KOLMASKYMMENES LUKU.
Yksin maailmassa.
Kovasta vastarinnasta huolimatta oli Aza kantanut venheeseen Genian, joka tuskin tiesi mitä hänelle tehtiin.
Hän piti vielä kiinni Geniasta heidän astuessaan pieneen alukseen, sillä hän pelkäsi, että Genia heittäytyisi Tonavan aaltoihin rajussa epätoivossaan, jota Aza ei voinut ymmärtää.
- Ihmeellistä, mikä hänelle on tullut? kysyi Aza itseltään. — Olemmehan me pelastaneet hänet kuritushuoneesta, olemme voittaneet hänen vastustajansa ja kuitenkin hän vaan nyyhkyttää ja itkee, vääntelee käsiänsä ja on epätoivoissaan, kuin olisi hän joutunut suurimpaan onnettomuuteen.
Jumalan kiitos, tuollahan tulee kapteeni! Nyt olen minä ainakin vapaa edesvastuustani.
Demeter Banjaluki tuli juosten alas venheelle, hyppäsi siihen ja käski
Azan laittaa venhe kuntoon.
Sitte kumartui hän Genian puoleen, joka istui tuhtolaudalla, kädet kasvojen edessä ja veti ne pois hellästi.
- No, Genia von Sandorf, huudahti hän ja hänen tuliset kasvonsa näyttivät tahtovan niellä hänen olentonsa — etkö ole tyytyväinen tekooni? Sinä saat uskoa, ettei ollut mikään helppo asia saada sinut Dragan kynsistä, ja siksi täytyi verta vuodattaa sinun tähtesi, tyttö. Mutta parempi sekin, että tässä vuodatti vertansa eräs Dragan kätyreistä, joka ei ehkä ollut yhden ruutipanoksenkaan arvoinen, kuin että sinut olisi viety uuteen, vielä hirmuisempaan paikkaan.
Kun ryövärin ääni kuului Genian korvaan säpsähti hän, tuijotti Demeter
Banjalukiin silmät suurina ja päästi kimakan huudon.
- Genia, mikä sinun on? kysyi Banjaluki hämillään. — Miksi itket? Miksi et kiitä minua? Etkö olekaan iloissasi, että pääsit taas vapaaksi?
Et suinkaan viihtynyt kuritushuoneessa niin hyvin, että haluaisit sinne takaisin?
- Demeter Banjaluki, huudahti Genia, tarttui ryövärin käsiin ja katsoi häntä vakavasti silmiin. — Ei, ei se ole mahdollista — sinä et ole voinut tappaa häntä, et?
- Ketä? Kestä sinä puhut, Genia? änkytti Demeter Banjaluki hämmästyneenä.
- Siitä miehestä, jonka kädet olivat ympärilläni, kun juoksimme sen hirmuisen talon portaita alas, miehestä, johon sinun luotisi äkkiä sattui.
- Vai niin, sinä tarkoitat sitä lurjusta, joka tahtoi viedä sinut pois, Genia? vastasi Banjaluki. — Luoti sattui hyvin, vai mitä? Luulen, että se meni keskelle sydäntä. Se olikin aimo laukaus, jommoisen ainoastaan Demeter Banjaluki voi ampua, "keskelle sydäntä" kiväärillään, kuten minun kivääriäni kutsutaan koko Serbiassa.
- Se olit siis sinä. Demeter Banjaluki? kuului nyt onnettoman tytön huulilta. — Sinun luotisi se oli, joka lensi hänen uskolliseen sydämeensä, hävittäen, kuolettaen jokaisen toiveen, joka sitoi hänet ja minut yhteen.
Oi, murhaaja — murhaaja, miksi teit sen?
Miksi et antanut minun pitää sitä ainoata sydäntä maan päällä, joka sykki minulle?
Yhdellä ainoalla loikkauksella hyppäsi hän samassa venheen laidan yli maihin, eikä kukaan ojentanut kättään hänen jälkeensä.
Sillä Demeter Banjaluki istui kuin kivettyneenä.
Ehkä ensi kerran elämässään puuttui tältä mieheltä toimintakyky.
Mitä olikaan hän saanut kuulla?
Moitteita, hirmuisen syytöksen Genian huulilta, ja kaikki tämä koski häntä, häntä joka kuitenkin oli miettinyt kaikki niin hyvin ja toimittanut kaikki niin tarmokkaasti ja harkiten!
Hän, joka oli ampunut kerran juuri samassa hetkessä, kun tämä aikoi viedä Genian vielä syvempään turmioon.
— Genia! huudahti äkkiä Banjaluki, joka samaten hyppäsi venheestä ja kiiruhti hänen luokseen rannalle. Genia, tyttöni, kuule minua! — Minä vannon, että mitä parhaimmat, jaloimmat aikeet ovat minut tuoneet tänne. Minä kuulin sinun hätäsi, epätoivosi. Minä sain tietää, että sinua pidettiin kuritushuoneessa suljettuna, ja heti minä päätin sinut vapauttaa. Ei, ei, älä katso minuun jähmettyneillä, lasimaisilla silmilläsi! Minä en voi sitä katsetta kestää. Peruuta julmat sanasi, jotka juuri lausuit!
— Ja kuka sitte tappoi Stefan Naumovitschin? huudahti Genia epätoivoissaan lyöden käsillään kasvoihin. — Kuka riisti minulta rakkaani? Kuka ampui väijyksistä? Kenen kuula satutti siihen sydämeen, joka kuuluu minulle? Jaa, se olit sinä, Mustien vuorten ryöväri, sinä eikä kukaan muu! Oi, kirottu olkoon sinun kätesi, joka kiväärin liipasinta kosketti, kirottu olkoon sinun ampumataitosi, kirottu sinä itse!
— Vait, onneton, kuule minua! Anna minulle ainakin tilaisuutta puolustautua. Näetkös, minä tulin tänne Azan kanssa sinua pelastamaan. Me piilottauduimme pensaikkoon ja päätimme ampua sen kurjan, minkä kuningatar lähetti ottamaan sinut kuritushuoneesta, niin pian kuin tuo mies vaan näyttäytyisi. Minä en tietänyt, kuka mies olisi, minä en häntä tuntenut, enkä koskaan ennen ole häntä nähnyt. Minä en nytkään häntä tarkemmin katsonut. Minulle oli kylläksi tietää, että kuningatar Draga oli hänet lähettänyt sinua anastamaan. Minä tahdoin temmata sinut hänen käsistänsä, ja sentähden täytyi sen miehen kuolla.
— No, kuule sitte, Demeter Banjaluki! sanoi Genia, kyyneleihin heltyen. Mies, joka vei minut kuritushuoneesta, ei ollut sellainen ihminen, joka tahtoi minut syöstä perikatoon, vaan Stefan Naumovitsch, jonka kanssa olen kihloissa, jolle tahdoin antautua koko elinajakseni, hän, jota rakastin, joka minulle hyvää tarkoitti. — Oi, hän oli jalo ja uskollinen ihminen.
Stefan Naumovitsch! Kun Banjaluki nyt kuuli tuota nimeä mainittavan ja kykeni käsittämään asian, oltuaan sitä ennen niin hämillään, ettei käsittänyt, mitä hänelle sanottiin, niin hän säpsähti, ikäänkuin sisällisesti olisi kovaa tuskaa tuntenut..
— Stefan Naumovitsch? ähkyi hän. — Minä tunnen hänet! Jaa, jaa, sinä olet oikeassa, Genia, hän oli jalo ihminen! Hän on kuningatar Dragan vihamies, vaikka onkin ajutanttina kuningas Aleksanterin palveluksessa. Minä olen kerran häntä puhutellut, kun hän Dragan petomaisuuden uhrina nääntyi vankilassa. Ja hänet olen minä tappanut! Jaa, sinä olet oikeassa, tyttö, kiroo minua, inhoo minua! Sillä Jumala tietäköön, ettei hän ole minun pikaisuuteni ja malttamattomuuteni ensimäinen uhri.
Kauhea oli nyt epätoivo, joka Banjalukin valtasi. Kyyneleitä tulvi hänen silmistänsä ja valui mustalle parralle, ensin kostuttaen kalpeat posket.
Aza katsoa tuijotti arasti herraansa ja ystäväänsä. Sellaisena ei hän ennen ollut nähnyt kapteeniansa, Demeter Banjalukia! Kukapa rosvojoukosta olisi koskaan voinut kuvitella mielessänsä, että tuolla miehellä oli kyyneleitä? Demeterin rehellinen tuska tarkoitti Geniata, joka nyt tiesi, että Stefan oli kaatunut hirveän erehdyksen johdosta, että Mustien vuorten ryövärillä ei mitenkään ollut aikomusta häntä tappaa, jos hän vain vähääkään olisi aavistanut, ketä hän ampui.
Genia meni Demeter Banjalukin luokse. Vapisevalla kädellään siveli hän hiljalleen ruskeita, ahavoituneita käsiä, joilla Banjaluki peitti kasvonsa.
— Hillitse kyyneleitäsi, Demeter Banjaluki! sanoi hän lempeällä, oman itkunsa puoleksi tukahuttamalla äänellä. — Jumala ei ole sinua tuomitseva. Hän katsoo ihmissydämeen ja on eroittava hyvän pahasta. Minä puolestani annan sinulle anteeksi, että olet minulta rakastettuni riistänyt ja kuulallasi musertanut tulevaisuuteni sirpaleiksi.
Ja nyt, hyvästi, Demeter Banjaluki! Minä kiiruhdan takaisin Stefanin luokse, jolle kuulun elämässä ja kuolemassa.
Genia viittasi kädellänsä ja hävisi.
Demeter katsoi synkkänä hänen jälkeensä. Sitte kääntyi hän äkkiä Azan puoleen ja sanoi:
— Souda, sen lurjus. Minä ohjaan Belgradia kohti.
Aza tempasi airot ja souti niin, että vesi keulassa kohisi.
* * * * *
Kiirein askelin palasi Genia sille paikalle, missä Stefan oli kaatunut.
Genian sydän oli murtunut, hänen silmissänsä ei enää ollut kyyneleitä.
Mutta hän tahtoi kumminkin nähdä Stefanin ruumiin, tahtoi suudella
hänen kalpeata otsaansa.
Oi, hän ei voinut uskoa sitä mahdolliseksi, että Stefan otettaisiin häneltä ijäksi! Hän ei voinut ajatellakaan maailmaa ilman häntä.
Nyt ilmestyivät hänen eteensä yht'äkkiä kuritushuoneen harmaat muurit. Ja tuolla — tuolla näki hän kiviportaat, joita myöten oli rientänyt alas niin iloisena ja toivorikkaana Stefanin rinnalla, silloin kun valo välähti yht'äkkiä pensasten takaa ja luoti sattui armaan rintaan.
Genian silmät hakivat kaatunutta.
Mutta hän ei nähnyt ruumista, vaikka olisi kuinka hakenut. Se oli poissa ja ainoastaan verilätäkkö ilmaisi paikan, jossa Stefan oli maannut ja jossa hän, sitä ei Genia ollenkaan epäillyt, oli vetänyt viimeisen henkäyksensä.
— Niin on minulta siis ryöstetty hänen ruumiinsakin! valitti Genia ja vaipui verilätäkön viereen. — He eivät ole jättäneet minulle mitään, ei mitään muuta kuin muiston. Oi, tätä ei voi kukaan ihminen repiä minun sydämestäni, se pysyy minulla ikuisesti. Kaikki voitte te ryöstää minulta, te ilkeät, kurjat ihmiset, oman elämäni voitte te ryöstää minulta, mutta Stefanin ja sen rakkauden muisto, joka on meidät yhdistänyt, elää minun sielussani siksi kun kerran kadotan oman elämäni. Niin, tässä rakkaani sydänverta katsellessa, jatkoi masennettu tyttö, pistäen vapisevan kätensä vereen ja pitäen sitä pystyssä ikäänkuin vannoen — tässä lupaan minä sinulle, etten koskaan anna rakkauden toiseen mieheen päästä sydämeeni.
Mitä hänestä nyt tulisi?
Taas seisoi hän yksin ja hyljättynä, turvattomana. Sen lisäksi tiesi hän ne vaarat, joihin kaunis ja viaton tyttö voi joutua Serbiassa.
— Ei, pois — pois tästä maasta, kaikui hänen sisässään selvä, varoittava ääni. — Ei ole hukattava minuuttiakaan, pois täältä ja kotiin äidin luo!
Äiti! Oi, nyt kun hän oli niin onneton, kuvastui hänen eteensä äidin kuva, mitä hellimmän rakkauden loisteessa. Äitihän tarvitsi häntä niin hyvin, nyt kun puoliso oli häneltä viety. Oi, liian kauan oli hän epäillyt rientää äitinsä luo lohduttamaan häntä suuressa surussaan.
- Kuinka onneton hän nyt lieneekään, sanoi Genia itsekseen — kun häneltä on ryöstetty rakas puoliso niin hirvittävällä tavalla.
Nyt hän todella tarvitsee lastaan, olisi hyvin väärin, jos nyt viipyisin täällä kauvemmin, kun kerran olen vapaa. Minulla ei tosin ole rahaa, en voi ostaa edes pilettiä Wieniin, mutta — löytyyhän Belgradissa Itävallan konsuli, hän ei suinkaan kieltäne minulta apuansa. Niin, hänen puoleensa käännyn minä ja jo tänä päivänä lähetän minä sähkösanoman äidilleni ja ilmoitan hänelle, että tulen Wieniin.
Näin sanottuaan nousi hän, — järjesteli hiukan hiuksiansa sekä valmistui lähtemään Belgradiin, mennäkseen heti Itävallan konsulin luo. Hän tahtoi pyrkiä hänen suojaansa eikä epäillyt, ettei sitä hänelle annettaisi.
Mutta oi kun hänen oli vaikeata erota siltä paikalta, jossa Stefan oli ollut, siltä paikalta, joka vielä oli hänen verensä peittämä.
Hänen verensä! — Niin, tuossa tippui se hitaasti maahan, joka niin ahnaasti nieli sitä, kuin olisi se ollut kallista palsamia.
Mutta tuolla — mikä se on, joka liehuu tuulessa? Se oli valkoinen lehti, veren tahraama.
Olikohan se ehkä joku paperi, jonka Stefan oli kadottanut?
Genia otti ylös paperin, jonka tuuli tahtoi lakaista pois mukanaan. Reuna oli vaan veren tahraama. Kirjoitus oli selvää ja Genia näki heti, että se oli kirje.
Hän piti sitä lähellä silmiään, sillä nythän oli yö, mutta hän näki kuitenkin lukea.
Äkkiä horjui hän, hänen kätensä vapisivat, silmät ammottuivat ja saivat kauhun tapaisen ilmeen.
Ei, ei, tämä ei ollut Stefanin käsialaa ja kuitenkin tunsi Genia sen.
Satoja kertoja elämässään oli hän sen nähnyt.
Nyt käänsi hän lehteä. Laupias Jumala, siinähän oli hänen äitinsä nimikirjoitus, jonka hän veripilkkujen keskellä näki kirjeen alla!
Myrsky ulvoi onnettoman naisen ympärillä, joka nyt oli tehnyt uuden hirvittävän havainnon, havainnon, joka veisi häneltä viimeisenkin elämän halun, joka veisi häneltä viimeisenkin toivon — äidin sydämen, lapsuuden kodin!
Äidin hylkäämä! Pyhä Jumala, mitä lienee äiti ajatellutkaan hänestä? Kun hän tuona yönä oli suojellut Stefan Naumovitschia ja avannut hänelle ovensa, oli äiti valmis uskomaan — sama äiti, joka ei koskaan ollut lausunut hänelle sanaakaan, joka hänen puhtaassa sielussaan olisi synnyttänyt kevytmielisyyden siementäkään, tämä sama äiti uskoi nyt, että hän —
Syvä katkeruus täytti tytön sielun. Nyt näytti hänestä, että koko maailma olisi hyljännyt hänet, sillä ei kukaan uskonut enää häntä, ei oma äitinsäkään.
Stefan, hänen rakkaansa oli kuollut, ja äiti — hän kääntyi pois tyttärestään kuten — kuten — niin, Genia lausui todellakin murtuneella äänellä sanan, tuijottaen harmaata taloa, josta hän äsken oli paennut — kuten langenneesta naisesta, kuten sellaisesta, jota syystä pidettiin tuossa talossa. Ei, sitä hän ei ole voinut uskoa, mielipuolisuuden kamala verho oli varmaan kietoutunut äidin muutoin niin selvän järjen.
- Minun täytyy mennä hänen luoksensa, huudahti Genia — minun täytyy katsoa hänen silmiinsä ja täytyy pakoittaa hänet katsomaan omiin silmiini. Ja jos hän ei enää voi lukea, mitä minun silmissäni on kirjoitettuna, niin — oi, mitä arvoa on sitte enää maailmalla ja elämällä — sitte osaan kyllä hankkia itselleni levon ja rauhan. Mutta minä en osaa erota täältä ennenkuin olen päässyt selvyyteen äitini kanssa. Hänen täytyy kuulla minua ja kyyneltulvalla täytyy hänen pyytää minulta anteeksi se vääryys, jonka hän on tehnyt minulle tässä kirjeessä.
Vapisevin käsin avasi Genia vielä kerran kirjeen, ja luki sen. Mutta kyyneleet pimensivät hänen silmänsä, hän tuskia saattoi lukea sitä.
Kuinka kirjoittikaan hänen äitinsä: — Minun tyttäreni ei tule koskaan enää silmieni eteen, jos ette te Stefan Naumovitsch tuo häntä luokseni laillisena vaimonanne.
Kuolleet eivät nouse todistamaan elävien eteen. — Oi äiti, äiti, itse olet sulkenut minulta tien sydämeesi! Mutta ei, vielä tahtoi Genia tehdä viimeisen kokeen.
Äitihän oli Belgradissa, se selvisi kirjeestä, päivämäärän alle oli äiti kirjoittanut: Hôtel de Paris. Siellä asuu siis äiti.
Hän tahtoi rientää äitinsä luo tekemään viimeistä koetta voittaakseen takaisin äidin sydämen.
Genia heitti vielä viimeisen silmäyksen Stefanin viattomasti vuodatettuun vereen, silmäyksen, jossa oli kokonainen maailma tuskaa täynnä.
Sitte riensi hän pois kaupunkia kohti, tuota hirmuista kaupunkia, jossa hän oli kärsinyt niin paljon. Myrsky melkein kantoi hänet Belgradia kohti. Mutta hän ei siitä välittänyt. Hän oli kuuro ja sokea kaikelle, mikä hänen ympärillään oli. Hän tunsi vaan sen myrskyn, joka riehui hänen omassa sielussaan verrattomalla voimalla.
- Stefanini kuollut ja äitini on minut kironnut, mutisi hän. Sitte nauroi hän, mutta se oli sydäntäsärkevää, kamalata naurua, joka tunkeutui hänen huuliltansa.
Vihdoin tuli hän kaupunkiin.
Ihmiset, joiden ohi hän riensi, katsoivat hänen jälkeensä ja pudistivat päätään. He pitivät kai häntä mielipuolena, joka oli päässyt ulos hullujen huoneesta.
Nyt oli hän Hôtel de Paris'in edustalla, joka on Belgradin komeimpia rakennuksia.
Epäillen jäi hän seisomaan portille, painaen kädet kovasti sykkivää sydäntään vasten.
Ratkaiseva hetki oli tullut. Muutamien minuuttien kuluttua seisoisi hän äitinsä edessä.
Oi, onnistuukohan hänen voittaa takaisin äidin luottamus?
Eihän hänellä ollut ketään, joka olisi todistanut hänen puolestaan. Päinvastoin puhui kaikki häntä vastaan. Sillä nyt muisti hän, että juutalainen ja vartijaston päällikkö olivat nähneet Stefanin hänen huoneessaan ja ihmisethän olivat niin ilkeitä, että uskoivat mielellään mitä pahinta lähimmäisistään.
Mutta äiti — äiti ei saisi sitä uskoa.
Jos ihmiset tuomitsivat häntä, jos he kaikki epäilivät häntä, jos he kaikki luulivat hänen olevan Stetanin rakastajan, niin täytyi äidin kumminkin luottaa lapseensa.
- Ja hän luottaa minuun! huudahti Genia heittäen päätään taapäin ja tarttuen molemmin käsin tukkaansa, joka kiireesti kulkiessa oli joutunut epäkuntoon. — Niin, hän luottaa minuun, — kuolleen isäni tähden tekee hän sen.
Oi, jos hän nyt vaan eläisi, niin olisi kaikki taas hyvin. Isä ei koskaan epäillyt tyttöään, sillä mies on väkevä sekä rakkaudessaan että luottamuksessaan, nainen vaan on horjuva surussaan.
Hän meni sisälle pääkäytävästä ja oli Hôtel de Parisin eteisessä. Se oli erittäin komeasti sisustettu ja siellä juoksi palvelijoita, kyyppareita ja vieraita edes takasin.
Parrakas ovenvartija tuli häntä vastaan ja kysyi, mitä hän halusi.
Genia ei voinut oikein puhuakaan, hän änkytti hiljaa: Minä tahdon — minä pyydän — voisinko saada puhua kreivitär von Sandorfin kanssa?
- Kreivitär von Sandorfin? vastasi ovenvartija. — Niin, hän asuu, tietääkseni tässä Hôtellissa. — Odottakaa hetkisen, minä tahdon —
- Ah, kreivitär von Sandorf — ei, lapseni, hänen kanssaan ette voi enää puhua, sillä hän matkusti kaksi tuntia sitte itäisellä pikajunalla.
Samassa silmänräpäyksessä kuului huuto komean Hôtellin eteisessä. Genia makasi pyörtyneenä lattialla.