NELJÄSVIIDETTÄ LUKU.
Uusi liittolainen.
Milanka huomasi, että oli aika laittautua kuntoon. Mies kulki nopein askelin. Vähä väliä pysähtyi hän, katseli ympärilleen, pudisti päätään, kuin ei hän olisi oikein ymmärtänyt jotakin ja sitte tähysteli hän taas kuninkaalliseen linnaan päin.
- Ehkä mies tahtoo murhata hänet? ajatteli Milanka.
Hitaasti ja varovasti ojensi hän kiväärin piipun eteenpäin ja tähtäsi lähestyvää Milania. Nuorukaisen sormi kosketti kiväärin lukkoa.
Milanilla ei tietysti ollut aavistustakaan vaarasta, joka häntä uhkasi. Erään puun vieressä, joka oli noin kolmenkymmenen askeleen päässä pensaikosta, pysähtyi hän, nojautui puun runkoa vasten, lykkäsi hatun takaraivolle ja antoi raittiin aamuilman jäähdyttää kuumaa otsaansa.
Seuraavalla hetkellä välähti pensaikossa salama, laukaus kuului ja harmaansininen savu nousi ylös pensaikosta. Puiston läpi kaikui huuto:
- Murhaaja! Ah, Draga on toiminut nopeammin kuin minä!
Milan syöksyi maahan. Hän tunsi, että luoti oli sattunut, hän huomasi myös, että veri juoksi pitkin hänen käsivarttaan. Mutta kun hän ojentautui sammalikolle, tunsi hän myös, ettei hän ollut kuolettavasti haavoitettu. Hän olisi voinut vaikka heti nousta ylös ja paeta. Mutta sitä ei Milan ajatellut. Tällä hetkellä täytti hänen sielunsa vaan ajatus saada nähdä se henkilö, joka oli antautunut välikappaleeksi murhaa tekemään. Milan sulki siis silmänsä ja makasi tahallaan liikkumattomana ja ääntä päästämättä, sillä hän laski, että murhaaja tulisi tarkastamaan häntä nähdäkseen oliko kuula tehnyt kuolettavan haavan.
Pensaikko aukeni ja oksien välistä ilmaantui hoikka nuorukainen.
Eteenpäin kumartuneena lähestyi hän liikkumatonta miestä.
Milan, joka yhä piti silmänsä ummessa, ei nähnyt niitä kasvoja, jotka häntä tarkastelivat.
Nyt oli hoikka nuorukainen tullut aivan Milanin viereen. Yhä piti hän kädessään savuavaa kivääriä, jolla hän oli ampunut. Mutta nyt pani hän sen pois, laskeutui polvilleen ja kumartui liikkumattoman olennon puoleen.
- Verta! sanoi hän hiljaa huomattuaan suuren punaisen viirun, joka ulottui Milanin vasemmalta olkapäältä pitkin käsivartta. Minun kuulani osasi kumminkin maaliin, käteni ei vavissut!
Hän on kuollut ja Draga on päässyt vihollisestaan.
Mutta lausuessaan näitä viimeisiä sanoja oli hänen äänensä tullut yhä heikommiksi. Hämmentyneenä tarkasteli nuorukainen sen kasvoja, jonka luuli tappaneensa.
- Merkillistä, mumisi hän — nämä kasvot eivät näytä ollenkaan ilkeän ihmisen kasvoilta. Äiti on monta kertaa sanonut, että ihmisen kasvot ovat sielun peili. Kuinka jalot ovat tämän miehen piirteet! Korkea otsa, mustat silmäripset, vaaleat huulet, joiden ympärillä on niin surullinen piirre — ja toivoisin melkein, ett'en koskaan olisi nähnyt tämän onnettoman kasvoja. Olisin vaan juossut tieheni sitte kun laukaus oli ammuttu, niin pian kuin jalat olisivat kannattaneet. Minun pitää kuunnella, eikö hänen sydämensä lyö, minä katson, jos hengitystä tuntuu hänen rinnassaan, minun pitää — Herran tähden! hänhän elää — hän tarttuu minuun molemmin käsin — hän pitää minua kiinni —
- Niin, hän pitää sinua kiinni, sinä kurja murhaaja! jyrisi Milanin ääni, sillä samassa kun Milanka kumartui alas yli uhrinsa ruumiin, oli Milan molemmin käsin tarttunut onnettoman, soaistun nuorukaisen vyötäisiin.
Milanka koetti irtautua hänen rautakouristaan. Mutta vaikka Milan oli haavoitettu, tarvitsi hän vaan kymmenennen osan voimistaan kukistaakseen nuorukaisen ja heittääkseen hänet maahan. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Milan asettunut polvilleen voitetun rinnan päälle. Hän veti kiireesti tikarin esille. Samassa välähti säilä voitetun pään päällä.
- Kurja roisto! huudahti Milan. Kuka voisi nyt estää minua työntämästä tämä veitsi sinun kirottuun ruumiiseesi ja maksamasta sinulle samalla mitalla. Sinä tahdoit ottaa minun elämäni, ajatteleppas, jos minä nyt ottaisin sinun!
Silloin kuului vapiseva, kyynelten tukahuttama ääni nuorukaisen, huulilta:
- Niin, tapa minut, sillä sen olen ansainnut. Mutta vie äidilleni viimeinen tervehdykseni! Pyydä häntä antamaan minulle anteeksi, että lähdin hänen luotansa! Sano hänelle, kiltille äidilleni —
Huudahtaen tuskaisesti ja sydäntäsärkevästi heitti Milan veitsen pois kädestään. Hänen kätensä syleilivät poikaa, joka oli hänen allansa, hänen kätensä nostivat pojan päätä ja onnettoman kuninkaan silmät tunkeutuivat niihin hienoihin kasvoihin, jotka äsken olivat uhanneet häntä itseään kuolemalla.
- Äitisi, sanot sinä! huudahti Milan. — Kuka on sitte äitisi — missä hän asuu?
Kuumien kyynelten valuessa pitkin poskia, vastasi nuorukainen:
- Äitini asuu eräässä pienessä yksinäisessä tuvassa Tapschiderissä.
- Milanka! huudahti kuningas syvän liikutuksen vallassa. — Milanka! —
Poikani! — Lapseni, onneton lapsiraukkani — sinäkö se olet — oi Jumala!
Siis olen vihdoinkin sinut löytänyt! Näin sanoen nousi hän ylös, nostaen samalla Milankan maasta.
- Kiiruhda ja tule mukaan! lausui Milan, otti ylös nuorukaisen kiväärin ja ripusti sen terveelle olkapäälleen. — Meillä ei ole aikaa hukata. Äitisi menehtyy ikävästä. Hän vuodattaa kyyneleitä, jotka sinä vaan voit tyynnyttää. Emme täälläkään uskalla olla kauvempaa. Vaara uhkaa meitä molempia. Sinä et aavista, miten ilkeään toimeen sinun nuoruuttasi ja kokemattomuuttasi on käytetty, lapsi raukka! Ja vielä vähemmän aavistat, kuinka sinun palveluksesi olisi palkittu, jos sinun olisi onnistunut panna toimeen se hirvittävä murha.
Milan oli tällä välin kulettanut poikansa mukanaan ja kiiruhti nyt askeleitaan niin että Milanka tuskin saattoi seurata mukana. Kuningas piti oikeata käsivarttaan nuorukaisen ympärillä ja vasen riippui hervottomana sivulla. Mutta Milan ei vielä tuntenut mitään kipua haavasta. Ihastuksella ja surulla tarkasteli hän, rientäessään Milankan rinnalla, tätä kaunista, hoikkaa nuorukaista, jota hän kutsui pojakseen. Hän ei väsynyt tarkastaessaan noita kalpeita kasvoja, jotka olivat niin hienopiirteiset ja ylpeydellä tunnusti Milan itselleen, että tämä nuorukainen oli hänen näköisensä, joka piirre — täydellinen isänsä poika.
Eräällä avonaisella paikalla metsässä, joka oli korkeiden puiden ja pensaitten ympäröimänä, pysähtyi Milan. Heillä ei ollut enää erittäin pitkä matka Adan kotiin.
- Mitä aiot tehdä? huudahti Milanka kauhistuneena, sillä hän ei luullut muuta kuin että mies, jolta hän äsken oli tahtonut ryöstää elämän, nyt kostaisi hänelle. — Aiotko tappaa minut?
- Tappaa sinut! huudahti Milan liikutettuna ja veti nuorukaisen rintaansa vasten. — Etkö sitte aavista, kuka minä olen ja mikä side meidät yhdistää?
Minä olen isäsi, Milanka, sinun oma isäsi, josta äitisi on sinulle laulanut ja kertonut, isäsi, jota hän opetti sinun rakastamaan, isäsi, joka rakastaa sinua, Milanka. Tule sydämelleni, poikani, ja anna huuliltasi kuulua ensimäisen kerran se sana, jota olen ikävöinnyt saada kuulla, tuo pyhä sana: isä! Tulisesti painoi hän Milankan sydämelleen ja peitti hänen kasvonsa suuteloillaan.
Mutta samassa kun Milan näin teki, huudahti nuorukainen, kuin olisi kuolettava isku häneen käynyt.
- Laupias Jumala, mitä olen minä tehnyt! ähkyi Milanka. Minähän olen tahtonut tulla isäni murhaajaksi! Luoti oli aiottu minun oman isäni sydämeen — ei, ei — elä suutele minua, elä paina minua tuolla tavoin sydämellesi — työnnä minut ennemmin luotasi — polje minut jalkaisi alle kuten myrkyllinen hyönteinen ja halveksi minua — ja — unohda, että minä olen poikasi.
Näin sanoen heittäytyi hän märälle maalle rajun epätoivon vallassa.
Mutta Milan kumartui hänen puoleensa, silitti lempeästi molemmin käsin hänen päätänsä ja poskiansa ja huudahti, syvästi liikutettuna:
- Niin itke, poikani, itke, mutta olkoon tämä elämäsi ensimäinen suuri suru, myöskin viimeinen.
Minä annan kaikesta sydämestäni sinulle anteeksi. Sillä minä tiedän, että sinut on vietelty, petetty, etkä sinä aavistanut, että se oli isäsi, joka murhaamaan annoit itsesi houkutella. Eikö niin, Milanka, se oli kuningatar, se oli Draga, joka käski sinun toimittaa minut pois tieltä.
- Niin, hän se oli, sanoi nuorukainen epäilemättä. — Oi isä, miksi olet sitte hänen verivihollisensa, miksi tahdot tappaa hänet?
Hänhän on kuitenkin niin hyvä ja tahtoo tehdä vaan ihmiset onnellisiksi!
Silloin laski Milan kätensä pojan pään päälle ja lausui juhlallisella äänellä:
- Ja minä vannon sinulle poikani, että tämä nainen, joka sinusta näyttää niin hyvältä, kantaa turmiota sydämessään, että hän on viekas, petollinen, tekopyhä ja rietas. Hän tietää, että sinä olet poikani, eikä hän julmuudessaan kammoa sitäkään, että panisi pojan murhaamaan isänsä. Tämä kyllä riittää avaamaan sinun silmäsi — sano, Milanka, uskotko minua?
- Minä uskon sinua, isä! huudahti nuorukainen kyyneleet silmissä. — Oi, anna minulle anteeksi! Koko elämäni omistan rakastaakseni sinua ja katkerasti katuakseni tätä hetkeä.
Silloin kohotti Milan hänen päätänsä, painoi häntä sydäntänsä vasten ja huudahti, katsoen vakavasti hänen silmiinsä:
- Siis uskon minäkin sinua, Milanka ja tästä hetkestä lähtein emme ole ainoastaan isä ja poika, ei ainoastaan parhaat ystävät, vaan myöskin liittolaiset, jotka ovat vannoneet syöstä alas kuningatar Draga ja antaa Serbialle uusi kuningas, joka paremmin on kruunun arvoinen. — Tiedätkö ehkä kuka tämä uusi kuningas on, Milanka?
Hiljaa, elä puhu sanakaan. Kerran tulee se päivä, jolloin kaikki toiveet, jotka nyt ympäröivät armasta päätäsi, toteutuvat. Ja nyt seuraa minua, elkäämme enää viivytelkö, vaan rientäkäämme lohduttamaan äitiäsi.
- Oi isäni, huudahti nuori Milan, kyynelten valuessa pitkin poskia — kuinka voin katsoa äitiä silmiin, kun olen vuodattanut sinun vertasi?
- Äitisi ei saa koskaan tietää, mitä on tapahtunut sinun ja minun välillä tänä aamuna, huudahti Milan nopeasti. Anna minun pitää siitä huoli! Valhetta täytyy vihata, poikani, mutta joskus on pieni valhe kerrassaan hyvätyö toista kohtaan.
Tämän jälkeen veti hän Milankan mukanaan pois ja pian seisoivat he sen pienen talon edustalla, jossa nuorukainen oli kasvanut. Ovi avautui ja Ada, joka oli jo ikkunasta nähnyt heidän tulevan, hyökkäsi ulos.
- Poikani — lapseni! huudahti äiti. - Oletko sinä todellakin täällä?
Hän sulki vapisevan Milankan syliinsä ja peitti hänet suuteloillaan. Mutta sitte ojensi hän, päästämättä poikaa luotaan, kätensä Milania kohti ja huudahti kyynelten vallassa:
- Tänään olet sinä antanut hänet minulle toisen kerran — jos minulla on jotain anteeksi annettavaa sinulle, niin olkoon kaikki anteeksi annettu. Mutta mitä tämä on? — huusi Ada äkkiä, osottaen kuninkaan vasenta olkapäätä. Sehän on verta! Oletko haavoitettu?
- Se ei mitään merkitse, sanoi Milan — se on itse asiassa vaan pieni naarmu. Kun olimme kotiin tulossa, kannoin Milankan kivääriä ja silloin satuin minä hipaisemaan erästä puun juurta ja sain tämän haavan.
- Minä sidon haavasi ja hoidan sitä, sanoi Ada — Ja sinä viet meidät täältä niin pian kuin mahdollista.
- Minä luulen, vastasi Milan, samassa kun hän, Ada ja poika astuivat arkihuoneeseen, ettei meillä ole ollenkaan aikaa hukata. — Tämän huoneen päällä häilyy onnettomuus ja turmio, kun Draga kerran tietää, että hänen hallitsijansa elää. Jo tänä yönä täytyy meidän lähteä täältä. Minä odotan vaan kahta ystävää, joiden tiedoksi olen ilmoittanut, että haluan heitä tavata täällä, kahta miestä, joiden kanssa täytyy neuvotella Serbian onnesta.
Samassa huudahti Milanka:
- Ja tuolla tulee kaksi miestä tänne päin — ne ovat talonpoikia, jotka nähtävästi vievät eloja myllyyn, sillä heillä on suuret säkit selässä!
- Poikani, sanoi Milan, katsottuaan ulos ikkunasta — ulkomuoto pettää ja täytyy varoa, ettei siihen luota. Nämä kaksi miestä ovat tosin talonpojiksi pukeutuneet, mutta sen he ovat tehneet voidakseen pettää kuningattaren vakoojia. He ovat itse asiassa Serbian vapauden sankareita, jotka vihaavat kuningatarta yhtä paljon kuin mekin. Nämä kaksi miestä ovat ne, jotka johtavat sinua sitte, kun minua ei ole enää olemassa.
Sitte avasi kuningas oven ja huusi kovalla äänellä ulkona seisoville miehille.
- Tulkaa sisään, tulkaa sisään, ystävät! Olkoon meidän yhtymisemme
Serbian onneksi!
- Serbian onneksi, vastasivat molemmat talonpojat — ja kuolema ja kadotus Dragalle!
Ja tuon yksinäisen talon kynnyksen yli astuivat valepuvussa — eversti
Maschin ja Stefan Naumovitsch.