja minä latasin kiväärini ja läksin ulos ampumaan häntä.
- Hävytön valehtelija, huudahti Draga kimakalla äänellä — nyt näen sinut läpi! Kuninkaan viholliset ovat ostaneet sinut lausumaan tämän valheen. Mutta kuninkaani, todista sinä kaikelle kansalle, että sinä olet paljon korkeammalla näitä epäluuloja! Sinäkö olisit palkannut hänet murhaamaan oman isäsi! Oi, kuinka alas ihminen voi vaipua halpamaisuudessa ja kurjuudessa! Löytyy vaan yksi lohdutus kaikessa tässä, ja se on, ettei yksikään serbialainen ole uskova tätä ihmistä, joka on uskaltanut ampua Obrenowitschiä.
Aleksanteri nousi ylös ja sanoi ankaralla äänellä:
- Tämä hirmuinen syytös pitää tutkittaman, minä teen sen tyhjäksi yhdellä ainoalla sanalla. Ne tuomarit, jotka minä itse olen asettanut, koko minun kansani saa tietää, mistä tämä kurja on minua syyttänyt. Sitten täytyy heidän tuomita minun ja hänen välillä. Nicodem, lähetä heti sähkösanoma, että korkeimman tuomioistuimen jäsenet tulevat tänne! Poistukaa nyt, santarmit, sillä minä tahdon tehdä pari kysymystä tälle miehelle erikseen. Minä koetan saada tätä paatunutta rikoksentekijää vielä totuuden tielle, ennenkuin tuomioistuimen jäsenet saapuvat.
Santarmit poistuivat heti.
Dragan viittauksesta poistui Nicodemkin lähettääkseen sähkösanoman
Belgradiin. Draga tutki, olivatko kaikki ovet hyvin suljetut. Vasta
sitte, kun oli saanut varmuutta siitä, meni hän takasin Ratscho
Knetzewitschin luo, laski kätensä hänen olkapäällensä ja sanoi hänelle:
- Sinä olet tosin toimittanut asiasi huonosti, Ratscho Knetzewitsch, mutta sinä olet kaikissa tapauksissa osoittanut hyvää tahtoa.
- Ha, haa, enkös tiennyt, että teidän majesteettinne tulisi olemaan tyytyväinen minuun! sanoi juomari mielettömästi nauraen. — Eikös niin, Ratscho Knetzewitsch on mies, joka pitää sanansa! Mutta niiden sadan tuhannen laita taitaa olla hyvin huonosti. Niitä en taida saadakaan? Mutta eihän se ollut minun syyni, etten osannut paremmin. Silloin oli niin pimeä, että tuskin eteensä näki. Mutta olisin minä sittenkin tehnyt tehtäväni, jos ei santarmit olisi tulleet.
- Mitä niihin sataan tuhanteen tulee, vastasi Draga — niin ette te niitä menetä. Teidät asetetaan nyt tuomioistuimen eteen ja silloin täytyy teidän käyttäytyä viisaasti, kuuletteko, hyvin viisaasti. Teidän täytyy ottaa päällenne kaikki tyyni. Katuvaisena — ymmärtäkää minua oikein, näennäisesti katuvaisena — täytyy teidän tunnustaa, että olette vihannut kuningas Milania, kun hän kerran on tehnyt vääryyttä teidän isoisällenne.
- Ha, haa, tuo vanha isoisän juttuko minun pitää taas lämmittää ja tarjota heille! huudahti aatelismies. — No niin, kernaasti minun puolestani. Minun isäni ei tosin koskaan kärsinyt vääryyttä, hän oli aika roisto, joka teki lopun perheen omaisuudesta, mutta jos minä voin sillä jotakin hyödyttää, niin puhun suuresta rakkaudestani isoisääni kohtaan ja sanon, ettei sieluni olisi ennen saanut rauhaa, ennenkuin olisin rangaissut Milania siitä pahasta, jota hän ukolle teki.
- Niin, se on hyvä! huudahti Aleksanteri. — Tunnustakaa tuomioistuimelle peittelemättä ja juhlallisesti, että minun viholliseni — eihän teidän tarvitse sanoa, ketä ne olivat — olivat viekoitelleet teitä tekemään väärän ilmiannon ja syyttämään minua, mutta että teidän kuitenkin lopulta täytyy pysyä totuudessa ja sitte tuotte esille sen, mitä kuningatar on teille sanonut, kuuletteko, sana sanalta!
- Sana sanalta, vastasi Knetzewitsch. — Minun on tosin aina ollut vaikea oppia mitään, mutta kyllä minä ymmärrän lausua sanani oikein.
Ja sitte — tuomitaan minut kai kovaan rangaistukseen, jollei kerrassaan kuolemaan. Ja minä voin kai luottaa siihen, että minut jo ensi yönä päästetään ulos jostain takaovesta?
- Vankilan ovi avataan teille, elkää sitä peljätkö, sanoi Draga. — Ja kun kerran olette päässyt vankeudesta, ei teidän tarvitse enää huolehtia koko elämässänne.
Näistä sanoista tuli Ratscho niin liikutetuksi, että hän kumartui suutelemaan kuningattaren käsiä.
- Tuhansia kiitoksia, teidän majesteettinne! mutisi hän liikutettuna. — Tiesinhän minä, ettette liian kovin tuomitseisi minua tuon tyhmyyden takia. Tahto oli hyvä ja sehän on aina pääasia. Niin, äitivainajani — Jumala siunatkoon hänen luunsa ja antakoon hänen kuolemattoman sielunsa olla autuaitten asunnoissa — sanoi aina minulle, että minun pitäisi aina seurustella vaan hienojen ihmisten kanssa. Kuta korkeammalla he ovat, sitä parempi sinulle! Siis ei mitään huolia enää, kun olen päässyt ulos vankeudesta! Oh, siitä tulee hauskaa elämää ja sitte saan minä kaikkea, mitä tarvitsen.
- Kaikkea, vakuutti Draga ivallisella katseella, jonka jälkeen hän äkkiä kääntyi ympäri, sillä hän voi tuskin pidättää nauruansa.
Kuningas soitti hopeakelloa, joka oli kirjoituspöydällä. Hän käski sisäänastuvan santarmin viedä Knetzewitsch vankeuteen ja siellä vartioida häntä tarkasti.
- Sitä ei tarvita! huudahti Knetzewitsch iloisella äänellä. — Minä en todellakaan yritäkään paeta. Silloinhan minä olisin mitä suurin tyhmeliini, eikä meidän perheessämme ole koskaan löytynyt tyhmeliinejä.
Hymy huulilla antoi tuo tökerö viedä itsensä pois, sillä hän luotti niihin sanoihin, joita kuningatar oli sanonut ajattelematta, että niillä oli kaksinainen tarkoitus.