KOLMASVIIDETTÄ LUKU.
Dragan hävitystuuma.
Vaikka Draga ei ollut yöllä paljon silmiään sulkenut, niin oli hän kuitenkin heti auringon noustua siinä komeassa puutarhassa, joka kuului Tapschiderin huvilinnaan.
Tällä, niin monessa suhteessa merkillisellä naisella, jonka persoonassa yhdistyivät niin monet edut ja monet hirvittävät intohimot ja synnit, oli tarvittaessa ihmeteltävä voima. Hän voi valvoa monta yötä peräkkäin, kun oli kysymys jostain hänelle tärkeästä asiasta.
Hän kulki kukkaryhmien välissä puutarhassa ja hänen rinnallaan oli se vanha inhottava nainen, joka oli hänen paha henkensä — täti Eufemia.
- No oletko nyt vihdoinkin saanut hänet niin pitkälle! kuiskasi akka kuningattarelle, kun tämä oli puhunut, mitä yöllä oli tapahtunut hänen ja Aleksanterin välillä. — Hän on siis päättänyt antaa murhata isänsä. Mutta siitä tulee vähän vaikea tehtävä, sillä kuningas Milan on Itävallassa ja siellä on hyvät poliisit, joilla on terävä silmä.
- Sinä erehdyt, vastasi Draga. — Milan oleskelee nykyään Serbiassa ja minä olen melkein varma siitä, että hän on meidän huvilinnamme läheisyydessä.
Vanhus pysähtyi ja tuijotti Dragaan aivan kauhistuneena.
- Ja sen sanot sinä noin tyyneesti, lausui täti Eufemia. — Kyyhkyseni, sinun pitäisi olla varuillasi, sillä minä en luota tuohon Milaniin vähääkään, kun on kysymys sinusta.
- Pyh, minä olen Tapschiderissä hyvässä tallessa. Muuten aiommekin toimia ennen Milania. Voi, jos vaan tuntisin jonkun päättäväisen miehen, johon voisi luottaa!
- Minä ymmärrän, sanoi täti Eufemia ja iski silmää. — Te tahdotte miehen, joka voi tehdä rikoksen. —
Niin, minä tunnen juuri sellaisen, hän on vanha nuoruuden ystäväni, joka ei asu kaukana täältä ja jonka luokse ehtii parissa tunnissa.
- Kuka hän on? huudahti Draga äkkiä. — Oh, täti Eufemia, kuningas on juuri käskenyt minun hankkia hänelle päättävä mies, mutta hänen täytyy olla sopiva ja luotettava ja ennen kaikkia kyllin rohkea tekemään sellainen verityö.
- Juuri sellainen on se, jota tarkoitan. — Niin, hän tekee sen, hänen täytyy se tehdä. Sillä hän on häviön partaalla ja jollei hän jonkun ihmeen kautta pelastu, niin myövät velkojat näinä päivinä hänen linnansa ja ajavat hänet kuin kerjäläisen kadulle.
- Hänen linnansa? — Ei, täti, mies jolla on linna, ei varmaan suostu tappamaan ihmistä.
- Oletko varma siitä? — Minä olen luullut, että sinä kuningattarena olet tullut vielä viekkaammaksi ja tiedät, että huonoimmat ihmiset eivät aina asu hökkeleissä, vaan että niitä siihen sijaan löytyy linnoissa, jotka näyttävät mahtavilta, mutta jotka sisältä ovat niin madon syömiä, että ne jo aikoja sitte olisivat romahtaneet rikki, jollei niitä keinotekoisella tavalla pidettäisi pystyssä.
Kahden tunnin matkan päässä täältä on Zaporan kylässä linna, joka ennen oli komean aatelistilan keskipisteenä. Sen laajoilla niityillä kävi suuret elukkalaumat, talleissa hankasivat hevoset kärsimättömästi kavioitaan ja tahtoivat ulos vapaaseen luontoon, kanat ja hanhet tepastelivat pihalla ja siellä oli lakeijoja ja piikoja herrasväkeä palvelemassa. Itse linnassa oli niin paljon laulua ja tanssia, että isäntäväen rahakukkaroon tuli pian reikä ja sinä tiedät, että sellaista reikää on hyvin vaikea parsia enää umpeen.
Viimeiset linnanherrat Zaporassa olivat jo rutiköyhiä, mutta he koettivat vielä kantaa ulkonaista leimaa. Hän, joka nyt omistaa Zaporan, on juoppo, joka vielä tosin käy aatelismiehestä, mutta ei myöskään haikaile istua huonoimpain talonpoikain kanssa kylän kapakoissa juomassa kunnes niin juopuu, että hänet täytyy kantaa kotiin.
- Siis juomari, sanoi Draga. Mutta minä en luule, että sellaiseen voi luottaa.
- Oh, voit olla huoletta! Herra von Knetzewitsch, sellainen on nimensä, on varma mies.
- Ja hän on ihan köyhä?
- Hän on köyhä kuin kirkon rotta ja hän olisi jo aikoja ollut poissa linnastaan, jollei hän monta kertaa olisi pyssy kädessä ajanut pois oikeuden miehiä, kun nämä tulivat linnaan. Sen jälkeen ei ole kukaan uskaltanut tulla häntä niin lähelle, mutta nyt olen kuullut, että huutokauppa pidetään siellä näinä päivinä.
- Zaporan linnan herran kanssa rupean minä liittoon. Minä tarjoan hänelle sievän summan rahaa, jos hän kerran laukaisee kiväärinsä meidän hyväksemme. Mies, joka ei pelkää ampua oikeuden palvelijoita, hän voi kyllä myöskin ampua kuningas Milania.
- Kyllä minä panen asian toimeen, sanoi täti Eufemia. — Sano vaan, kuinka paljon tahdot maksaa! Minä lähden Zaporaan puhumaan Knetzewitschin kanssa. Hän tulee iloiseksi nähdessään minut, sillä hän tunsi minut, kun vielä olin nuori ja kaunis. Nuori ja kaunis! Niin, minäkin olen kerran ollut nuori ja kaunis, Draga, en tosin niin kaunis kuin sinä, mutta kylliksi kaunis, jotta miehet minusta pitivät.
Draga kääntyi inholla pois akasta. Sillä löytyi hetkiä, jolloin hän oikein vihasi täti Eufemiaa.
- Mene nyt, sanoi hän — ja laita niin, että minun aamiaiseni laitetaan siihen lehtimajaan, minä tarkoitan sitä, jota ympäröi villit ruusupensaat, jotka kiertävät ylös muurille!
- Ja menenkö minä Knetzewitschin luo?
- Mene vaan! — Tarjoa hänelle satatuhatta guldenia; ne saa hän samalla hetkellä, jolloin ilmoittaa meille Milanin kuoleman! Mutta varo vaan, ettet ilmaise, että minä olen sinut lähettänyt, etkä tietysti myöskään puhu mitään kuninkaasta. Sano Knetzewitschille, että yksityiset syyt pakoittavat sinun kostamaan Milanille!
- Jumala siunatkoon sinua, muruseni! huudahti täti Eufemia, tarttuen Dragan käteen, jonka tämä kuitenkin kiireesti veti pois. — Minä menen, minä sanon Knetzewitschille kaikki. Hän suostuu kyllä ehdotukseen, niin, sen hän kyllä tekee!
Mutta, näetkös, kahdella tyhjällä kädellä ei voi sinne mennä — pieni etumaksu —
- Hyvä, minä annan sinulle kaksikymmentä tuhatta guldenia, vastasi
Draga. Odota minua tunnin perästä huoneessani!
Täti Eufemia poistui nyt ja Draga katsoi vanhuksen jälkeen, kunnes tämä oli kadonnut linnaan. Sitte meni Draga lehtimajaan ja istui eräälle sohvalle uneksimaan rakkaudestaan Stefan Naumovitschiin.
Äkkiä kuuli hän melua ylhäältä muurilta.
Hänen ensi ajatuksensa lensi Milaniin ja väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, kun hän ajatteli, että hänen nyt täytyisi seistä puolisonsa isän edessä.
Vala huulillaan oli hän viimeksi eronnut Dragasta. Mitä, jos hän nyt panisi tämän valan toimeen, joka maksaisi hänen elämänsä.
Draga hypähti ylös sohvalta ja riensi käytävälle. Siihen saavuttuaan jäi hän seisomaan kuin kivettyneenä. Muurilla istui ihmisolento kokoon kyyristyneenä.
Ensi hetkessä ei Draga muuta luullut, kuin että hänen aavistuksensa olivat toteutuneet, että se oli Milan, joka yritti kiivetä muurin yli, mutta kun hän kerran katsoi sinne, vaaleni hän tosin, mutta — tiesi kumminkin, ettei hänellä ollut mitään peljättävää sen puolelta, joka muurilla istui.
- Se on poika siitä yksinäisestä talosta metsässä, kuiskasi Draga ja jatkoi: hän elää siis — myrkky, jota hänelle juotin, ei siis ottanutkaan häntä hengiltä! Mutta mitä hän tahtoo? Tuleeko hän ystävänä vai vihollisena? Kivääri, joka on hänen kädessään, näyttää kaikissa tapauksissa vaaralliselta.
Hän aikoi paeta, mutta kun hän kääntyi lähteäkseen pois lehtimajasta, huusi nuorukainen hänelle:
- Oi, elä pakene, kaunis metsästäjä! Vihdoinkin saan siis nähdä sinut taas! Enpä toki turhaan paennut äitini luota enkä turhaan kierrellyt koko yötä täällä metsässä! Minä olen löytänyt sinut! Oi, kuule siis minua, jos sinulla on sydäntä rinnassasi!
Nämä sanat lausuttiin sellaisella hellyydellä, ettei Draga enää voinut olla epätietoinen siitä, mikä oli nuorukaisen tänne tuonut.
Hymy väreili Dragan huulilla ja hänen silmissään oli voimakkaampi kiilto.
- Vallaton poika, huudahti hän, — kuinka uskallat tulla tänne! Etkö sitte tiedä, missä olet, kenen tämä puutarha on?
- Kyllä, se on, vastasi Milanka — sillä hän se todellakin oli, — se on sen miehen, joka nykyään kutsuu itseään Serbian kuninkaaksi. Mutta en minä siitä välitä, sinähän olet tässä puutarhassa, ja minä — minä tulen sinun luoksesi.
Yhdellä hyppäyksellä oli poika alhaalla ja laskeutui heti Dragan jalkain juureen.
- Tiedätkö sitte, että minä rakastan sinua? huudahti hän kiihkeästi ja käänsi kauniit, jalomuotoiset kasvonsa häntä kohti. — Eikö niin, ethän naura, vaikka puhun sinulle rakkaudesta? Oi, minä en ole enää voinut unohtaa sinua sitte kun ensikerran näin sinut. Yhtämittaa olen ajatellut vaan sinua. Ojenna minulle kätesi, kuten teit silloinkin, kun koristit minut tammenlehti seppeleellä. Se oli onnellinen hetki minun elämässäni, eikä se mitään merkitse, että olin vähällä saada maksaa sen hengelläni. Mutta mitäs minä tässä nyt puhun niin mitättömistä asioista! Minähän elän ja olen onnellinen, kun saan katsella sinua!
Anna minun suudella valkoista kättäsi, minä pyydän sinua kaikesta sydämestäni, anna minun suudella sitä!
Draga ojensi hänelle kätensä, jonka Milanka peitti tulisilla suuteloilla.
- Nouse ylös poika! sanoi hän äkkiä. — Tiedätkö, kenen edessä nyt polvistut?
- Niin, sinä olet kuningatar, sen tiedän. Minä tiedän sinusta kaikki, sattuman kautta sain sen tietää, mutta minun silmissäni olet sinä ainoastaan kaunis, viehättävä metsästäjä.
- Ja miksi olet tullut tänne?
- Sinua katsomaan.
- Hyvä, nyt olet saanut nähdä minut, palaa nyt äitisi luo.
- Ei, minä en lähde enää luotasi! kuiskasi poika itsepintaisesti ja nousi ylös. — Voithan sinä kuningattarena tehdä kaikki, mitä hyväksi näet. Anna äidin tulla hoviisi — ja anna minun olla läheisyydessäsi! Minun äitini on viisas nainen ja palvelee sinua uskollisesti ja nöyrästi ja minä, minä suojelen sinua kaikesta pahasta.
Näin sanoessaan riuhtasi hän komean jahtikiväärin olkapäältään, jossa hän kantoi sitä hihnassa.
Pirullinen ajatus kulki tällä hetkellä läpi Dragan aivojen.
Tämä poika, joka niin itsetietoisesti piti kivääriä kädessään ja oli nyt juuri luvannut häntä suojella, hänestä saattoi tulla mitä tervetullein välikappale — hänhän oli Milanin poika. Mikä isku se olisikaan hänen veriviholliselleen Milanille, jos hän saisi surmansa oman poikansa käden kautta.
Sen ajatuksen antoi Dragalle itse kadotuksen pääruhtinas.
- Kiiruhda ja tule kanssani lehtimajaan! sanoi hän Milankalle tarttuen tämän käteen. — Minulla on jotain sanottavaa sinulle.
Sinä puhuit äsken tahtovasi suojella minua. — Oi Milanka, minulla on vihollinen, joka uhkaa elämääni, joka ei jätä minua rauhaan, jos sinä voisit suojella minua häntä vastaan, niin olisin kiitollinen.
- Minä tapan sinun vihollisesi, huudahti hän.
- Hyvä, no kuule sitte! sanoi Draga ja hänen hävityshankkeensa kasvoi yhä suuremmaksi joka sekunti. — Sinä saat tietää minun veriviholliseni nimen, mutta vanno minulle ensin vala, että sinä murhaat hänet!
- Minä vannon murhaavani hänet! vastasi nuorukainen miettimättä hetkeäkään.
- Mutta elkäämme puhelko täällä! sanoi Draga äkkiä. — Tänne voisi joku tulla aivan odottamatta, eikä se olisi hyvä, pikku sankarini, jos sinut löydettäisiin täältä minun luotani.
- Minä puolestani en ollenkaan pelkää! vastasi Milanka. — Jos nyt Aleksanteri itse tulisi luoksemme tänne lehtimajaan, niin minä polvillani pyytäisin häntä, että saisin olla luonasi. Sano, etkö voi hankkia minulle paikkaa hovissa? Sinähän olet kuitenkin kuningatar! Minä rupean hovipojaksesi eli vahdiksesi, joka yöllä kulkee, edestakaisin sinun sänkykamarisi oven edessä ja minä vannon sinulle, etten hetkeksikään sulje silmiäni pelosta, että joku vihollinen hiipii sinun luoksesi.
- Ah, sepä on ihana ajatus! huudahti Draga ivallisella äänellä. — Sinä minun sänkykamarini kynnyksellä — ei todellakaan hullumpaa! No, minä puhun kuninkaan kanssa siitä asiasta ja varsinkin jos vapautat minut verivihollisestani, niin ei kuninkaalla varmaankaan ole mitään sitä vastaan, että pidän sinut luonani. Hän vielä palkitseekin sinut ja kiinnittää tähden rintaasi.
- Tähden, toisti Milanka epäävällä äänellä. — Sellaista en tarvitse, minä olen itse kerran Serbian kuningas ja silloin kiinnitän rintaani loistavimmat tähdet.
Hän oli vielä aivan lapsi, pikku Milanka. Ihmeellisellä tavalla sekoittui hänen rinnassaan heräävä nuorukaisen rakkaus niihin lapsellisiin tunteisiin, joita äiti oli häneen istuttanut.
- Nyt sanon sinulle veriviholliseni nimen. Sinä olet vannonut minulle, että vapautat minut hänestä ja minä tiedän, että sinä pidät valasi.
Näin sanoen veti Draga hänet mukanaan ja pienen muurissa olevan portin kautta hiipivät he puistoon, joka oli aivan puutarhan vieressä.
Mutta tuskin oli Draga nuoren seuralaisensa kanssa kulkenut tuhatta askelta, kun he saivat nähdä miehen tulevan pitkin sitä käytävää, joka vei linnaan. Nähdessään tämän miehen tuntui hänestä, kuin olisi veri hänen suonissaan jähmettynyt melkein jääksi.
Milan, kuningas Milan! oli hän vähällä huudahtaa, mutta onneksi jaksoi hän pidättää nuo petolliset sanat ennenkuin ne pääsivät hänen huuliltaan.
Se oli todellakin kuningas Milan, joka tuli tiellä ja näytti olevan epätoivon vallassa. Hän oli koko yön etsinyt Tapschiderpuistossa eksynyttä poikaparkaansa, joka oli jättänyt äitinsä ja lähtenyt ajamaan takaa kauneuden aavetta. Suomatta itselleen lepoa taikka rauhaa oli Milan hakenut ja huutanut Milankan nimeä ainakin tuhat kertaa. Mutta hän ei ollut löytänyt jälkeäkään hänestä.
Tuskin oli Draga huomannut kuninkaan, kun hän veti Milankan erääseen pensaikkoon, joka oli tien vieressä.
- Meillä on onni mukana! kuiskasi hän Milankan korvaan. Hän tulee meitä vastaan. Näetkö miestä, joka kulkee tuolla tiellä?
Milanka kurkisti varovaisesti oksien lomasta, joiden takana hän ja
Draga olivat, ja tarkasteli käytävää.
Hän huomasi Milanin, joka tällä hetkellä oli noin sadan askeleen päässä siitä paikasta, jossa hän oli piiloutuneena. Hän näki isänsä, mutta ei tuntenut häntä! Luonnon oma ääni ei puhunut hänen rinnassaan, sillä nuorukainen ei ollut koskaan nähnyt isäänsä.
Hän ei aavistanut, että vaippaan puettu mies, joka siellä kaukana niin murheellisen näköisenä tuli yhä lähemmäs, oli se sama, jota hän niin syvästi rakasti, jota hän jumaloi, jota kohtaan äiti oli hänen nuoreen sydämeensä istuttanut syvän kunnioituksen ja hellän rakkauden.
- Nyt jätän sinut yksin! kuiskasi Draga hänelle ja laski kätensä hänen päänsä päälle. Milanka, rakkaani, sinä tiedät, mitä olen luvannut sinulle. Ole varuillasi ja samassa kun mies kulkee pensasten ohi, niin tähtää sydämeen ja ammu! Elä sitte enää huoli mistään!
Ota sitte vaan selko, että olet osannut oikeaan paikkaan ja ilmoita minulle hänen kuolemansa, niin minä painan sinut sydäntäni vastaan ja sinä saat ainiaaksi jäädä luokseni. Sen vannon sinulle samalla tavoin kuin sinäkin vannoit minulle vapauttavasi minut verivihollisestani.
Nuorukainen katsoi Dragan silmiin ja tunsi hänen läsnäolonsa vaikutuksen. Rajulla liikkeellä kiskasi hän kiväärin hartioiltaan ja sanoi käheästi:
- Minä teen sen — Jumalan nimessä teen minä sen! Tällä miehellä on niin monta hetkeä elettävänä, kuin hän tarvitsee päästäkseen tuon puun luota tähän pensaikon viereen. Ole huoletta minä satutan häneen ja minun luotini lävistää hänen sydämensä.
- Hyvästi siis rakkaani, ja tee asiasi hyvin! kuiskasi Draga ja suuteli häntä. Sitte vetäytyi hän pensaikosta pitemmälle puistoon.
Milanka seisoi hetken kuin juopunut.
Juopunut hän todella olikin. Se suudelma, jonka Draga oli painanut hänen huulilleen, oli hetkeksi pysäyttänyt hänen sydämensä sykinnän.