KAHDESVIIDETTÄ LUKU.
Poika tuominnut isänsä kuolemaan.
Kuningatar Draga oli yhden sellaisen tapahtuman kautta, joka niin usein tekee tyhjiksi viisasten ja varovaisten ihmisten aikeet, välttänyt sen hirvittävän kohtalon, jonka eversti Maschin, Stefan Naumovitsch ja Demeter Banjaluki olivat hänelle valmistaneet.
Kun Nicodem oli avannut tornin suljetun ulko-oven ja noussut ylös portaita, jotka veivät tornin ylempiin osiin, seisoi hän pian sen oven edessä, johon hänen avaimensa piti sopia Sylvan neuvon mukaan.
Hän oli jo pistänyt avaimen lukkoon, kun hän äkkiä pysähtyi, seisoi hiljaa ja kuunteli.
Hänestä tuntui, kuin olisi hän kuulut sisältä kumean äänen, ähkymistä, joka nousee kuolemaisillaan oleva ihmisen rinnasta.
Nicodem Lunjevica oli kevytmielinen, hänellä oli paljon virheitä, mutta rohkeutta häneltä ei puuttunut.
Se muodostui usein uhkarohkeudeksi, kun oli joku vaara kysymyksessä.
Hän koputti siis hiljaa ovelle ja kysyi puoliääneen.
- Onko siellä ketään?
Onko se joku, joka on avun tarpeessa? Sanokoon nimensä ja —
Etemmäs ei Nicodem ehtinyt, sillä silloin kuuli hän mainittavan omaa nimeänsä oven sisäpuolella ja tuo ainoa sana "Nicodem" lausuttiin mitä hirvittävimmän tuskan äänellä, johon oli sekoittunut heikko, vapiseva toivo.
Nicodem horjahti taapäin. Hän kävi kalman kalpeaksi ja alkoi vapista.
Eikö se ollut hänen sisarensa ääni, joka huusi hänen nimeänsä, hänen sisarensa Dragan?
Nicodem luuli tulleensa hulluksi, kun sellainen ajatus tunkeutuikaan hänen aivoihinsa.
Hulluutta! Kuinka olisi hänen sisarensa, kuningatar, joka tällä hetkellä varmaankin oli Tapschiderin huvilinnassa suuren seurueen ympäröimänä, saattanut tulla tähän kurjaan, vanhaan torniin, jossa vaan rotat ja hiiret asustivat ja johon korkeintaan joku rakastunut saattoi eksyä?
Mutta Nicodem tuli pian huomaamaan oikean asianlaidan.
Oven sisäpuolelta kuului lyöntejä — ruumis kaatui raskaasti sitä vasten — sitte kuului ääni, josta hän ei voinut erehtyä ja joka valittavalla äänellä änkytti seuraavat sanat:
- Oletko se sinä, Nicodem? Oletko se sinä, veljeni? Silloin on Jumala lähettänyt sinut tänne!
Murra ovi rikki, kiiruhda, ennenkuin on liian myöhäistä!
- Minä se olen, Draga, sinun sisaresi!
- Vapauta minut, sillä minut on houkuteltu tänne murhattavaksi!
Samassa väänsi Nicodem avaimella lukon auki.
Ovi avautui — ja huutaen kuin olisi Nicodem pelastanut hänet suuresta kuolon vaarasta, kaatui kuningatar Draga hänen avattuun syliinsä.
Se oli siis todellakin kuningatar, hänen sisarensa, Serbian hallitsijatar.
Hänet löysi Nicodem tästä vanhasta tornista yksinäisellä saarella ja minkä näköinen hän oli!
Hänen piirteensä olivat vääristyneet, silmät verestivät, hänen musta, kihara tukkansa riippui epäjärjestyksessä otsalla ja hänen puvustaan näkyi, että hän oli laahannut itseään tornikamarin pölyisellä kivilattialla.
Nicodem tahtoi kysyä, hän tahtoi saada selitystä Dragalta.
Mutta tämä puristausi häneen kiinni, vavisten kuin haavan lehti ja äkkiä veti hän Nicodemin portaita alas, niin ettei hän saanut sanaakaan suustansa.
Vasta sitte, kun he olivat ulkona vapaassa luonnossa, kun yöilma jäähdytti hänen kuumaa otsaansa, kun hän taas näki kuun ja tähdet ja kuuli Tonavan aaltojen solinan, silloin vasta irtautuivat sanat hänen huuliltansa.
- Pois — heti pois täältä, veljeni.
Meillä ei ole aikaa hukata! Petos, häpeällinen petos! Sitte saat tietää kaikki!
Mutta vie nyt vaan minut pois tältä saarelta niin pian kuin mahdollista, jollet tahdo, että me molemmat joudumme perikatoon!
Tällä hetkellä unohti Nicodem Lunjevica senkin houkuttelevan seikkailun, joka oli tuonut hänet itsensä, tälle saarelle.
Hän näki näet varsin hyvin, että hänen oma toimeentulonsa ja se ruhtinaallinen elämä, jota hän nyt vietti, riippui sisaren elämästä, vallasta ja vaikutuksesta.
Jos Draga suistuisi alas korkeudestaan, niin suistuisi hänkin.
Hänelle ei siis ollut mikään muu niin tärkeätä, kuin ajatus pelastaa sisarensa, jota nähtävästi uhkasi vaara, jota hän tällä hetkellä ei voinut nähdä.
Nicodem kiersi kätensä Dragan ympäri, joka puristausi häntä vastaan.
Niin riensivät he poikki pimeän saaren alas rantaan, jossa nuoren upseerin vene oli, se alus, joka oli tuonut hänet saarelle vastapäätä olevalta metsäiseltä rannalta.
Ei venheessäkään vaihdettu sanaakaan Nicodemin ja Dragan välillä.
Kun Nicodem tahtoi kääntyä sisaren puoleen jollain kysymyksellä, osoitti tämä vaan vastaista rantaa ja hänen kalpeat huulensa huusivat:
- Souda maihin tuonne kauas, pian, pian, jotta joutuisimme niin pian kuin mahdollista pois tältä hirvittävältä saarelta!
Nicodem souti kaikin voimin.
Oli vähällä, ettei hän törmännyt yhteen toisen venheen kanssa, jonka hän tapasi keskellä virtaa.
Se oli se vene, jossa Demeter Banjaluki oli.
Ei Nicodem eikä Draga välittänyt vähääkään venheessä istujasta.
Eiväthän he aavistaneet, kuka se mies oli, joka seisoi venheessään kuin mielipuoli, eikä välittänyt siitä, että laineet veivät hänen venheensä mukanaan.
Nicodem oli iloinen, saatuaan venheensä vieraan ohi ilman yhteentörmäystä ja myötävirtaa saapui hän pian metsäiselle rannalle, joka oli vastapäätä Kuolleitten saarta.
Draga hyppäsi rannalle.
Mutta tuskin oli hän päässyt muutamia askelia, kun vaipui alas tunnottomana.
Tämäkin voimakas nainen näytti kärsineen liian paljon.
Hänen hermonsa pettivät ehkä ensi kerran hänen elämässään, ja Nicodem Lunjevica, joka jo luuli, että sisarensa oli kuolleena vajonnut maahan sydänhalvauksen tähden, heittäytyi epätoivoissaan hänen viereensä, antoi hänelle mitä hellimpiä lempinimiä ja koetti kaikin tavoin herättää häntä henkiin.
Mutta kuningattaren tajuttomuus kesti vaan muutamia minutteja.
Sitte avasi Draga taas silmänsä ja nousi veljen avulla uudestaan jaloilleen.
- Luulen, että olen pelastettu! änkytti hän veljensä rinnalla paetessaan metsään. — Oi, veljeni, en koskaan ole ollut niin lähellä turmiota kuin tänä yönä, ja mikä hirmuinen turmio olisi se ollutkaan!
Oi, se oli edeltäpäin kokoonpantu salaliitto!
Se kurja ei toiminut omasta puolestaan, vaan oli muiden ostama; tarkoitus oli viedä minut pois ja siten tehdä minut vaarattomaksi, kuten hän lausui!
Oletko koskaan kuullut puhuttavan Demeter Banjalukista, veli?
Se oli Mustain vuorten ryöväri, se oli Demeter Banjaluki, joka vei minut tuolle saarelle, joka nyt häviää takanamme yöhön ja usvaan ja jossa minä olin vankina vanhassa tornissa!
- Demeter Banjaluki? huudahti Nicodem kauhistuneena. — Oi, sisar, sitte saat kiittää onnesi tähteä, että hengissä pääsit siitä seikkailusta. Sillä hän on vaarallisin kaikista ryöväreistä, eikä hän tavallisesti säästä ketään, joka joutuu hänen käsiinsä.
- Jos olisin ollut tekemisissä yksin hänen kanssaan, vastasi Draga, jonka ääni tuli yhä varmemmaksi ja silmät alkoivat saada takaisin entisen kiiltonsa — niin olisin kai keksinyt jonkun keinon saada hänet muihin ajatuksiin.
Mutta se roisto oli niiden palveluksessa, jotka ovat suurempia kuin hän ja jotka pitävät häntä välikappaleenaan. Sitä en epäilekään. Se oli aivan yksinkertaisesti edeltäpäin suunniteltu hyökkäys minua vastaan.
Ei ollut kysymyksessä vähempää, kuin repiä minut pois puolisoni rinnalta ja äärettömän häpeän kautta tehdä minut mahdottomaksi palaamaan Aleksanterin luo Belgradin kuningaspalatsiin, mahdottomaksi enää istumaan Serbian valtaistuimella.
- Eikö sinulla ole sitte aavistustakaan, tai minkäänlaisia otaksumisia, kuka on voinut tehdä sinulle tämän? kysyi Nicodem.
- Otaksumisia? — Ehkä! kuiskasi Draga käheällä äänellä. — Mutta, se ei hyödytä mitään puhua otaksumisia.
Minä tahdon varmuutta! huudahti kuningatar ja puri hammasta, toisella kädellään puristi hän kovasti veljen käsivartta ja toisen nosti hän ylös, kuin aikoisi lyödä jotakin. — Varmuutta minä tahdon, Nicodem, minä tahdon oppia tuntemaan viholliseni!
Minä tahdon tietää, kenen silmätikkuna minä olen ja kellä on ollut uskallusta tehdä tämä!
Tällä hetkellä kuulivat Nicodem ja Draga hevosten hirnuntaa ja kuningatar päästi ilohuudon.
- Ne ovat minun hevoseni, huusi Draga. — Me jätimme ne jonnekin tänne läheisyyteen.
Auta minua niitä etsimään, Nicodem!
Sillä niillä oivallisilla hevosilla pääsemme Tapschideriin pikemmin kuin millään muulla tavalla.
Nicodem tunkeutui heti pensaikkoon ja Draga jäi seisomaan virran varrelle.
- Täällä ne ovat, huusi Nicodem jostain kauempaa. — Tänne, sisar, tänne!
Hevoset ja vaunut ovat hyvässä kunnossa.
Draga juoksi niin nopeaan kuin jalat jaksoivat kannattaa, veljen luo, joka eräällä avonaisella paikalla laittoi valjakkoa kuntoon.
Kohta sen jälkeen istuivat Nicodem ja Draga valjakossa. Kuningatar hoiti toisella kädellään ohjaksia, toisella heilutti hän piiskaa hevosten päällä.
- Eteenpäin! huusi hän ja hevoset läksivät heti liikkeelle.
Hän osasi ajaa niin hyvin, ettei koko matkalla, tullut pienintäkään onnettomuutta.
Hevoset menivät melkein lentämällä.
Vanhat puut Tapschiderpuistossa katosivat kuin pelästyneet varjot
Dragan ja Nicodemin ohi hämärässä yössä.
Mutta äkkiä Draga huudahti ja käänsi huomionsa erääseen vanhaan tammeen.
Mutta ei se ollut puu, joka herätti hänen huomionsa, vaan eräs olento, joka seisoi siihen nojautuneella.
Se oli eräs mies väljään vaippaan kääriytyneenä.
Puun runkoon oli ripustettu pyhän äidin kuva Jesus-lapsi sylissään, ja
— Draga saattoi tuskin uskoa silmiään — pieni lamppu paloi kuvan alla.
Mies katsoi Jumalan äidin lempeitä kasvonpiirteitä.
Nyt otti hän hitaasti hatun hiukan harmahtavasta päästään ja vaipui polvilleen.
Mies ei ollut huomannut, että valjakko lähestyi häntä, ei hän kääntänyt päätäänkään katsoakseen ohikulkevia vaunuja.
Hän näytti olevan kokonaan vaipunut rukoukseen ja hartaasti katseli hän kuvaa.
Ainoastaan kolmen sekunnin ajan sai Draga tarkastella tuota pitkää, komeaa, polvillaan olevata miestä.
Mutta kuu, jonka säteet tunkivat tammen vihreiden lehtien välitse, teki polvillaan olevan miehen kasvot kalman kalpeiksi.
Draga vavahti.
Milan — Milan, maanpakolainen!
Draga vei käden silmilleen. Hän pudisti päätänsä, niin että mustat kiharat kiertyivät kuin käärmeet hänen otsallensa.
- Ei — ei, minä olen varmaan erehtynyt, mutisi hän itsekseen. Olisi mieletöntä ajatella, että Milan julkeisi astua yli maan rajain ja hiipiä Serbian sydämeen, jossa kuningas asuu, hänen poikansa, sama kuningas ja poika, joka on käskenyt, että hänen isänsä on ammuttava kuin hullu koira, jos hän joskus uskaltaa näyttäytyä Serbiassa.
Se oli kai joku muu, joka näytti yhdennäköiseltä. Sillä mitäs Milan tekisi täällä Tapschider-metsässä.
Tahtoiko hän mahdollisesti tavata Aleksanteria?
Ehkä. Haa — kun kaikki käy ympäri, niin lienee hän tullut vielä kerran koettamaan, jos saisi kuninkaan irti minusta! Ehkä —
Draga vaikeni äkkiä, sillä valjakko kulki kiireesti vielä erään henkilön ohi, joka seuraavalla hetkellä katosi puiden väliin.
Se oli nainen, jonka pään ympärille oli kierretty pitsihuntu.
Draga oli aivan oikein nähnyt hänet ja tämä nainen oli myös nähnyt valjakon.
Lieneeköhän hän tuntenut kuningatarta?
Sillä silmänräpäykseksi oli hän jäänyt seisomaan kuin kivettyneenä ja sitte paennut puiston jättiläispuiden suojaan.
- Ada Kristic — pienen serbialaiskuninkaan äiti! änkytti Draga. — Sen lapsen äiti, jonka minä —
Hän vaikeni.
Hän ei uskaltanut palauttaa muistoonsa tätä rikosta, eikä toistaa sitä ajatuksissaan.
Sillä hän värisi kun muisti sen kauniin pojan, jolle hän niin kylmäverisesti ojensi myrkkypikarin.
Ja samassa lensivät Dragan aivoissa yht'aikaa nuo molemmat nimet:
Milan — Ada Kristic. Oi, nyt hän tiesi, mitä asiaa Milanilla oli
Tapschidermetsään.
Kuninkaan linna ei ollut hänen matkansa päämäärä, vaan tämän naisen pikku koti, tämän naisen, joka kerran oli rakastanut häntä, ja joka oli hänen lapsensa äiti.
Ne huolet, jotka Dragan mieltä painoivat kotiin tulonsa tähden, ajoivat kuitenkin pian hänen ajatuksistaan ne molemmat ihmiset, jotka hän tapasi Tapschidermetsässä.
Yhä uudelleen teki hänet levottomaksi se ajatus, että kuningas oli ehkä huomannut hänen poissaolonsa linnasta.
Mitä hän sitte vastaisi kuninkaan kysymyksiin?
Millä valheilla astuisi hän hänen eteensä.
Sillä ei hän koskaan uskaltaisi tunnustaa, mitä oikeastaan oli tapahtunut hänen ja Demeter Banjalukin välillä.
Mutta nyt olivat he jo perillä Tapschiderin huvilinnan luona.
Valkoinen linna, jota kuu valaisi, näytti hänestä satulinnalta.
- Juokse alas, Nicodem! huusi hän veljelleen. — Vie hevoset takapihaan ja jätä ne siellä tallirenkien huostaan!
Minä hiivin sen sijaan niin pian kuin voin, huoneisiin. Ehkä onni suosii minua niin, ettei Aleksanteri tapaa minua tänä yönä.
Tämän sanottuaan riensi hän ylös matolla peitettyjä portaita.
Muutamia kertoja täytyi hänen kuitenkin pysähtyä ja painaa molemmat kädet sydämelleen, sillä se tykytti liian kiivaasti.
Hän koetti tyyntyä, mutta ei hän sittenkään voinut päästä henkiseen tasapainoonsa.
Linnassa oli kaikki tyyntä ja hiljaista.
Yövahdin askeleet olivat ainoat, jotka häiritsivät syvää hiljaisuutta.
Nyt oli Draga jo joutunut sänkykamarinsa ovelle. Hän väänsi hiljaa lukkoa ja astui sisään.
Huudahdus pääsi hänen huuliltaan.
Sillä keskellä hänen huonettaan, kalpeana ja silmät jäykästi häneen suunnattuina, seisoi — kuningas Aleksanteri, hänen puolisonsa.
Hänet nähdessään horjahti Draga.
Hänestä tuntui, kuin olisi maa avautunut hänen edessään nielläkseen hänet.
Hän tarvitsi kaiken tarmonsa, ettei olisi tällä hetkellä lysähtänyt maahan pelästyksestä.
Aleksanteri oli täysissä vaatteissa.
Hänellä oli yllään 6:nen ratsurykmentin univormu, ratsastussaappaat ja kannukset.
Pöydällä hänen vieressään oli ratsupiiska, itse nojasi hän miekkaansa.
Nähtävästi oli kuningas ollut yöllisellä ratsastusmatkalla. Draga aavisti, mikä tarkoitus sillä oli ollut.
Kuningas oli ollut ulkona ja etsinyt häntä — niin, siitä ei ollut epäilemistäkään.
Hän oli hypännyt ratsunsa selkään ja kulkenut läpi Tapschidermetsän vaimoansa etsimässä.
- Kuninkaani, änkytti vihdoin Draga kun oli vähän saanut hengittää. —
Puolisoni, oi Aleksanteri, puolisoni!
Näin sanoen riensi hän kuninkaan luo ja aikoi heittäytyä hänen syliinsä. Mutta kuningas nosti torjuen kätensä.
- Mistä tulet sinä? änkytti hän tukahutetulla äänellä. — Sinä ymmärrät, että vaimo, joka vasta aamupuoleen tulee kotiin kun ensin salaisesti poistuu sänkykamaristaan, on ainakin velvollinen selittämään, kuinka hän on viettänyt yön, ennenkuin hän saa heittäytyä puolisonsa syliin häntä suudellakseen.
Lausuessaan nämä sanat laski Aleksanteri äkkiä kätensä pöydälle, jossa oli ratsupiiska.
Tämä liike suututti Dragaa ja antoi hänelle vastustusvoimaa.
Se antoi myös hänelle äkkiä sen valheen, jota hän niin kauan oli turhaan hakenut, valheen, jolla hän voisi itseään puolustaa.
Ylpeästi ojentaen itsensä suoraksi ja heittäen pois vaippansa, niin että seisoi siinä nyt Aleksanterin edessä viehättävässä puvussaan, jossa ruumiinsa ihanat muodot edullisesti esiintyivät, vastasi hän:
- Nyt en se ole minä, jonka tarvitsee pyytää anteeksi, vaan sinä, kuninkaani!
Tämä ylpeä vastaus hämmensi kuninkaan.
- Minä? kysyi Aleksanteri hämillään. — Onko se minun syyni, ettet sinä tänä yönä ole ollut huoneissasi, ja että minä turhaan olen sinua hakenut? Ja kuitenkin luulen, että se riippuisi kokonaan sinusta itsestäsi olla kotona eli poissa.
Kuitenkin katsoit parhaaksi salassa poistua palatsista. Sinä olet viettänyt yön sen ulkopuolella.
Sitä ei saa tehdä Serbian kuningatar, ei halpa porvarivaimokaan.
Vaimo, — hänen vihansa kasvoi joka sekunti ja äänensä vapisi mielenliikutuksesta — vaimolla, joka viettää yhden ainoan yön kodin ulkopuolella miehensä tietämättä, ei ole enää oikeutta vaatia kunnioitusta ja jos hän on kuningatar, on hän menettänyt oikeutensa kruunuun.
- Ja kuningas, vastasi Draga, miettimättä hetkeäkään — joka niin huonosti kuin sinä voi suojella puolisoaan vihollisensa juonia vastaan, joka antaa ovien ja porttien olla auki, jotta he voivat tunkeutua ja viedä pois, vieläpä melkein häväistä hänen vaimonsa — sellainen kuningas ei ole kruunun arvoinen.
He seisoivat vastatusten, rinta rintaa vasten, silmä silmää.
Mutta siinä Dragan mittaillessa häntä katseellaan, katseella, joka tavallaan oli voimain koetus heidän molempain välillä, voitti nainen.
Kuninkaan tahto vaipui vähitellen yhä enemmän ja enemmän alas.
- Kuulenko oikein? änkytti Aleksanteri, nojaten kädellään pöydän reunaan, jossa ratsupiiska oli. — Sinä — sinä syytät minua siitä, ett'en ole tarpeeksi sinua suojellut?
Olisinko minä jättänyt ovet ja portit auki sinun vihollisillesi.
- Minä en tullut tänne, huudahti nyt Draga pehmeällä äänellä ja silmänsä täyttyivät kyynelillä — minä en tullut syytämään sinun päällesi syytöksiä.
Mutta kun kaiken sen jälkeen, mitä minä tänä yönä olen kokenut, saa vielä tuollaisen vastaanoton ja nuhteita sekä tuon saman ikuisen epäluottamuksen, joka niin huonosti palkitsee minun uskollisen rakkauteni — ei, ei, sitä en odottanut!
Minä olen väsynyt elämään ja niittämään vaan mustasukkaisuutta ja epäluottamusta, minä olen väsynyt uhraamaan koko elämäni miehelle, joka luottaa enemmän halpamaisiin juoruihin kuin omaan vaimoonsa!
Minä olen väsynyt kantamaan kruunua, joka ei ole minulle muuta kuin ohdakekruunu!
Minä annan sen sinulle takaisin! Ota se — ota se ja anna minun mennä tieheni!
Hän tiesi kyllä, kuinka tätä heikkoa miestä oli kohdeltava.
Hänen ensi uhkauksensa mennä pois hänen luotaan vaikutti samalla tavoin kuin aina ja kun hän riensi ovelle, juoksi Aleksanteri hänen jälkeensä, saavutti hänet ovessa ja sulkien sen ruumiillaan sanoi hän:
- Ei, pysähdy, minä olen ehkä tehnyt sinulle väärin.
Sano minulle kaikki, Draga, Jumalan tähden, mitä on sinulle tapahtunut tänä hirmuisena yönä.
Etkö sitte ole omasta vapaasta tahdostasi poistunut linnasta. Onko sinut pakoitettu ulos lähtemään?
- Pakoitettu, huusi Draga — se ei ole oikea sana — on tehty vielä enemmän.
Minut on viekoiteltu täältä viekkaudella ja todellakaan ei se ole sinun ansiosi, kuningas Aleksanteri, että vaimosi voi nyt punastumatta katsoa kasvoihisi, ettei hän ole häväisty, roiston häpäisemä, tai ehkä murhattukin.
Aleksanterin mielenliikutus kasvoi joka minuutti. Hänen hermostumisensa alkoi saada vaarallisen muodon.
Hänen silmänsä sulivat epävarmoiksi, katse hehkuvaksi, läpitunkevaksi ja sitte taas araksi.
Draga pelkäsi jo, että se hirmuinen hermotauti, jota Aleksanteri kärsi, puhkeisi taas.
Nyt oli tullut hänelle otollinen hetki ampumaan myrkytettyjä nuoliaan, tyynnyttämään kuningasta ja samalla käyttämään hyödykseen sitä vaarallista asemaa, jossa hän oli.
- Oh miltä sinä näytät, kallis puolisoni! huudahti hän, kiersi kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet rintaansa vasten — kuinka silmäsi säkenöivät ja huulesi vapisevat — ei, ei, sinä et saa tulla sairaaksi! Kuule nyt tyynesti, mitä on tapahtunut! Sinähän näet, että onnettomuuden pilvet ovat jo haihtuneet ja nyt, kun me molemmat olemme taas yhdistetyt, en minäkään enää mitään pelkää, nyt tiedän minä, että saamme riemuita vihollistemme tappiosta.
- Vihollistemme? änkytti Aleksanteri. — He olivat siis mukana pelissä?
- Niin, kuninkaani!
Muistatko sitä saksalaista kuskia, jonka muutamia päiviä sitte otin palvelukseeni?
- Hänen toimenaan oli kesyttää ne unkarilaiset hevoset.
- Aivan oikein! vastasi kuningas. — Mitä siitä miehestä on sanomista?
- Sen miehen kanssa olin ajelemassa eilisaamuna.
Niin, mehän tapasimme toisemme, kun sinä sisareni Helenan kanssa olit puistossa kävelemässä.
- Aivan oikein! vastasi kuningas hieman hämmästyneenä, kun Helenan nimeä mainittiin. — Hyvin hyvästi muistan sen.
Pyysin sinua myöskin, ettet lähtisi tuolle matkalle. Mutta sinä olit varmasti päättänyt lähteä.
- Matka menikin ilman mitään ikävyyksiä! vakuutti Draga. — Ainoa tapahtuma oli se, että eräs pyyntökirja viskattiin vaunuuni, kun minä olin Tapschiderpuistossa.
Minä avasin sen ja siinä oli nöyrä rukous eräältä naiselta, joka asuu puistossa.
Hän kirjoitti minulle ja kertoi, että hänellä on sairas lapsi, sekä pyysi minua tekemään jotakin hänen hyväkseen.
Sääliväisyyden liikuttamana käskin kuskin iltasilla illallisen jälkeen odottaa minua ja niin pian kuin mahdollista viedä minut sen köyhän naisen asunnolle, joka oli metsän sisässä.
Matka sinne kesti korkeintaan puoli tuntia ja minä katsoin, että minä, ollen hyväntekeväisyyden palveluksessa voin tehdä tämän kuninkaaltani salaa.
Me lähdimme siis matkaan ja kaikki kävi hyvin.
Mutta äkkiä huomasin olevani Tonavan rannalla.
Siinä se kurja roisto tarttui minuun kiinni, laahasi minut erääseen venheeseen, souti minut Tonavan yli erääseen saareen, jossa on vanha torni.
- Vanha torni? huudahti Aleksanteri. — Onko se joku raunio? Se ei voi olla mikään muu kuin Janitschartorni!
- Niin, se se olikin ja sinä voit kuvitella, kuinka minä värisin kauhusta, kun minut äkkiä väkisin laahattiin ylös portaita torniin, ja siellä syöstiin erääseen huoneeseen, joka on ylinnä kupoolin alla!
Mutta kauhuni kasvoi vielä suuremmaksi, kun eteeni astui mies, jonka tunsin, mies, joka vihaa minua enemmän kuin ketään muuta kuolevaista, sillä siitä hetkestä lähtien, kun sinä aloit rakastaa minua, oma Aleksanterini, on hän koettanut eroittaa meitä.
Tumma puna peitti kuninkaan kasvot.
- Ketä sinä tarkoitat? änkytti hän vaivaloisesti: kuka oli se hävytön, joka niin väkivaltaisella tavalla pakotti sinut tapaamaan itseään?
- Tokkohan voin mainita hänen nimeänsä sinulle? huudahti Draga. — Oi, elä pakoita minua siihen, Aleksanteri! Anna minun ennemmin vaieta. Minä säilytän sen nimen ikuisesti salassa omassa rinnassani.
Sillä — sitä miestä et sinä voi rangaista! Hän on ehkä ainoa ihminen, jonka yli sinulla ei ole valtaa, ainoa, jolle sinun täytyy antaa anteeksi, että hän on uskaltanut häväistä sinun vaimoasi.
Silloin puristi Aleksanteri kätensä ja huusi hammasta purren, itsepäisesti kuin lapsi:
- Nimi! sano minulle nimi!
Hän on kuoleva, niin totta kuin nimeni on Aleksanteri ja olen Serbian kuningas!
- Onneton! huusi Draga, olet lausunut oman isäsi kuoleman tuomion!
Sillä se oli Milan, joka tuli luokseni Janitschartornissa.
Aleksanteri tuijotti minuutin ajan suoraan eteensä ilmeettömin katsein.
Sitte kävi vavistus läpi hänen ruumiinsa ja hän puhkesi lausumaan:
- Minä vihaan isääni ja tähän asti olen toivonut, että minun serbialaisieni joukossa olisi joku, joka voisi lukea silmistäni sen lausumattoman toiveen, että minä tahdon päästä tuosta toisesta serbialaiskuninkaasta, joka kulkee kaikkialla ja kehuu lahjoittaneensa minulle kruunun, kuten pistetään leikkikalu pojan käteen.
- Jos sinä olet toivonut löytäväsi sellaisen serbialaisen, vastasi Aleksanterin paha henki, niin olet todellakin suuresti pettynyt toiveissasi. Toivo vaan edelleenkin, jatkoi hän ivallisesti, — niin tulee joskus se päivä, jolloin hän ottaa sinulta kruunun, kuten hän sen antoikin!
Kuolema ja kadotus, minähän kumminkin olen kuningas!
- Niin, niin kauan kun Milan suvaitsee sallia, ei minuuttiakaan kauempaa. Sillä tiedä, huudahti Draga ja hiipi lähelle Aleksanteria — hänellä on kruununperillinen jo valmiina, isäsi, hän tietää jo pään, jossa hän paljoa mieluummin näkisi Serbian kruunun loistavan kuin sinun päässäsi —
- Se ei ole totta, keskeytti Aleksanteri. — Sen sinä valehtelet, Draga, vielä ei löydy Serbian kruunun perillistä ja jollet sinä laske sitä minun syliini, minun poikanani, minun lapsenani, omana lihanani ja verenäni, niin kuolee Obrenovitschien suku minussa, sen viimeisessä vesassa.
- Niin, sinä luulet sitä, vastasi Draga — mutta sinä erehdyt suuresti. Tuolla metsän takana — hän tarttui kuninkaan käteen ja veti hänet mukanaan avonaisen sänkykamarin ikkunan luo, josta saattoi nähdä puiston puiden tummat latvat — tuolla metsän takana on pieni talo, jossa asuu kaunis nainen. Joku aika sitte asui tässä talossa myöskin nuorukainen, melkein poika vielä, joka kutsui itseään Milaniksi ja väitti kantavansa isänsä nimeä. Mutta hänen äitinsä nimi oli Ada Kristic.
Tämän nimen kuultuaan repäisi Aleksanteri itsensä irti Dragan käsistä.
- Ada Kristic, huudahti hän. — Minä tunsin hänet, kun hän vielä oli ministeri Kristicin vaimo. Hänestä tuli isäni rakastajatar, miehensä ajoi hänet luotaan — tuo poika — hänen poikansa — Obrenovitsch — kuninkaallista verta suonissaan — minä — häviö kaikille heille: isä, poika ja äiti — minä tahdon puhua hänen kanssaan — minä kuningas!
Hän päästi korisevan äänen ja syöksyi lattialle.
Hetken aikaa oltuaan tainnoksissa, heräsi hän taas tuntoihinsa, hirmuinen hymy sinertävillä huulillaan. Hän tarttui Dragan käteen, veti hänet luokseen ja kuiskasi:
- Hanki minulle murhaaja, Draga, isäni murhaaja, minä en tahdo enää kutsua häntä Milan maanpakolaiseksi, vaan hänen nimensä on oleva Milan kuollut, vasta sitte kun hän on kuollut, tunnen minä itseni levolliseksi.
Ilosta huudahtaen heittäytyi Draga kuninkaan syliin. —
- Sinä tahdot murhaajan? huudahti hän. Tällä hetkellä ei hän enää voinut hallita itseänsä ja koko se vahingonilo, jota hän tunsi saamastaan pirullisesta voitosta, loisti hänen kasvoistaan. — Sinä tahdot murhaajan isällesi?
No hyvä, kuningas Aleksanteri, sinä saat sen!
Draga ei ollut erehtynyt. Se oli todellakin kuningas Milan, jonka hän oli nähnyt polvistuvan vanhan tammen alla ja katsovan ylös Marian kuvaan, joka siinä riippui. Muutama silmänräpäys sen jälkeen kuin hän oli ajanut ohi, kuului naisen ääni muutamien askelten päässä maanpakolaisuuteen ajetusta kuninkaasta. - Milan, oletko todellakin tullut! Niin, tiesinhän minä, etten turhaan tarvitseisi pyytää sinua tulemaan.
Hento, mustapukuinen nainen seisoi samassa Aleksanterin isän edessä.
Kuu valaisi hänen kalpeita kasvojaan, joita ympäröi kihara tukka.
Nähdessään tämän naisen, säpsähti Milan. Näytti siltä kuin olisi hän tahtonut langeta polvilleen hänen eteensä, kuten äskettäin Marian kuvan eteen.
Ada Kristic meni kuitenkin heti hänen luoksensa ja sanoi syvästi liikutettuna.
- Kiitos, että tulit, Milan Obrenovitsch! Kiiruhda ja tule kanssani, meillä ei ole aikaa hukata! Kuka tietää, eikö tällä aikaa, kun olen ollut poissa kotoa, joku murhaaja ole hiipinyt sisään ryöstääkseen hengen sinun pojaltasi.
- Murhaaja? huudahti Milan vapisevalla äänellä. Ada, löytyykö todellakin Serbiassa sellaista ihmistä, joka on niin läpi kurja, että hän tahtoisi ryöstää elämän tältä pojalta, tältä viattomalta lapselta, joka varmaankaan ei tietensä ole tehnyt mitään pahaa?
— On, Milan, jo on koetettu myrkyttää oma poikasi! Yksi ainoa hetki, jolloin ensi kerran moneen vuoteen jätin pojan yksinänsä, riitti antamaan murhaajalle tilaisuutta ojentamaan hänelle myrkkyä. Sitte murhaaja pelkurimaisesti pakeni, tavallisuuden mukaan, ja kun palasin huoneeseen, havaitsin poikani makaavan ja taistelevan kuoleman kanssa.
— Sinä puhut murhaajasta? sanoi Milan. — Sano minulle hänen nimensä,
Ada, minä vannotan sinua —
— Elä vannota! keskeytti häntä Ada äkkiä ja kohotti varottaen kätensä. — Et edes sinäkään voi rangaista sitä naista, joka murhata yritti, tuskinpa tahtoisitkaan. Sillä sinäkin tunnet hänet, ja sanotaan — ei, ei, en tahdo toistaa mitä minulle on kuiskattu. Se on liiaksi halpamaista, jotta minun huuleni voisivat sitä asiata ilmaista. Pikemmin uskon, ettei se ole totta, että se on vaan parjausta! Milan, se nainen, joka olisi poikasi tappanut, ellei taivaan Jumala olisi häntä pelastanut, on — Draga, kuningatar Draga, poikasi Aleksanterin vaimo!
Milan päästi puoleksi tukahutetun huudon, jotta linnut, jotka olivat asettuneet läheisiin puihin levolle, säikähtyivät ja alkoivat räpyttää siipiään. Mutta sitte kääntyi Milan ympäri ja ojensi kätensä Tapschideriin päin.
— Kuningatar Draga, sanot sinä? Murhaaja Dragaksi kutsun häntä tästä hetkestä lähtien. Haa, hetki ei vielä ole tullut, sinä saat korvata kaikki mitä pahaa olet tehnyt. Mutta ole vakuutettu siitä, Ada, että kostoni on häntä kohtaava!
Minuuttia myöhemmin menivät kuningas ja kalpea nainen, joka oli hänelle uhrannut koko elämänsä, yhdessä metsän läpi, eikä kestänyt kauvan, ennenkuin ne olivat saapuneet Tapschiderpuiston yksinäiselle asunnolle. Heikko, väräjävä valonsäde tunkihe ikkunasta ja osoitti heille tien suuntaa. Milan jäi mielenliikutuksen valtaamana hyväksi aikaa seisomaan oven ulkopuolelle. Mutta sitte hän sen avasi ja käsivartensa kietoen Adan ympärille hän astui ovesta sisälle.
— Poikani — hellästi rakastettu poikani! huusi Milan, juosten Adan rinnalla eteisen kivilattiata pitkin työhuoneeseen. — Missä olet sinä, oikea poikani, jonka Jumala on minulle antanut, lohduttaakseen minua kaikista kärsimyksistä joita toinen poikani on minulle tuottanut.
— Milanka! huusi Ada, — Milanka, sydämeni, missä sinä olet? Pappa on täällä — sinun pappasi, jota kauvan olet odottanut! Niin kiiruhda sitte, poikani, hänen syliinsä, anna isäsi siunata itseäsi. Tänään on onnen päivä.
— Ja tätä onnen päivää, Adani, kuiskasi Milan lempeällä äänellä, — on seuraava monta muuta, sillä minä otan nyt teidät mukaani. Me elämme yhdessä, sinä Adani, minä ja meidän poikamme. Mutta, Jumalani, mikä sinua vaivaa, Ada? Miksi minuun niin peljästyneenä katsot. Näin sanoen tahtoi Milan vetää rakastetun naisen syliinsä, häntä lohduttaaksensa, mutta Ada irroittihe, katsoi kuolonkalpeana sisemmän huoneen ovelle, jota poika ei vielä ollut avannut ja huudahti:
- Miksi hän sitte ei tule ulos? — Miksi ei hän vastaa minun huutooni?
Milanka, Milanka! —
Armelias Jumala, hän ei olekaan täällä, Milanka, rakkaani, missä sinä olet?
Näin sanoen oli Ada syössyt huoneeseen ja Milan seurasi häntä.
Samassa kuin epätoivoinen äiti käyttäytyi kuin mieletön ajatellen, että joku onnettomuus oli saattanut poikaa kohdata, katsoi Milan tutkivasti ympärilleen. — Kirje, huudahti hän äkkiä, ja osoitti sormellaan paperia, joka oli pöydällä. — Keneltä se on, Ada? Mutta tuskin oli Ada huomannut kirjoituksen, kun koriseva ääni tunkeutui hänen rinnastansa ja hän vaipui puoleksi tajutonna Milanin syliin.
— Ada! huudahti Milan kauhistuneena. — Kuinka on sinun laitasi? — Tämä kirjoitus —
— Onko hän kirjoittanut! sai kalpea rouva sanotuksi, kuin jos olisi ollut kuolettavasti haavoittunut. — Minun poikani — sinun poikasi — se on ensimäinen ja viimeinen kirje, minkä hän on sinulle ja minulle kirjoittanut.
Hän on karannut — hän on irrottautunut äidin sydämeltä. Nainen on houkutellut hänet ja vietellyt, ainoa nainen, jonka hän on nuoressa elämässään kohdannut, nainen, joka tavotteli hänen henkeään — murhaaja — Draga.
Raivostuneena tempasi Milan kirjeen vapisevan naisen käsistä. Hänen silmänsä harhailivat paperilla ja lukiessansa rupesi hän kiristämään hampaitansa, hänen silmänsä verestyivät, veri nousi hänen päähänsä ja muutti hänen kasvonsa tummanpunaiseksi.
Sanat tunkeutuivat yksitellen hänen huuliltansa, jotka hermostuneesti nytkähtelivät, kun hän luki Milankan kirjeen, minkä tämä oli äidilleen kirjoittanut. Kirje kuului seuraavasti:
"Voi hyvin, suloinen, sydämellisesti rakastettu pikku mamma! Anna minulle anteeksi, että lähden luotasi, mutta jos kauvemmin viipyisin, niin kuolisin. Minun täytyy löytää hänet, minä tahdon nähdä hänet, joka kuin taivaallinen ilmestys asettui tielleni ja taas niin pian katosi. Ja kun hänet olen löytävä, silloin mamma, silloin tuon hänet mukanani luoksesi, silloin on hän yhdessä meidän kanssa asuva, meidän talossamme, ja onnemme on oleva täydellinen. Eikö niin, ethän ole minulle vihainen, äiti kulta, ethän tahdo, että Milanka parkasi tulisi koko elinajakseen onnettomaksi? Yhtä paljon kuin minä elääkseni tarvitsen sinua, yhtä paljon tarvitsen häntä. — Jumala, joka toki on hyvä, on kyllä taas johtava minut sinun syliisi. Rukoile, että tuo pian tapahtuisi, äiti kulta, niin taas näemme toisemme iloisina ja onnellisina. Minä ajatuksissani suutelen kättäsi. Vielä kerran anna anteeksi ilkeälle pojallesi, joka kumminkin jumaloi sinua. Milan."
Hämmästyksestä raivoissaan seisoi Milan liikkumattomana pojan kirje kädessään, samassa kuin hän kietoi käsivartensa pyörtyneen naisen vyötäisten ympärille.