YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.
Väijyksissä.
Stefan juoksi Genian kanssa portaita alas pitäen aina revolveria ojennettuna kenraalskaa kohti, joka pelosta ei uskaltanut ääntä päästää.
Mutta hänen huutonsa oli jo herättänyt vartijat.
Ovia avattiin ja sulettiin, juostiin ja kysyttiin toisiltaan, mikä oli kysymyksessä, äkkiä ilmestyi tulta, joka heitti valonsa pitkin portaita, joista Stefan ja Genia pakenivat.
Yksi seikka vaan huolestutti Stefania.
Jos portinvartija tuolla alhaalla oli kuullut kenraalskan huudon, niin olivat he mennyttä. Sillä silloin olisi ovi lukossa, eivätkä he pääsisi vaunuihin.
Tuossa tulikin vaimo, joka vartioi uloskäytävällä, häntä vastaan. — Hän oli kuullut kenraalskan sanat.
Hän ojensi laihat kätensä häntä kohti ja huusi:
- Takasin, minä en päästä teitä ulos! Apua, apua! Missä ovat vartioivat sotilaat?
Stefan päästi tytön irti.
Nainen oli juuri aikeessa painaa sähköjohtoa vahtihuoneeseen, kun
Stefan heittäytyi hänen päällensä.
Kun hän siinä vääntelihe, tarttui Stefan vasemmalla kädellään hänen kurkkuunsa, niin ettei hän voinut huutaa ja asetti oikealla kädellään revolverin hänen ohimolleen.
- Anna avain tänne, sanoi Stefan uhkaavasti — muuten olet viidessä minuutissa kuollut!
- He tulevat, he tulevat tänne! sanoi Genia kiihkeästi hänen takanaan.
— Minut viedään! Stefan auta!
- Rinnan päällä tunnen avaimen — peli on voitettu, avain on minun.
Hän oli löytänyt avaimen riippumassa nauhassa naisen kaulan ympärillä.
Voimakkaalla kädellä katkaisi hän nauhan ja kimposi ylös, pitäen avainta toisessa ja revolveria toisessa kädessään.
Nyt asetti hän avaimen lukkoon ja seuraavassa sekunnissa avautui portti heille.
Viileä yötuuli löi heitä vastaan, myrsky ulvoi ja syvä pimeys ympäröi heidät. Mutta tämä ei merkinnyt mitään Stefanille, hänhän oli pelastanut rakkaansa — sillä tältä puolen porttia ei kenraalska heitä enää saavuttanut.
Stefan kietoi kätensä tytön ympäri ja veti hänet mukanaan ulos kadulle.
- Elä pelkää mitään, kuiskasi hän hänelle — nyt olemme pelastetut! Antaa kenraalskan raivota niin paljon kuin tahtoo, siitä emme välitä, me olemme vapaat, vapaat!
Laupias Jumala, minä olen haavoitettu! huudahti hän äkkiä.
Genian huuto vastasi nämä Stefanin sanat.
Samalla kun Stefan astui ulos portista, oli pensasten takaa äkkiä välähtänyt ja laukaus kuului.
Stefan horjui ja kumartui eteenpäin. Genia kietoi kätensä hänen ympärilleen, mutta ei kyennyt pitämään häntä pystyssä. Hän vaipui maahan.
- Genia, Genia, kuiskasi Stefan yhä hiljaisemmalla äänellä. — Minä olen mennyttä miestä.
- Stefan, koeta nyt nousta ylös! huusi hän tuskissaan hänelle.
- Genia raukka, etkö sitte voi aavistaa koko totuutta? Luoti sattui minuun. Se on sydämessä. — Kaikki mustenee silmissäni. — Genia, suutele minua, ennenkuin kuolen.
Vapisevin käsin avasi Genia hänen takkinsa. Se oli läpiammuttu ja hänen loistavassa, kullalla kirjaillussa univormussaan oli sydämen kohdalla reikä, joka oli luodin synnyttämä.
Geniasta tuntui, kuin mielipuolisuuden varjot olisivat laskeutuneet hänen ylitsensä. — Tästä pienestä aukosta oli luoti mennyt hänen sydämeensä ja — verta, verta, verta!
Genia huusi sydäntäsärkevällä äänellä:
- Apua, apua, häntä on ammuttu! — Stefan, elä kuole pois minulta! Apua!
Samalla kun hänen avunhuutonsa kaikui, tunsi hän kaksi kättä kietoutuvan ympärilleen ja väkisin repivän häntä ylös maasta.
- Elä pelkää, kaunis Genia! kuiskasi ääni hänelle. — Minä toimin erään henkilön käskystä, joka tahtoo pelastaa teidät.
- Tahtoo pelastaa minut! Voi sitä pelastajaa! Stefanin luona tahdon olla — oman rakkaani!
Mutta Aza — sillä hän se oli, joka Demeter Banjalukin käskystä piti Geniaa käsivarsillaan — ei välittänyt tytön sydäntäsärkevästä valituksesta, vaan kantoi hänet pois.
Genia koetti epätoivon vimmalla irtautua hänen syleilystään, mutta nuori mies oli liian vahva ja sen lisäksi tiesi hän, että hänen täytyi ehdottomasti täyttää Banjalukin käsky.
Hän puristi siis Geniaa yhä lujemmin, niin ettei hän voinut liikuttaa käsiään ja kantoi hänet kuten lapsen Tonavalle päin.
- Pysähdy, tai minä ammun sinut! kaikui äkkiä ääni hänen takanaan.
Aza käänti päätänsä ja näki miehen, joka tähtäsi häntä kohti revolverilla.
Silmänräpäyksen epäröi hän, kuinka tekisi vastarintaa. Mutta epäröimistä kesti vaan silmänräpäys, sillä seuraavassa tuokiossa sanoi hän itsekseen:
"Demeter Banjaluki on käskenyt, että minun tulee kantaa Genia veneeseen. Hän ampukoon minut — minun velvollisuuteni on tehdä, mitä kapteeni on käskenyt."
Laukaus kuului — luoti suhisi aivan Azan pään ohi.
Mutta samassa kuului huuto, joka ei tullut Azan, Genian eikä Stefanin huulilta, vaan eversti Maschinin. Hän se oli, joka ampui Azaa.
Vaunuissa, joissa hän oli odottanut Stefania, oli hänen ollut mahdollista pitää silmällä kenraalskan talon porttia.
Hän oli nähnyt Stefanin ja Genian ilmestyvän portille. Hän toivoi jo, että kaikki oli käynyt onnellisesti, mutta silloin kuuli hän äkkiä laukauksen ja näki Stefanin vaipuvan kadulle.
Silloin ei hän voinut enää jäädä vaunuihin, vaan juoksi ulos, otti revolverin käteensä ja tuli juuri parhaiksi näkemään, kuinka Aza kantoi pois turvatonta tyttöä.
Silloin hän ei enää miettinyt. Hän ei voinut ymmärtää, miksi mies valtasi Genian, mutta hän luuli edessään olevan jonkun kuningattaren kätyrin.
Hän painoi revolveria, mutta samassa silmänräpäyksessä, kun hänen sormensa painoi liipasinta, sai hän kiväärinvarresta semmoisen iskun käsivarteensa, että se putosi alas aivan herpautuneena.
Samassa näki eversti Maschin pitkän, voimakkaan miehen sukeltavan eteensä, miehen, joka oli tarumaisessa puvussa. Hänen silmänsä säkenöivät kamalasti ja hänen mustan parran ympäröimillä kasvoillaan paloi kaksi punaista pilkkua, jotka olivat ankaran mielenliikutuksen merkkinä.
- Olipa onni sinulle, huusi mustapartainen hänelle, ettet satuttanut häneen! Sillä jos luotisi olisi sattunut, niin olisin minä lyönyt sinut kuin koiran.
- Takasin, sanon minä, eläkä yritäkään seurata häntä! Sillä tiedä, että minä olen Demeter Banjaluki, Mustain vuorten ryövärikuningas.
Tuo hirmuinen nimi ei ollut vaikutustaan tekemättä itse eversti
Maschiniinkaan. Hänkin kauhistui sitä hetkeksi.
- Demeter Banjaluki! änkytti hän ihmetellen, Mustien vuorten ryöväripäällikkö.
Tuo kauhea nimi ei voinut olla tekemättä vaikutustansa vieläpä eversti
Maschiniin.
— Demeter Banjaluki! päästi hän kummastuneena, tuijottaen häneen. Samassa hän unhotti kovan tuskan, minkä isku hänessä oli synnyttänyt. — Armelias Jumala, tuo rosvo, jota Serbian poliisi niin innokkaasti on etsinyt — täällä? Mitä syytä oli hänellä sekaantua tähän asiaan? Miksi oli hän Stefanin vihamies? Miksi hänen kuulansa oli sattunut tuohon onnettomaan?
Tästä tulisi eversti Maschinin heti saada selvityksen.
Demeter Banjaluki ei näyttänyt ollenkaan kiirehtivän pakenemaan, tehtyänsä hirvittävän verityön. Pitäen ladattua kivääriä edessänsä, sanoi hän eversti Maschinille:
— Jos te olette sen miehen ystävä, joka makaa tuossa portaitten edessä, niin tietäkää, että Demeter Banjaluki on kaatanut hänet, koska mies on ollut Dragan kurja välikappale ja hänen käskystänsä on tahtonut viedä turvattoman, viattoman tytön häpeään ja perikatoon.
Rosvon näin puhuessa putosivat kuin suomukset Maschinin silmistä.
Banjaluki ei siis ollutkaan itsessään Stefanin vihamies, vaan oli oikeastaan tahtonut toimittaa samaa kuin Stefankin, mutta erehdyksestä oli luullut Stefanin olevan Dragan kätyrinä. Nyt ei kumminkaan ollut aikaa antautua selityksiin.
— Pitäkää huolta kuolleesta ystävästänne! lausui Banjaluki ylpeästi ja kylmästi. — Ja jos ihmiset Belgradissa kysyvät, miksi Banjaluki tämän verityön teki, niin sanokaa, että kuollut mies on ollut kuningatar Dragan kätyri, ja samalla tavalla Banjaluki ampuu jokaisen, joka antautuu Dragan palvelukseen.
Sitte kääntyi Banjaluki pois ja hävisi nuolen nopeudella pois Tonavaan päin. —
Eversti Maschin heräsi ikäänkuin kiusallisesta unesta. Hän vei kätensä silmilleen, sillä hän luuli, ettei tämä ollutkaan todellisuutta. Nyt hän kumminkin muisti, että velvollisuutensa oli antaa haavoitetulle ystävälle apua. Hän vaan pelkäsi, että apu tulisi liian myöhään.
Siinä makasi Stefan Naumovitsch liikkumattomana verissään, ja verta yhtä mittaa pulppusi rinnasta olevasta haavasta. Eversti Maschin pelkäsi, että Banjaluki oli ollut aivan oikeassa, kun käski hänen pitää huolta ystävänsä ruumiista.
Ukko Zorn oli ajurin istuimelta hypännyt alas Stefanin luokse.
— Hän elää! huusi ukko Zorn everstille, kun tämä saapui kaatuneen luokse. Sydän vielä tykyttää, ja siksi on meillä vielä toivoa.
- Viekäämme hänet heti vaunuihin! sanoi eversti, täytyy viedä hänet heti lääkärin luokse.
Molemmat tarttuivat varovasti haavoittuneeseen, nostivat hänet hitaasti ylös ja kantoivat verityöpaikalta.
Ylhäällä kuritushuoneen pääportille oli kokoontunut suuri joukko mies- ja naisvartijoita, mutta nähdessään, että verta vuoti, olivat he liiaksi arkoja sekaantumaan taisteluun.
Kenraaiska, joka suurella tyytyväisyydellä oli nähnyt, että Stefan kaatui, käski väkensä peräytyä ja sulkea portin.
Siten ei kukaan estänyt eversti Maschinia ja ukko Zornia ottamasta haavoittunutta mukaansa.
He kantoivat hänet vaunujen luo, nostivat niihin ja panivat hänet makaamaan leveälle istuimelle.
Eversti Maschin istuutui vastapäätä häntä ja vanha hevosenkengittäjä kiipesi kuskipenkille.
- Me viemme hänet meille! sanoi ukko Zorn päättävällä äänellä everstille. Jos miesparkaa voi vielä auttaa, niin suojelemme me ja hoidamme häntä, kuin olisi hän perheemme jäsen.
- Kunnon mies, mutisi eversti Maschin itsekseen, mutta ukko Zorn ei enää kuullut tätä kiitosta, sillä hän oli jo istuutunut kuskipenkille.
Heidän ajaessaan yön pimeydessä pitkin Belgradin katuja, kumartui eversti Maschin katselemaan ystävänsä kalpeita kasvoja ja mietti turhaan sitä, kuinka kaikki oli voinut tapahtua.
Yht'äkkiä avasi Stefan Naumovitsch silmänsä ja kuiskasi hiljaa:
- Genia, missä on Genia?
Nämä olivat hänen ensimäiset sanansa.
Hän ajatteli vaan rakastettuaan. Omaa tuskaansa ja vaaranalaista tilaansa ei hän muistanut.
Eversti Maschinilla ei kuitenkaan ollut sydäntä sanoa hänelle koko totuutta, että Genia oli Mustain vuorten ryövärin käsissä.
Sen tähden turvautui hän valheeseen.
- Genia on turvassa, vastasi hän.
- Turvassa? Missä hän on?
- Äitinsä luona, valehteli Maschin. — Hänen äitinsä tuli näet odottamatta paikalle, ja Genia heittäytyi heti äitinsä syliin. Molemmat naiset nousivat sitte vaunuihin ja ajoivat kiireesti pois.
Syvä helpotuksen huokaus nousi nuoren upseerin rinnasta.
- Äitinsä luona — no, sitte on kaikki hyvin, sanoi hän ja lisäsi pitkän vaitiolon jälkeen:
- Vieläköhän saan nähdä häntä ennenkuin kuolen?
- Ennenkuin kuolet? Tuhat tulimaista, poikaseni, elä nyt heti puhu sellaisista asioista! huudahti eversti Maschin ja koetti näyttää niin huolettomalta ja iloiselta kuin mahdollista. — Luuletko sitte olevasi ensimäinen, joka noin odottamatta on saanut kappaleen lyijyä rintaansa?
Sen tohtori pian vetää ulos. — Mitäs hän muutoin tekisi oivallisilla koneillaan?
Parin päivän perästä tulet sinä taas terveeksi ja reippaaksi ukko
Zornin luona ja kiltti Klärchen'in hoidolla sinä pian paranet.
- Entä Genia? Hän tulee kai luokseni? kysyi Stefan Naumovitsch uudestaan sairaan tavallisella itsepäisyydellä.
- Hän tulee luoksesi, vastasi Maschin. — Tietysti tulee hän luoksesi, ei suinkaan hän sinua hylkää.
- Ei, ei, hän ei hylkää minua. Mutta se oli omituista, että hän jätti minut niin pian, kuiskasi hän itsekseen.
Vaunut vierivät yhä edelleen ja pitkään aikaan ei ystävysten välillä vaihdettu sanaakaan; hiljaisuuden vaunuissa katkaisi ainoastaan silloin tällöin Stefan Naumovitschin valitus, kun vaunut kovemmin heilahtivat.
- Maschin, kallis ystäväni, sanoi viimein Stefan — kuka oli se mies, jonka luoti kaatoi minut maahan.
Minä en luule, että se oli kuningattaren väkeä.
- Ei, ei tietenkään, vastasi Maschin — se oli vieras, jota minä en tuntenut.
Hän pakeni heti tehtyään kurjan työnsä, sillä eipä ole todellakaan konsti väijyksistä ampua ihmistä, joka ei ajattele vaaraa.
- Sillä miehellä on kuitenkin täytynyt olla joku syy sellaiseen tekoon, jatkoi Stefan Naumovitsch.
- Joku syy? No niin, siinä tapauksessa ei se ainakaan ollut mikään hyvä syy.
Mutta elä puhu niin paljon, Stefan, se tekee sinulle pahaa ja liikuttaa mieltäsi liian paljon?
- No, minä vaikenen sitte, kuiskasi Naumovitsch. — Mutta yksi asia täytyy minun sanoa sinulle, ystäväni. — Hovissa eivät saa millään ehdolla tietää, miksi olen haavoitettu. En tahdo nyt heti sanoa kuolettavasti haavoitettu, ehkä saan jäädä elämään.
Meidän täytyy miettiä joku syy, joka luonnollisella tavalla selittää minun tilani.
- Sellainen selitys on helposti löydetty, vakuutti eversti Maschin. —
Me sanomme vaan, että sinä olet kaksintaistelussa haavoitettu.
- Niin, se on hyvä, hyvin hyvä, vastasi Naumovitsch. — Ja kenen kanssa olen minä sitte taistellut?
- Kenen kanssa? — Voihan sanoa, että sinä olet taistellut minun kanssani! Se antaa sinulle suuren laakerin Dragan silmissä, sillä jos sinä olet minun viholliseni, niin täytyy sinun olla hänen ystävänsä. Ja sinunhan täytyy teeskennellä olevasi hänen ystävänsä, jos sinä aiot läheltä pitää silmällä tätä kavalata naista, joka on oikeastaan syypää koko onnettomuuteen.
Sillä niin totta kuin Jumala löytyy, ei hänellä ole oikeutta sulkea
Geniaa kuritushuoneeseen.
- Näitkö sinä Geniaa? huudahti Stefan Naumovitsch. Oi, ystäväni, vaikka minun täytyisikin nyt kuolla, eroaisin onnellisena miehenä tästä maailmasta! Sillä Genia rakastaa minua.
Kun Stefan Naumovitsch oli lausunut nämä sanat, meni hän tajuttomaksi, mikä johtui suuresta verenhukasta.
Mutta samalla pysähtyivät vaunutkin ukko Zornin pienelle portille, joka johti alas Tonavalle.
Muutamia minuuttia myöhemmin makasi Stefan Naumovitsch pehmeässä, leveässä sängyssä ja tumma tytön pää kumartui haavoitetun puoleen samalla kun kaksi kirkasta silmät osanottavasti tarkasti häntä.
Se oli Klärchen, Zornin tytär.
— Kaksintaistelu? Todellako kaksintaistelu? kysyi Klärchen isältänsä.
— Jaa, kaksintaistelu, lapseni, vastasi ukko Zorn, riisuen vaippansa. — Koska hän on meidän ystävämme eversti Maschinin ystävä, olen minä tuonut hänet luoksemme, voidaksemme häntä täällä hoitaa ja pelastaa kuolemasta.
— Oi, isä, minä tahdon sangen mielelläni, huudahti nuori tyttö. — Jospa vaan lääkäri pian tulisi!
Eikä kestänytkään kauan kun kiihkeästi odotettu lääkäri tuli.
Hän tarkasti ja tutki huolellisesti Stefan Naumovitschia, ravisti päätänsä, kohautti olkapäitään ja sanoi, että leikkaus on toimitettava kuulan poistamiseksi.
Eversti Maschin veti lääkärin syrjään ja kysyi: — Jääkö hän henkiin?
— Henkiin? Toivottavasti. Tällä hetkellä en kumminkaan voi sanoa mitään varmaa, kun en vielä tiedä mitä elimiä kuula on haavoittanut. Mutta toivottomalta ei näytä.
Kuka muutoin on tuo upseeri ja missä hän on kuulan saanut?
— Hän on kapteeni Stefan Naumovitsch, hänen majesteettinsa kuninkaan ajutantti, vastasi ukko Zorn.
— Haavan on hän saanut kaksintaistelussa.
— Taaskin kirottu kaksintaistelu, mutisi lääkäri.
— Milloinkahan ihmiset pääsevät siitä harhaluulosta, että kunnia on verellä pestävä?
Tämän sanottuansa valmistautui lääkäri kuulaa ottamaan.
Ainoastaan eversti Maschin oli leikkauksessa saapuvilla ja avusti lääkäriä. Ukko Zorn ja Klärchen oleskelivat viereisessä huoneessa.
Vihdoinkin, hyvin myöhään levottomasti odottaville avautui ovi ja eversti Maschin astui sieltä ilosta säteillen.
— Hän on elävä! huudahti hän molemmille ystävillensä. — Lääkäri sanoi sen minulle nyt juuri. Haava ei olekaan niin vaarallinen kuin ensimmältä näytti, päinvastoin verrattain vaaraton, sillä ei sydän eikä keuhkot ole vahingoittuneet.
Ukko Zorn seurasi everstiä sairashuoneeseen, missä sairas lepäsi levollisena silmät auki.
Zorn ei voinut kyllä sitä ihmetellä, että autuaallinen hohde säteili sairaan silmistä, mutta jos hän olisi voinut kuulla, mitä haavoittunut tällä hetkellä kuiskasi itsekseen, niin olisi hän heti tietänyt, mistä lähteestä ilo pulppusi.
Sillä hyvin hiljaa, niinkuin heikko suhina, kaikui Stefanin suusta:
— Elää! Oi, suloinen rakas Geniani, se on samaa kuin saada sinut!
Niin, minä tahdon elää, minun täytyy elää, sillä minä rakastan ja minua rakastetaan! Milloinka olisi elämä ollut minulle rakkaampaa!