KUUDESVIIDETTÄ LUKU.
Salajuonen uhri.
Oli yö — pimeä, kolkko yö oli seurannut kaunista syyspäivää. Yksinäisessä talossa Tapschiderpuistossa paloi lamppu huolellisesti eteen vedettyjen paksujen uutimien takana. Erään pöydän vieressä, jossa oli aterian jäännökset, istui Ada Kristic. Hän oli pannut kätensä pojan ympärille ja painoi häntä hellästi sydämelleen eikä väsynyt tarkastellessaan häntä hellin katsein, ikäänkuin ei hän voisi käsittää, että hän todellakin oli saanut poikansa takaisin.
Levottomana kulki kuningas Milan edes takasin lattialla. Vähä väliä katsoi hän kelloonsa, meni ikkunan luo, kohotti hiukan uudinta ja katsoi metsätielle, joka kulki talon ohi.
- Kello on viittä minuuttia vailla kaksi, sanoi hän sitte äänellä, joka selvästi ilmaisi hänen mielenliikutuksensa. — Kohta valkenee päivä ja silloin on pakomme mahdoton, ainakin tänä päivänä ja kuka tietää, voimmeko olla turvassa täällä vielä tämän päivän. Ja Maschin lupasi kuitenkin minulle olla täällä vaunujen kanssa puoliyön aikana.
- Mutta ajattele nyt, vastasi Ada, että tie Tapschiderin ja Belgradin välillä on hyvin pitkä ja sitte täytyy eversti Maschin'in ensin hakea meille sopivat ajoneuvot. Oi Milan, sydämeni tuntuu niin raskaalta, kun ajattelen, että minun täytyy jättää tämä talo, jossa olen asunut niin kauan ja jossa pikku Milankani on kasvanut! Onko meidän siis todellakin välttämätöntä paeta?
- Ja sellaisen kysymyksen teet sinä, Ada! huudahti Milan, istuutuen hänen viereensä. — Eikö sitte Maschin itse ole vakuuttanut sinulle, että kuningatar tietää kaikki? Hän tietää, että Milanka elää, mutta hän tietää myös, että minä olen Serbiassa ja otaksuu, että olen Tapschiderpuistossa sinun luonasi, Ada. Usko minua, tällä hetkellä on murhaaja jo lähtenyt minua etsimään. Olenpa luullut näkeväni epäiltävän henkilön hiipivän täällä läheisyydessä.
- Mutta itsehän vakuutit, että erehdyit, isä! huudahti Milanka. — Se oli sinun oma varjosi, sanoit sinä, joka lankesi tielle. Oh, jos vaan olisit antanut minun mennä, kuten pyysin, pyssy kädessä katsomaan, oliko todellista vaaraa lähellä! Ole varma siitä, että ensimäinen vakooja, jonka olisin kohdannut, olisi saanut luodin aivoihinsa, niin että hän olisi varmaan lakannut vaanimasta rehellisten ihmisten toimia.
- Ei, ei, lapseni! huudahti Ada levottomana. — Sinä pysyt meidän luonamme, sinä et saa enää mennä ulos yksin ennenkuin olemme kääntäneet selkämme tälle metsälle. Niin, minä näen sen nyt, ettemme voi olla täällä kauempaa. Meidän täytyy niin pian kuin mahdollista päästä pois täältä.
- Se tulee tapahtumaan jo tänä yönä, vastasi Milan. — Kaikesta olen sopinut ystäväni, eversti Maschinin kanssa ja hän on luvannut viedä teidät varmaan paikkaan. Kostantinopolissa asuu eräs uskollinen ystäväni, jolle olen kerran tehnyt suuren palveluksen. Se on sulttaanin suurvisiiri — olet kai pannut talteen sen kirjeen, Ada, jonka sinun tulee jättää hänelle minulta.
- Kirje on täällä povessani — ja saat olla varma siitä, etten jätä sitä kellekään muulle kuin suurvisiirille. Mutta oletko myöskin varma siitä, että tuo turkkilainen, joka on eri uskoa kuin me, ottaa meidät ystävällisesti vastaan?
- Siitä olen aivan varma, sanoi Milan — Murat Bey on kelpo mies. Uskokoon hän mitä tahansa, Kristusta tai Muhamettia, niin tulee hän olemaan sinulle, kallis Adani, uskollinen ystävä ja pojalleni toinen isä.
- Ja miksi et tahdo seurata meitä Turkin maalle? Oi, tule mukaan, pyysi
Ada — siellä tulemme niin onnellisiksi!
- Rakas vaimoni, kuinka mielelläni, oi, kuinka mielelläni seuraisin teitä, huudahti Milan — mutta minä en voi, en saa sitä tehdä. Suuret, tärkeät asiat estävät minua siitä. Minun täytyy palata Wieniin, siellä on nykyään minun paikkani. Eikö niin Ada, uskothan, että sydämeni vuotaa verta, kun en voi seurata teitä.
Ada laski kätensä hänen käteensä ja katsoi hurskailla silmillään uskollisesti ja luottavasti häneen.
- Minä uskon sinua, vastasi hän, äänessä hellä sointu.
- Isä, kysyi Milanka, nousten ylös ja mennen Milanin luo — miksi lähetit Stefan Naumovitschin heti pois, miksi kehoitit häntä heti palaamaan kuninkaalliseen hoviin?
- Sen selitän sinulle, sanoi Milan — sillä sinä ihmettelit kyllä sitä, etten pidättänyt luonani tätä miestä, joka on arvokkaimpia ystäviäni. Stefan Naumovitsch on meille kaikista tärkein henkilö, sillä hänellä on nykyään kuningas Aleksanterin luottamus. Me tarvitsemme miehen, joka on mukana hovin elämässä. Ainoastaan sellainen voi nähdä Dragan suunnitelmat ja aikeet, ainoastaan hän voi joskus saada aikaan sen, että yksi ja toinen niistä hirmutöistä, joita Draga niin mielellään panee toimeen, tulee vielä viime hetkessä estetyksi. Siitä syystä en tahdo asettaa Stefan Naumovitschin henkeä vaaranalaiseksi. Jos hänet olisi löydetty tästä talosta, jos olisi huomattu, että hän seurustelee minun kanssani, maanpakolaisen, jota kuningas vihaa enemmän kuin ketään muuta vihollistaan, vaikka hänen on minua kiittäminen elämästään — niin olisi Stefan Naumovitsch ollut mennyttä miestä.
Kerran on kuningas jo lahjoittanut hänelle elämän, kun Stefan Naumovitsch oli jo niin lähellä kuolemaa, että hän oli jo kuulevinaan sen jääkylmäin siipien suhinan — toista kertaa ei Aleksanteri antaisi armon käydä oikeudesta. Ei, Stefan Naumovitschiä ei saa kukaan löytää minun rinnaltani, sentähden neuvoin häntä menemään takasin huvilinnaan. Siellä voi hän pitää Dragaa silmällä ja ilmoittaa minulle niin pian kuin vakava vaara minua uhkaa. Mutta eversti Maschinin toimeksi olen antanut palata Belgradiin hankkimaan sieltä vaunuja. Näillä vaunuilla matkustamme pääkaupunkiin, jossa voimme pysähtyä muutamia päiviä seppä Zornin talossa, jossa ollaan minun puolellani, siellä viivymme siksi kunnes saamme tietää, mihin toimiin Draga aikoo ryhtyä. Sitte pakenette te valepuvussa Konstantinopoliin ja minä palaan Wieniin.
- Vaunut ovat täällä, huudahti Milanka äkkiä ja riensi ikkunan luo. —
Se on eversti Maschin, joka tulee meitä hakemaan.
Oi, elä itke, äiti kulta, jatkoi sitte poika — vaikka sinun täytyy sanoa hyvästi kauniille, tyynelle kodillemme. Minä vannon sinulle tällä juhlallisella hetkellä, että minä, sinun poikasi, kerran tuon sinut takasin Serbiaan. Silloin kutsutaan sinua kuninkaan äidiksi ja kaikki kunnioittavat ja rakastavat sinua. Ja tämän talon lahjoitan sitte sinulle ja kun väsyn niistä huolista, joita minulla on, huolehtiessani kansani parasta, silloin pakenemme tänne ja ajattelemme tätä hetkeä, jolloin me molemmat emme olleet muuta kuin kodittomia pakolaisia.
- Kodittomia pakolaisia, toisti Ada kyyneleet silmissä. — Oi poikani, se on paha, katkera, kova sana.
Kuului koputus ulko-ovelle ja kun Milan varovasti avasi, astui eversti Maschin sisään. Hän oli pukeutunut kuskin pukuun, piti piiskaa kädessään ja päässä oli hattu, joka osaksi peitti kasvot.
- Sinä olet viipynyt kauvan, eversti Maschin, sanoi Milan hiukan moittien. — Olet tehnyt minut levottomaksi.
- Jää tähän käytävään! kuiskasi eversti Maschin hänelle. — Nuo molemmat tuolla sisällä eivät tarvitse kuulla, mitä minulla on sanottavaa sinulle. Minun oli pakko kulkea kiertoteitä, kun minun jälkiäni seurattiin.
- Jälkiäsi seurattiin, hyvä Jumala, silloinhan sinut on tunnettu ja ennen kaikkia on nähty aikeesi!
- Niin, sen luulen, sanoi Maschin, joka kohotti hattuaan ja nenäliinalla kuivasi otsaansa. — Varsinkin eräs ratsastaja oli yhtämittaa kintereilläni. Mutta minä johdin ne kumminkin harhaan, sillä minä ajoin kuin paholainen ja ajoin sellaiselle tielle, jossa heidän vihdoinkin täytyi kadottaa minut näkyvistään.
- Sinä et siis luule, että sinun on nähty ajavan tänne?
- Sitä en luule, mutta ajattelen, että on parasta kiirehtiä. Laittakaa niin, että joudutte täältä pois niin pian kuin mahdollista, siinä on kaikki, mitä minulla on teille sanottavaa! Sinä tiedät, kuninkaani, että koko sielullani rakastan sinua, mutta juuri siitä syystä en haluaisi tänä yönä tulla ammutuksi, sillä luulen, että voin olla sinulle ja pojalle hyödyksi.
- Me olemme kunnossa, vastasi Milan — ja voimme heti lähteä matkalle.
Odottakaa meitä ulkona — vaunut ovat kai lähellä taloa?
- Ne ovat oven edessä. Nyt täytyy minun heti katsoa hevosia.
- Anna sen käydä nopeaan, hyvin nopeaan! jos onni on meille suotuisa, niin olemme päivän koittaessa Belgradissa.
Maschin katosi heti ulos ovesta ja kiipesi kuskipukille, jonka edessä kaksi juoksijaa kärsimättömästi löi kavioitaan maahan.
Mutta Milan puolestaan meni takasin arkihuoneeseen ja sanoi Adalle:
- Nyt on sinulle aika tullut, Ada, erota kodistasi. Elä tee eroa liian vaikeaksi minulle eläkä itsellesikään. Voimia, rohkeutta ja kestävyyttä tarvitaan, jos mieli paon onnistua.
- Minä olen valmis, sanoi Ada, väkisin pidättäen kyyneleitään, sillä hän ei voinut saada selville sitä, miksi hänen sydäntään niin ahdisti.
Tule, poikani! sanoi hän äänellä, jota koetti saada niin varmaksi kuin mahdollista. — Tule ja menkäämme muukalaisten joukkoon! Mutta sinä olet oikeassa, kerran me vielä palaamme, jos Jumala niin tahtoo.
Poika kietoi kätensä itkevän äidin ympärille, sillä Ada ei voinut enää hillitä itseään, hän antoi kyynelten vapaasti vuotaa ja veti pojan mukanaan.
Kun he olivat tulleet ulko-ovelle, pyysi Milan häntä viipymään vielä hetken. Hän avasi oven raolleen ja huusi puoliääneen ulos:
- Eversti, onko ilma puhdas? Katso ympärillesi ja tunnustele vielä kerran, onko mitään vaaraa uhkaamassa!
Oli minuutin hiljaisuus, sitte vastasi Maschin:
- Minä en voi nähdä mitään epäiltävää. Tule vaan heti tänne! Vaunujen oven olen jo avannut, hiivi vaunuihin ja sitte matkalle niin pian kuin mahdollista!
Milan astui ensin ulos. Hän kietoi takin tiukasti ympärilleen ja veti hatun syvemmälle otsalle. Hänen takanaan seisoivat vielä Ada ja Milanka odottaen kutsua.
Milan katseli ympärilleen. Hänen oikea kätensä, joka oli takin taskussa, tarttui revolveriin. Hän oli varmasti päättänyt, että jos tällä hetkellä joku Dragan palkatuista murhaajista näyttäytyisi, niin hän koettaisi ehtiä edelle ja ampua hänet empimättä.
Yö oli pimeä. Kuu piilottautui pilvien taa. Pensasten päällä, joita kasvoi molemmin puolin metsätietä talon lähellä, oli harmaa usva, jota oli kohonnut maasta.
- Tulkaa rakkaani! huudahti Milan, kääntyen ja ojentaen kätensä Adaa kohti. Tämä irtautui hiljaa Milankan syleilystä ja meni muutamia askelia rakasta miestänsä kohti.
Silloin peräytyi hän äkkiä taapäin, kuin olisi hän nähnyt myrkyllisen käärmeen, joka vaani tuolla pensaikossa, mutta sitte heittäytyi hän Milanin päälle, tarttui kiinni häneen ja tunki hänet väkisin vaunuihin.
Silloin pamahti laukaus, tuli välähti yön pimeydessä ja sitte —
Milan oli arvelematta heittänyt kumoon Adan, kuin olisi hän siten tahtonut suojella häntä tuntemattomalta vaaralta, vaikka hän oli vakuutettu, että tämä vaara koski vaan häntä itseään.
Mutta se oli liian myöhään. Ruudin savu kietoi hetkeksi kaikki, vaunut, hevoset ja ihmiset. Mutta tämän sumun läpi kuului heikko ääni:
- Minut on murhattu — minä kuolen — pelasta minut, Milan — pelasta minut!
Huudahtaen heittäytyi Milan hänen eteensä, joka makasi hänen jalkainsa juuressa. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt kietoa käsiään hänen ympärilleen, ennenkuin tumma olento juoksi pensaikosta.
Vielä kerran kuului laukaus. — Milan huudahti, sillä hän oli haavoitettu ja luoti oli sattunut juuri samaan paikkaan, johon Milankan luoti oli raapaissut, nimittäin vasempaan olkapäähän.
Milan kaatui selälleen. Hän oli vähällä menettää tajunsa, mutta seuraavassa tuokiossa oli hän taas jaloillaan. Hänet valtasi mieletön raivo tuota kurjaa murhaajaa kohtaan, joka oli, kuten hän luuli, tappanut hänen rakkaan vaimonsa. Ei, se roisto ei pääse kostamatta. Tuolla juoksi hän pensaikkoon. Mutta Milan oli nähnyt hänet ja silmänräpäyksessä oli hän miehen jälessä. Nyt alkoi hurja ajo. Murhaajalla oli vielä kivääri kädessään, mutta hän ei nähtävästi uskaltanut ampua kolmatta laukausta tai ei kiväärissä sitte ollut enää mitään jälellä. Hän juoksi niin kiireesti, kuin jalat kannattivat. Hän ryntäsi metsän läpi ja hänen takanaan Milan, välittämättä verestä, joka juoksi haavasta olkapäässä. Milan vei taskuunsa oikean kätensä, ainoan, mitä hän nyt saattoi liikuttaa, ottaakseen sieltä revolverinsa. Mutta hän huomasi nyt, että takki oli varmaankin jäänyt siihen paikkaan, johon hän kaatui, ja että ase oli ollut takin taskussa. Mutta ei tämäkään seikka voinut estää Milania ajamasta murhaajaa. Hän juoksi, vaikka väsymys lisääntyi joka hetki, juoksi yli kantojen ja hautojen, hän tunkeutui läpi pensasten ja pysyi aina murhaajan kintereillä. Mutta äkkiä tunsi Milan pyörrytystä, maailma musteni hänen silmissään ja hän tunsi, että oli vähällä mennä tainnoksiin.
Ja tuo roisto, joka oli antautunut yrittämään murhata hänet ja hänen Adansa, pääsisikö tuo nyt rankaisematta, saisiko hän Judaksen palkan, joka epäilemättä oli häntä odottamassa Tapschiderpuiston huvilinnassa? Ei, ja tuhat kertaa ei! Ennemmin panisi Milan liikkeelle aivan viimeisetkin voimansa, ennemmin hän —
Silloin syöksyi maanpakoon ajettu kuningas äkkiä maahan, kuin olisi salama häneen iskenyt. Sokeassa innossaan ei hän ollut huomannut kantoa, joka oli polulla. Siihen kompastui hän ja kaatui, ollen äärettömän heikko, ei hän voinut pitää itseään pystyssä ja makasi nyt liikkumattomana maassa.
Murhaaja oli kuullut kuninkaan huudon, kun tämä kaatui. Hän seisoi hiljaa hetkisen ja käänsi päätänsä. Parilla rajulla harppauksella oli hän kuninkaan luona, joka makasi maassa voimatta nousta ylös, eikä ollut hänellä kuin yksi käsi puolustuksekseen ja sekin aseeton.
Kuu pilkisti nyt pilvien lomasta.
Milan näki murhaajan tulevan yhä lähemmäksi. Hän valmistausi tekemään murhaavaa iskua sillä tuo leveäharteinen mies heilutti kivääriä päänsä päällä ja oli nähtävästi aikeessa pyssyn perällä musertaa onnettoman kuninkaan pää.
- Takasin, karjui Milan. — Oletko serbialainen ja tahdot sittenkin tappaa kuninkaasi? Minä olen Milan, joka on kerran ollut mahtavin mies tässä maassa.
- Jos olet Milan, niin olet juuri oikea mies! löpersi toinen, jonka kieli ei tahtonut oikein totella paljon viinin nauttimisen tähden. — Ha, haa, jos olet Milan, niin täytyy sinun kuolla.
- Ja miksi tahdot sitte tappaa minut? kysyi kuningas kohottaen hiukan yläruumistaan ja nostaen torjuen oikean kätensä. — Olenko koskaan tehnyt sinulle pahaa?
Onko sinulla ollut syytä valittaa minun tähteni? Olenko ryöstänyt sinulta jotakin, varastanut sinulta, olenko kirjoittanut jonkun tuomion, jonka kautta sinulle olisi pahaa tapahtunut? Niin sano sitte, ihminen, olkoonpa kuinka tahansa ja lienetpä kuka tahansa, niin vannon sinulle, että jos voit todistaa minulle, että sinulla on syytä olla vihoissasi minulle, niin minä kumarran pääni ja otan vastustamatta sinun murhaavan iskusi.
- Sinä et ole koskaan tehnyt minulle mitään pahaa, minkä itse tiedän, änkytti murhaaja laskematta alas kivääriä. — Mutta hän tahtoo sitä — hän tahtoo myöskin sitä — he tahtovat molemmat ja siitä syystä täytyy sinun — hiiteen. Mutta sinut täytyy minun tehdä mykäksi — siitähän minä saan maksunkin!
- Sinä saat maksun! huudahti Milan. — Kurja, etkö edes häpeä puhua, että aiot hävittää ihmiselämän halpamaisen voiton vuoksi? Kuka sano minulle, kuka on ostanut sinut tekemään tätä inhottavaa rikosta? Kenen käsi on sinulle maksanut veren hinnan?
Käheä, mieletön nauru tunkeutui miehen huulilta. - Ha, haa, niin kysytään lapsilta! sanoi hän. — Minua ei ollenkaan haluta ruveta sinulle vastaamaan. Mutta koska olet Milan ja olet ennen ollut kuningas, niin sallin sinun rukoilla lyhyen rukouksen. Sillä aikaa lataan minä kiväärini ja tällä kertaa tiedän kyllä osaavani paremmin. Saatana tietäköön, miksi käteni molemmilla ensi kerroilla vapisi niin hirveästi.
Milan näki, kuinka hän latasi kivääriä. Hän koetti monta kertaa nousta ylös maasta — mutta ei voinut. Verenvuodon tuottama heikkous oli liian suuri. Milan ei voinut rukoilla murhaajalta henkeään, siihen oli hän liian ylpeä. Ei, ennen tahtoisi hän kuolla. Ammu nyt, mutta satuta oikein! sanoi Milan. — Minä en tahdo estää sinua ansaitsemasta rahojasi.
Milan tunsi jo kylmän raudan ohimoillaan ja avasi silmänsä heittääkseen viimeisen silmäyksen tähtiin, jotka kimmelsivät puiden oksien välistä.
Nyt kosketti murhaajan sormi kiväärin lukkoa. Silloin — —