SEITSEMÄSVIIDETTÄ LUKU.
Hekkumoitsijan vallassa.
Kaksi kättä tarttui murhaajan kivääriin. Turhaan koetti tämä saada käsiään irti aseesta. Hän teki kerrassaan epätoivoisia yrityksiä, mutta joko hänen kätensä olivat liian heikot paljosta juonnista tai oli se lujuus, joka hänen oli voitettava, aivan yliluonnollista laatua.
-Täältäkö sinut siis löydän, Ratscho Knetzewitsch, kuului naisen ääni sanovan. — Minun aavistukseni eivät siis pettäneet! Sinä olet myynyt sielusi rahasta, sinä olet vaihtanut kunniasi halpaan mammonaan! Murhaaja — murhaaja, päästä uhrisi!
Vaikka Ratscho Knetzewitsch oli kellarissaan juonut niin paljon makeata viiniä, että hän tuskin saattoi pysyä jaloillaan ja vaikka se kiihtynyt mielentila, jossa hän oli, oli osaltaan vaikuttanut sen, että hän oli aivan juovuksissa, niin olivat nämä sanat kuitenkin omansa edes hiukan häntä selvittämään. Hän päästi kiväärin, joka jäi sen käsiin, joka piti kiinni varresta.
Milan katsoi ylös Geniaan.
- Genia — Genia! sanoi hän vaivaloisesti, katsoen ylös nuoreen tyttöön, jonka kalpeita kasvoja kuu valaisi ja jotka sen kautta tulivat yhä kalpeammiksi. — Genia, oletko se todellakin sinä, joka olet tullut minua pelastamaan tällä epätoivon hetkellä?
- Niin, minä se olen, kuningas Milan, vastasi Genia lujalla äänellä. Nyt en voi kuitenkaan selittää sinulle, mikä minut on tuonut tämän miehen luo. Hän ei ole vielä voitettu! Katso, kuinka hänen silmänsä hehkuvat, kuinka hän vapisee mielenliikutuksesta, kuinka hän tuijottaa sinuun kuin petoeläimeen, joka aikoo hyökätä uhrinsa kimppuun. Elä kuitenkaan pelkää, kuningas Milan, sillä tämä mies ei voi enää vahingoittaa sinua. Minä vannon sinulle, että ennen lasken sen luodin, joka on tämän kiväärin piipussa, hänen omaan sydämeensä, kuin että hän saa katkaista hiustakaan sinun päästäsi. Ja kohta näyttäytyivät Genian sanat tosiksi, ettei Ratscho Knetzewitsch suinkaan ollut vielä voitettu. Hän ulvoi niin että se kuului ympäri metsän.
- Takasin, tyttö, huusi hän. — Anna minun toimittaa tämä asia! Satatuhatta frangia, ymmärrätkö, Genia! — Ne täytyy minun ansaita, jos aion pysyä aatelismiehenä. — Ja sinä, sinä tulet vaimokseni, ja minä puen sinut silkkiin ja samettiin ja sinä saat kultavitjat ja sinusta tulee Zaporan linnan rouva, mutta tämän miehen veren täytyy ensiksi vuotaa! Tänne kiväärini, tyttö! Ainoastaan sinä ja minä tiedämme tästä asiasta, ja me — me vaikenemme!
Näin sanoen aikoi hän hyökätä Genian kimppuun, ryöstääkseen häneltä kiväärin. Mutta tyttö juoksi muutamia askelia takaperin, asetti kiväärin poskeaan vasten ja huusi äänellä, jossa oli muutakin kuin pelkkä uhkaus:
- Takasin, Ratscho Knetzewitsch! — Varo itseäsi minulta! Minä voisin unohtaa, että olet pelastanut henkeni ja ottanut minut huoneeseesi, kun minä sairaana ja väsyneenä vaivuin sinun ovesi eteen. — Varo itseäsi — minun luotini lävistää sydämesi!
Milan koetti tällä hetkellä nousta ylös hyökätäkseen murhaajan niskaan, mutta oi — hän lienee kaatuessaan puun kannon yli saanut suonenvenähdyksen, tai oli jalka kerrassaan poikki. Siihen tuli lisäksi se heikkous, jonka veren vuoto tuotti. Hän ei voinut nousta muuta kuin istualleen ja sitte kaatui hän takasin maahan.
- Niin, minä aavistin juuri tätä, jatkoi Genia, kun sinä salassa poistuit kotoa nukutettuasi omatuntosi viinikellarissasi.
Minä luin juuri silmistäsi kamalan aikeesi. Minä olen kerta toisensa perään kysynyt itseltäni, kuka antoi sinulle kultarahat ja setelit. Minä tiesin, ettei se voinut olla ystävä, joka antoi sinulle tämän avun, vaan täytyi sen olla vihollinen. Siksi seurasinkin sinua, kun poistuit kotoasi. Mutta Tapschiderissä jouduin pois jäliltäsi ja löysin sinut vasta aivan äsken. Pakene nyt, onneton! lopetti Genia intohimoisella kiihkeydellä lausutun puheensa. — Pakene, niin kauas kun jalkasi voivat sinua kannattaa! Tämä mies antaa armon käydä oikeudesta eikä vedä sinua maallisten tuomarien eteen. Minäkin pidän tämän asian salassa, mutta meidän tiemme käyvät tästälähin eri suuntiin. Mieletön, luulitko voivasi ostaa minut sadalla tuhannella frangilla? Vaikka panisit miljooneja, niin, vaikka koko maailman aarteet minun eteeni ja vaikka olisit nuori ja kaunis sen sijaan että nyt olet vanha ja ruma, niin ei Genia von Sandorf kumminkaan koskaan kuuluisi sinulle!
- Ei koskaan! ulvoi Knetzewitsch. — Ha, haa, saammepa nähdä, mitä sinulla on sanottavaa, kyyhkyseni, kun minulla on tähti rinnassa ja kuningas on nimittänyt minut salaneuvokseksensa ja minulla on niin paljon rahaa, että sinä saat aina ajaa katetuissa vaunuissa! Tuhat tulimmaista, sinä et siis tahdo antaa minulle kivääriäni takasin! Hyvä, en minä sitä tarvitsekaan, tämä vie minut varmemmin perille.
Kauhukseen huomasi nyt Genia, että hän veti samalla esille suuren puukon, jonka terä välähti kuutamossa.
- Kuole, Milan Obrenovitsch! huusi Ratscho Knetzewitsch ja pitäen puukkoa korkealla hyökkäsi maassa makaavaa, aseetonta miestä kohti. — Minä olen vannonut ja minä pidän valani. Minä olen Zaporan linnan herra ja aion olla edeskinpäin.
Lausuessaan nämä sanat, oli hän heittäytynyt polvilleen Milanin viereen. Hänen karkea, kömpelö vasen kätensä tarttui maanpakoon ajetun kuninkaan kurkkuun, ja turhaan koetti kuningas saada likaista kättä pois kaulastaan.
Oikealla kädellään heilutti Ratscho Knetzewitsch puukkoa päänsä päällä ja näytti hakevan paikkaa kuninkaan rinnassa, johon saattoi tunkea veitsen.
Genia puristi vielä kovemmin kiväärinsä perää. Hän katsoi vielä kerran taivaaseen päin. Pelottava taistelu riehui hänen sielussaan. Hän ei ollut vielä koskaan vuodattanut verta, ei koskaan tehnyt yhdellekään ihmiselle pahaa ja nyt — nyt pitäisi hänen ampua maahan tämä mies, joka kerran oli tehnyt hänelle hyvää, ampua hänet, kuten hullun koiran. Niin, hän tekisi sen, sillä senhän täytyi tapahtua. Antaisiko hän kuningasmurhan tapahtua silmäinsä edessä, koettamatta estää sitä ainoalla tavalla, millä voi?
- Takasin, Ratscho Knetzewitsch! huusi hän. Takasin, muuten olet hukassa, sillä ennenkuin sinä työnnät veitsen Milanin rintaan, tekee minun luotini lopun sinusta.
- Ha, haa, nauroi murhaaja käheästi. — Ammu sinä vaan — Genia von Sandorf — se on vaan viaton leikkikalu, joka on kädessäsi. Sillä minä en ladannut kivääriä, näetkö. Tuossa kiväärinpiipussa ei ole luotia, joka voisi tehdä minulle jotain pahaa.
Genia painoi lukkoa, hana painui alas, mutta juopon sanat näyttäytyivät tosiksi. Kivääri oli todellakin lataamaton.
- Ole nyt viisas, pikkuruiseni! löpersi Ratscho Knetzewitsch, joka piti yhä Milania maassa ja heilutti puukkoa päänsä päällä. — Ole viisas, kuuletko! — Meitähän on vaan sinä ja minä, jotka tiedämme, että verta on vuotanut täällä Tapschidermetsässä. Eikä tämä ole ensimäinen veri, joka on täällä vuotanut. Tuolla jossain kauempana on tammi, joka voi kertoa, että kerran erään toisen Obrenowitschin veri on vuotanut täällä. Ja hän oli paljon parempi mies kuin tämä, joka minulla on tässä ja jonka minä nyt —
Ratscho Knetzewitsch sysäsi puukkonsa, mutta samassa silmänräpäyksessä päästi hän tuskan ulvonnan. Hänen kättänsä lyötiin ryhmysauvalla. Veitsi putosi hänen kädestään. Samassa kun Ratscho Knetzewitsch tahtoi heittäytyä taapäin, tarttui kymmenen kättä kiinni häneen ja pidättivät häntä.
Mutta Geniakin oli peräytynyt ja seisoi kuin kivettyneenä.
Eräästä pensaikosta oli äkkiä kymmenen ratsastajaa hyökännyt esiin. Heillä oli kuninkaallisen santarmiväen puku. Tämä osasto on melkein yksinomaan kokoonpantu albaanialaisista. Mutta tämän poliisipatrullin johtaja ei ollut albaanialainen. Hänellä oli kuninkaallisen henkivartioväen komea puku. Se oli Nicodem Lunjevica, kuningattaren veli.
- Ottakaa kiinni tuo kurja murhaaja! huusi Lunjevica lujalla äänellä. —
Sitokaa hänet, niin ettei hän tällä hetkellä voi lausua sanaakaan!
Niin pian kuin Nicodem oli lausunut nämä sanat, hyppäsi hän itse alas hevosensa selästä ja lähestyi Milania, joka yhä makasi maassa eikä tiennyt, oliko tämä kaikki, mikä hänen ympärillään tapahtui, unta vai hirveätä todellisuutta. Milanista tuntui, kuin olisivat ajatukset menneet sekasin. Hän oli vähällä menettää tajunsa, mutta taisteli vielä heikosti pyörtymystä vastaan.
Silloin kumartui Nicodem Lunjevica hänen puoleensa — sama Nicodem, joka iltaa ennen sisaren vihkimistä Aleksanterin kanssa oli käskenyt, että Milan ammuttaisiin. Mutta kuinka erilaiselta kuului nyt nuoren upseerin ääni, kun hän puhui Milanille:
- Teidän majesteettinne, nouskaa ylös te olette nyt aivan turvattu! Minä olen saanut käskyn pitää huolta siitä, että teidät hyvästi suojattuna ja kaikella sillä kunnialla, joka teille tulee, saatetaan rajalle.
Milan ei uskonut korviaan kuullessaan nämä sanat. Hän oli siis tehnyt väärin poikaa kohtaan — ja myöskin Dragaa, tuota kauhistavaa naista kohtaan, kun hän oli heistä molemmista luullut, että he olivat suunnitelleet häpeällisen salaliiton häntä vastaan. Mutta kuinka sopi tämä sitte yhteen murhaajan sanain kanssa, kun hän juuri äsken oli päästänyt huuliltaan, että hänet oli ostettu sadalla tuhannella frangilla murhaamaan Milan.
- Nicodem Lunjevica, vastasi Milan heikolla äänellä — minä kiitän teidän tarjouksestanne saattaa minut rajalle. Minä annan teille kunniasanani, että heti lähden sinne. Jos tahdotte vaan toimittaa hevosen minun käytettäväkseni — luulen, että sitte kyllä itsekin pääsen Belgradiin.
- Vahvistakaa itsenne ennen kaikkia viiniryypyllä, teidän majesteettinne! sanoi nuori upseeri, ojentaen hänelle kenttäpullonsa. Oi, te olette haavoitettu! Teidän haavanne on heti sidottava, sillä se on hänen majesteettinsa kuninkaan ankarin käsky, että kaikki on tehtävä teidän kalliin elämänne säilyttämiseksi.
- Kalliin elämän, änkytti Milan. — Selittäkää minulle, kuinka poikani, kuningas, saattoi tietää, että minua vastaan aiottiin tehdä murhayritys tänä yönä ja tällä tunnilla!
- Sen selitän heti teidän majesteetillenne, vastasi Nicodem Lunjevica. — Tiedettiin, että te oleskelitte Serbiassa. Salaiset poliisit, joiden tehtävänä on pitää silmällä maanpakolaisia, antoivat kuninkaalle heti tiedon, että te olitte tulleet rajan yli. Myöskin tiedettiin, että te oleskelitte Tapschidermetsässä. Hänen majesteettinsa kuningas Aleksanteri oli silloin hyvin levoton, että teidän vihollisenne onnistuisi ehkä löytää teidät ja — ahdistaa teidän kallisarvoista henkeänne. Sentähden käski hän minun tämän valitun poliisipatrullin etunenässä kiertämään täällä puistossa ja pitämään huolta, ettei mitään pahaa teille tapahtuisi. Valitettavasti olemme tulleet liian myöhään. Me olemme jo ennenkin nähneet tämän ihmisen kiertelevän ympäriinsä täällä puistossa kiväärinsä kanssa, mutta me kadotimme hänet näkyvistä juuri kuin olimme saamaisillamme hänet kiinni. Nyt tiedätte, teidän majesteettinne, jatkoi Nicodem Lunjevica — kuinka me jouduimme tänne juuri sopivaan aikaan. Se ei ollenkaan riippunut sattumasta, vaan oli seuraus hänen majesteettinsa kuninkaan huolenpidosta.
Kuninkaan huulet vetäytyivät hymyyn, josta näkyi selvästi, että hän epäili Nicodemin sanoja, mutta kuitenkin vastasi hän:
- Jos asia on sillä tavoin, niin viekää minun kiitokseni hänen majesteetillensa kuninkaalle! Itse on hän tosin ennen käskenyt joukkojensa heti ampua minut, kun minä vaan näyttäydyn Serbiassa. Mutta tänään on hän pitänyt huolta siitä, ettei murhaaja voisi toimittaa verityötänsä. Siitä huomaan minä, lopetti Milan ivallisesti hymyillen, että hänen majesteettinsa Serbian kuningas pidättää omille uskollisille sotilailleen oikeuden tappaa hänen isänsä.
Nicodem kohautti olkapäitään ja kääntyi sitte erään albaanialaisen santarmin puoleen sekä käski hänen auttaa häntä ylös satulaan.
Minuuttia myöhemmin istui Milan satulassa. Ne tuskat, joita hän kärsi vasemmassa olkapäässään, panivat hänet melkein raivoihinsa, mutta hän puristi kovasti huulensa yhteen, sillä ei hän olisi mistään hinnasta maailmassa tahtonut Nicodemin kuulevan tuskan ääntä hänen huuliltansa. Myöskään ei hän tällä hetkellä ajatellut niin paljon itseään kuin sitä rakasta naista, jonka kohtalosta hän oli aivan tietämätön, Adaa, joka yksinäisessä talossa Tapscbiderpuistossa oli maannut hänen jalkainsa juuressa — murhaajan luodin ampumana.
Ajatellessaan rakasta vaimoaan tuli Milan haltioihinsa. Hän painoi kannukset hevosen kupeisiin, eikä hän tällä hetkellä ajatellut edes sitäkään, joka muutamia minuutteja sitte oli pelastanut hänen elämänsä, Genian, joka muuten oli paennut pensasten taa nähdessään ratsastajain esiintyvän näyttämölle, niin että Milan ei voinut nähdä häntä.
- Hyvästi, Nicodem Lunjevica! huusi Milan nuorelle upseerille. — Sanokaa Serbian kuninkaalle terveisiä minulta ja sanokaa, ettei hänen tule rangaista ainoastaan tätä miestä, joka on uskaltanut uhata hänen isänsä henkeä, ei ainoastaan murhaajaa, vaan myöskin sitä, joka on palkannut tämän kurjan raukan murhaa tekemään! Ja jollei teidän kuninkaallisella langollanne mahdollisesti olisi selvillä, mistä oikea murhaaja on haettava, niin tekisi kuningas viisaasti, jos heittäisi silmäyksen puolisonsa kasvoihin. Ehkä voi hän sitte kuningatar Dragan kasvoista lukea, kuka on oikeastaan ollut syyllinen.
Ennenkuin Nicodem ehti vastata tähän, oli Milan kadonnut puiden taa.
- Niin, ratsasta sinä tiehesi, mutisi Nicodem hampaittensa välistä — sinä et kuitenkaan vältä kohtaloasi! Mutta Draga oli oikeassa antaessaan minulle tämän tehtävän.
"Jos murhaajan onnistuu ensi laukauksella tappaa, ja Milan on sitte kerta kaikkiaan pois tieltä, niin elä sure sitä, veli Nicodem", sanoi hän minulle, "vaan vie santarmisi syrjään siitä paikasta ja palaa tänne heidän kanssansa! Mutta jos näet, että se Knetzewitsch tollo on vaan vahingoittanut uhriansa, niin että kuningas siitä huolimatta kykenee antamaan selitystä, niin ota murhaaja kiinni ja kohtele häntä niinkuin sellaista on kohdeltava!" Ha, haa, sinä minun kaunis sisareni olet kavala! Minä pelkään, että hänelle käy hyvin huonosti, tuolle miehelle, joka makaa tuolla sidottuna kapula suun edessä. Miksi pitikin hänen ampua niin huonosti! Sen, joka aikoo murhata, täytyy myöskin olla varma luodistaan.
Lunjevica nousi hevosensa selkään, tehtyään itsekseen tämän viisaan päätöksen. Sitte kääntyi hän seuralaistensa puoleen ja sanoi heille.
- Nostakaa ylös vanki ja sitokoon joku teistä hänet eteensä kiinni hevoseen! Me viemme tämän ihmisen ensiksi Tapschiderin huvilinnaan, sillä hänen majesteettinsa kuningas pitää varmaan itse ensimäisen kuulustelun hänen kanssansa.
Sillä aikaa oli Ratscho Knetzewitschin kädet ja jalat sidottu ja hän makasi maassa paksu kapula suussa. Siinä maatessaan oli hän kokonaan humalastaan päässyt. Nyt oli hän ihan selvä. Mutta tämä tila oli hänelle verrattoman kauhun tila.
- Mitä tämä sitte merkitsee? kysyi hän itseltään siinä maatessaan, voimatta ääntä päästää tai tehdä yhtään liikettä. Kuningas on palkannut minut murhaamaan isänsä ja äkkiä syöksyvät kuninkaalliset santarmit esiin, hyökkäävät päällesi ja kohtelevat sinua kuin olisit kuninkaan pahin vihollinen? Oi, tämä täytyy olla erehdys, erehdys alusta loppuun asti! Tämä upseeri on toiminut ilman määräystä. Ha, haa, hänelle käy vielä huonosti, kun hän astuu kuninkaan eteen ja ilmottaa mitä on tapahtunut!
Ratscho Knetzewitsch koetti yhä saada pois kahleita päältänsä tai ainakin kapula suustansa, niin että hän voisi puhua erikseen tuon upseerin kanssa. Hänen vedenharmaat silmänsä aukesivat selälleen ja tulivat äärettömän suuriksi, kun hän näki, että patrullin johtaja antoi hevosen Milanin käytettäväksi ja kuuli, että hän kutsui häntä "teidän majesteettinne", näki, että hän ojensi hänelle kenttäpullonsa ja antoi ilman muuta luvan poistua.
Tämähän on suorastaan kujeilua kaikki tyynni ajatteli Knetzewitsch.
— Minä uskallan kymmenen yhtä vastaan, että olen liian tyhmä
ymmärtääkseni sitä. No niin, kylläpähän asia selviää, kun tullaan
Tapschideriin!
Hän ei ollenkaan vastustellut, kun kaksi santarmia nosti hänet ja sitoi kiinni toiseen hevoseen ja tekivät sen vielä niin, että pää riippui toisella puolella ja jalat toisella. Mutta samassa kun patrulli oli aikeessa lähteä liikkeelle, hyökkäsi pensaikosta esille eräs olento ja huusi hätäisellä äänellä:
- Pysähtykää — vielä silmänräpäys, herra upseeri, minun täytyy puhua kanssanne — minulla on teille eräs ilmoitus tehtävä.
Nicodem Lunjevica hämmästyi nähdessään kauniin tytön äkkiä seisovan edessään. Mutta hänen ei tarvinnut muuta kuin heittää silmäys häneen tunteakseen Genian. Hän oli mieltynyt Geniaan jo kauan sitte, kun tämä esiintyi kuninkaan edessä naamiaisissa, jotka pidettiin Belgradin konakissa.
- Oi, neitini, huudahti nyt Nicodem kohteliaalla äänellä, kevyesti kumartaen satulassaan — minä luulen, että minulla on kunnia tuntea teidät, kreivinna Genia von Sandorf, jollen aivan suuresti erehdy!
Nyt vasta tiesi Genia, kenen kanssa hän oli tekemisissä, nyt vasta tunsi hän Nicodem Lunjevican, kun kuun säteet laskeusivat hänen kalpeille kasvoilleen, samoille kasvoille, jotka hän kerran oli nähnyt murhahalun vääristäminä, kun Nicodem seisoi valmiina heittämään pikku Milanan jyrkänteeltä alas kuiluun.
Jos maan päällä löytyi ihmistä, jota Genia kammosi, niin oli se tämä nuori upseeri ja kun hän nyt äkkiä näki hänet edessään, kysyi Genia itseltään, eikö olisi parasta paeta. Mutta ei, se mikä oli saattanut hänet astumaan ulos piilostaan, oli niin jalo toivomus, ettei Genia seuraavassa silmänräpäyksessä enää ajatellutkaan itseään.
- Herra upseeri, sanoi Genia vapisevalla äänellä — jos tunnette minut — ja te olette aivan oikein lausunut minun nimeni — niin uskotte minut sellaiseksi, joka ei voi valehdella. Minä vannon teille, että tämä onneton, jonka olette löytänyt tekemässä hirmuista rikosta, joka muuten ei tullut täytäntöön, on harhaan viety mies parka, joka ei ole vastuunalainen teoistaan. Ainakin tahdon tehdä teille tärkeän ilmoituksen, herra upseeri, jolla pitäisi tutkinnossa olla suuri merkitys. Tämä mies on ostettu tätä murhaa tekemään, ostettu kullalla, jonka olen nähnyt omilla silmilläni. Eilen ei tällä miehellä ollut murhan ajatustakaan. Silloin tuli aivan odottamatta eräs vanha nainen, joka kauan keskusteli hänen kanssansa, ja sen keskustelun jälkeen Ratscho Knetzewitsch — se on vankinne nimi — kykeni estämään linnansa myönnin pakkohuutokaupalla, sillä hän sai noin kaksikymmentätuhatta frangia.
- Todellakin, neitiseni, sanoi Nicodem, ja merkillinen hymyily väreili hänen huulillaan; hän astui hitaasti alas hevosen selästä ja meni Genian luo — teidän ilmoituksenne ovat erittäin tärkeät. Ne kiinnittävät minun huomiotani siihen määrään, että minun täytyy teiltä pyytää, että toistatte kaikki, mitä tiedätte, hänen majesteetillensa kuninkaalle, sillä arvaatte kai, että hän panee toimeen mitä tarkimman tutkimuksen, kun on kysymys hänen omasta isästään.
Genia otti askeleen taapäin. Hän pelästyi. Hänen sielussaan nousi ajatus, että hän pani itsensä, äärettömän suureen vaaraan.
- Minä pyydän teiltä sitä, jatkoi Nicodem, eikä Genialta jäänyt huomaamatta, että tuo kevytmielinen mies tarkasteli hänen vartaloansa, kuin olisi hän tahtonut niellä hänet — niin minä suorastaan vaadin neitiseni, että te seuraatte minua Tapschiderlinnaan.
- Minä! huudahti Genia. — Ei, en koskaan astu jalkaani linnaan. Yhden ainoan kerran eläissäni olen kääntynyt Serbian kuninkaan puoleen häneltä oikeutta pyytämään. Minä uskalsin sen tehdä, kun luulin, että hän oli ystäväni ja kuningas, joka suojelee lakia. Mutta mikä oli kohtaloni, kun astuin jalkani Belgradin konakin muurien sisäpuolelle? Minut otettiin kiinni, vietiin erääseen hirmuiseen paikkaan ja kaikki tämä tapahtui sisarenne, kuningatar Dragan toimesta! Häntäkö lähtisin vielä tapaamaan! Luuletteko, että minulla on vielä niin paljon luottamusta Serbian kuningaspariin, että minä hakisin heiltä oikeutta? Ei, herrani, sitä ette voi pyytää minulta! Se, joka kerran on niin pettynyt kuin minä, sillä ei ole halua enää —
Huudahdus lopetti Genian sanat, sillä Nicodem oli odottanut niin kauan, että tyttö olisi ehtinyt puhua loppuun. Hän hyökkäsi tytön kimppuun ja tarttui häneen kiinni.
- Jos et suosiolla seuraa minua Tapschiderin linnaan, huudahti hän — niin vien sinut väkisin! Ha, haa, kaksi vankia yhden sijasta! Sillä se, joka pyytää murhaajalle armoa, Genia von Sandorf, on enemmän tai vähemmän osallinen rikoksessa, ja tässä suhteessa täytyy tulla tutkimus, oletko todellakin viaton, kuten olet olevinasi, siihen rikokseen, jonka tämä roisto oli vähällä tehdä.
Genia koetti riistää itsensä irti hänen käsistään. Mutta Nicodem oli jo santarmien avulla heittänyt hänet hevosen selkään, ja ennenkuin Genia ehti selvittää ajatuksiaan, istui hän satulassa Nicodemin edessä.
Toisella kädellään piti Nicodem uhristaan kiinni ja toisella hoiti hän ohjaksia.
- Eteenpäin takasin linnaan! huusi hän ja pyyhkäsi tiehensä.