KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Myrkytys.
- Mikä on sinun äitisi nimi? kysyi Draga kulkiessaan metsässä eteenpäin, poika taluttaen hevosta ohjaksista.
— Ada Kristic, vastasi poika.
Draga painoi molemmat kätensä sydäntänsä vastaan. Hän pusersi huulet vastakkain, jottei päästäisi huutoa. Nyt hän tiesi tarpeeksi. Hän tiesi kaikki. Liiankin usein oli hän tuosta naisesta kuullut puhuttavan.
Kauan aikaa, ennenkuin Milan oli Dragan vietellyt, oli hän maannut rouva Kristicin, sotaministerinsä rouvan jalkain juuressa.
Milanin tähden oli Ada hyljännyt puolisonsa. Sitte oli hän äkkiä hävinnyt eikä hänestä sitte kuultu koskaan sen enempää.
Silloin tällöin kuultiin kumminkin joskus juteltavan siitä, että kuningas yhä vielä rakasti Ada Kristiciä ja että hänellä hänen kanssaan oli poika, jota hän tuhat kertaa enemmän rakasti kuin heikkoa Aleksanteria.
Talo näkyi puitten lomitse. Siinä oli pieni jahtimestarin asunto, jahtilinna, jos niin tahtoo, se oli kivestä tehty, jonka vuoksi se olikin vuosisatoja välttänyt häiriöitä. Mutta nyt katosivat kivimuurit melkein murattiköynnösten alle. Koko talo osoitti hylkäämistä ja yksinäisyyttä. Ja että tämän talon asukkaat eivät ajatelleet saavansa vieraita, selvisi siitäkin, että he eivät edes olleet raivanneet tietä aarniometsän läpi, joka taloa ympäröitsi. Päinvastoin näyttivät viheriäiset villiruusupensaat talon ympärillä saavan kasvaa mielin määrin.
Mutta nuori Milan tarttui Dragan käteen ja veti hänet perässään. Hän tunsi aukon, joka oli pensaikossa niin leveä, että he hevosineen juuri saattoivat tunkeutua läpi.
— Mamma, mamma! huusi nuorukainen. — Minulla on vieras mukanani.
Tuskin oli hän tämän lausunut, kun ovi avautui ja olento astui siitä ulos, jonka näkeminen pani Dragan sydämen pamppailemaan. Kuinka paljon ylhäistä kauneutta, arvokkaisuutta ja syvää, itseänsä uhrautuvaa surua ilmeni tässä olennossa!
Aivan mustiin puettuna seisoi Ada Kristic siinä kehyksessä, jonka rakennus muodosti. Vielä oli hänen tukkansa kiiltävän musta, mutta se oli sileäksi kammattu, jakaus keskellä. Ainoastaan ohimojen kohdalla näkyi harmaantunut kihara kiiltävässä, mustassa tukassa.
Kasvot eivät vielä olleet saaneet yhtään ainoata ryppyä tahi vakoa. Ainoastaan silmien ympärillä liehui harmaa huntu, joka teki ihmeelliset mustat silmät entistä kauniimmiksi.
Tällä kertaa Adan silmissä kuvastui mitä suurin hämmästys. Ilmeisellä epäluulolla katsoi hän Dragaan, jonka käsi vielä lepäsi Milanin kädessä.
- Milan, kuka sinulla on mukanasi? lausui Ada Kristic nuhtelevalla äänellä.
— Kaunis nainen, jonka hengen olen pelastanut, vastasi Milan ujostelematta. — Tuolla metsässä, missä suuret tammet seisovat, tiedäthän, makasi suuri karhu, jonka ammuin samassa hetkessä kuin se yritti tämän naisen repiä kappaleiksi.
- Elä nyt suutu minuun, äiti, siitä mitä olen tehnyt! Hän oli nyt irroittanut kätensä ja juossut äitinsä luokse, jonka sulki syliinsä.
Vapisevin käsin painoi Ada Kristic nuoren poikansa pään rintaansa vastaan.
Draga oli sillä välin tullut lähemmäksi. Hän tervehti Adaa hymyilyllä, jonka tuli ilmaista mitä suurinta ystävyyttä.
— Jaa, arvoisa rouva, sanoi Draga, — minä olen teidän pojallenne äärettömän kiitollinen. Ilman hänen tuloansa olisin nyt tuolla metsässä kuolleena, pedon raatelemana.
Käteeni sain karhun kanssa taistellessa mitättömän haavan, mutta tuon tähden en päättänyt seurata poikaanne, vaan toivossa saada lausua ihailuni tuosta uljaasta pojasta, jonka te täällä metsän yksinäisyydessä olette kasvattanut.
— Elkää puhuko niin kovalla äänellä, sanoi Ada huolestuneena, hän ei ole tottunut ylistyksiin, joita hänen ei tule koskaan kuulla.
Mutta tulkaa nyt sisään, rouva, niin sidon teidän haavanne, jos sallitte, ja levätkää meillä, mutta sitte lähtekää taas mitä pikemmin. Tätä pyydän, en suinkaan vieraanvaraisuuden puutteessa, vaan teidän oman etunne kannalta, rouva. Ei ole hyvä kauan viipyä minun talossani. Ne, jotka täällä käyvät, voivat eräällä taholla joutua epäluulon alaisiksi.
— Todellakin, hyvä rouva? huudahti Draga, seuratessaan Adaa ja tämän poikaa saliin. — Olisikohan semmoisia ihmisiä, jotka teille eivät edes soisi tätä yksinkertaista kotia?
- Oi ei, niin kateellisia ihmisiä ei toki ole. Ada Kristic ei vastannut näihin sanoihin. Hän avasi pienen seinäkaapin ja otti sieltä esille useita eri pulloja ja liinannöyhtyä, jolla sitoi haavan.
— Tekeekö haava kipeätä? kysyi Ada.
— Ei, hyvä rouva, teidän ystävälliset kätenne ovat nyt kokonaan poistaneet tuskan. Sitte rouva Kristic otti esille pullon jonka avasi, ja maljan ja asetti ne Dragan eteen.
Dragalta ei jäänyt huomaamatta, että malja oli kultainen ja että kuninkaallinen vaakuna sitä koristi. Taaskin tunsi Draga sisuksensa kuohuvan ja hänen täytyi sulkea silmänsä, jottei osottaisi, millä silmäyksellä hän katseli sitä naista, joka kuninkaanpojan oli synnyttänyt.
— Juokaa, hyvä rouva! sanoi rouva Kristic, täyttäin maljan punaviinillä. — Jospa tämä viini teille maistuisi ja antaisi voimaa — sitä toivon sydämeni pohjasta.
Draga tarttui maljaan ja oli juuri viemäisillään sen huulilleen, kun huomasi Milanin, joka huoneen nurkassa seisoi, puhdistaen kivääriänsä.
Tämän pojan nähdessään heräsi Dragassa hirveä ajatus.
Ei, tuon äidin ei tule olla yhtä onnellinen kuin nyt juuri siksi, että hän on äiti.
Nopea päätös — kauhea päätös ja Dragalta ei puuttunut välikappaletta aikeensa toteuttamiseen. Hänellä oli se aina mukanansa, sillä ilman sitä ei hän koskaan lähtenyt linnasta.
— Hyvä rouva, sanoi Draga, ja hänen äänensä kaikui lempeältä ja melkeinpä ystävälliseltä. — Minä kiitän teitä hyvyytenne osoituksesta. Ette suinkaan pane pahaksenne, jos pyydän teiltä vielä yhtä asiata?
— En, päinvastoin! Minä mielelläni täytän teidän toivomuksenne, jos vaan voin, vastasi kuningas Milanin puoliso, sillä hän se oli koskapahan Milan Nataliasta erottuaan oli mennyt morganatiseen, s.o. salaiseen avioliitoon hänen kanssansa, joka sanotaan tapahtuneen Lontoossa.
— Tämä viini tosin on ihanasti tuoksuvaa, sanoi Draga, — mutta kun nyt olen vielä peljästyksissä, en uskalla viiniä juoda, se nousisi päähän. Mutta vastalypsetty maito maistuisi minusta erinomaiselta.
— Minulla ei tosin nyt ole sellaista maitoa, sanoi Ada, mutta voinhan mennä lehmää lypsämään.
— Oi, kovasti mieltäni pahoittaa, että minun tähteni kärsitte noin paljon vaivaa. Parempi on, että poistun ja kuljen metsän läpi pieneen huvilaan, missä asun.
— Oletteko ehkä joku kuningattaren hovinainen? kysyi rouva Kristic.
— Olen kuullut, että kuningas Aleksanteri nyt hovineen oleskelee
Tapschidermetsässä.
— Ei, niin onnellinen en todellakaan ole, että olisin kuningattaren hovinainen, vastasi Draga äkkiä. — Minä olen jahtiin komennetun metsämiehen vaimo, ja sattumalta sai mieheni luvan ottaa minut mukaansa. Valitettavasti vaan olin vähällä saada huvin hengelläni maksaa. Naaraskarhu minua vainosi, ja varmasti olisin joutunut sen saaliiksi, ellei teidän poikanne rohkeudellansa olisi minua pelastanut.
— Poikani, reipas poikani! huudahti rouva Kristic syvästi liikutettuna.
— Mikä kaunis ajatus, että jo nuorena olet pelastanut ihmishengen.
Kumminkin, sanoi hän, jälleen kääntyen Dragan puoleen, — koska te olette ottanut osaa hovijahtiin, niin on teillä myöskin ollut tilaisuutta nähdä kuningatarta läheltä. Onko totta, että hän on niin kaunis kuin kerrotaan?
— Kaunis? vastasi Draga. — Jaa, niin ihmiset sanovat. — Mutta yhtä varmaa on, että Draga on hyvin vallanhimoinen. — Sinä suuri Jumala, onko siinä ihmettelemistä? Jonka kohtalo kansan syvistä riveistä on kohottanut noin korkealle, kuinka olisi mahdollista, että se ei onnestansa hurmaantuisi? — Väitetään myöskin, että kuningatar olisi hyvin kunnianhimoinen. — Ettekö ole kuullut siitä puhuttavan?
— Yksinäisyydessäni en saa semmoista kuulla, hyvä rouva, vastasi Ada. — Mutta olkoon kuinka hyvänsä, kuningas kumminkin rakastaa puolisotaan ja tuntee itsensä onnelliseksi, ja silloin ei kenelläkään serbialaisella ole oikeutta häntä moittia tahi olla vihamielinen kuningattarelle siitä, ettei hän kehdossaan kuningattareksi syntynyt.
Tämän sanottuaan kiiruhti Ada ovelle ja huusi sieltä pojalleen:
— Pidä nyt, poikaseni, rouvalle seuraa niin hyvin kuin kykenet. — Vasta neljännestunnin kuluttua olen lypsämisen lopettanut. Suonette kai anteeksi, että jätän teidät yksin?
Ovi sulkeutui hänen jälkeensä ja Draga jäi yksin Milanin kanssa.
Koko ajan kuin Draga oli äidin kanssa puhellut, oli poika kirkas hohde silmissään, edellistä katsellut. Viehättävä metsästäjänainen veti häntä vastustamattomasti puoleensa.
— Nyt lähdette pian meiltä, sanoi poika surullisena, — ja minä — minä ehkä en saa teitä koskaan enää nähdä.
— Mutta miks'ette? vastasi Draga. — Tehän voitte käydä minun luonani, ja minä tunnen itseni onnelliseksi, jos sen teette. — Mielelläni tahdon jälleen nähdä pelastajani.
— Siitä ei mitään tule, vastasi Milan päättävästi, — sillä minun äitini ei salli minun astua vieraaseen taloon. Hän pelkää, että minulle siellä jotakin pahaa tapahtuisi.
— Tuohan on aivan liikaa varovaisuutta! Te olette kylliksi vanha mielestäni, voidaksenne itse määrätä toimenne.
Draga tahtoi tällä kylvää pahan siemenen hänen sieluunsa, tahtoi huomaamatta tehdä hänet äidillensä tottelemattomaksi.
— Juokaa lasi viiniä, sanoi Draga hänelle.
— Minä en koskaan juo viiniä, vastasi hän, ottaen askeleen taaksepäin.
— Äitini väittää, että viini: turmelee ihmissielun.
— Päinvastoin! — Viini kohottaa sielun! huudahti hän. — Teidän äitinne ei tule saada tästä tietää. — Olkaa nyt vain tämä kerta äidillenne tottelematon! — Minun tähteni, Milan!
Näin sanoen upotti Draga hehkuvat silmänsä pojan silmiin niin että tämä vapisi. Samalla tavoin täytyy kaniinin vavista, kun siihen sattuu silmäys käärmeen vihertävistä silmistä, se ei voi paeta ja on auttamattomasti kuoleman oma.
Samoin masentui Milaninkin vastustus Dragan lumoavassa läheisyydessä, josta hän ei päässyt.
— No, minä juon sitte, sanoi kuninkaanpoika epävarmalla äänellä. — Te sitä tahdotte — siksi minä sen teen, siksi täytyy minun se tehdä.
— Kiitos! kuiskasi Draga, kädellään sivellen pojan tummia kiharoita. — Tämä pää on seppeleellä koristettava. — Oi, ystäväni, tuossa näen tammen ikkunan edessä! Kiiruhtakaa, katkaiskaa muutamia oksia, niin minä sidon seppeleen! Mies, tuleva sankari ansaitsee seppeleen!
Milanille ei tätä tarvittu sanoa kahta kertaa — siinä määrässä oli hänet lumonnut nainen, jonka näkeminen saattoi hänen kokonaan unhottamaan äitinsä.
Milan kiiruhti ulos huoneesta, ja puolta minuuttia myöhemmin näki Draga hänen jo kiipeevän tammeen, Draga vetäytyi ikkunan luota. Hänen silmissään säkenöi mielenliikutus.
— Sen tulee tapahtua! Serbiassa ei saa olla tulevata kuningasta, ellen minä ole sitä synnyttänyt, jos toiveeni siinä suhteessa eivät koskaan toteudu, niin Serbian kuninkaan kumminkin täytyy olla minun valitsema.
Ja siksi, päätti hän ajatuksissaan, siksi on tuo poika kukistettava.
Näin sanoen, otti hän sormestansa paksun kultasormuksen, jota koristi kallis smaragdi. Se peitti kapselin täynnä voimakasta myrkkyä.
— Minä täytin sen myrkyllä, mutisi hän, kun vannoin tulevani Serbian kuningattareksi tahi — kuolevani.
Jos Aleksanteri olisi minut hyljännyt, silloin olisin ottanut myrkkyä. Mutta nyt seison valtani kukkulalla, ja pidän huolta siitä, ettei kukaan muu sinne kiipee kuin se, jonka minä itse valitsen.
Kas, nyt hän laskeutuu puusta ja nauraen kääntelee tammenoksiaan. —
Jaa, naura sinä vaan, kuninkaanpoika.
Kohta on hymyily huuliltasi häviävä, ja purpuran asemesta saat kääreliinan!
Draga piti sormusta maljan yläpuolella. Vähäinen nykäisy vieteriin, niin sormuksen kotelosta tippui pisara kerrallaan viiniin.
— Täällä jo olen! huusi Milan, avaten oven.
— Kas, todellakin jo palannut? kysyi Draga, kääntyen ympäri, samassa kuin hän pisti sormuksen sormeensa.
- No, korista minut nyt tammiseppeleellä, huudahti nuori Milan.
Draga äkkiä tempasi oksien lehdet, sitoi ne toisiinsa ja antoi niille seppeleen muodon.
Poika vapisi ilosta, kun Draga painoi seppeleen hänen päähänsä.
— Oi, hyvä rouva, huudahti Milan, — jos joskus ystävätä tarvitsette, niin muistakaa poikaa, joka asuu Tapschidermetsän jahtimestarin asunnossa. Silloin minä ehkä olen mieheksi kasvanut. Ja kun minusta tulee kuningas, silloin tulkaa minun luokseni pyytämään jotakin armonosotusta.
Näitten lapsellisten sanojen, joissa suloinen uni kuvastui ja jotka samalla ilmaisivat jaloa sielua, on täytynyt syvästi liikuttaa jokaisen ihmisen sydäntä; ei edes Draga voinut olla niistä jotakin vaikutusta ottamatta, mutta ne eivät häntä kuitenkaan siinä määrässä liikuttaneet, että hän olisi mustasta aikeestaan luopunut.
— Ei, ei! ajatteli Draga, katsellen jäykillä, kylmillä silmillään kaunista poikaa, joka molemmin käsin painoi seppeleen lujemmin päähänsä. — Sinun täytyy kuolla, sillä sinusta on minulla vastaisuudessa vaaraa!
Tällä hetkellä ei Draga edes ajatellut sitä, että hän nyt oikeastaan tahtoi murhata oman lapsensa veljen, sillä ei ainoastaan kaunis Ada Kristic ollut lahjoittanut Milanille lasta, vaan Draga itse, vaikkei hän tahtonut omaa lastansa kasvattaa, niinkuin muut äidit, vaan päinvastoin oli koettanut saada omankin lapsensa hengiltä.
— Ja nyt, nuori kuninkaani, huudahti Draga, tarttuen maljaan ja kohottaen sen, juokaamme nyt teidän tulevaisuutenne malja!
— Onnea, kuninkaani! huudahti murhaaja. — Minä sekoitan teille tämän juoman!
Näin sanoen kosketti Draga huulillansa maljan reunaa, mutta varoi, ettei saanut pisaratakaan suuhunsa. — Ja nyt Milan, juo minun maljani! huudahti Draga.
— Milan — Milan, tule ulos minua auttamaan! huusi silloin äiti ulkoa pihalta. — Auta minua, poikani maitoastioita kantamaan.
— Äiti kutsuvi minua, änkytti Milan punastuen.
— Minun täytyy — minä en uskalla antaa hänen odottaa.
— Kuningas maitoa kantamaan! pilkkasi Draga.
— Tuollainen on siis se sankari, joka on Serbialle luova suuren tulevaisuuden! Ei, ystäväni, ensiksi teidän täytyy tyhjentää malja tulevan kuninkaallisen kunnianne hyväksi ja sitte vasta voitte ajatella, että teillä myöskin on äiti.
Draga siis ei ainoastaan koettanut saada poikaa myrkkyä ottamaan, joka turmelisi hänen ruumiinsa, vaan hän oli jo myöskin myrkyttänyt hänen sielunsa.
Milan ei enää kauvemmin kuunnellut äitinsä ääntä. Hän otti kultamaljan ja vei sen huulilleen. — Minä en nimeäsi tunne, kaunis metsästäjä, huudahti poika, mutta tämän maljan minä tyhjennän sinun kunniaksesi ja ystävyytemme muistoksi.
Kultamaljan säteilevän reunan yli kohosivat pojan silmät Dragaa kohti. Sitte poika pani oikean kätensä sydämelleen, samassa kuin hän vasemmalla vei maljan huulilleen, ja tulinen viini, johon kuolemaa ja turmiota oli sekoitettu, valui kurkusta alas.
— Missä viivyt, rakkaani? kuului Ada Kristicin ääni. — Tule heti!
Äkkiä laski Milan maljan pöydälle.
— Minä tulen, rakas äiti, minä tulen! Oi, sinä saat nähdä, mikä ihana koriste minulla on tukassani.
Näin sanoen, juoksi nuori Milan ovea kohti, mutta jo matkalla hän äkkiä tunsi väsymystä.
— Kyllä, kyllä minä tulen, mammakulta! huusi hän vielä kerran. — Älä mitenkään yksin nosta raskasta maitoastiata! Minä tulen auttamaan. — Oi, Jumalani, mikä minua vaivaa? sammalti hän, samassa kuin kuolonkalpeiksi muuttuivat hänen nuoruutta ja terveyttä uhkuvat poskensa. — Minusta tuntuu — minä voin pahoin — minä luulen, että olen saanut —
Hän horjui. Draga seisoi siinä ja katseli, mutta ei edes kättä ojentanut poikaa tukeaksensa. Kylmästi ja säälimättömästi antoi hän pojan kaatua lattialle, aivan jalkainsa juureen.
— Oi, Jumalani, minä luulen kuolevani! huudahti nuori Milan, painaen käsillään rintaansa vastaan.
— Voi, kuinka pahalta tuntuu! Polttaa kamalasti tässä paikassa, missä sydän tykyttää. Huutakaa äitiä, olkaa niin hyvä, hän — ei — ei äitiä — hän voisi peljästyä! jatkoi hän lapsellisella äänellä, mutta te — Jumalani, pitääkö minun sitte kuolla! Mustenee silmissäni.
— Kuolla! huudahti Draga, kumartuen hänen ylitsensä. — Sinä et koskaan saavuta päämaaliasi. Sinusta ei enää ole vaaraa ei Aleksanteri Obrenovitschille, ei minulle eikä sille, joka minun armostani tulee kuninkaaksi.
— Oi Jumala, ähkyi poika, — kuinka te olette kauhean näköinen! Olenko teille pahaa tehnyt? Ammuinhan minä karhun. Eikö minun kuulani sattunut? Miksi sitte minuun noin äkkiä suututte?
— Kuole, Milan Obrenovitsch! kuiskasi Draga hänelle. — Sinä olet elämäsi päämäärän saavuttanut. Täältä sinut viedään metsään ja kaivetaan sinulle siellä hauta. Ha, haa, nyt kerron sinulle, kuka minä olen.
Jos ijankaikkisuudessa joku sinulta kysyy, kuka sinut, nuoren tammen, kaatoi, niin sano: Sen teki Draga, jonka edessä jokaisen täytyy kuolla, joka voi hänelle tulla vaaralliseksi.
Sitte Draga hyökkäsi ulos ovesta ja sulki sen hiljaa, äänettömästi. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että myrkky muutamien minuuttien kuluttua riistäisi pojalta hengen. Siksi hän sydämessään riemuiten lähti talosta, missä hyvät ihmiset olivat hänet vieraanvaraisesta vastaanottaneet, mutta johon hän oli kuolemaa ja kauhua kylvänyt.
Muutamien minuuttien kuluttua oli hän hävinnyt metsään, kiirehtien hakemaan tietä, joka johti Tapschiderin huvilinnaan.
Rouva Ada Kristic sillä aikaa turhaan odotti poikaansa. Hän suuresti ihmetteli, ettei poika tullut, sillä hän oli siihen tottunut, että poika heti juoksi auttamaan, kun nimensä kuuli.
— Milan, poikani, missä sinä olet? Miksi et tule?
Taas kului minuuttia, eikä Milan pihalla näyttäytynyt.
— Ihmeellistä, onko hän siinä määrässä antautunut vieraan kanssa keskusteluun, että unhoittaa oman äitinsä? sanoi äiti, katkera tunne rinnassaan. Siitä on minun selko otettava.
Ada kiiruhti pihalta eteiseen ja lähestyi salin ovea, missä oli Dragan vastaanottanut ja jättänyt hänet yksin pojan kanssa. Mutta kun hän ojensi kätensä ovea avatakseen, jäi hän äkkiä seisomaan kuin jähmettynyt, kuolon kalpeana, sillä kamala ääni kuului hänen korvissaan, vikisevä ääni, jommoinen kaikuu ainoastaan kuolevan huulilta.
— Poikani, poikani! huusi rouva Ada, Milan, rakas lapseni — mikä sinun? Äiti horjui, hänen molemmat kätensä lankesivat oven rivalle ja ovi avautui.
Seuraavassa hetkessä kaikui Tapschidermetsässä sydäntäsärkevä ääni.
— Lapseni, lapseni! huusi Ada äänellä, jossa ilmeni koko se ääretön tuska, minkä vapiseva äidinsydän voi tuntea kuolleen lapsensa tähden, ja Ada heittäytyi polvilleen poikansa viereen. — Poikani, voi minua, vieras on hänet tappanut. Tuo vieras nainen oli palkattu murhaaja!
Onnettoman äidin pää vaipui poikansa rinnalle. Adan silmät sulkeutuivat, hän kadotti tajuntansa.
Kohta hän kumminkin tointui, sillä mikä äiti siinä määrässä menettäisi tajunsa, kun on lapsen hengestä kysymys.
Kun hän avasi silmänsä ja nojasi poikansa rintaa vastaan, noustakseen pystyyn, tunsi hän että poikansa sydän vielä tykytti.
Toivo, pelko, epäilys ja usko risteilivät äidin sydämessä. Hän nousi ja ojensi kätensä taivasta kohden.
— Oi Jumala, hyvä Jumala ja isä! huudahti hän. — Enkö vielä ole kylliksi kärsinyt? Älä toki ota minulta viimeistä, ainoata, minkä omistan. Auta minua, taivaan Jumala, että voisin poikani pelastaa! Anna hänen elää itselleni iloksi ja Serbian onneksi!