YHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Karhunjahti Tapschidermetsässä.

Viimeiset kauniit syyspäivät olivat houkutelleet Serbian kuningasparin vieraisille huvilinnaansa Tapschidermetsässä siellä pannakseen toimeen suuren syysjahdin, joka oli joka vuonna suuri ja ilolla odotettu tapaus hovissa ja niissä ylhäisissä piireissä, jotka olivat saaneet kutsun tähän jahtiin.

Draga, joka innokkaasti käytti jokaista tilaisuutta kootakseen ympärilleen Serbian aatelin ja nauttiakseen sen jäsenten suosiosta, oli tällä hetkellä ryhtynyt erityisiin toimiin tehdäkseen jahdin niin loistavaksi kuin mahdollista.

Sentähden on nyt vilkas elämä Tapschidermetsässä, tässä ihanassa metsässä, joka on noin viiden kilometrin päässä Belgradista, ja jossa muutoin rauha ja yksinäisyys vallitsee. Siellä vilisi nyt hovimiehiä, metsästäjiä ja kuninkaan vieraita, jotka olivat majoitetut pikku huviloihin, mitkä seppeleen tavoin ympäröivät kuninkaallista huvilinnaa.

Ensimäisinä päivinä tyydyttiin metsästämään pienempää riistaa. Oli kaarrettu suuri joukko jäniksiä, ammuttu erilaisia lintuja ja lopuksi oli ajettu vuohipeurojakin pyssyn kantaman päähän.

Mutta tänään, kahdeksantena metsästyspäivänä, oli se suuri päivä, jolla
Tapschidermetsästys joka vuosi päättyi.

Suuren karhun ajometsästyksen piti tapahtua tänään.

Vaikka Tapschidermetsä on niin viljelty ja ulottuu aivan kuninkaallisen huvilinnan läheisyyteen, saa tämä ääretön metsä kuitenkin melkein aarniometsän luonteen, kun siinä kauemmin harhailee ja siellä oleksii todellakin sekä karhuja että susia ja muitakin vaarallisia petoeläimiä näkee siellä usein.

Kuninkaallinen metsästys oli alkanut ja oli täydessä käynnissä. Aleksanteri ja Draga ratsastivat yhdessä. Heidän jälkeensä tuli joukko metsästäjiä ja sitte seurasi loistava ratsaskulkue aatelisia ja korkeampia upseereja.

Kuningatar Draga oli hurmaavan näköinen. Hän itse vertasi itseään
Dianaan ja tämä vertaus oli todellakin hyvin sattuva.

Hänen korkea, hoikka ja täyteläinen vartalonsa oli verhottu viheriään metsästyspukuun, jossa selvästi tulivat näkyviin rinnan ja olkapäiden muodot, se oli vyötäisten kohdalta ruumista myöten, mutta sileä ja putosi sitte syvissä laskoksissa alas jalkoihin saakka, joita peittivät mustat ratsastussaappaat hopeakannuksilla.

Kiharassa, tummassa tukassa oli kuningattarella pieni hattu, jossa liehui kaksi komeata strutsin höyhentä. Kädessä oli hänellä pieni, siro, erittäin hyvin tehty tussari ja lantioilta riippui metsästyspuukko simpukankuorikotelossa sekä elfenluinen pikari.

Kuningatar ratsasti komealla päistäriköllä ja kuninkaalla oli musta hevonen.

Aleksanteri näytti myös komealta metsästyspuvussaan, vaikkei hän pitänyt metsästyksestä sen itsensä vuoksi. Hänellä oli tapana sanoa, ettei hän voinut ymmärtää, mitä huvia ihmisillä oli siitä, että ampuivat viatonta eläintä.

Oli ratsastettu kaksi tuntia tapaamatta karhua, jonka jäljille metsästäjät olivat päässeet.

Kuninkaan ja kuningattaren rinnalla ratsasti nuori luutnantti Nicodem
Lunjevica. Heidän ajaessaan eteenpäin pitkin metsätietä, kääntyi
Aleksanteri äkkiä tämän puoleen.

- Kuinka on Stefan Naumovitschin laita, josta pyysin teidän ottamaan selkoa? kysyi hän.

- Lääkäri, joka häntä hoitaa ja joka veti luodin haavasta heti kaksintaistelun jälkeen, on onnistunut niin hyvin, että herra Stefan Naumovitsch on huomattavasti paranemaan päin. Hän on jo liikkeelläkin, vastasi Nicodem.

Parin viikon perästä pääsee hän taas virkaansa hoitamaan teidän majesteettinne luona.

- Se ilahuttaa minua sanomattomasti! huudahti Aleksanteri teeskentelemättömällä ilolla — minä jo vapisin tämän kelpo miehen tähden.

- Eikö sitte ole saatu selville, mistä tuo onneton kaksintaistelu oikeastaan johtui? kysyi Draga, joka siitä lähtien kuin Stefan Naumovitschin nimeä mainittiin, oli taistellut punastumistaan vastaan. — Nicodem, sinähän tiedät tavallisesti, mitä Belgradissa tapahtuu, etkö sitte ole saanut tietää, kenen kanssa Stefan Naumovitsch taisteli ja mistä syystä?

- Minun täytyy todellakin tunnustaa, rakas sisareni, vastasi Nicodem, heittäen Dragaan ivallisen katseen, etten minä kaikista ponnistuksista huolimatta ole saanut mitään tietää.

Sanotaan, että kaksintaistelu on tapahtunut Tonavan varrella, kuritushuoneen luona. Stefan Naumovitsch oli sitte laahannut itseään tämän talon portille asti, josta hänet löydettiin.

Hän itse sanoo varmasti saaneensa luodin kaksintaistelussa, mutta vastustajaansa ei hän tahdo nimittää ja yhtä vähän tiedän minä sitäkään, miksi kaksintaistelu oikeastaan tapahtui.

- No, minä arvelen, huudahti Draga — että tässä voidaan tehdä sama kysymys, jonka teki kerran kuuluisa valtiomies: Missä on nainen?

Eikö Stefan Naumovitschilla ole edes ollut rakastajaa, jolle hän olisi ehkä mustasukkainen?

Kuningas näytti tuimalta ja löi hevostaan aivan aiheettomasti ratsupiiskallaan.

- Kyllähän siitä on puhuttu, vastasi Nicodem ivallisesti, että Stefan
Naumovitschilla oli rakastaja, mutta siitä on jo kauan aikaa.

Rakastaja on muutoin nyt naimisissa ja sanotaan, että Naumovitsch on kokonaan vetäytynyt pois seuraelämästä.

Tätä sanoessaan katsoi Nicodem terävästi sisareensa sivulta päin ja vaikka Dragan silmät olivat kiinnitetyt hevosen hoikkaan kaulaan, niin tunsi hän kuitenkin, että Nicodem katsoi häneen ja tumma puna nousi hänen poskilleen.

Hän oli hyvin ymmärtänyt Nicodemin tarkoituksen. Hän tiesi, että Nicodem tarkoitti häntä itseään Stefanin rakastajana, joka nyt oli naimisissa, jonka kautta kerran olemassa ollut suhde oli katkaistu.

Tämän keskustelun aikana oli lähestytty erästä seutua, joka oli täynnä vuorenrotkoja, joista kohosi oikeita puujättiläisiä, joita eivät kuuden miehen yhdistetyt sylet kyenneet syleilemään.

Ylijahtimestari, paroni Granzow antoi käskyn pysähtyä.

- Teidän majesteettinne, huudahti hän, kumartuen satulassaan kuninkaan edessä — tuon luolan, jonka nuo kaksi vuoren lohkaretta muodostavat, joiden päällä on kolmas, ovat minun metsästäjäni merkinneet karhujen pesäksi.

Uskallan siis ehdottaa, että piirittäisimme tämän paikan ja koettaisimme sitte houkutella karhut luolastaan.

Jos teidän majesteettinne hyväksyy ehdotukseni, niin voimme sen heti panna täytäntöön.

- Tietysti, rakas ystävä, vastasi Aleksanteri. — Kun nyt kerran karhuja metsästetään, niin olen sinun kanssasi aivan yhtä mieltä.

Suurella kiireellä yhtyi parooni valmistuspuuhiin.

Koko seurue asetettiin laajaan piiriin kallioiden ympärille. Jokaiselle teroitettiin, että piti oltaman varuillaan, eikä saisi hetkeksikään kääntää silmiään vuorenrotkosta, vaan seistä hiljaa valmiina ampumaan.

Kuningas, Draga ja Nicodem Lunjevica jäivät istumaan hevosiensa selkään, jonkun matkan päässä toisistaan.

Puiden tiheiden oksain välitse, jotka levisivät kallion yli, tunkeutuivat syksyauringon säteet, heittäen heikon, väräjävän valon.

Suuri hämminki, metsästysinto oli vallannut jokaisen ja hovin naiset ja herrat sekä upseerit saattoivat tuskin odottaa karhunjahdin tärisyttävää näytelmää.

Ylijahtimestari oli sillävälin saanut kaikki valmiiksi ja nyt alettiin ahdistaa karhuperhettä.

- Kaikki tulee riippumaan siitä, huusi parooni Granzow kovalla äänellä, jotta jokainen saattoi häntä kuulla — jos voimme ajaa karhun pesästään.

Tietysti ei voida ajatella, että joku meistä uskaltaa sinne lähteä, sillä ei ole ketään, joka panisi nahkansa alttiiksi. Siksi täytyy meidän ajatella toista keinoa, joka voisi häiritä karhuperhettä rauhallisessa olossaan.

— Me koetamme ajaa ne savulla pesästänsä, huudahti Nicodem Lunjevica, — se on paras keino.

— Aivan niin, vastasi Granzow.

Sitte antoi hän väellensä käskyn laittaa korkean läjän kuivia halkoja, oksia ja risuja luolan käytävän eteen, valaa ne öljyllä ja sytyttää tuleen.

Metsästysseurue vetäytyi nyt hiukan syrjään, he muodostivat suuremman piirin, sillä kun liekit leimusivat, levisi mustan harmaa savu, joka rasitti keuhkoja ja silmiä.

- Kiväärit valmiina! kuultiin ylijahtimestarin huutavan.

Draga innostui innostumistansa, päinvastoin kuin mikä oli kuningas
Aleksanterin laita, jota tämä näytelmä näytti varsin vähän huvittavan.

- Minä toivon, sanoi Draga innostuneena, että joku karhuista hyökkää päälleni!

Kyllä sen pian maahan kaataisin.

Onpa toki ihana ajatus, että ihminen, joka ruumiin voimiltaan ei vedä vertoja tuollaiselle pedolle, kumminkin kykenee sen pitemmän matkan päästä tappamaan.

— Mutta jos nyt käsi vapisee? sanoi kuningas Dragalle, jota hän tuskin saattoi eroittaa välissä olevan savupatsaan tähden.

— Vapisee? — Minun käteni ei koskaan vapise, kun otan eläimen hengiltä.
Se ei edes vapisisi, jos minä —

Hän ei lausunut ajatustansa kokonaan, vaan puri huulet yhteen, kuin jos jo olisi liian paljon sanonut, liiaksi paljastanut luonteensa kuninkaalle.

— Draga — Draga, — missä olet? huudahti kuningas.

— Missäkö minä olen, rakas ystävä, etkö sitte minua enää näe. Minä aina näen kuninkaani, vaikkapa hän olisi syvimmässä —

Mörinä kuului, joka pani jok'ikisen sydämen vapisemaan ja Draga oli heti ääneti.

Se oli todellakin ääni, joka saattoi veren suonissa jähmettymään.

— Karhut — karhut! huusi Nicodem Lunjevica voitonvarmana. — Nyt ne tulevat — katsokaa, tulta, tulta!

Laukaukset pamahteli ja tummanpunaisia liekkiä kohosi savumerestä, joka tahtoi kaikki pimentää. Ainoastaan salamat, joita singahteli pensaitten takaa metsästäjien pyssyistä, synnyttivät siellä täällä vahvemman valaistuksen.

Ja tuossa kamalassa valossa näkyi joukko tummia, kömpelöitä olennoita tunkeutuvan luolan suusta.

Tuliliekkien yli ne juoksivat ulvoen ja täyttivät metsän hirveillä äänillä, ja sitte nähtiin siellä täällä muodottomien, paksujen päiden pistävän esiin, veristen silmien säkenöivän ja punaisten kielien riippuvan pitkällä leukapielistä.

Ylijahtimestari oli erehtynyt. Siinä ei ollutkaan yksi ainoa karhu, vaan kokonainen karhuperhe, joka syöksyi ulos luolasta.

— Käykää päälle vaan! huusi Nicodem Lunjevica. — Siinä on sinulle, sen peto! — Kas, ei se pystynytkään! — Tuossa — tuossa! — Pitäkää varanne, Granzow, karhut käyvät teidän kimppuunne.

Sydäntä särkevä ääni nyt kaikui.

Hevosen kuolonhuuto sekoittui tähän kauhunpurkaukseen.

Silloin näki Draga terävillä silmillään, että hevosen ja miehen peto kaatoi allensa.

Metsästysseurue hajaantui eikä kukaan ajatellut auttaa onnetonta, joka makasi pedon alla ja välttämättömästi joutuisi pedon saaliiksi.

Kuka tuo onneton oli, sitä ei edes Draga silloin kyennyt eroittamaan. Mutta rohkea kun oli, pysähtyi hän yksin paikalle, kun kaikki muut pakenivat.

Hän kannusti hevostansa ja lensi onnettomuuspaikalle. Draga näki nyt, mitä kauheata tässä tapahtui. Siinä makasi ylijahtimestari Granzow maassa. Karhut olivat iskeneet kyntensä hevosen kurkkuun. Granzow oli lentänyt satulasta ja makasi nyt muutaman metrin päässä siitä paikasta, missä karhu repi hevosta.

Onneton ylijahtimestari ei uskaltanut nousta pystyyn, peljäten herättävänsä karhujen huomiota. Ehkä olikin parasta, että hän hetkisen makasi liikkumattomana, sillä paitsi jättiläismäistä naaraskarhua näkyi luolan suulla vielä neljä muuta karhua, ja viisi karhua ajoi pakenevata metsästysseuruetta takaa.

Karhut, joitten ylijahtimestari oli luullut olevan varsin pieniä ja nuoria, olivat jo monen vuoden vanhoja ja kylliksi vanhoja hyökkäämään ihmisten päälle sekä asettumaan kiivaaseen vastarintaan.

Aukon läheisyydessä ei ollut ketään muuta ihmistä näkyvissä kuin Draga ja Granzow.

Draga ei menettänyt aikaa. Hän tähtäsi ja laukasi. Vaikka hän ampui erittäin tarkasti, kohtasi hänen kuulansa kumminkin vain karhun selkää eikä ollut kuolettava.

— Paetkaa, teidän majesteettinne, paetkaa! huusi Granzow Dragalie. — Se on naaraskarhu, vaarallisin kaikista.

Mutta pako oli liian myöhäistä. Dragan täytyi valmistautua taisteluun naaraskarhun kanssa. Sillä kun karhu huomasi uuden vastustajansa, jätti se heti rauhaan kuolleen hevosen, jonka veristä lihaa se par'aikaa himokkaasti nieleskeli, ja hyökkäsi hirvittävästi kiljuen kuningattaren hevosta vastaan.

Dragalla ei enää ollut yhtään latinkia tussarissaan. Hän sen sijaan veti esiin metsästyspuukkonsa, valmiina puolustautumaan viimeiseen hengenvetoon saakka. Mutta hän ei saanut siihen tilaisuutta, sillä hevosensa kauhun valtaamana ja nähdessään karhun veriset silmät lähti pakenemaan. Draga ei kyennyt arkaa hevosta hillitsemään, vaan hänen täytyi kestää sitä, että hevonen vei hänet mukanansa yhä syvemmälle metsään.

Mutta naaraskarhu ei hellittänyt, vaan ajoi häntä takaa itsepintaisuudella, joka on noille petoeläimille omituista, kun ne kerran ovat saaneet päähänpiston ahdistaa ihmistä.

Se oli ratsastusta elämästä ja kuolemasta, niin vielä enemmän — se oli kuoleman ratsastusta.

Draga katsahti ympärilleen, lentäessään hevosen selässä. Vielä oli hänen ja karhun välimatka jotenkin suuri, jotenka Draga vielä toivoi pääsevänsä pedon kynsistä, sillä hänen hevosensa oli nopeajuoksuinen ja juoksi entistä nopeammin kuoleman kauhussa. Mutta naaraskarhu juoksi uskomattoman nopeasti ja ketterästi kömpelöstä vartalostansa huolimatta.

Suurta vaaraa oli Dragalla jättiläisrungoista, joita hän sivuutti niin läheltä, että luuli tulevansa niitä vastaan heitetyksi ja muserretuksi. Vaadittiin todellakin suurta taitoa hevosen ohjaamiseen, kun tämä tuli liiaksi lähelle puiden runkoja tahi kallion särmää.

Toisessa kädessään piti hän jahtipuukkoa valmiina iskemään, toisessa piti hän ohjaksia ja ohjasi tottelevaista hevosta.

Kerta toisensa perästä kuuli hän naaraskarhun ulvonnan takanaan. Draga kuuli pedon raskaan hyppäyksen alla maan tärisevän, hän huomasi vaistomaisesti, vaikkei ympäri kääntynytkään, että välimatka hänen ja hänen peljättävän vihollisensa välillä yhä enemmän väheni, sillä hänen juoksijansa voimat vähenivät vähenemistään.

— Kiiruhda, huusi hän hevoselleen. — Sinä olet hukassa ja minäkin, jos karhu meidät saavuttaa. Voi, hän luuli hevosen sillä hetkellä ymmärtävän ihmisen puhetta, ja siltä näyttikin, sillä kasvaneilla voimilla juoksi hevonen eteenpäin, lensi kuin tuulen siivillä. Minne? — sitä ei Draga tietänyt. Hän ratsasti jonkummoisen aarniometsän läpi, pitkin suon reunaa ja metsäpuroa, ja hevonen juoksi jokaisen esteen ylitse. Tuossa jo sitte avautui hänen eteensä hauta, enemmän kuin kaksi metriä leveä.

— Ylitse! huusi Draga hevoselleen ja kannusti sitä. Jalo eläin nousi takajaloilleen — sekunnin se häälyi kuin ilmassa. — Dragasta tuntui, kuin jos maa olisi hänen jalkainsa alla vaipunut, mutta kohta sen jälkeen koskettivat hevosen kaviot taas pehmeätä maata haudan toisella puolella, ja yhä rajummin mentiin eteenpäin, sillä naaraskarhukin oli uskaltanut ottaa saman vaarallisen hyppäyksen ja juoksi sitte hevosen perässä, jonka koko ruumis vapisi.

Eikö sitte tuo hirmuinen jahti ollenkaan loppuisi?

Eikö sitte Dragalla ollut mitään mahdollisuutta pelastua?

Hevonen eksyi yhä kauvemmaksi jylhään metsään. Siellä ei näkynyt tietä, ei mitään polkua, ei mitään taloa. Tuskinpa auringonsäteet saattoivat tunkeutua jättiläispuiden oksien läpi. — Nyt — Draga kääntyi ympäri ja huomasi kauhukseen, että karhu enää oli hänestä vaan kahdenkymmenen askeleen päässä.

Hevosen voimat olivat tyhjentyneet, karhun sitä vastoin näyttivät vahvistuneen, sitä myöten kuin se näytti tulevan uhriansa lähemmäksi.

— Mikä hirmuinen kuolema kuningattarelle! ajatteli Draga. — Ja kaikki — kaikki minut hylkäävät! — Nuo kurjat pelkurit, ei kukaan niistä ole minua seurannut! Eivät edes merkkiä anna minulle jahtitorvella!

— Armelias Jumala, nyt minun täytyy kuolla! Peljättävä väristys oli vähällä heittää Dragan satulasta. Samassa vaipui hevonen polvilleen, se oli kaatunut hypätessään jonkun esteen ylitse ja makasi nyt maassa vaistomaisesti nytkähdellen.

Kaikeksi onneksi oli Draga pysytellyt satulassa, ja tottunut ratsastaja kun oli, tempasi hän heti jalkansa jalustimista irti, hyppäsi hevosen seljästä ja asettui maahan.

Hän ei paennut, sillä hän tiesi, ettei pakomatka jalkaisin ollenkaan onnistuisi. Sen sijaan hän asettui mikäli mahdollista hevosen suojaan, veti esiin jahtipuukkonsa ja odotti pedon hyökkäystä. Nyt hänellä oli enää vain yksi ainoa pelastumisen mahdollisuus, syöstä puukko karhun sydämeen. Jos hän siihen kykenisi, olisi hän ehkä pelastunut! Jos taas tuo isku ei onnistuisi, silloin olisi hän ehdottomasti hukassa.

Karhu pysähtyi ainoastaan viiden askeleen päähän Dragasta, hevonen ainoastaan oli välissä, ja tuo onneton eläin oli siinä liikkumattomana kuin kuolemaan tuomittu.

Karhun veriset silmät näyttivät kauhistuttavilta, samoin avonainen kita, josta riippui läähättävä kieli, ja vastenmielinen hengitys huurusi kidasta.

Dragan kauniit, kalpeat piirteet olivat kovasti jännitetyt. Niissä ei silloin näkynyt vähääkään pelkoa, vaan päin vastoin rajua päättäväisyyttä.

Karhu tuijotti minuutin ajan uhriansa kamala hehku silmissään. Sitte päästi se rajun ulvonnan ja hyökkäsi Dragan päälle.

Mutta kuningatar heittäytyi niin ketterästi sivulle, että karhu töytäsi hänen ohitsensa lyöden hänet maahan kömpelöllä ruumiillaan.

Nyt oli tullut hetki, jota hänen täytyi käyttää hyväkseen.

Karhu makasi sivulla. Draga näki heti, missä pedon sydämen täytyi olla.

- Sinä tai minä! kuului kuningattaren huulilta ja sitte työnsi hän koko voimallaan.

Mutta Draga ei tällä kertaa saavuttanut tarkoitustaan. Hän menetti pelin.

Hänen sapelinsa ei tunkeutunut karhun sydämeen, sillä käpälällään löi se aseen hänen kädestään.

Siinä pedon kynnet haavoittivat Dragan kättä, ja viimeinen, minkä tämä näki, oli joukko suuria, punaisia veripisaroita, jotka haavoittuneesta kädestä putosivat maahan.

Sitte musteni kaikki Dragan silmissä. Hän vaipui maahan, eikä tiennyt edes, oliko se hänen heikkoutensa, joka veti häntä alaspäin, vai oliko karhu muodottomalla ruumiillaan saanut hänet kumoon.

Mutta hän tiesi nyt hyvin hyvästi, että hän makasi maassa ja että karhu seisoi kumartuneena hänen ylitsensä.

Draga näki kuinka karhun oikea käpälä kohosi ylös, sitte äkkiä laskeutuakseen alas hänen rinnalleen.

Välähdys, paukaus, ja —

Karhu päästi kumean mörinän. Seuraavassa silmänräpäyksessä horjui se kuin juopunut.

Sitte taas laukaus, taas luoti suhisi karhun rintaan ja Dragan voittaja vaipui maahan sivulle ja kiemurteli siinä kuolontuskissa.

Draga hyppäsi ylös, mutta vaipui taas kohta maahan, sillä nyt, kun kuoleman vaara oli ohi, kun hirvittävä mielenliikutus näytti nousseen yli rajojen, nyt pettivät voimat ja toisen kerran makasi hän karhun vieressä maassa.

Kun Draga avasi silmänsä, tunsi hän pehmeän käden koskettavan otsaansa.

Hän näki kauniit pojan kasvot kumartuvan puoleensa ja kaksi tummaa silmää, jotka olivat erittäin hellästi ja säälivästi häneen kiinnitetyt.

- Oletko nyt herännyt horroksestasi, kaunis rouva? kuuli hän soinnukkaan pojan äänen kysyvän. — Minä olin niin levoton, kun luulin tulleeni liian myöhään. Mutta, Jumalan kiitos, se veri, jonka näen sinun vaatteillasi, tulee vaan tuosta haavasta sinun kädessäsi, ja se ei paljoa merkitse.

Äiti sen kyllä pian sitoo. Tule minun kanssani hänen luoksensa.

Draga nousi hitaasti istualleen ja katseli ympärilleen. Hänen täytyi palauttaa muistoonsa kaikki viimeisten tuntien tapahtumat, voidakseen päästä selville siitä, ettei kaikki, mitä hän näki ympärillään, ollut vaan unta.

Mutta ei, hän näki kuolleen karhun vieressään.

Hän näki hevosensa hyvin säilyneenä seisovan lähellä erästä puuta ja syövän. Hän näki myöskin pojan, joka oli polvillaan hänen vieressään.

Mutta missä oli sitte hänen pelastajansa, missä oli metsästäjä, joka oli ampunut ratkaisevat laukaukset, jotka olivat lopettaneet hirmuisen taistelun hänen ja karhun välillä?

- Sano minulle, rakas lapseni, sanoi Draga pojalle. — Kuka oli sinun seurassasi, kun tulit tänne?

- Minulla ei ole koskaan ketään seurassani, kun kuljen metsän läpi.

— Tulitko sitte yksin tänne?

- Tietysti, aivan yksin, vastasi poika, nauroi ja näytti kaksi komeata hammasriviä.

- Mutta jonkun on täytynyt ampua kaksi laukausta karhuun ja oikeita mestarilaukauksia. Minä luulen, että toinen kävi päähän, toinen sydämeen.

Kuka se metsästäjä oli, lapseni?

Ylpeän ilon kirkas puna levisi pojan poskille.

- Metsästäjä olin minä, vastasi hän. — Minä sen karhun kaadoin.

Oh, ei tämä ollut ensimäinen, jonka minä ammuin, sen saatte uskoa. Muuten ei siitä kannata puhua, eikä se paljoa merkitse sille, joka aina kävelee metsässä ampumassa.

Dragan hämmästys tuli yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Koko pojan esiintyminen ja olento, hänen puhetapansa, kaikki, mikä hänessä oli ylhäistä ja ylpeää samoinkuin koko hänen ulkomuotonsa teki syvän vaikutuksen häneen.

Hänen nuori pelastajansa oli nuorukaisijän kynnyksellä ja saattoi olla noin neljäntoista ikäinen.

Hän oli pitkä ja kaunisvartaloinen.

Hän kantoi mustakiharaisen päänsä ylpeästi ja itsetietoisesti, kasvot olivat hienot ja osoittivat kukoistavaa terveyttä.

Lisäksi tuli vielä se, että pojalla oli omituinen puku. Hänen lakkinsa ja housunsa, jotka ulottuivat vaan polviin asti, olivat säämyskänahasta. Takin yläreunassa näkyi valkoinen paidankaulus, joka nähtävästi oli kototekoista pellavakangasta.

Jalat olivat polvesta lähtien paljaat, joten ruskeat sääret tulivat näkyviin. Jaloissa oli matalat kengät keltaisesta nahasta.

- Tule nyt! huusi poika kuningattarelle. Tästä on vaan muutamia askelia äidin luo. Oi, kuinka hän tulee iloiseksi, kun kerron hänelle, että olen pelastanut sinun elämäsi! Sillä niin se on, kaunis rouva, että minä todellakin olen pelastanut sinut.

- Niin, sen olet sinä tehnyt, ystäväni, huudahti kuningatar. — Ja sinä saat siitä kuninkaallisen palkinnon. Tiedätkö, kuka minä olen?

- Kuka sinä olet? Ei, kuinka minä sen tietäisin, enhän minä koskaan tapaa muita ihmisiä! Mutta minä olen kuullut, että Serbian kuningas, nimittäin nykyinen kuningas, on täällä metsässä, ja voin melkein lyödä vetoa, että sinä olet jonkun metsästäjän vaimo, tai ehkä olet kerrassaan joku hovinainen.

— Niin, ehkä kerrassaan joku hovinainen! Se on oikein arvattu, sanoi kuningatar iloisesti ja nousi ylös. — Niin, tule kanssani äitisi luo. Mutta hevonen täytyy meidän ottaa mukaamme.

- Sitä kuletan minä ohjaksista, vastasi poika. — Oi, kuinka kaunis eläin! Juuri sellaisen hevosen tahtoisin itselleni. Olen niin usein pyytänyt äitiä ostamaan minulle hevosen, jatkoi hän sitte poikamaisesti laverrellen, mutta hän katsoo, että se on liian kallis minulle.

Äiti on köyhä, näetkös. Ja ajattele, hän ei kuitenkaan tahdo, että lähtisin maailmaan rahoja ansaitsemaan! Oi, jos minä vaan saisin tahtoni läpi, niin ei kauan kuluisi, ennenkuin hänellä olisi rahaa niin paljon, ettei tietäisi, mitä niillä tekisi. Niin, minä kyllä osaisin ansaita rahoja!

Mutta — äiti on ehkä oikeassa, kun hän sanoo, että minun täytyy säästää voimiani. Äiti sanoo aina että kohtalo on pannut minun hartioilleni raskaan ja vaikean tehtävän tulevaisuudessa ja että minä kerran vielä tarvitsen sekä henkiset että ruumiilliset voimani.

— Soo! sanoi Draga ihmetellen. Ja minkä tehtävän on äitisi sitte määrännyt sinulle?

Poika katsoi häneen riemuiten suurilla, mustilla silmillään. Hänen notkea vartalonsa näytti kasvavan, ja hänen kasvoissaan ilmeni jotakin, jota voimme verrata vaan ylpeään, kuninkaalliseen aurinkoon, kun se tunkeutuu esiin pilvien lomasta. Sitte vastasi hän:

- Etkö tiedä sitä! No kuule sitte: Minusta tulee Serbian kuningas!

Kuningatar astui ällistyneenä pari askelta taapäin ja nojasi erästä puuta vasten syvään hengittäen. Hän otaksui, että pojan sanat olivat joko hänen lapsellisen mielikuvituksensa tuote, eli olivat ne ehkä hänellä semmoisena piintyneenä ajatuksena, joka tavallisesti päättyy täydelliseen hulluuteen.

Kuitenkin sattuivat nämä sanat suoraan hänen sydämeensä, sillä hän oli juuri viime päivinä usein ajatellut:

- Kuka on Serbian tuleva kuningas, jos en minä lahjoita Aleksanterille poikaa?

Ja nyt tapasi hän täällä keskellä metsää pojan, joka aivan kylmäverisesti, mutta samalla täydellisellä, vakuutuksella sanoi hänelle:

- Minä olen Serbian tuleva kuningas!

Draga pakoitti itsensä nauramaan, mutta se kuului väkinäiseltä.

- Oikein, poikani! huudahti hän vaivaloisesti. — Etpä todellakaan pane itsellesi pientä päämaalia! Sinä et tahdo olla vähempää kuin kuningas ja vieläpä kuningas tässä maassa, tässä kauniissa Serbiassa tahdot sinä hallita!

Mutta tiedätkö myös, että täytyy olla kuninkaaksi syntynyt? Ainoastaan se voi tulla täällä kuninkaaksi, joka on prinssiksi syntynyt.

- Minä olenkin prinssi, vastasi hänen nuori pelastajansa samalla varmuudella kuin ennenkin.

— Poika parka, sinä olet ehkä kerjäläisprinssi, kaunis metsän prinssi, mutta et sellainen prinssi, jonka päässä tulee kruunu olemaan.

- Minulla on jo kruunu, vaikk'et sinä sitä näe, huudahti poika. — Kysy vaan äidiltä, ja hän kyllä sanoo niinkuin asia on, että kaikki ihmiset, jotka joskus salaa tulevat luoksemme metsään, kutsuvat minua vaan teidän kuninkaalliseksi korkeudeksenne.

Kuningatar sävähti ja hänen päähänsä lensi ajatus:

- Kuinkahan lieneekään oikein tämän pojan laita, jonka tapaan täällä metsässä ja jota kaikki ihmiset kutsuvat kuninkaalliseksi korkeudeksi?

- Mikä on nimesi, poikani? kysyi hän innokkaasti, käheällä äänellä.

- Mikäkö on nimeni. Niin, sen saat sinä tietää, kun olet niin kaunis ja minä pidän sinusta. Muutoin on äitini kieltänyt minua mainitsemasta nimeäni, samoinkuin hän pitää minua erillään kaikista ihmisistä ja arvelee sen olevan parasta minulle, että ihmiset oppivat tuntemaan minut vasta sillä hetkellä, kun kruunu pannaan päähäni.

- Äitisi siis arvelee, että sellainen hetki on kerran tuleva, huudahti Draga, eikä voinut itsekään ymmärtää, miksi jääkylmä väristys kulki läpi hänen ruumiinsa.

- Äitini ei sitä vaan usko, vaan hän tietää sen. Minäkin sen tiedän ja moni muu. Nykyään on nimeni Milan Obrenovitsch, mutta kun olen saanut kruunun päähäni, kutsutaan minua kuningas Milaniksi.

Kuullessaan tämän pojan vastauksen, tuntui Dragasta, kuin kaatuisivat metsän jättiläispuut hänen päällensä ja musertaisivat hänet allensa. Hänestä tuntui paljon pahemmalta kuin silloin, kun naaraskarhu nosti käpälänsä lyödäkseen sen hänen rintaansa. Hänestä tuntui, kuin jääkylmä käsi olisi tarttunut hänen sydämensä ympäri.

Oliko se todellakin totta, mitä Serbiassa kuiskailtiin, että Milanilla oli paitse Aleksanteria vielä toinenkin poika, joka oli syntynyt hänelle laillisessa avioliitossa kauniin, ylhäisen naisen kanssa? Oliko tämän pojan nimi todellakin Milan? Elikö hän vielä? Seisooko hän nyt tuossa hänen edessään ruumiillisessa muodossa? Oliko se tämä poika, tämä kaunis, ylpeä poika, jota kuningattaren oli kiittäminen elämästään?

Niin, silloin ei hän todellakaan syyttä nimittänyt itseään Serbian tulevaksi kuninkaaksi.