YHDESVIIDETTÄ LUKU.
Kosto.
Puoli tuntia myöhemmin lähti höyrylaiva Belgradin satamasta ja kulki pitkin Tonavaa. Koneet toimivat vielä jokseenkin kohtuullisella voimalla, sillä kapteeni oli vastannut Matias Sperberille, joka oli kehoittanut häntä kulkemaan täydellä voimalla, että joen monet mutkat ja käänteet sekä erittäinkin monet hiekkapankit vaativat mitä suurinta varovaisuutta.
- Kun kerran olemme päässeet Belgradin näkyvistä, niin voimme kulkea kilpaa tuulen kanssa, vakuutti kapteeni herralleen, — sillä silloin laajenee Tonava taas ja kulkuväylä on syvä. Mutta nyt on paras kulkea hitaasti, jollemme tahdo tarttua pohjaan.
Matias Sperber oli heittänyt ylleen viitan ja kulki kannella edestakaisin ja näytti siltä kuin mies, joka on täyttänyt velvollisuutensa ja omaksi tyytyväisyydekseen tehnyt hyvän kaupan.
Itse asiassa oli wieniläinen mies mitä loistavimmalla tuulella.
Kaikki oli käynyt hyvin, varsinkin toivoi hän erinomaista ansiota
Sylvan vangitsemisesta.
Hänestä tullaan taistelemaan, mutisi hän. Wienin herrat eivät saa silmiään hänestä, kun he kerran ovat nähneet hänet. Ei kukaan ole ollut niin kaunis kuin hän.
- Minä en päästäisi häntä nyt luotani, vaikka minulle tarjottaisiin hänestä kaksikymmentä tuhatta frangia.
Mutta, tuhat tulimmaista, mikähän lienee tuon Demeter Banjalukin saattanut antamaan minulle oman tyttärensä?
Juuri samalla hetkellä, kun hän mainitsi Banjalukin nimen, kuului hänen korviinsa huuto ulkoa laivan sivulta:
- Matias Sperber, onko hän laivassa? kysyi ääni.
Viettekö te nyt häntä mukaanne Serbiasta?
Sperber säpsähti kovin hämillään.
Hän säikähti, kun niin äkkiä odottamatta sai kuulla juuri tämän äänen, sillä se ei ollut kenenkään muun kuin sen, jota hän nyt niin innokkaasti ajatteli. Se oli näet Demeter Banjaluki, Mustain vuorten ryöväri, joka puhui.
Mutta ainoastaan silmänräpäyksen kesti Sperberin hämmästys.
Hetken epäröityään meni hän laivan reunalle ja katsoi veteen.
Silloin näki hän venheen, joka oli niin lähellä höyrylaivaa, että kuohu milloin hyvänsä voivan täyttää sen ja venheessä seisoi mies.
Se oli Demeter Banjaluki.
- Minun täytyy tietää, kuinka asia on? huusi ryöväri Sperberille. Siksi olen odottanut teitä tässä paikassa, jossa laivan täytyy kulkea erittäin hitaasti.
Vastatkaa siis, löysittekö hänet siitä vanhasta tornista, kuten sanoin teille?
Nyt selvisi Sperberille, että Demeter Banjaluki ei suinkaan ollut tehnyt sitä hirvittävää rikosta, että olisi syössyt oman tyttärensä paheen syliin.
Mutta kuitenkin vastasi hän:
- Niin, hän on täällä, sen saatte uskoa, ystäväni Banjaluki. — Saatte olla varma siitä, että hän on täällä!
- Tekikö hän vastarintaa?
- Kyllä, hiukan, mutta tiedättehän, ettei se mitään merkitse minulle.
- Niin, minä tiedän, että teillä on hirvittäviä keinoja, joilla pakoitatte heidät kuuliaisuuteen.
Mutta minä olen varma, että hän kertoi teille ihmeellisiä asioita siitä, kuka hän oli. Mitä hän kertoikaan? Kuka sanoi hän olevansa?
- Ha, haa, joo, se oli oiva juttu! sanoi Sperber nauraen. — Ajatelkaahan, sitte kun hän oli koettanut kaikki mahdolliset keinot saadakseen minut päästämään hänet irti, niin väitti hän viimein olevansa teidän ainoa tyttärenne ja että hänen nimensä on Sylva!
Demeter Banjaluki nauroi sydämensä pohjasta.
- Vai niin, vai siihen viekkauteen hän sitte turvautui! huudahti hän. —
Ha, haa, se on niin hänen näköistään!
No, minä toivon, ettette hetkeäkään uskonut hänen väitettään!
Kirottu olkoon hän, kun käytti väärin tyttäreni nimeä, se kurja letukka!
- Mutta hän ei voi välttää kohtaloaan! Oh ei! Kahden päivän perästä toivon olevani Wienissä. Ja sitte —
- No, onnea matkalle! huudahti Demeter.
Sitte lykkäsi hän airollaan venheen laivasta, jotta pieni vene kulki pitkän matkaa.
Samassa antoi kapteeni kolme merkkihuutoa savutorven vieressä olevasta piipusta.
Musta savu ja kipinäsade nousi savupiipusta, laivan musta runko kynti nyt suuremmalla voimalla Tonavan aaltoja.
Demeter seisoi suorana venheessään vaikka se keinui laivan aalloissa ja katsoi laivaa.
- Mene rauhassa, kuningatar Draga, mene rauhassa sinä Serbian onnettomuus! Et koskaan tule enää takasin minun isänmaahani.
Minä olen pitänyt valani! Olen vapauttanut Serbian häpeällisestä kuningat…
- Halloo, pois tieltä! Aiotteko törmätä ihmisten päälle tässä keskellä virtaa?
Nämä sanat, jotka lausui ylpeä, käskevä ääni, kiskasivat äkkiä
Demeterin mietteistään.
Hän kääntyi ympäri.
Silloin näki hän vähän matkan päässä toisen venheen, jota virta kuljetti nopeasti hänen omaansa kohti.
Nyt ei ollut varaa hukata aikaa, hänen täytyi käyttää koko voimansa ja mielenmalttinsa.
Demeter työnsi aironsa pohjaan saadakseen venheensä lykätyksi pitemmälle ja voidakseen siten välttää yhteentörmäystä.
Kyynärpäätään myöten työnsi hän airon veteen saavuttamatta pohjaa ja toinen vene oli jo käsivarren pituuden matkan päässä hänestä.
- Pois tieltä sinä! huusi ylpeä ääni vielä kerran. — Haa, sillä sialla ei ole aavistustakaan, kenen kuolema siitä koituisi, jos tästä nyt tulisi yhteentörmäys!
Samassa putosi airo Demeterin kädestä, sormet oikesivat ja jäykistyivät.
Ryövärin käsivarret kohosivat, kuin olisi hän vannonut, kasvot tulivat kalmankalpeiksi ja piirteet jäykistyivät.
Hän tunsi sen äänen, joka oli puhunut.
Se ei ollut kalastajan ääni, jonka täällä oli tapana öiseen aikaan laskea verkkojaan.
Tämä ääni — haa, nyt valaisi kuu toisen miehen kasvot, joka kaikin voimin koetti pitää venhettä etäämpänä ryövärin venheestä, ja nuo kasvot —
- Nicodem Lunjevica! huudahti Demeter.
Mutta seuraavalla hetkellä pääsi mielipuolen hämmästyksen huuto hänen huuliltaan.
Sillä siinä Nicodem Lunjevican vieressä, jonka hän nyt tunsi aivan hyvin, istui tuhdolla toinenkin olento, kallisarvoiseen vaippaan puettu nainen, jolla oli kalpeat kasvot ja jonka otsalle mustat kiharat putosivat ja nämä kasvot —
- Kummitus! Dragan henki! Sperber on murhannut hänet, hän on —
Nämä sanat tunkeutuivat ryövärin kurkusta.
Sitte huudahti hän ja paiskautui suin päin venheen pohjalle.
Mutta Demeter Banjaluki jäi tähän asentoon vaan muutamiksi minuuteiksi, sillä uudelleen tahtoi hän katsoa sitä kauhistuttavaa näkyä.
Vene, jossa molemmat olennot olivat ja jotka olivat panneet itse Banjalukinkin niin suuren kauhun valtaan, kiiti samalla hänen venheensä ohi niin läheltä, että hän olisi voinut ojentaa kätensä ja tarttua reunaan.
Mutta Demeter jäi makaamaan venheensä pohjalle, kädet ojennettuina.
Sillä nyt tuijotti hän näin läheltä naisen kalpeisiin kasvoihin.
Ja hän — tunsi naisen!
Hän tiesi myöskin, ettei se ollut mikään kummitus, joka oli näyttäytynyt hänelle Tonavan aalloilla yössä ja sumussa.
- Ei, ei tuhat kertaa ei! huudahti hän. — Se ei voi olla mahdollista!
Mutta se oli todellakin hän, jota Demeter kutsui Serbian onnettomuudeksi, maan pahaksi hengeksi, jonka hän luuli toimittaneensa pois tieltä.
Se oli Serbian kuninkaan Aleksanterin puoliso, kuningatar Draga!
Hän istui tuhdolla venheessä ja asetti juuri ylös tukkaansa, joka oli irtaantunut, sillä aikaa kun veljensä Nicodem souti ja kuletti venhettä niin pian kuin mahdollista.
Mutta Draga ei tuntenut Demeter Banjalukia, sillä tämä oli pannut pois liverinsä, jota piti ollessaan Dragan palveluksessa, eikä Draga ollut nähnyt häntä koskaan muussa puvussa, ja oli sen sijaan pukenut päälleen sen satumaisen puvun, jota hän Mustain vuorten ryövärinä aina kantoi.
Mitä olisikaan Demeter Banjaluki tällä hetkellä antanut, jos airo ei olisi liukunut hänen kädestään!
Olisipa Draga ollut nyt hänen käsissään, niin olisi hän nostanut raskaan airon ja murskannut sillä tuon kurjan naisen pään.
Hän näki, kuinka Tonavan aallot kulettivat venheen rantaan.
Hän näki, kuinka se törmäsi rantaan, kuinka Draga nousi venheestä, nojautuen veljensä käsivarteen ja hän näki, kuinka nuo molemmat ihmiset, joita hän niin vihasi, katosivat metsän puiden taakse.
Ja kaiken tämän näki hän kuin unessa.
Eikös hän ollut sulkenut Dragaa Janitschartorniin? Eikö hän ollut sitte oikein hyvin lukinnut vankilan ovea?
Mutta avaimenhan hän oli antanet Matias Sperberille.
Ja wieniläinen mies — eikö hän ollut äsken vakuuttanut, että hänellä oli mukanaan laivassa nainen Kuolleitten saarelta ja että hän nyt oli matkalla Itävaltaan jättääkseen hänet häpeään ja epätoivoon?
Kuinka tämä kaikki on selitettävä?
Äkkiä säpsähti ryöväri, kuin olisi jääkylmä rautakoura tarttunut hänen sydämensä ympärille.
Hänen kasvonpiirteensä vääntyivät ja silmät tulivat jäykiksi kauhusta.
Hirvittävä epäilys, jota hän ei uskaltanut loppuun ajatella, ajatus, jonka hän tahtoi sysätä luotaan kuten myrkyllisen käärmeen, oli äkkiä tunkeutunut hänen sieluunsa ja valtasi sen yhä enemmän ja enemmän.
Hän tarttui päähänsä molemmin käsin, päästi huudon ja hyppäsi ylös sellaisella vauhdilla, että vene oli vähällä kaatua.
Hänen katseensa kulki pitkin veden pintaa.
Hän haki airoa.
Mutta Tonavan aallot olivat vieneet sen aikoja sitte.
Mutta mitäs se teki!
Demeter Banjaluki alkoi käsillään työskennellä vedessä venheen molemmin puolin ja ne olivatkin vahvat airot, joilla hän kuljetti venheen ulos virran juovasta ja vei sen lähemmäs sitä saarta, jolla tämän yön näytelmä oli näytelty. Sillä sinne tahtoi hän.
Siellä kaukana, harmaiden pajupensasten vieressä tahtoi hän nousta maihin. Vielä kerran tänä yönä tahtoi hän astua saarelle, vapautuakseen epäilyksistään, jotka kalvoivat hänen sieluansa kuten läpi nälkiintynyt peto, sinne tahtoi hän, vapautuakseen ajatuksesta, joka oli piintynyt hänen sieluunsa, päästäkseen siitä hulluudesta, joka raivosi hänen veressään ja aivoissaan, siitä hirvittävästä mielijohteesta, joka seurasi häntä kuin kummitus, jota hän ei uskaltanut katsoa kasvoihin.
Sillä äkkiä oli häneen tullut se hirvittävä ajatus, että tässä täytyi olla joku erehdys.
Kuningatar Draga oli vapaa ja kuitenkin oli Sperber vienyt mukanaan saaliin.
Demeter ei voinut, vaikka olisi kuinka miettinyt saada näitä seikkoja soveltumaan yhteen.
Mutta — jos nyt vanki, jonka Sperber tällä hetkellä jo oli vienyt Itävallan alueelle, ei ollut valehdellut, jos hän ei todellakaan ollut kuningatar Draga — eikähän hän ollutkaan, koska hän äsken oli nähnyt Dragan kulkevan ohi venheessä veljensä Nicodemin rinnalla — jos tämä onneton uhri todellakin oli puhunut totta, jos hän ei ollutkaan Draga, vaan Sylva, hänen oma tyttärensä —
Demeter löi puristetuilla nyrkeillään ohimoihinsa ja putosi hetkeksi venheeseen.
Muutamien sekuntien kuluttua hyppäsi hän taas ylös ja alkoi uudestaan suonenvedontapaisesti työskennellä vedessä, ja suuret hikikarpalot juoksivat pitkin poskia.
Vihdoinkin oli Demeter tullut saarelle.
Hän ei edes odottanut siksi kunnes vene kolahti rantaan, vaan hyppäsi siitä, kun se vielä oli syvässä vedessä.
Mitä huoli hän siitä, jos vajosikin vyötäisiään myöten veteen!
Hän kulki vedessä rantaa kohti kuin myrsky, jotta vesi pärskyi ympäriinsä.
Ja tuskin tunsi hän kovan maan jalkainsa alla, kun alkoi jo juosta, juosta, kuin olisi ollut henkensä vaarassa.
Pyh, hänen oma elämänsä!
Kuinka surkean vähäpätöiseltä tuntui se hänestä verrattuna siihen arvoitukseen, joka hänen nyt oli ratkaistava, siihen kysymykseen, johon hänen nyt oli saatava vastaus, siihen vahinkoon, joka nyt uhkasi häntä.
Kuten piilopaikastaan hätyytetty tiikeri hyökkäsi Demeter saaren poikki ja suoritti tuon tutun matkan kolmannessa osassa siität ajasta, joka nopealta juoksijalta siihen meni.
Nyt seisoi hän jo sen pienen talon ulkopuolella, jonka hän kerran omin käsin oli rakentanut, sen talon, jonka hän oli valinnut asunnoksi rakkaalle lapselleen ja sille rehelliselle naiselle, jonka oli valinnut lapsensa onnen valvojaksi.
Ovi oli kiinni. Demeter huokasi helpotuksesta.
Jumalan kiitos, tästä ei hän ole voinut mennä sisälle.
Koko maja oli muuten sen näköinen, kuin ei siellä olisi tapahtunut vähintäkään, joka olisi ollut jostain merkityksestä.
Ikkunat olivat pimeässä.
Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Ei löytynyt mitään, joka pienimmälläkään tavalla olisi tehnyt Demeteriä levottomaksi.
Mutta Barkas — missä oli hänen uskollinen koiransa?
Miksi ei se haukkunut, kun kuuli tulevien askeleita?
Tämä huolestutti Demeteriä.
Mutta heti lohdutti hän itseään taas sillä, että Barkas oli ehkä tuntenut herransa askeleet ja pysyi sentähden tyynenä.
Demeter oli juuri aikeessa koputtaa ovelle herättääkseen äiti Cyrillan ja Sylvan, sekä antaakseen heidän tietää, että hän oli täällä — mutta sitte päätti hän kiertää talon ympäri.
Hän ei ollut ennättänyt ottaa kymmentä askelta kun hän äkkiä sai nähdä jotain, joka pani tuon vahvan miehen vapisemaan kuin lapsi.
Jonkun matkan päässä talosta suuren leppäpuun vieressä makasi musta ruumis suorana, liikkumattomana.
- Koira! änkytti Demeter ja säikähdys vei häneltä melkein puhekyvynkin.
— Se on Barkas, onneni uskollinen vartija!
Demeter riistihe väkisin huumauksestaan.
Yhdellä hyppäyksellä oli hän sen mustan esineen luona ja käheällä huudolla heittäytyi hän sen yli.
- Barkas, Barkas, ystäväni, tällaisenako sinut löydän! huudahti Demeter kauhusta vapisevalla äänellä. — Avaa toki silmäsi, Barkas, minä se olen isäntäsi!
Etkö kuule, mitä sanon? Herää nyt.
Haa, se on kuollut — kuollut!
Ei, Jumalan kiitos, ei aivan — ei aivan. Se liikkuu.
Miten sydäntä särkevin katsein katsoo se minuun, kuin tahtoisi se rukoilla apua!
Barkas parka, ne ovat myrkyttäneet sinut!
Koira, joka nähtävästi oli kuolemaisillaan, päästi hiljaisen, valittavan äänen.
Se kuului niin surkealta, että kyyneleet tulvivat voimakkaan miehen silmiin, joka oli niin tottunut kuolemaan ja kauhuun.
Mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä lakkasivat Demeterin kyyneleet vuotamasta.
Hän työnsi pois luotaan koiran pään, jonka tämä oli ojentanut häntä kohti ja juoksi ylös tuskasta huutaen.
Lapseni — Sylva — laupias Jumala! Ne ovat tappaneet Barkaksen voidakseen sitte viedä pois Sylvan!
Demeter horjui kuin juopunut pimeässä takasin taloon. Hän saapui ovelle.
Molemmilla nyrkeillään löi hän ovelle, kuin olisi hän tahtonut lyödä sen sisälle.
- Herää, herää, äiti Cyrilla! huusi hän äänellä, joka kaikui yli koko saaren. — Herää, Sylva, näyttäydy, lapseni! Minä se olen, isäsi!
Kun ei hän heti kuullut vastausta sisältä, syöksyi hän koko ruumiinsa painolla ovea kohti, niin että paksut laudat särkyivät ja sirpaleiden lomasta syöksyi hän sisään.
Mutta silloin avautui erään sisähuoneen ovi.
Eräs vaippaan pukeutunut olento meni Demeteriä vastaan.
- Äiti Cyrilla, sanoi ryöväri läähättäen, nähdessään vanhuksen — tekö se olette?
- Minä se olen, Demeter! Anteeksi, että tulen teitä herättämään!
Mutta sieluani repii sanomaton tuska. Sylva — missä on Sylva?
- Jumala taivaassa, oletteko kadottanut järkenne, Demeter! vastasi Cyrilla, valaisten kynttilällä, joka oli hänen kädessään, miehen kalpeita, tuskan vääristämiä kasvoja. — Miksi kysytte Sylvaa?
Hän on täällä talossa tietysti. Hän nukkuu.
Siitä on vaan pari tuntia, kun painoin suudelman hänen otsalleen.
- Pari tuntia vaan? kuului Demeterin huulilta. — Pariko tuntia vaan, sanotte?
Pois tieltä, jotta pääsen hänen luoksensa! Minun täytyy katsoa, ennenkuin voin uskoa!
Hän sysäsi syrjään pelästyneen mummon ja hyökkäsi ovea kohti tyttärensä makuuhuoneeseen.
Hän viskasi sen selälleen, horjui kynnyksen yli ja kulki silmät suurina, tuijottavina vuodetta kohti.
Äiti Cyrilla, joka oli vavisten jäänyt seisomaan eteiseen, kuuli vaan puoliksi tukahutetun huudon, ja sitte kumean jymähdyksen ja kun hän pahojen aavistusten vallassa riensi Demeterin jälkeen, näki hän hirvittävän näyn.
Komea, vahva mies oli heittäytynyt suin päin vuoteeseen.
Hän kiskoi ja repi sitä molemmin käsin, repi rikki silkki peiton, joka oli peittänyt Sylvan hentoja jäseniä.
Hän puri patjoja kuin villipeto ja päästi katkonaisia raivon ja tuskan huutoja, joiden täytyi panna joka sydän vapisemaan.
- Demeter, Jumalan äidin tähden, Demeter, sanokaa, mitä teette.
Hän ei vastannut mitään.
Hän jatkoi vaan hakemistaan, kuin olisi hän yhä toivonut löytävänsä sieltä sitä, jota sielunsa niin sanomattomasti halusi.
Mutta äkkiä ojentausi hän suoraksi. Äiti Cyrilla horjui taaksepäin.
Vaikka oli niin vanha, ei hän ollut vielä koskaan nähnyt ihmiskasvoja, jotka olisivat kuvastaneet niin hirmuista epätoivoa.
- Lapseni! vaikeroi Demeter ja valkoinen vaahto tunki hänen suustaan. —
Tyttäreni! Haa, Cyrilla, missä on lapseni, missä on Sylva?
Kuu äiti Cyrilla ei heti vastannut hänelle, tarttui Demeter äkkiä hänen olkapäihinsä ja puristi häntä, jotta hän oli menehtyä ja luuli pyörtyvänsä.
- Minä tahdon lapseni takaisin! huusi onneton mies, joka tällä hetkellä näytti kokonaan menettäneen järkensä. — Kuuletko, minä tahdon lapseni!
Tässä on isä, joka puhuu sinulle, joka vaatii tytärtänsä takasin.
Enkö ole uskonut häntä sinun huostaasi? Etkö vannonut minulle, että pidät hänestä huolta?
Ja missä on nyt Sylva? Missä hän on? Mitä on hänestä tullut?
Poissa, varastettu, ryöstetty!
- Siitä Jumala varjelkoon! huudahti äiti Cyrilla. — Se ei voi olla niin!
- Mutta katso, ikkuna on auki! Siitä on ryövärin täytynyt tunkeutua sisälle.
- Ryövärin? sanoi Demeter Banjaluki niin kamalasti nauraen, että koko talo kaikui, kuin olisi joka nurkka suhissut sitä samaa sanaa, jonka Demeter äsken lausui — Ryöväri?
Siis löytyy Serbiassa muitakin ryöväreitä!
Ha haa! Sepä olisi todellakin kohtalon ivaa, jonka tuo saatanan kohtalo on minulle toimittanut.
Varas varkaan varastaa, konna konnan!
Mutta tämä koira ei tyytynyt kultaan, kuten minä tyhmyydessäni olen aina ollut! Eikä vereen, joka vielä tuntuu tahmealta minun sormissani!
Ei, hän ottaa enemmän, tuhat kertaa enemmän, hän ottaa viattomuuden, nuoren tytön kunnian ja…
Hänen voimansa olivat lopussa.
Hän ojensihe äkkiä suoraksi ja seisoi siinä silmänräpäyksen, mutta kaatui heti taaksepäin tyhjälle vuoteelle, jossa muutamia tunteja sitte hänen hellästi rakastettu tyttärensä oli levännyt.
Äiti Cyrillakin oli surun murtamana.
Mutta hän oli nainen, jota kohtalo oli jo niin kovasti koetellut, että hänellä tuskin oli enää kyyneleitä jälellä.
Hänellä oli rohkea sydän, joka aina oli valmis lohduttamaan muita heidän syvimmissä kärsimyksissään.
Hän heittäytyi polvilleen Demeterin viereen, kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi tarttuen hänen käsiinsä:
- Onneton, rohkaise mielesi!
Mutta seuraavalla hetkellä horjahti äiti Cyrilla kauhistuneena taapäin, sillä mieletön nauru kaikui Demeterin rinnasta.
- Tänne peili! Peili tänne, sanon minä!
- Herra Jumala, hän on tullut hulluksi! mumisi äiti Cyrilla itsekseen ja löi kädet kasvoilleen. Mutta eihän siitä voinut muuta tullakaan.
Ainoa, jota hän todella rakasti maan päällä, ainoa, jonka hän pelasti haaksirikosta on kadotettu, ehkä ainiaaksi.
- Oi, sinullahan ei ole peiliä tietääkseni.
Minähän itse kielsin sinun hankkimasta sellaista paholaisen kapinetta taloon, ettei ylpeyden henki pääsisi Sylvan sydämeen.
No, sitte menen virran rannalle kun aurinko on noussut ja katson kuvaani vedessä.
Silloin, silloin saan nähdä sen perkeleen, joka on saanut aikaan tämän yön pahat työt!
- No, mutta rauhoittukaa nyt! Säälikää itseänne, pyyteli äiti Cyrilla.
Jumala tietää, että te, jos kukaan, olette viaton sellaiseen!
Ennemmin voisin syyttää itseäni, etten ole ollut kylliksi valpas.
- Te? Ei, äiti Cyrilla, te ette ollut se, joka syöksi Sylvan turmioon! ähkyi Demeter. — Katso minua, äiti Cyrilla!…
Eikö niin, minähän olen isä, tai ainakin olin kerran?
Mutta oletko koskaan nähnyt isää, joka myö oman tyttärensä?
No kuulkaa siis, äiti Cyrilla ja tuomitkaa ja halveksikaa minua sitte tuhat kertaa enemmän, kuin mitä tähän asti olette varmaan salaisuudessa tehnyt!
Minä olen itse keinotellut oman, oman lapseni tämän wieniläisen tyttökauppiaan käsiin!
Käheä nauru seurasi näitä sanoja.
Voimakkaan miehen ruumis tutisi ja hänen silmänsä sulkeutuivat.
Demeter Banjaluki oli mennyt tainnoksiin.