KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.
Kolme liittoutunutta.
- Kuuletko kellojen kilinän? Nyt taaskin väärinkäytetään noita taivaan ääniä surkeaan tarkoitukseen.
Näin sanoen astui eversti Maschin huoneeseen Zornin talossa, jossa Stefan Naumovitsch asui siitä lähtien kuin hänet sinne oli tajuttomana kannettu.
Nuori upseeri oli hämmästyttävän lyhyessä ajassa tointunut haavastaan ja saattoi jo olla pystyssä. Ainoastaan hänen kalpeat kasvonsa vielä ilmaisivat, kuinka lähellä hän oli ollut haudan reunaa.
— Mitä tarkoitat, puhuessasi Belgradin kelloista? kysyi Stefan. — Ne soivat todennäköisesti iltamessuun.
— Iltamessu on aikoja sitte pidetty, vastasi Maschin, riisuen laajan viittansa, johon hän kaupunkiretkillänsä oli ollut kääriytyneenä. — Ei, tänään on kysymys aivan toisellaisesta jumalanpalveluksesta, kuninkaan käskystä pääkaupungin asukkaat tulvivat kirkkoon.
Mene ikkunan luokse ja katso kadulle, niin voit nähdä tuhansien ihmisten menevän tuomiokirkkoon. Tänään näet pidetään kiitosjumalanpalvelus kuningattaren ihmeellisen pelastumisen johdosta hengenvaarasta.
— Perustuuko karhunjahti, josta äskettäin luin sanomalehdissä, todellisuuteen? Minun täytyy myöntää, että pidin sitä taitavasti sepitettynä valheena, jolla Draga vielä kerran tahtoi tehdä itsensä kuuluisaksi.
— Jaa, hän on todellakin ikäänkuin vanha näyttelijä, vastasi Maschin, joka asettui pöydän ääreen ystäväänsä vastapäätä. — Reklaami voittaa kaikki, ja vähä väliä semmoista pannaan toimeen. Mutta karhunjahtijuttu on tosi. Minä vastikään istuin ravintolassa saman pöydän ääressä kuin eräs metsästäjä, joka myöskin oli ottanut osaa karhunjahtiin, ja hän puhui siitä minulle, joka juuri olin lukenut jutun sanomalehdestä. Oli todellakin valitettavaa, ettei karhu asiataan paremmin toimittanut. Siinä tapauksessa karhu olisi ansainnut tulla täytetyksi ja asetetuksi kansallismuseoon näytteille ikiajoiksi, sillä se karhu olisi todellakin vapauttanut Serbian Jumalan vitsasta.
- Oletko saanut uuden aiheen vihata Dragaa? kysyi Stefan.
— Uuden aiheen? — Luulin, että vanha kyllä riittäisi. Onhan tuo nainen riistänyt minulta veljeni. Mutta olkoonpa sen asian laita miten hyvänsä, hän oli mies ja on itse syypää kohtaloonsa. Miksi veljeni sitte piti olla Dragaan niin ihastunut, kun tämä ei häntä kumminkaan rakastanut! Mutta näetkös, ystäväni, meidän isänmaamme on sydämelläni. Muutoin on muitakin vihan syitä. Sinä, Stefan, et vielä tiedä kaikkea mitä tuo vihattu nainen äsken on tehnyt. Tähän saakka en sitä ole tahtonut sinulle sanoa. Se tapahtui kolme päivää sitten. Eversti Mistic —
— Jumalan tähden, kuinka on meidän ystävämme Misticin laita? huudahti
Stefan.
— Hän pakeni Itävaltaan, kun hankkeemme kuningattaren henkeä vastaan tehtiin mitättömäksi, jatkoi Maschin synkkänä, — ja minä toivoin, että hän pysyväisesti oli pelastettu. Mutta meitä serbialaisia vaivaa se kirous, ettemme voi elää isänmaamme ulkopuolella, me aina kotiin palajamme. No niin, myöskin Mistic tuli takaisin. Hän tahtoi käydä tervehtimässä vanhaa äitiänsä Schabatzissa, koska hän oli kuullut kerrottavan, että äitinsä oli kuolemaisillaan. Ja niin olikin. Vanha rouva kamppaili kuoleman kanssa. Kun hän sai nähdä poikansa, loisti ilo hänen silmistänsä ja hän kuiskasi:
— Nyt minä kuolen mielelläni, sillä minun käteni saa levätä sinun kädessäsi, poikani.
Silloin äkkiä kaksi santarmia tunkeutui siihen huoneeseen, missä Mistic oli, hänet riistettiin äitinsä kuolinvuoteelta, pantiin kahleisiin ja vietiin Belgradiin.
— Entä kuningas, kysyi Stefan, — eikö hän antanut armon käydä oikeudesta?
— Kuningas! huudahti Maschin halveksivasti olkapäitään kohauttaen. — Onko kuninkaalla omassa maassansa vielä jotakin sanomista? Dragahan täällä hallitsee ja laatii lait tahi oikeammin polkee ne jalkoihinsa.
Kuningas tahtoi sopia Misticin kanssa, esitti hänelle lempeällä äänellä, kuinka väärin hän oli tehnyt ja päätti näillä sanoilla:
- Minä tiedän, Mistic, että te olette urhoollinen soturi, ja jos te olette valmis pyytämään puolisoltani, kuningattarelta anteeksi, niin olen minäkin puolestani valmis teille anteeksi antamaan. Tässä tapauksessa saatte entisen arvonne takaisin, ja kaikki unhotetaan.
- No, mitä Mistic tähän vastasi? kysyi Stefan. Ei suinkaan hän ollut niin mieletön, että hylkäsi kuninkaallisen tarjouksen? Tiedäthän Maschin, että meidän tehtävämme on saada entiset asemamme takaisin, sillä ainoastaan siten voimme oikein valvoa Serbian kohtalota ja työskennellä sen menestykseksi.
— Samaa sanoi itselleen myöskin Mistic, vastasi Maschin, — sillä hän antoi kuninkaan tietää, että hän tahtoi pyytää kuningattarelta anteeksi.
Aleksanteri lähetti heti Dragaa hakemaan. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin kuningatar tuli, mutta vihdoinkin astui hän sisään. Ylpeänä hän astui Misticiä vastaan. Mistic meni häntä vastaan, tervehti sotilaalliseen tapaan ja odotti, että kuningatar ensimäiset sanat kuultuaan kohteliaasti puuttuisi hänen puheeseensa. Mutta kaukana siitä, sellainen jalomielisyys ei sovi Dragalle. Päinvastoin, tuskin oli Mistic alkanut puhua, kun Draga keskeytti häntä sanoen:
"Ei niin, eversti Mistic, jos tahdotte voittaa kuningattarenne anteeksiantamuksen, niin lankeatte polvillenne ja suutelette minun hameeni liepeitä."
— Hyi, kuinka häpeällistä! huudahti Stefan ja hypähti tuoliltansa.
— Ja tiedätkö, mitä Mistic vastasi? kysyi Maschin, samoin kiivastuneena. — Joo, hän sanoi:
"Hameenlievettä mielelläni suutelisin, kuningatar Draga, vaikka se olisi navettapiian, mutta en niin kauvan kuin sitä kunnoton nainen kantaa."
Stefan Naumovitsch päästi helpotuksen huokauksen, vaikka hän hyvin saattoi ajatella, kuinka kauheasti Draga rankaisisi nämä Misticin urheat sanat.
- Kuningas antoi heti viedä Misticin pois. Hänet vietiin Nischin linnoitukseen, ja siellä hänet kaikkein sotamiesten läsnäollessa eilen alennettiin halvaksi sotamieheksi. Häneltä riistettiin kaluunat, katkaistiin sapeli ja hänet tuomittiin kolmetoista vuotta palvelemaan halpana sotamiehenä armeijassa, hänet, jolle armeija on suuressa kiitollisuuden velassa, hänet, jonka voidaan sanoa uudistaneen meidän tykkiväkemme.
Läsnäolevat sotamiehet purivat hampaitaan, nähdessään tämän häpeän tapahtuvan ja heidän tuli samalla huutaa: "Eläköön kuningas Aleksanteri, eläköön kuningatar Draga!", kun onneton voimattomana kaatui maahan tätä kauheata häpeätä kestäessään.
— Oi, kuningattaren mitta on täysi! raivosi Maschin ja löi nyrkkinsä pöytään. — Jospa vaan tietäisin jonkun keinon, millä saisin Dragan hengiltä, jospa saisin tulla tuon naisen murhaajaksi.
— Murhaajaksi? vastasi Stefan, kohauttaen olkapäitään. — Mielestäni se olisi liian korkea hinta semmoisesta kuin Draga. Mutta hyvä todellakin olisi päästä hänestä. Toivon, että voisimme viedä hänet ja piilottaa jonnekin maailmaan, niin ettei hän koskaan enää löytäisi takaisin Serbiaan, ei ainakaan pääsisi kuninkaan luokse.
Samalla kuului keveä koputus ovelle. Molemmat miehet vaikenivat. Ovi avautui ja Klärchen ja Zorn astuivat sisään.
— Suokaa anteeksi, jos häiritsen, sanoi Klärchen. — Mutta ulkona on mies, joka tahtoo puhutella teitä, herra Stefan Naumovitsch. Mies ei tahtonut minulle sanoa nimeänsä, pyysi vaan innokkaasti, että hänet ilmottaisin.
— Ole varovainen, Stefan! sanoi Maschin varottaen, elä ota vastaan ketä hyvänsä! Lähetä miehelle terveisiä ja sano, että otat hänet vastaan, jos hän Klärchenin kautta voi sanoa sinulle jonkun sanan, jotta voit päästä miehestä selville.
— Oivallista! Olkaa hyvä ja sanokaa miehelle semmoiset terveiset kuin eversti Maschin esitti.
— Sen kyllä teen, vastasi Klärchen punastuen. Hän meni ja kun ovi oli hänen jälkeensä sulkeutunut, tarttui Maschin ystävänsä käteen, veti hänet luokseen ja sanoi:
— Sinä ehkä et ole itse huomannut, mutta minä kyllä, että tyttö on sinuun suuresti kiintynyt. Tämä on sitä valitettavampaa, kuin muuan kelpo mies jo on pyytänyt hänen kättänsä, nimittäin mestari Zornin ensimäinen sälli, Georg Eder.
— Jos asia on sillä kannalla, vastasi Stefan hiukan surullisena, — silloin täytyy minun todellakin lähteä täältä mitä pikemmin. Minä toivon herttaiselle Klärchenille kaikkea onnea ja luulen, että Georg Eder on kuin luotu tekemään hänet onnelliseksi. Ovi avautui ja Klärchen astui uudestaan sisään.
— Vieras mies, sanoi hän kummallisella mielen liikutuksella, on lausunut yhden ainoan sanan ja väittää, että hänet on heti päästettävä teidän puheillenne, herra Stefan Naumovitsch. Se sana on tytön nimi ja kuuluu: Genia!
— Tuokaa vieras heti tänne! lausui Stefan kiihkeästi. — Genia, sanoi hän. Siis on hän hyvin tervetullut. Hänet otan vastaan avoimin sylin, olkoonpa kuka tahansa, jos hän vaan voi tuoda minulle tietoja Geniasta.
Äkkiä kääntyi tyttö pois hänestä ja riensi ulos huoneesta, kuin olisi hän paennut jotakin.
Puoli minuuttia myöhemmin kuulivat Stefan ja Maschin askeleita etumaisesta huoneesta. Sitte näkyi oven raossa pitkä olento avaraan vaippaan puettuna, hattu painettuna alas otsalle.
— Kuka olette, herrani? kysyi Stefan. Te olette ikäänkuin tunnussanananne käyttäneet minulle hyvin kallisarvoista nimeä ja tämä nimi on heti avannut oven teille.
Mies otti hitaasti hatun päästään, jota kaunisti musta tukka ja parta.
Itse kasvot olivat kalpeat ja hänen silmissään oli omituinen kiilto.
- Etkö tunne minua, Stefan Naumovitsch? kysyi mies kumealla äänellä.
- Todellakin, huudahti Stefan — nuo kasvot olen nähnyt kerran ennen, mutta silloin kulkivat ne ohitseni, kuten varjo.
- Sinä olet nähnyt minut, Stefan Naumovitsch, syvimmässä hädässäsi. Sinä annoit silloin minun huostaani erään kalleuden. Minä olen säilyttänyt sitä ja annan sen nyt sinulle takaisin.
Kun mustapartainen oli lausunut nämä sanat, pisti hän käden taskuunsa ja veti sieltä pienen, kiiltävän esineen.
- Paperossikoteloni! huudahti Stefan liikutettuna ja riensi ojennetuin käsin vierasta kohti, päästäkseen niin pian kuin mahdollista varmuuteen tuosta tärkeästä esineestä.
- Taivaan Jumala, sehän on sama kotelo, jonka sillä kertaa jätin Demeter Banjalukille, joka esti minua heittämästä sitä Tonavaan! Te, muukalainen, siis olette sama mies? Jaa, nyt minä taas teidät tunnen — te olette Demeter Banjaluki.
— Jaa, minä olen sama mies, vastasi Demeter — jota kutsutaan mustien vuorten ryöväriksi tahi myöskin Serbian vitsaukseksi. Te kyllä olette minusta kuullut, Stefan Naumovitsch, mutta te näette, että minäkin voin olla rehellinen. Minä jätän nyt takaisin tämän kotelon, ja vakuutan teille kunniasanalla, etten sitä ole avannut, niin kauvan kuin se on ollut minun hallussani.
— Kiitos siitä, huudahti Stefan, ojentaen kätensä serbialaista kohden, joka oli vapaa kuin lintu. Te olette käyttäytynyt kuin rehellinen mies ainakin. Sanokaa, millä voin teitä palkita, sillä te olette minulle ja minun suurelle asialleni tehnyt tärkeän palveluksen sillä, että te olette minulle kotelon koskematta jättänyt.
- Demeter Banjaluki ei pyydä mitään palkkaa, vastasi ryöväri, kaikista vähimmin teiltä Stefan Nauniovitsch.
Päinvastoin olen tullut tänne pyytämään teiltä anteeksi. Sitäpaitse tahdoin saada varmuutta siitä, ett'ette todellakaan ollut vahingoittunut siitä onnettomasta luodista, joka teihin sattui.
- Niin, se oli todellakin vähällä katkaista elämän lankani, vastasi
Stefan. Se oli varma käsi, joka ampui luodin.
Mutta — mitä merkitsee teidän puheenne anteeksi antamisesta, Demeter
Banjaluki!
- Ettekö sitte ole vihanen sille, joka saattoi elämänne sellaiseen vaaraan?
- Ei, minä en ole hänelle vihainen, vastasi Stefan. — Se oli arvattavasti palkattu mies, jolla poloisella ei ollut muuta keinoa, kuin palvella Dragaa.
- Te erehdytte, Stefan Naumovitsch, se joka ampui luodin teidän rintaanne, ei ollut Dragan palkkaama, hän oli päinvastoin kuningattaren katkera vihollinen.
Hän tahtoi musertaa tämän perkeleelliset aikeet. Hän luuli teidän olevan kuningattaren kätyreitä ja siksi kaatoi hän teidät maahan. Minä — Demeter Banjaluki — olin se, joka erehdyksestä ampui teitä. Nyt, Stefan Naumovitsch, ojentakaa minulle vielä kerran kätenne ja sanokaa, että olette antanut minulle anteeksi!
Vielä kerran ojensi Stefan ryövärille kätensä ja sanoi ystävällisesti:
- Te olette tehnyt ruumiiseeni haavan ja sen annan teille anteeksi kaikesta sydämestäni. Mutta — te olette tehnyt sieluunikin haavan; joka ei koskaan parane, sillä silloin, kun minä vaivuin maahan ja menetin tajuni, katosi minulta myöskin rakkain olento maan päällä. Sen koommin en ole häntä nähnyt ja kuka tietää, saanko enää koskaan häntä nähdä.
Ryöväri tarttui Stefani käteen ja painoi sitä lämpimästi ja sydämellisesti.
- Minä tiedän, kenestä te puhutte, sanoi hän. — Te tarkoitatte Genia von Sandorfia.
En minäkään voi tällä hetkellä sanoa, missä hän on, sillä siitä illasta lähtien olen oleskellut syvällä maan alla, enkä ole välittänyt kenestäkään ihmisestä. Mutta niin totta kuin nimeni on Demeter Banjaluki, koetan ottaa selkoa Genia von Sandorfista. Ja löydettyäni tuon hänet —
Mustapartainen mies vaikeni. Harvinainen mielenliikutus valtasi hänet.
- Jos Genia on kadonnut, yhtyi puheeseen Maschin joka oli tähän asti istunut eräässä ikkunakomerossa, niin ettei Demeter ollut häntä huomannut — niin arvaan, että kuningatar Draga on taas pannut kätensä peliin. Sillä kaikki paha, mikä nykyään kohtaa rehellisiä ja oikein ajattelevia ihmisiä, tulee hänestä ja ainoastaan hänestä.
- Minä en tunne teitä, herrani, sanoi Demeter Banjaluki yhteenpuristetuin huulin — mutta ne sanat, jotka juuri lausuitte, tulivat kuin minun sielustani. Tänne kätenne! Minä yhdyn huutoon:
"Alas kuningatar Draga, alas Belgradin pyöveli!"
Maschin tarttui äkkiä siihen käteen, jota Demeter piti häntä kohti ojennettuna, samalla kun toivon kipinä välähti hänen silmässään.
- Jos ajattelette sillä tavoin, Demeter Banjaluki, puhkesi hän lausumaan, niin olette juuri se mies, jota etsin. Jos vihaatte kuningatarta — niin oletteko sitte myöskin valmis ottamaan osaa erääseen uhkarohkeaan yritykseen, joka minulla on tekeillä tuota valtaistuimella istuvaa letukkaa kohtaan.
- Yritys? Ja millainen se olisi? kysyi Demeter varovasti.
- Kuningas Aleksanteri on heikko, mutta hän ei ole ilkeä, vastasi Maschin. — Kun Draga ei enää olisi hänen sivullansa, olisi hän vapautettu tuosta pahasta hengestä, ja muut voisivat sitte vaikuttaa häneen. Häntä on helppo johtaa ja Serbia olisi ehkä taas onnellinen.
- Se tahtoo sanoa, että kuningatar täytyy toimittaa pois tieltä, jatkoi
Demeter Banjaluki. — Herra, minä en murhaa naista.
Ryöväri peitti tätä sanoessaan kasvonsa. Hän näki ehkä sielunsa silmien edessä kuolleen, tuon onnettoman Fatiman, joka lepäsi Janitschartornissa kuolleitten saaressa.
- En minä ole puhunutkaan murhasta, vastasi Maschin. — Se on viimeinen epätoivoinen teko, jota emme käytä niinkauvan kuin on vähänkin toivoa tehdä Draga vaarattomaksi.
Minä en vainoo hänen henkeänsä, vaan tahtoisin riistää hänet
Aleksanterilta ja piilottaa jonnekin, siksi kuin kuninkaalle on
selvinnyt, että tuo nainen vie hänet harhaan ja lumoaa hänet ja että
Draga on arvoton.
- Dragan riistämisestä kyllä voisi puhua, mutta se herättäisi maailmassa ääretöntä huomiota, jos kuningatar äkkiä häviäisi, lausui Banjaluki.
— Serbiassa on se herättävä riemua, vastasi hänelle Maschin äkkiä. — Ja mitä Euroopa siitä ajattelee, se on meille yhdentekevää. Pääasia on, että yritys onnistuu ja että se tapahtuu siten, että syyllinen pysyy salassa. Ja nyt, Demeter, tehkää päätöksenne! Otatteko toimeksenne riistää Dragan Aleksanterilta.
— Tämä uhkarohkea yritys ei ehkä olisi vaikea toimittaa, varsinkin nyt, kun kuningaspari oleskelee Tapschiderissä, jatkoi Demeter. — Kuningatar tekee puistossa tuon tuostakin kävelymatkoja. Hän on usein yksin tahi ainoastaan yhden hovinaisen seuraamana. Silloin on helppoa viedä hänet, mutta minne, siinäpä kysymys.
— Totta on, vastasi Maschin, — että tuo kysymys ei ole niinkään helppo ratkaista. Jos Serbialla olisi jossakin kaukana meressä saari, joka puolelta kallioriuttojen ympäröimänä, ettei mikään laiva voisi sitä lähestyä, niin siellä saisi kuningatar viettää ikänsä loppupäivät.
— Saari! huudahti Banjaluki hämmästyneenä. — Minä tiedän saaren. Se tosin ei ole meressä, mutta on silti kylläksi yksinäinen ja muista erillään. Tuolla saarella kohoaa vanha torni, missä ihmistä voi pitää vankina, ilman että muut ihmiset siitä saavat selkoa. Tosin tuolla saarella nyt asuu kaksi ihmistä, jotka eivät ansaitse tulla tekemisiin Dragan kanssa, mutta asia voidaan järjestää siten, etteivät nuo ihmiset joudukaan Dragan yhteyteen. Serbia vaatii uhrin — minä olen valmis antamaan sen isänmaalleni. Jaa, se on päätetty ja Janitschartorni Kuolleitten saarella tulkoon hänen vankilakseen.
— Te olette tainnut elämässänne paljon syntiä tehdä, huudahti eversti Maschin, — mutta tämän uuden aatteenne tähden annettakoon teille kaikki anteeksi! Niin, kun Draga kerran on Janitschartorniin suljettu, silloin Serbia vapaasti hengittää, kuin jos raskas kallionlohkare olisi sen rinnalta vierähtänyt.
— Minä luulen kumminkin, että te molemmat erehdytte, sanoi Stefan Naumovitsch. Te kuvittelette tämän yrityksen paljoa helpommaksi kuin mitä se todellisuudessa on. Luuletteko, ettei Dragaa vartioida? Jo yksistään Aleksanterin mustasukkaisuus vaikuttaa sen, että joukko vakoilijoita yhä on Dragan kintereillä, mihin ikinä hän menee, ja että salapoliisit häntä kaikkialla seuraavat. Sillä oivallinen Lazar on kerta kaikkiaan ottanut vastatakseen Dragan turvallisuudesta eikä hän todellakaan säästä mitään ponnistuksia, hyvin toimittaakseen tehtävänsä.
Pilkallinen hymy väreili Demeter Banjalukin huulilla.
— Luuletteko todellakin, Stefan Naumovitsch, keskeytti rosvo, että minä pelkään Lazarin salapoliiseja? Hyvä, minä todistan teille, että petän ne kaikki. Tässä on käteni sen päälle, että minä kolmen päivän kuluttua olen vienyt pois Dragan ja että hän silloin on Janitschartorniin suljettuna.
Näin sanoen ojensi Demeter ulos kätensä, johon Stefan kiireesti tarttui.
— Päätetty! huudahti eversti Maschin. — Ja kun te nyt molemmat olette liittoutuneet syöksemään Dragan häviöön, niin ottakaa minut kolmanneksi liittoonne.
Näin sanoen Maschin ojensi toisille kätensä.
— Niin, sanoi Demeter, kolmen päivän kuluttua, kun yö on tullut, on myöskin Draga oleva Janitschartornissa.
— Mutta jääkö hän sinne myöskin? — Minä puolestani otaksun, että olisi parempi toimittaa hänet pois maasta.
— Antakaa minun pitää huolta siitä asiasta! huudahti Maschin. Meillä on nyt 2 päivä lokakuuta. Yöllä 6:tta päivää vastaan noudan minä Dragan Janitschartornista, ja minulla on ehkä silloin muita henkilöitä mukana, jotka vievät hänet sitte Semliniin ja sieltä — oi, minulla on oivallinen tuuma, hyvät ystävät! Jos yritys ensi silmäyksellä tuntuukin kauhealta, niin ajatelkaa, mitä kaikkea minä olen tuolle naiselle velkaa! Veljeni kuoli äkkiä, että minun täytyy uskoa, että Draga ojensi hänelle kuolinmaljan.
— Kauheata! mutisi Stefan Naumovitsch. — Ja tuo nainen on Serbian kuningatar.
— Sitä hän ei ole enää kauvan oleva, sanoi Maschin uhaten ja hampaitaan kiristellen. Yöllä 6:tta päivää vasten viepi Banjaluki hänet Janitschartorniin. Se on hänen tehtävänsä, jonka hän on ottanut suorittaakseen.
— Jaa, minä suoritan sen, vakuutti rosvo.
- No, siinä tapauksessa pidän minä muusta huolta, jatkoi Maschin. Minä tunnen ihmisen, joka tätä nykyä oleskelee täällä Belgradissa. Minä olen aina inhonnut tätä miestä, sillä hän harjoittaa ilkeätä ammattia. Hän nimittäin houkuttelee luokseen nuoria tyttöjä ja vie ne huonomaineiseen taloon, jota hän pitää Budapestissä. Koko Itävalta-Unkarin ylhäiset ja kevytmieliset seikkailijat oleskelevat tuossa talossa, missä aina kauneimmat naiset tarjoovat itseänsä. Jos mainittu mies ei rahoilla tahi muilla houkutuksilla saavuta tarkoitustansa tahi jos hän keksii erittäin hurmaavan naisen, josta hyvää voittoa voi toivoa, niin on hän myöskin valmis käyttämään väkivaltaa.
— Oi, mutta ethän kumminkaan ajattele jättää kuningatarta tuon miehen valtaan, keskeytti häntä Stefan, tuolle Budapestin naiskauppiaalle.
— Miksi en? vastasi Maschin. — Mitä hän oli ennen? Serbiassa on todellakin monta aatelismiestä, jotka voisivat kertoa pitkistä öistä, mitkä he ovat uinailleet Dragan syleilyssä, siihen aikaan kun kuningatar vielä oli kotona äitinsä, tuon juopottelijan luona ja moni Parisin kevytmielinen herrasmies voi vielä nauraa parrassaan, kun sanomalehdistä lukee kuningatar Dragasta, jota ennen sai suudella mielensä mukaan, jos vaan halusi maksaa sata markkaa suudelmasta.
— Onko asia sellainen, huudahti Banjaluki, — silloin en käsitä, miksi ei eversti Maschin voisi tuumaansa toteuttaa. Ruvetkaa vaan Budapestin naiskauppiaan kanssa keskusteluihin ja saapukaa hänen kanssaan Kuolleitten saarelle yöllä 5 ja 6 päivän välillä. Rannalla minä itse otan teidät vastaan. Laskekaa venheenne pajujen suojaan, niin kyllä sitte kaikki varsin kepeästi ja mukavasti hommataan.
— Tuuma on kerrassaan pirullinen, huudahti Stefan Naumovitsch — ja minä jo kauhistun sitä ajatellessani. Melkeinpä tunnen sääliväisyyttä tuota kuninkaallista — naikkosta kohtaan, joka nyt syöstään syvään kuiluun. Mutta totta on, että jos Draga yhdenkään yön on viettänyt Budapestin huonomaineisessa talossa, niin ei hän enää voi olla Serbian kuningatar. Ei edes Aleksanteri sallisi, että tuossa talossa yönsä viettänyt nainen kantaisi Serbian kruunua.
— Päätöksemme on siis tehty, huudahti Maschin, asia on ratkaistu!
Täyttäkää velvollisuutenne, Demeter Banjaluki! Teillä on vaikein tehtävä ratkaistavana. Teidän on vietävä kuningatar Janitschartorniin. Kolme päivää on teillä aikaa tuuman toteuttamiseksi, käyttäkää aikanne hyvin.
— Minä kyllä tiedän aikani oikein käyttää, vastasi Demeter Banjaluki, kasvoillaan ilme, joka osoitti, että tuo mies ei koskaan lupaa sellaista, jota ei ehdottomasti tahtoisi toteuttaa.
- Juokaamme nyt, ystävät, Serbian vapauden ja Dragan perikadon malja!
Näin sanoen otti Maschin pienestä tammisesta kaapista oljilla ympäröidyn pullon ja kolme lasia, jotka hän täytti punaviinillä. Hän oli juuri vienyt lasin huulilleen, kun ovi lensi selälleen ja kaksi henkilöä, pelon ja vaaran ilme kasvoissaan, syöksyi huoneeseen.