VIIDESVIIDETTÄ LUKU.
Köyhtynyt aatelismies.
Vaikka oli syyspäivä, paistoi aurinko kuitenkin hehkuvan kuumasti aavalle pihalle, joka kuului serbialaisen aatelismiehen Ratscho Knetzewitschin linnaan.
Kun tuli tähän taloon, tuntui siltä kuin olisi astunut siihen linnaan, jossa prinsessa Ruusunen nukkui vuosisatoja sitte. Linna oli vanha ja rappeutunut. Puutarha, joka yhdeltä puolen oli yhteydessä rakennuksen kanssa, oli viljelemättömän näköinen, jossa rikkaruoho kasvoi vapaasti ja jossa vaan pari pientä maa-alaa ilmaisi, että ihmiskäsi kävi joskus sitä hoitamassa.
Pihalla oli sadottain rikkinäisiä talouskaluja hujan hajan, vaununpyöriä, satuloita, tynnyreitä, kirstuja, huonekaluja, jotka linnan herra oli hylännyt ja ilman muuta viskannut ulos pihalle ja näiden päällitse oli vedetty kaksi pitkää nuoraa, joilla riippui alusvaatteita kuivassa. Eräissä vanhoissa, rikkinäisissä vaunuissa istui suuri kissa auringon paahteessa, koira pisti kopistaan ulos takkuisen päänsä torkkuen ja haukotellen, ainoastaan kanat antoivat vähän vilkkautta ja väriä tähän elottomaan elämään. Kukko pöyhisteli kanojensa edessä tunkiolla, josta eläinparka turhaan koetti hakea korvausta siitä, mitä heille oli jätetty antamatta.
Mutta ei, tuossahan avautui ovi ja ylimmällä portaalla näkyi ihastuttava tyttö. Hänellä oli kädessä täysinäinen vehnävati ja katseltuaan muutaman silmänräpäyksen pilvettömälle taivaalle ja sitte kaukaiseen avaruuteen, kuin olisi hän odottanut, että kangastus näkyisi jossakin, tarttui hän lautaseen ja huusi hopean heleällä äänellä:
- Tipu — tipu! Tulkaa vaan tänne pienet! Ehkäpä tämä on viimeinen ateria, jonka teille annan. Kas niin, syökää vaan kylliksenne, pikku tiput.
Näin sanoen heitti hän vehnät ympäriinsä pihamaalle.
- Kuinka kaunista täällä sentään on! huudahti hän puoliääneen, antaen katseensa liitää ympäriinsä ja katsoen varsinkin lähellä olevaa metsää ja vuoren harjannetta, joka pehmeästi kaartuen nousi kohti sinistä taivasta. — Täällä voisi todellakin ihminen olla onnellinen! No, ehkäpä tulee tänne kerran onnellisempi suku. Oi, kyllä tiedän, kenen minä tahtoisin tuoda mukanani tähän linnaan asumaan noissa vanhoissa holvikattoisissa huoneissa! Kyllä tiedän, kenen kanssa minä tuntisin itseni onnelliseksi täällä, oi, niin sanomattoman onnelliseksi.
Ei — ei! lisäsi nuori tyttö kiireesti, istuutuen rikkinäisten vaunujen viereen. — Minä en tahdo enää ajatella häntä! Hän on kuollut minulle, täytyy olla kuollut minulle. Eikö tämä sitte ole koko minun maailmani? Tuskin tiedän, mitä tapahtuu ulkona maailmassa, sitte kun tulin tänne, en tiedä itsekään, millä tavoin. Oi, en olisi ehkä jäänyt tänne, mutta minä vapisen ajatellessani, että täytyy uudestaan lähteä maailmaan ja ihmisten hyörinään. Genia parka, kuinka sinun nyt käy, sinä isätön ja äiditön tyttöraukka, kun täällä on kaikki lopussa?
- Ei ole vielä lopussa! lausui raaka, karkea ääni hänen takanaan. — Ha, haa, vielä minä istun isieni maatilalla ja tahtoisinpa nähdä sen, joka uskaltaa ajaa minut pois täältä!
Huudahtaen hyppäsi Genia von Sandorf ylös — sillä hän se on, jonka näemme tuon köyhtyneen aatelistalon pihalla — ja kääntyi ympäri.
Hän seisoi vastapäätä miestä, joka nähtävästi tuli metsästämästä, siltä ainakin näytti puvusta päättäen. Hänen yllään oli paikattu sarkapuku, johon kuului lyhyt nuttu ja kapeat housut sekä karkeat saappaat, jotka ulottuivat niin ylös kuin mahdollista ja auringon ja sateen haalistama nahkalakki, joka näytti koin syömältä. Kädessä oli hänellä jahtikivääri, joka näytti ijän puolesta sopivan yhteen miehen muun puvun kanssa. Mies oli lyhyt ja tanakka, leveäharteinen, niska kuin härällä. Karkeat kasvot, jotka olivat pöhöttyneet ja tummanpunaiset paljosta väkijuomain käyttämisestä, olivat harmaan parran peittämät, joka ulottui alas rintaan saakka.
Tämä mies oli Ratscho Knetzewitsch, aatelismies, joka omisti linnan, puutarhan ja karjapihan. Mutta pellot ja aidat niiden ympärillä eivät enää olleet hänen. Kappale kappaleelta oli ne kaikki otettu häneltä, pelattu tai juotu, sillä hän oli viime aikoihin asti elänyt hyvin hurjasti. Ratscho Knetzewitsch kuului ikivanhaan sukuun. Hän sanoi ylpeästi olevansa vojvoodi, mutta tämä oli kai Knetzewitschien veressä, etteivät he voineet pitää huolta omastaan. He olivat kaikki käyttäneet omaisuuttaan kevytmielisesti ja sitä mukaa oli aina mennyt pois joku osa omaisuudesta, niin että tämä viimeinen Knetzewitsch, joka tällä hetkellä seisoi Genia von Sandorfin edessä, ei ollut paljon muuta kuin kerjäläinen, vaikka hän omisti linnan, puutarhan ja karjapihan.
Me sanoimme, että herra Knetzewitsch oli viime aikoihin asti viettänyt hyvin rajua elämää, jonka pääasiallinen synti oli siinä, että Knetzewitsch oli hirmuisella tavalla antautunut juoppouden uhriksi. Suurimman osan päivästä vietti hän viinikellarissaan. Niin kauan kun oli hereillä, makasi hän siellä tynnyrin vieressä ja joi ja kun hän ei enää voinut juoda, nukkui hän. Hänellä ei ollut muuta seuraa kuin kissa, joka vihdoin aina herätti hänet surkealla naukumisella, kun kissan muutoin olisi pitänyt nääntyä nälkään.
Mutta sitte oli äkkiä tullut muutos Knetzewitschin elämässä. Sattuma oli sen aikaan saanut ja tämä sattuma tuli ihastuttavan olennon muodossa, jotta Knetzewitsch voitaisiin, jos mahdollista, vielä pelastaa, ainakin lykätä tuonnemmaksi hänen häviötään.
Eräänä myrsky-yönä oli Knetzewitsch ollut tavallista selvempänä, mikä muutoin hyvin harvoin tapahtui. Silloin koputettiin hänen ovelleen ja kun hän sen avasi, tuli hän juuri parhaiksi näkemään, kuinka eräs nuori tyttö vaipui portaille ja makasi suorana hänen jalkainsa juuressa. Ratscho Knetzewitsch ei pitänyt naisia juuri suuressa arvossa. Hän arveli, että he vaan estivät rehellistä miestä juomasta ja nauttimasta elämän iloja. Ei se siis ollut tytön kauneus, joka sai hänet hoitamaan tyttöä, kantamaan hänet huoneeseen ja koettamaan kaikin keinoin saada hänet virkoamaan, vaan oli siihen syynä yksistään se seikka ettei kukaan muu ihminen voinut tulla tytön avuksi ja että olisi antanut nuoren tytön aivan yksinkertaisesti maata siinä ovensa edessä, siihen ei hänellä sentään ollut sydäntä.
Mutta kun hän siinä hoiteli Geniata, sillä hän se oli, joka oli väsyneenä vaipunut hänen ovensa eteen, ja virvoitteli häntä etikalla ja jollain vanhalla hajuvedellä, jota löytyi talossa vielä hänen äitinsä ajoilta, kirosi hän kauheasti naisten heikkoutta, kirosi onnettomuuttaan, joka oli tuonut "tuon" hänen niskaansa ja valitteli, että tämmöistä piti tapahtua miehelle, jolla oli parempaakin tehtävää, kuin hoitaa naisväkeä. Eikä hänen onnistunutkaan saada kokonaan Geniata tuntoihinsa, sillä hänen pyörtymyksensä muuttui ankaraksi kuumeeksi. Tämä kuume piti Genia von Sandorfin vuoteessa ummelleen neljä viikkoa ja usein oli tytön elämä vaarassa.
Knetzewitsch hoiti häntä ja ihmetteli itsekin, että hän kykeni sellaiseen ja kun hän oikein ajatteli asiaa, täytyi hänen tunnustaa itselleen, että hän ensi kerran elämässään oli täyttänyt velvollisuutensa. Mutta tämä velvollisuus kävi hänelle päivä päivältä yhä rakkaammaksi ja miellyttävämmäksi ja kun Genia ensi kerran saattoi taas puhua, kun hän tiesi, missä oli ja liikutetulla äänellä kiitti Knetzewitschiä, niin huomasi hän, ettei tämä pieni naisolento ollut ollenkaan paha ja että se oli oikein miellyttävää vaihtelua pitää "tuommoista" talossaan. Mutta täytyy huomata, ettei häntä mitkään hellemmät tunteet vetäneet Genian puoleen. Niitä olisi hän itsekin pitänyt suorastaan naurettavina.
Minä olen vanha apina, oli hänen tapana sanoa, — enkä voi ajatella naista, joka mielistyisi minun punaiseen nenääni tai viihtyisi tässä viinan hajussa. Mutta ystävätä olen aina halunnut ja kun nyt taivas on sen sijaan lähettänyt minulle ystävättären, niin tyydyn häneenkin ja hän saa mielellään olla luonani niin kauan kuin viihtyy.
Genia von Sandorfin täytyi viihtyä aatelismiehen luona, sillä hän ei parhaalla tahdollaankaan tiennyt, minne hän menisi. Palatako Wieniin? Mutta mitä hän siellä sitten tekisi?
Äitinsä luo ei hän uskaltanut mennä, sillä äitihän oli hylännyt hänet tuolla hirmuisella kirjeellä, jonka Genia löysi Stefan Naumovitschin vierestä, kun tämä makasi verissään kuritushuoneen edustalla.
Genia oli liiaksi ylpeä puolustaakseen itseään äidin syytöksiä vastaan, torjuakseen sitä hirvittävää epäilystä, joka tässä kirjeessä oli lausuttu. Mutta niin ei hänellä myöskään ollut kotia eikä sydäntä koko maailmassa, jonka turviin olisi voinut paeta.
Puoli mieletönnä oli hän sinä yönä harhaillut pitkin Belgradin katuja. Sitte oli hän rientänyt ulos kaupungista. Hän oli juossut yhä kauemmas metsään. Hän tahtoi kuolla, mutta hänellä ei ollut rohkeutta. Hän oli seisonut monen virran partaalla, taistellut itsensä kanssa ja katsonut kirkkaan veden pohjaan. Monen puun oksaa oli hän tarkastanut ja ajatellut olisiko se kyllin voimakas häntä kantamaan, jos hän repisi kaistaleen hameestaan ja tekisi siitä itselleen nuoran. Sade oli virtana valunut ja kastellut hänet läpimäräksi ja lisäksi vielä nälkä vaivasi. Mutta tuhat kertaa suuremmat olivat ne tuskat, joita hänelle tuotti se ajatus, joka raivosi hänen aivoissaan: Äiti hylännyt — rakastettu kuollut — sillä hän luuli, että Naumovitsch oli kuollut ja tiesi, että Demeter Banjaluki oli se, joka oli ampunut sen turmiota tuottavan luodin. Minne hän nyt menisi? Kun sitte hermokuume oli ohi, valtasi hänet sellainen alakuloisuus ja välinpitämättömyys itsensä suhteen, että hän mielellään hyväksyi sen tarjouksen, jonka Knetzewitsch teki hänelle, jäädä hänen luoksensa ja olla hänen seuranaan tuossa vanhassa rappeutuneessa linnassa.
Siihen aikaan toivoi Genia vielä, että hän voisi mahdollisesti korvata aatelismiehelle sen hyvyyden, jota tämä hänen sairautensa aikana oli osoittanut ottaessaan hoidettavakseen hänen kerrassaan laiminlyödyn taloutensa Genia värisi kulkiessaan Knetzewitschin rinnalla rappeutuneissa huoneissa ja huomatessaan kaiken sen epäjärjestyksen, pölyn ja lian, joka kaikkialla kohtasi hänen silmäänsä.
Kerran olivat huonekalut täällä olleet hienot ja kallisarvoiset. Nyt olivat ne rikkinäiset, kuluneet tai kaatuneet. Uutimien poimut olivat vuosikymmenien pölyn peitossa. Katsoipa hän minne hyvänsä, näki hän vaan hävitystä ja köyhyyttä.
Palvelijaa ei Knetzewitschillä ollut ollut pitkään aikaan. Mistäpä hän olisi ottanut rahoja sellaisen palkkaamiseen? Hänellähän ei ollut minkäänlaisia tuloja ja kun hän ei itse huolehtinut taloudesta, niin kaatui kaikki koko talossa. Genia koetti kuitenkin saada järjestystä tähän sekamelskaan. Vaikka Knetzewitsch oli nimenomaan selittänyt hänelle, ettei hän koskaan elämässään voisi sallia, että Genia likaisi valkoisia käsiään työssä, niin tarttui hän kuitenkin tarmokkaasti työhön.
Hän, nuori kreivitär, jota oli vanhempain kodissa hemmoteltu kuin ruhtinaan lasta, ei kammonut halvintakaan työtä. Hän oli kaikkialla, keittiössä, kellarissa, navetassa, hän antoi kanoille ruokaa ja koetti nyhtää rikkaruohoa puutarhasta. Mutta pian huomasi hän, että aatelismies Ratscho Knetzewitschin maatilaa saattoi verrata ainoastaan tuohon kuuluisaan Augian talliin, jonka puhdistaminen kuului Herkuleen merkillisiin tehtäviin. Ja hän oli vaan tyttöraukka, jolla oli hyvin hyvä tahto, mutta valitettavasti ei hän ollut mikään Herkules.
Lisäksi tuli vielä se seikka, että Knetzewitschistä pian katosi se parannus, joka ensi aikoina oli näyttäytynyt, kun Genia tuli taloon. Ensi viikkoina, jolloin Genia oli talossa, oli aatelismies pitänyt varansa. Silloin sattui, että hän joskus kampasi partaansakin, harjasi vaatteensa ja koetti olla hyödyksi taloudessa. Hän joi niin vähän kuin mahdollista, kävi joskus metsästämässä ja tuli kotiin tuoden mukanaan milloin mitäkin riistaa.
Mutta sitte alkoi taas tulla niitä suuria kirjeitä, joissa oli suuret sinetit, ja näissä kirjeissä lienee ollut jotakin, joka oli erittäin vastenmielistä Ratscho Knetzewitschille. Sillä niin pian kuin sellainen kirje tuli, katsoi Knetzewitsch siihen ilmeettömin silmin, sytytti lyhdyn ja meni sen kanssa alas viinikellariinsa, ikäänkuin hän ei missään muualla olisi voinut lukea kirjoitusta yhtä hyvin kuin kellarissa, joka oli niin turmiota tuottava koko hänen elämälleen.
Kun hän sitte taas näyttäytyi, huomasi Genia kauhulla, että hän oli juonut hirveän paljon. Hänen silmänsä olivat silloin jäykät, ja vaikka hän koetti olla kohtelias Genialle, kuten aatelismiehelle kuuluu, pääsi hänen huuliltaan kuitenkin silloin tällöin sanoja, jotka panivat nuoren tytön kauhistumaan.
Seuraavana päivänä pyysi hän aina anteeksi, mitä oli edellisenä rikkonut ja vakuutti kyynelsilmin, että hän oli juonut vaan noiden kirottujen surujen tähden.
Genia tiesi kyllä hyvin, kuinka huonot hänen isällisen ystävänsä asiat olivat. Hänen velkansa olivat jo kauan sitte kasvaneet yli korvien. Velkojat olivat vaatineet linnan myytäväksi pakkohuutokaupalla.
Knetzewitschillä oli Belgradissa nuoruuden ystävä, joka oli asianajaja. Tämä oli tehnyt kaikki, saadakseen huutokaupan lykätyksi, ja hänen oli onnistunutkin kaikenmoisilla kiertelemisillä oikeuden edessä viivyttää yhä kauvemman tätä ratkaisevaa tapausta.
Mutta muutamia päiviä sitte oli tullut kirje asianajajalta Knetzewitschille, jossa selitettiin, että nyt oli mahdotonta enää tehdä mitään hänen hyväkseen ja että hänen oli valmistuttuva mitä pikemmin vastaanottamaan oikeuden palvelijoita.
Eräänä aamuna istui taas herra Knetzewitsch synkissä mietteissä, kun pihalta kuului vaunujen kolinaa. Genia katsoi ulos ikkunasta ja huudahti ihmeissään:
- Sieltä tulee eräs nainen.
Samassa nousi komeasti puettu nainen pois vaunuista ja riensi sisälle.
Siitä oli hyvin kauvan, kun Ratscho Knetzewitsch oli ketään vastaanottanut. Ei sovi siis kovasti tuomita häntä, jos hän käyttäytyikin kömpelösti tätä hyvin puettua naista kohtaan, jota hän ei todellakaan tuntenut.
Ei, hän ei häntä tuntenut. Hän ei voinut millään muotoa muistaa, missä hän olisi ennen nähnyt nämä kasvot. Eikä hänellä sentään ollut kovinkaan paljon vanhoja tuttavia, sillä hyvin harvojen kanssa oli hän ollut tuttavuudessa elämänsä aikana.
- Rouva, sanoi hän, tehtyään muutamia kumarruksia, jotka olivat todellakin kaikkea muuta kuin kauniita, — minä en tiedä, minä en tunne —
- Ettekö enää tunne täti Eufemiaa? Minähän olin hyvä ystävä teidän äitinne kanssa lausui nainen.
- Täti Eufemia! huudahti Knetzewitsch. — Kyllä, nyt minä muistan — aivan oikein, äitini hyvä ystävä. Te toitte meille aina karamelleja Belgradista ja me huvittelimme itseämme sillä, että nipistelimme teitä pohkeisiin, teillä oli näet sellaiset siihen aikaan.
- Oi, teidän äitinne oli niin kiltti ja rakastettava! huudahti täti Eufemia, sillä hän se todellakin oli, joka oli tullut tänne keskustelun johdosta Dragan kanssa. — Minä en koskaan voi häntä unhottaa.
- Niin, minun kiltti äitini! mutisi Knetzewitsch ja puristi pari kyyneltä vedenharmaista silmistään, sillä kuten kaikilla juomareilla, oli hänellä kyyneleet hyvin lähellä.
- Ja juuri siitä syystä, kun tulin ajatelleeksi teidän kilttiä äitiänne, rakas Ratscho, jatkoi Eufemia, olen minä tullut tänne. Kuulin näet, että te olette hyvin vaikeissa oloissa.
- Oletteko kuullut siitä puhuttavan? huudahti Knetzewitsch. — Onko se tieto jo levinnyt kaikkialle? Niin, ikävä kyllä, minun maatilani myydään pakkohuutokaupalla, se tahtoo sanoa linna ja puutarha, ainoat, mitkä minulla on jälellä.
- Ja miksi ette ole koettanut hankkia rahoja, rakas ystävä? kysyi
Eufemia.
- Rahoja! Kuka minulle antaisi rahoja?
- Joku, jolle te sen sijaan voisitte tehdä vastapalveluksen. Ei mikään ole mahdotonta, kuten tiedätte.
- Vastapalveluksen? Millaisen vastapalveluksen minä voisin tehdä toiselle ihmiselle, vastasi Knetzewitsch olkapäitään kohauttaen. — Minä en enää kelpaa mihinkään.
Tämä oli kerrassaan liikuttava tunnustus. Mutta hän ei todellakaan luullut enää voivansa mitään toimittaa. Hän ei ollut koskaan tehnyt työtä, ei koskaan oppinut mitään, ei koskaan mitään harrastanut. Hänestä se oli itsessään ihan luonnollista, että hänelle kerran niin kävisi, kuin nyt oli käynyt.
Silloin meni täti Eufemia hänen luoksensa, laski kätensä hänen olkapäilleen ja veti hänet luokseen.
- Tahtoisitteko ansaita satatuhatta frangia? kysyi hän matalalla äänellä.
- Satatuhatta frangia?
- Niin, aivan niinkuin sanoin, jatkoi täti Eufemia. — Ja että näkisitte, etten minä laske leikkiä, niin näette tässä kaksikymmentä tuhatta frangia. Nämä saatte heti etumaksuna, jos sitoudutte tekemään erään työn. Tässä näette ne! Hei, pidättekö niistä? Katsokaas, kuinka ne kimaltelevat ja säkenöivät, kuule, kuinka ne helisevät! Kaikki nämä kuuluvat teille, jos vaan sanotte "jaa"!
Tätä sanoessaan oli hän avannut nahkalaukkunsa jota kantoi kädessään.
Knetzewitsch katsoi siihen ja kyyristyi kokoon käheästi huudahtaen. Siinä oli kultaa, punaista, rahaksi lyötyä kultaa, joka kiilteli häntä vastaan, niin paljoa kultaa ei hän ollut nähnyt moneen vuoteen.
- Oh, Jumala varjelkoon! mutisi Knetzewitsch. Mistä te tulette, jolla on niin paljon kultaa?
- Mistä minä tulen, on teille yhdentekevä, vastasi Eufemia. — Pääasia on, että tarkasti kuuntelette, mitä minulla on sanottavaa. Eräällä henkilöllä, jota en tahdo ilmoittaa, on vihollinen. Tämä on niin vastenmielinen hänelle, ettei hän voi elää rauhassa niin kauan kuin tämä vihollinen hengittää samaa ilmaa kuin hän. Hän tarvitsee siis varman ja luotettavan miehen, joka voi väijyä vihollista ja ampua luodin hänen selkäänsä niin että se menee sydämeen. Hän luulee, että te, herra Knetzewitsch, olette juuri se mies, jota hän tarvitsee. Satatuhatta frangia tästä työstä, kaksikymmentä tuhatta heti, jäännös sitte työn tehtyä. Molemmin puolisen vaitiolon lupaan minä meidän puolestamme ja tuloja tuottavan viran parin vuoden päästä, kun asia on ehtinyt unohtua, eikä sitä kukaan enää ajattele.
Knetzewitschiä vilusti ja hiotti vuoron perään. Hänellä oli samallainen tunne kuin juotuaan liian paljon ja liian väkevää viiniä.
Mutta täti Eufemia pudisti laukun sisällön pöydälle, jonka viereen hän itse istuutui ja sanoi kylmällä äänellä.
- Päättäkää nyt, Ratscho Knetzewitsch! Tahdotteko yhdellä kertaa tulla rikkaaksi mieheksi ja elää mukavasti, tarvitsematta huolia huomispäivästä, vai annatteko omaisuutenne, linnanne, puutarhanne ja kaikki mitä teillä on, mennä vasaran alle pakkohuutokaupassa ja itsenne ajaa kerjäläisenä ulos kadulle?
- Kerjäläisenä! änkytti aatelismies ja hänen kasvonsa vääntyivät. — Kerjäläisenä! Niin, niin! kerjäläiseksi minä tulisin. Minulta puuttuisi leipää — viinistä puhumattakaan — ja minun täytyisi paleltua talvella!
- Te kuolette nälkään, Ratscho Knetzewitsch, jos ette suostu ehdotukseeni, kuiskasi Eufemia, kun hän näki, että aatelismies alkoi horjua. Ottakaa nyt, kun teille tarjotaan, sellaista onnea ei enää teille koskaan tarjota!
Ja siitä on teidän vaan minua kiittäminen. Satoja henkilöitä löytyisi, jotka olisivat halukkaita heti ansaitsemaan nämä rahat ja, mitä sanon minä — tuhansia muita! Ettekö siis aavista, kuka se on, joka antaa teille tämän tehtävän? Ettekö todellakaan aavista? Ettekö tiedä, mikä toimi minulla on nykyään?
- Minä tiedän, minä tiedän! mutisi Knetzewitsch. Te olette kuningatar
Dragan luona.
- Niin kenelläkäs muulla luulette olevan niin paljon rahaa pois antaa? Sellaista voi vain kuningatar tehdä! Ei kukaan voi niin helposti luopua rahoistaan kuin hän. Peijakas, vieläkö sitte epäilette? No, sitte haen minä kai jonkun toisen, jolle ei tarvitse tuhlata niin paljon sanoja.
Mutta samalla kun Eufemia aikoi pyyhkäistä kultarahat takaisin laukkuunsa, heittäytyi Knetzewitsch ulvoen kuten susi pöydän yli, laski vapisevat kätensä kultarahojen päälle ja tuijotti Eufemiaan vedenharmailla silmillään.
Vanha nainen heittäytyi pelästyneenä tuolissaan taapäin.
- Ettehän vaan aikone viedä rahojani! huudahti Eufemia, vapisten joka jäsenessään.
- Viedä niitä teiltä? Enhän toki, en minä sentään ryöväri ole! — Ei, minä tahdon ansaita, rehellisesti ansaita nämä rahat — tehän sanoitte, että niitä on kaksikymmentätuhatta frangia. Ha, haa, sanoinko "rehellisesti"? No niin, saattaahan se niinkin olla! — Luoti, sanoitte te, miehen sydämeen, joka on jonkun vihollinen. Miksi pitää sitte ihmisillä olla vihollisia? Me tarvitsemme rauhaa Serbiassa, rauhaa! — Minä teen sen, minä teen sen — niin, sen minä teen. Sanokaa te terveisiä sille, joka teidät lähetti, että Ratscho Knetzewitsch ei ole mikään heikko raukka. Tuhat tulimmaista, pelkuri en ole koskaan ollut! Minä teen sen, se on päätetty!
Ja pääasia oli todellakin päätetty. Sillä mitä sitte keskusteltiin Eufemian ja Knetzewitschin välillä, oli vaan sivuasioita, joka koski aikaa ja tapaa, miten rikos oli tehtävä.
- Tapschiderpuistossa voitte hänet tavata, ilmoitti Eufemia, salaisesti iloiten, että hänen tuumansa oli niin hyvin onnistunut. — Te tapaatte hänet varmasti sen yksinäisen talon läheisyydessä — tiedättehän, mitä taloa tarkoitan, se ei ole kaukana veritammesta — siellä tapaatte hänet varmimmin ja voitte parhaiten tähdätä.
Mutta ei hän ollut vielä maininnut edes sen nimeä, joka oli uhriksi tuleva. Se oli vaikeinta hänelle. Hän pelkäsi, että Knetzewitsch vielä viime minuutissa peräytyisi kuullessaan, että oli kysymys kuningas Milanista. Jokainen serbialainen oli näet enemmän tai vähemmän kiintynyt pois ajettuun kuninkaaseen, joka, vaikka olikin ollut kevytmielinen, oli kuitenkin tuottanut maalle onnea ja siunausta ja oli tehnyt Serbian hyväksi enemmän kuin kukaan muu hallitsija ennen häntä.
- Ja kuka hän sitte on? kysyi Knetzewitsch synkän näköisenä laskien kultarahoja.
- Kuka hän on? lausui Eufemia vaivaloisesti. Kukas se on, joka tahtoo hävittää Serbian, sano? Kuka on kuninkaan pahin vihollinen? Kuka tahtoo ryöstää häneltä kruunun, jonka hän kerran itse pani kuninkaan päähän?
- Milan? sanoi Knetzewitsch käheästi. — Kuningas Milan?
- Niin, hän se on! Hän on Serbian pettäjä, sanon minä teille, hän tahtoo keinotella Serbian Itävallan käsiin, sehän on päätetty asia. Ja jos sanon teille kaikki samalla kertaa, niin tiedä, että se on hän, joka oikeastaan on syyllinen siihen, että teidän perheenne on käynyt niin huonosti.
- Hän — minun perheeni?
- Niin, ettekö sitä tiennyt?
Hän antoi kerran heittää teidän isoisänne vankeuteen jollain tekosyyllä, joka oli tietysti tekaistu. Ja sitte uhkasi hän häntä sillä, että hän mestauttaisi hänet, jollei hän antaisi Milanille puolta omaisuuttaan.
Knetzewitsch ei tosin muistanut koskaan kuulleensa sanaakaan tästä jutusta, mutta hänen viinin himmentämä järkensä oli niin vähän vastustuskykyinen, että uskoi tämän kömpelön valheen.
- Jos asiat ovat sillä tavoin? huudahti hän, heittäen päätänsä taaksepäin ja koettaen saada kiillottomiin silmiinsä päättäväisen ilmeen. — No, silloin — silloin minä kyllä osaan tähdätä oikeaan paikkaan.
Sanokaa kuninkaalle, että Ratscho Knetzewitsch on uskollinen ja luotettava alamainen ja että hän pitää velvollisuutenaan vapauttaa hänet vihollisistaan. Mutta hän ei saa unohtaa jälellä olevia kahdeksaakymmentä tuhatta frangia!
- Samana päivänä, jolloin Milanin ruumis löydetään, vastasi Eufemia — maksetaan teille rahat.
- Hyvä, oikein hyvä! Mutta kuulkaa nyt, vielä yksi asia! Kuinka sitte käy, jos minä — kuinka minä nyt sanoisin — jos kuninkaallinen tuomio lankeaa Milanin hyväksi ja minut pannaan kiinni? Silloin vedetään minut oikeuteen, tietysti. Mitä minä sitte sanon, kun minut viedään tuomarin eteen?
- Aivan oikein! Siitä täytyy meidän keskustella! Mutta se asia on hyvin yksinkertainen. Te tunnustatte kaikki, mutta väitätte ampuneenne Milanin sentähden, että hän on tehnyt vääryyttä teidän isoisällenne.
- Mutta silloinhan minut tuomitaan! Sitä parempi! Teidät tuomitaankin heti kuolemaan. Mutta yöllä ennen mestausta, tai jo sitä ennenkin, antaa kuningas avata teidän vankilanne ja te saatte paeta. Sitte voitte mennä vähän ulkomaille, katselkaa Parisia, Lontoota ja Wieniä, kaikki hyvin kauniita kaupunkeja, joissa teillä on hyvin hauskaa ja joissa on oivallista viiniä.
- Oh, mainiota!
Ja sitte palaatte te jonkun ajan kuluttua aivan hiljaisesti kotiin
Serbiaan hyvinvoipana kapitalistina. Ymmärrättekö, Ratscho
Knetzewitsch?
- Minä ymmärrän, minä ymmärrän, vastasi hän, vaikka hänen aivoissaan vallitsi sellainen pimeys, ettei niihin päässyt ainoakaan selvä ajatus.
- Me olemme siis yhtä mieltä, sanoi nyt täti Eufemia päättävällä äänellä. — Eikä minun tietysti tarvitse sanoa, että ennen kaikkia on syvä hiljaisuus tarpeen. Tehkää asianne hyvin ja sitte ei teidän tarvitse huolehtia mistään muusta.
- Ja koska sen täytyy tapahtua? kysyi Knetzewitsch. — Mieluummin näkisin, että se tapahtuisi niin pian kuin mahdollista.
- Sen täytyy tapahtua jo tänään! vastasi Eufemia innokkaasti. — Meillä ei ole aikaa hukata, sillä hyvin helposti voi tapahtua, että Milan mitä pikemmin lähtee pois Tapschiderpuistosta, vieläpä Serbiastakin. Parasta olisi kai tänään pimeän tultua.
- Pimeän tultua, toisti aatelismies. Yön pimeys sopiikin juuri sellaisille toimille. Peijakas, enpä ole vielä koskaan tappanut ihmistä, en matoakaan, jollei se ole ollut aivan tarpeellista, enkä jänistäkään olisi ampunut, jollei nälkä olisi siihen pakottanut.
- Oletteko saanut jo tunnon vaivoja, sanoi Eufemia ivallisesti — silloin on kai parasta, että otan rahani takasin. — Minä pidän siinä tapauksessa rahat ja te hyvän omantunnon.
Aatelismies värisi ja vapisi kuin olisi hänellä ollut vilutauti.
- Ah — jos ei nyt olisi kysymys isieni linnasta, niin en tosiaankaan sitä tekisi. Mutta nyt ei ole muuta vaalia! Ja kääntyen vanhan Eufemian puoleen, jatkoi hän:
- Menkää nainen ja sanokaa sille, joka teidät lähetti, että huomenna varhain, kun aurinko on noussut, ei hän enää tarvitse pelätä vihollistaan. Knetzewitsch täyttää velvollisuutensa.
Mutta hän — tuo toinen joka, niin totta kuin Jumala on taivaassa, on enemmän syyllinen vuodatettuun vereen kuin minä, hän pitäköön myös huolta siitä, että minä saan kahdeksankymmentä frangiani sitte kun se on tapahtunut! Sillä minä tarvitsen paljon rahaa ja paljon viiniä tyynnyttääkseni omaatuntoani.
- Rahoja ei tule puuttumaan! sanoi ilkeä nainen nauraen. — Sillä, joka minun lähetti on rahoja liiaksikin. Ja nyt — hyvästi! Mutta ennenkun jätän teidät, niin vannokaa äitinne nimessä, joka nyt lepää haudassa, että te huomenna teette tämän työn!
- Äiti parka, mutisi Knetzewitsch itsekseen — pitääkö minun vielä vannoakin. Mutta sama se; kun kerran on murhan aikeissa, niin ei saa olla niin tarkka valankaan suhteen. Minä vannon!
Nyt oli Eufemia saanut sen mitä tahtoi. Hän tiesi, ettei aatelismies söisi sanaansa, että hän kaikissa tapauksissa pitäisi valansa.
Kiireesti sanoi hän hyvästi, eikä Knetzewitsch mennyt saattamaan häntä portaille.
Muutama minuutti sen jälkeen vierivät vaunut pois — ja tuo kelvoton nainen ojentihe mukavasti silkkityynyille niissä vaunuissa, jotka veivät hänet takaisin huvilinnaan.