KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.
Viatonta verta.
Katetut vaunut lähestyivät kuritushuonetta, kun Belgradissa Pyhän Mikaelin kirkon kello löi yhdeksän. Syysilta oli pimeä. Vielä edelliseen päivään saakka oli mitä kaunein ja valoisin päivä vallinnut koko Serbiassa. Mutta nyt oli äkkiä synkkiä pilviä kohonnut etelässä, ja Adrian mereltä puhalsi vinkuva tuuli yli maan.
Belgradissa oli mitä kamalin ilma, niin että mielihyvällä pysyttelihe huoneessa. Mutta kaksi miestä, jotka olivat katetuissa vaunuissa, jotka nyt kuritushuonetta lähestyivät, oli kumminkin uskaltaneet lähteä ulos.
He kun olivat lähteneet pelastamaan hädässä olevata viatonta olentoa, vapauttaakseen hänet alentavasta ja peljättävästä ympäristöstä.
Vaunuissa istuivat Stefan Naumovitsch ja eversti Maschin.
Jälkimäinen oli siksi päiväksi pannut pois työpukunsa, ainakin oli lampaannahka poissa. Muutoin oli hän kokonaan vaippaan kääriytynyt, samoin kuin Stefan Naumovitsch, ainoastaan sillä eroituksella, että jälkimäisellä oli upseerin vaippa.
Stefan Naumovitsch oli nimittäin päättänyt, ettei kuritushuoneen johtajattarelta salaisi, kuka Genian veisi pois. Stefan ajatteli, että hän esiintyessään kenraalskan edessä komeassa virkapuvussaan, täten kohtaisi sitä enemmän vastustusta. Muutoin luotti hän täydellisesti siihen, että tunnuslause riittäisi muitta mutkitta pelastamaan Genian hänen käsiinsä.
Vaunut pysähtyivät tiheän kastanjaryhmän alle. Stefan ja eversti
Maschin astuivat vaunusta.
— Tässä meidän on erottava, ystäväni, sanoi Stefan. — Tuolla on inhottava rakennus, joka muuriensa sisäpuolella kätkee niin paljon viheliäisyyttä ja kurjuutta, niin paljon valitusta ja kauhua.
Sinä odotat minua täällä, ja samassa kuin minä tulen ulos Genian kanssa, avaat sinä vaunujen oven ja autat minua nostamaan tytön niihin. Hyppäämme perässä ja sitte kuljemme täyttä vauhtia.
— Tapahtukoon niin, vastasi Maschin. — Minä pysähdyn vaunujen ääreen. Älä muutoin unhoita, mitä olemme sopineet. Jos sisällä joutuisit satimeen, niin anna hopeapillin kaikua, minä tulen heti avuksesi poikani, luota siihen.
Stefan veti Maschinin muutamia askeleita ajurista sivulle päin.
— Voimmeko myöskin täysin luottaa ajuriin? kysyi hän hiljaisella äänellä. — Sinä, joka olet vaunut hankkinut, voit minulle tarkalleen sanoa, kuka ajuri on?
— Kuka hän on? vastasi Maschin. — No niin, kun minulta noin suoraan kysyt, niin täytyy minun kai puhua sinulle siitä.
Hän on vanha Zorn, hevosenkengittäjä, jolle olen salaisuutemme uskonut. Tuskin olin hänelle siitä puhunut, niin hän ojensi kätensä minua kohti ja sanoi: "Jos on kysymyksessä pelastaa viaton tyttö kuritushuoneesta, niin olen mukana. Minä jätän omat vaununi tuollaista yritystä varten ja ajan itse hevosia."
Kun Stefan tämän kuuli, kiiruhti hän takaisin vaunuihin ja ojensi kätensä ajurille, jonka kasvoista ei juuri paljon näkynyt, sillä hän oli vetänyt pussikauluksen silmilleen.
— Antakaa minun tervehtää teitä, herra Zorn, huudahti Stefan. — Minä kiitän teitä kaikesta sydämestäni, että olette ojentanut minulle avuliaan kätenne.
— Ei mitään kiittämistä, Stefan Naumovitsch, vastasi ukko Zorn, nostaessaan parratonta päätään ja katsoen Stefaniin hyväntahtoisilla, mutta kumminkin terävillä silmillään. — Onhan ihmisen velvollisuus vapauttaa tyttöparka, joka on viattomasti suljettu kirottuun kuritushuoneeseen. Muutoin olen mukana kaikessa, kun on kysymys tehdä Dragan joku aikomus tyhjäksi.
— Älkäämme menettäkö aikaa, varoitti Maschin. — Muutoin voisi joku toinen henkilö tulla tiellemme, jonka ehkä Draga erityisesti on tänne lähettänyt.
Stefan Naumovitsch säpsähti. Se ajatus, että Genia voisi häneltä mennä hukkaan, ja uudestaan joutua Dragan kynsiin, riitti Stefania aikeessaan kiiruhtamaan. Hän vielä kerran puristi Maschinin kättä ja kääntyi sitte mennäkseen. Samassa hän kumminkin veti Maschinin puoleensa ja kuiskasi hänen korvaansa:
- Lupaa minulle, ystäväni, että jos minulle nyt sattuisi jotakin onnetonta — en tiedä, mutta sydämeni on täynnä pelokasta aavistusta — niin pidä huolta Geniasta, älä pidä häntä petturina, älä luule hänestä pahaa, ole hänelle veljenä, isänä, jollen minä enää kykenisi mitään hänen hyväksensä tekemään.
Sovita hänet äitinsä kanssa ja vanno vanhalle kreivittärelle minun nimessäni, että Genian ja minun välilläni ei koskaan ole tapahtunut sellaista, josta tuo suloinen tyttö tarvitsisi punastua. Ei, jalo on rakkautemme ollut, jaloa ja puhdasta tähän hetkeen saakka, ja sellaisena on se pysyvä, jos Jumala niin tahtoo.
— Minä vannon sinulle, Stefan Naumovitsch, vastasi Maschin vakavalla ja juhlallisella äänellä, — että minä joka tapauksessa olen täyttävä sinun tahtosi.
Molemmat ystävät katsoivat vielä kerran toistensa silmiin, sitte kiiruhti Stefan eteenpäin.
Maschin luuli parhaiten toimivansa, kun vetäytyi takaisin vaunuihin.
Vaununikkunan läpi saattoi hän alati pitää kuritushuoneen porttia silmällä, ja hän selvästi saattoi nähdä, milloin Stefan ja Genia tulisivat ulos portista.
Sillä aikaa Stefan nousi käytävän ovelle johtavia rappusia ja soitti sitte kelloa.
Salpa työntyi syrjään ja hän ilmoitti ovenvartijalle tahtovansa puhutella johtajatarta.
— Ei tämä riitä, hyvä herra, vastasi vartijanainen, — minun täytyy myöskin tietää, mitä teillä on asiata, ainakin täytyy minun tuntea teidän nimenne.
— Tämän saa kenraalska kuulla ainoastaan minun omasta suustani. Sanokaa hänelle, että täällä on se mies, joka lausuu tunnussanan.
Tämän jälkeen päästi vartija hänet sisään, ja Maschin saattoi paikaltansa selvästi huomata, että ovi sulkeutui hänen ystävänsä selän takana.
Samalla kuin tämä nyt tapahtui n.k. maanpuolella, s.o. sillä puolella kuritushuonetta, missä Tonava ei sivu juossut, seisoi alhaalla mahtavan virran rannalla kaksi miestä korkeitten pajupensaitten suojassa.
He olivat Demeter Banjaluki ja Aza.
— Ole nyt varuillasi, sanoi Demeter seuraajalleen, nojaten kivääriänsä vastaan. — Sinä ilmoitit minulle äskettäin, että katetut vaunut lähestyivät kuritushuonetta.
— Kyllä, kapteeni, vastasi Aza. — Vaunut ajoivat kastanjaryhmän alle, joka sijaitsi noin sata askelta kuritushuoneelta, ja siinä ne pysähtyivät. Minä juoksin heti takaisin tänne ilmoittamaan, mitä olin nähnyt.
— Hyvä, Aza, sinä olet täyttänyt velvollisuutesi, minä olen nyt täyttävä omani. Kuuleppas, poika, me hiivimme nyt esiin pitkin Tonavan rantaa ja lähestymme kuritushuonetta toiselta puolelta. Sillä tavoin tulemme lähemmäksi pääovelle johtavia kiviportaita. Portaiden keskikohdalla kadun toisella puolella on korkea pensas. Täällä piiloudumme, sieltä tähystelen miestä.
- Hän on, jatkoi Banjaluki itsekseen miettien, — menevä Genian kanssa kuritushuoneesta, hän on vievä hänet vaunuihin, tuo koira, joka kuningatar Dragan käskystä tahtoi viedä tytön pois, syöstäkseen hänet perikatoon. Mutta Demeter Banjaluki valvoo ja on varma kuulastansa. Ha, ha, kaitselmus ei suinkaan huvin vuoksi antanut minun lukea peilikirjoitusta, josta sain tietää, että Genia tänään vietäisiin kuritushuoneesta. Kuningatar Draga on pitävä huolta siitä, että hänen lähettinsä toimittaa hänen käskynsä, ehkäpä tuo on hänen kätyrinsä Lazar, ehkäpä joku toinen — yhdentekevä, kuulani on hänestä veren vuodattava.
Kun sinä näet miehen kaatuvan, Aza, niin syökset heti Genian luokse, otat hänet syliisi ja kannat hänet alas venheeseen. Minä suojaan selkääsi, ja tuo on tehtävämme vaikein osa, sillä ilmeisesti ei lurjus ole yksin saapunut, vaunuissa kyllä on muita samantapaisia. Mutta varokoot itseänsä. — Demeter Banjalukin kivääristä puhutaan koko Serbiassa vain nimellä "keskellä sydäntä"; joka joutuu ampumamatkani päähän, hän on kuoleman oma. Minä olen vannonut vieväni Genian pois tuosta kauhun pesästä, vannonut pelastavani hänet. Ja Mustien vuorten ritari pitää valansa.
Molemmat miehet kulkivat nyt rakennuksen ympäri. Tämän he tekivät mitä suurimmalla varovaisuudella. Kummallakin oli kiväärinsä käsissään. Sitä paitsi olivat he myöskin tikareilla varustetut. Nyt olivat he tulleet rakennuksen kulman taakse. Heidän tuli nyt kulkea kadun poikki, kenenkään näkemättä, sillä pensaikko, jonka taakse he tahtoivat piiloutua, oli tien toisella puolella.
— Niin kiireesti kuin mahdollista! kuiskasi Demeter seuraajalleen. —
Kumarru, niinkuin minä teen!
Näin sanoen kumartui rosvo niin alas, että melkein näytti ryömivän maata pitkin, samassa kuin hän kiireimmiten kulki kadun poikki.
Aza pysyttelihe aivan kapteenin takana, ja tuskin kului puolta minuttia, kun molemmat olivat pensaston takana, joka heidät kokonaan suojasi. Sieltä he hyvin saattoivat nähdä kuritushuoneen portille.
Demeter piti kiväärinsä valmiina. Hän pisti kiväärinpiipun hiljalleen lehdistön läpi ja suuntasi sen porttia kohden.
— Jumalan tähden, kapteeni, elä ammu harhaan! kuiskasi Aza hänelle. —
Varo, ettei kuulasi lävistä sen sydäntä, jonka sinä tahdot pelastaa.
— Mieletön poika! mutisi Demeter. — Olenko sitte ansainnut jotakin sellaista, kuin kuulla sinun epäilevän taitavuuttani? Etkö ole satoja kertoja nähnyt minun paljo pitempien matkojen päästä satuttavan maaliin? Ammuinhan aivan korttiässän sydämeen, kun korttia pidit kahden sadan askeleen päässä!
— Oi kapteeni, sydäntäni niin ahdistaa! vastasi Aza. Minä pelkään yhä,
että tänään joku onnettomuus tapahtuu. Jospa taas olisimme saarella!
Sillä sinähän aiot viedä Genian, kun olet hänet pelastanut, äiti
Cyrillan ja Sylvan luokse?
— Tietysti, poikani, vastasi Demeter, — minä vien hänet kätköön, missä tyttö parka voi ruumiin ja sielun puolesta voimistua.
Minä pelkään, että tuo on oleva hänelle varsin tarpeellista, sillä tuossa kirotussa talossa on häntä kylläksi kidutettu ja kiusattu, niin että hän nyt on kaikin puolin sairas.
Mutta hiljaa, älkäämme puhuko enää! Näetkö nuo vaunut? Älä unhoita, Aza, että sieltä voi vihollisia saapua, ja niin pian kuin olet heittänyt käsivartesi Genian ympäri, juokse, minkä käpälät kestää.
* * * * *
Stefan Naumovitsch oli sillä aikaa viety huoneeseen, missä kenraalska mitä suurimmalla ystävyydellä otti hänet vastaan.
Kun Stefan astui sisään ja kenraalska näki, että hän oli virkapuvussa, tiesi hän heti, että tuon miehen oli kuningatar lähettänyt.
— Terve tuloa, hyvä herra, lausui Mascha Gurki, kenraalska, hänelle, mennen Stefania vastaanottamaan. — Luulen jo tietäväni teidän asianne.
— Kysymys on Genia von Sandorfista! vastasi Stefan Naumovitsch lujalla äänellä. — Minulla on kuningattaren käsky noutaa nuori tyttö kuritushuoneesta. Älkää sentähden vitkastelko, vaan jättäkää tyttö minulle.
— Hän on jo valmis, vastasi kenraalska. — Mutta teidän on minulle sanottava tunnuslause. Siitä riippuu, jätänkö Genian teille, vai en.
Silloin meni Stefan pari askelta lähemmäksi tuota inhoittavata naista ja kuiskasi hänelle: Päätön mies!
— Oikein! sanoi kenraalska. — Teidät on se henkilö lähettänyt, jonka käskyjä minun on täysin noudattaminen. Sanokaa hänelle, että minä olen kaikki tekevä, ansaitakseni hänen suosiotansa.
Tällä hetkellä oli Stefan enemmän kuin koskaan vakuutettu siitä, että ainoastaan kuningatar saattoi pitää Geniata tuossa kauheassa talossa vangittuna, tuossa maailman helvetissä.
Sillä se kohteliaisuus, jota kenraalska osoitti, hänen harrastuksensa tehdä sen henkilön mieliksi, jonka käskyjä hän nyt luuli noudattavansa, osoitti päivän selvästi, että kuningattaresta oli kysymys.
— Älkää menettäkö aikaa, rouva! sanoi Stefan. — Olkaa hyvä ja jättäkää minulle nyt tyttö!
— Heti! Heti! Onko teillä sitte niin kiire, hyvä herra? kysyi johtajatar. — Te näytte olevan kuninkaan lähimpään ympäristöön kuuluva upseeri.
— Ehkä! vastasi Stefan lyhyesti.
— Ja kun te nyt täältä noudatte Genia von Sandorfin, niin tiedätte kai mitä tytölle aiotaan tehdä.
— Minä en tiedä, rouva, mitään muuta kuin mikä on tehtävänäni.
— Olkaa hyvä ja ilmoittakaa minun puolestani sille henkilölle, joka teidät on lähettänyt, jatkoi kenraalska, että tämä Genia von Sandorf on käyttäytynyt minun talossani kuin ynseä, uppiniskainen ja röyhkeä olento, jolla alati oli kyyneleet silmissä ja raivo sydämessä. Enkä minä ole voinut tehdä häntä vähääkään nöyremmäksi tahi siivommaksi. Älkää unhoittako kertoa tätä tuolle henkilölle!
Stefanin täytyi tehdä väkivaltaa itselleen, ettei raivostuisi ja karkaisi kenraalskan kurkkuun, sillä hän oli vakuutettu kenraalskan jok'ikisen sanan valheellisuudesta.
Genia ynseä, röyhkeä, uppiniskainen? Hän nähtävästi oli vastustanut sitä väkivaltaa, mitä hänelle kuritushuoneessa tehtiin. —
Stefan sentähden päätti, että vielä kerran inhottavan johtajattaren tekisi vaarattomaksi, niin pian kuin sopiva aika oli tullut.
— Nyt, herra, voitte saada Genian haltuunne! sanoi kenraalska. — Pyydän vain parin minuutin kärsivällisyyttä.
Hän meni ulos ovesta, joka johti rakennuksen huoneisiin.
Pian palasi kenraalska, mukanaan Genia tummassa puvussa, joka ahtaasti peitti hänen vartalonsa neitseelliset muodot.
Kirjoituspöydän itäpuolella riippuvan lampun valo sattui Genian kalpeihin tuskan täyttämiin kasvoihin.
Oi mikä kärsimys ilmeni noissa kasvoissa, mikä sanomaton tuska! Ja kuinka hänen suloiset silmänsä arasti katselivat, mikä ääretön kauhu niistä loisti!
Stefan vetäytyi vielä kappaleen syrjään, jottei Genian katse heti häneen kääntyisi, sillä hän pelkäsi, että Genia hänet nähdessään päästäisi huudon ja sen kautta ilmaisisi, että he jo tunsivat toisensa.
Ja tämä ei millään muotoa saisi tapahtua, sillä siinä tapauksessa pelastaminen voisi viime hetkessä tulla mahdottomaksi. Genia ei häntä todella nähnytkään.
Hän katsoi kenraalskaan ja lausui hiljaisella, vapisevalla äänellä:
— Säälikää minua, rouva kenraalska. Sanokaa mitä aiotaan minulle tehdä?
Oi Jumalani, enkö vielä ole kylliksi kärsinyt! Mitä uutta kauhistusta saan taas kärsiä, mitkä uudet tuskat minua nyt odottavat? Jumalani, usein olen tässä talossa toivonut kuolemata ja tuntenut inhoa kaikkea kohtaan, joka minua täällä on ympäröinnyt. Mutta nyt, kun minulle salaperäisesti kuiskataan: sinua odotetaan toisessa paikassa — nyt olen valmis pyytämään, että te rouva kenraalska annatte minun jäädä tänne.
— Minulla ei ole valtaa määrätä sinun kohtalostasi, Genia von Sandorf, vastasi kenraalska tylysti, vaan toinen henkilö, joka on minun yläpuolellani.
Tämä herra on tullut viemään sinut täältä. Seuraa häntä! Hän kyllä ymmärtää jokaista paon yritystä estää. Eikö niin, hyvä herra, teettehän sen?
Stefan Naumovitsch astui esiin. Hän horjui — hän tuskin kykeni pysymään jaloillaan. Nyt kohtasivat hänen ja Genian katseet toisensa. Genia avasi kyyneleistä turvonneet silmänsä, katsoaksensa, kuka hänet ottaisi mukaansa. Silloin —
Huuto pääsi Genian huulilta. Hän nojasi oven pieltä vastaan ja yritti vaipua lattialle.
— Mikä tyttöä vaivaa? huudahti kenraalska, ja Stefan näki nyt kauhulla hänen silmissänsä leimauksen, ikäänkuin epäluulon ilmeen. — Tunnetteko tuon tytön?
— En vähintäkään! Emme koskaan ole toisiamme nähneet! vastasi Stefan lujalla äänellä. — Hän kai pelästyi, nähdessään, että minä olen mies, jonka käsistä hän ei pääse pakenemaan.
Genia nojasi yhä vielä puoleksi tajutonna oven pieltä vastaan.
Genia oli hänet tuntenut. Tuossahan hänen edessänsä seisoi se mies, jonka kuvan hän oli sydämeensä kätkenyt siitä hetkestä, kuin hänet ensi kerran oli nähnyt. Siinä seisoi rakastettu, jonka tähden hän oikeastaan oli kärsinyt niin julmasti, niin rajattomasti — ja kumminkin tähän saakka kärsimykset kestänyt!
Oi, Genia ei ollut voinut hävittää hänen rakastettua kuvaansa sydämestään, vaikka hän sen tuhansia kertoja oli tässä talossa itselleen vakuuttanut, että hän oli tullut kuningatar Dragan välikappaleeksi, hän joka kerran oli salaliitossa Dragaa vastaan ja ilolla oli sitoutunut tämän tappamaan — hänestä oli tullut kuninkaan ajutantti ja kantoi nyt kuninkaan takkia.
Kaikesta tuosta huolimatta ei Genia kumminkaan ole kyennyt Stefania vihaamaan, vaan rakasti häntä vielä, rakasti sanomattomasti ja neitseellisen sydämen koko halulla.
— Rouva kenraalska, sanoi Stefan, kääntyen harmaahapsisen naisen puoleen, joka ilolla näki kauhun, mikä näkyi Genian vallanneen, — minun täytyy pyytää, että annatte minun muutaman minuutin olla hänen kanssaan kahden kesken. Minulla on hänelle sanottava käsky, jonka minun lähettäjäni on määrännyt. Se sisältää vaan muutamia sanoja, mutta luulen, että ne riittävät häntä nöyryyttämään.
Stefan antoi tahallansa äänelleen kovan ja raa'an soinnun, ja hän ihmetteli kuinka hän itse saattoikaan näin menetellä sitä vastaan, jota hän mielellään olisi puhutellut mitä hellimmillä sanoilla. Mutta nythän oli kysymyksessä viedä kenraalska harhaan, jottei koko pelastamisyritys joutuisi vaaranalaiseksi.
— Minä jätän teidät yksin, sanoi kenraalska — mutta olkaa varuillanne, älkää tuon naisen antako hurmata itseänne! Muistakaa, herra, että te täällä olette kuritushuoneessa, ja tuollaisilla naisilla, joita täällä on, kyllä aina on keinonsa ja konstinsa kietoa miehet verkkoonsa.
Onneton tyttöparka, jota nämä sanat syvästi loukkasivat, peitti käsillä kasvonsa, samassa kuin leimuava puna kohosi hänen poskiinsa.
Oi, tulla noin häväistyksi juuri Stefanin edessä, sitä ei Genia kauvemmin voinut kestää, hänestä tuntui kuin tahtoisi hän kadottaa järkensä.
Ja kumminkin oli hänelle rakasta saada olla Stefanin kanssa kahden kesken, johdattaa hänen mieleensä sen yön, jolloin Genia hänen henkensä pelasti.
— Älkää olko levoton minun tähteni, rouva, sanoi Stefan kenraalskalle. — Minuun eivät mitkään naisten viekotukset pysty. Tuo nainen tuossa ei voi minua lumota kauniilla silmillään eikä neitseellisellä vartalollaan eikä hellillä sanoillaan, joita hän ehkä yrittää kuiskaamaan korvaani. Se henkilö, joka minut on tänne lähettänyt, tietää liiankin hyvin, että noituuden nuolet eivät tähän mieheen tartu.
— Oivallista, lausui kenraalska, — kyllä te olette mies paikallaan. Oi, tuo nainen on kerrassaan vaarallinen. Vieläpä yritti tehdä erään wieniläiskauppiaan tuttavuutta, joka minun luonani kävi liikeasioissa, mutta minä huomasin tuon hyvissä ajoin ja annoin viedä hänet pois huoneestani.
Genia tyytyi heittämään halveksivan silmäyksen parjaajaansa. Miksipä hän olisikaan puolustautunut? Tässä talossa ei kumminkaan kukaan olisi uskonut häntä, ja Stefan —?
Oi, kun Stefan olisi yksin hänen kanssansa, silloin hän, Genia, sanoisi hänelle kaikki. Eihän ollut mahdollista, että Stefan, joka hellästi oli häntä tuona yönä kohdellut, joka silloin oli hänelle vannonut olevansa hänelle koko elämänsä ajan kiitollinen, että Stefan nyt olisi hänen surulliselle kohtalolleen kokonaan tunteeton.
Kenraalska vetäytyi syrjään.
Stefan katsoi myöskin tarkkaan, että kenraalska oli sulkenut oven mennessään, mutta ei voinut kumminkaan uskoa olevansa kokonaan suojattu. Päinvastoin Stefan otaksui, että jossakin seinässä oli pieni reikä, mistä kenraalska saattoi nähdä huoneeseen. Stefan päätti sentähden olla hyvin varovainen.
Heti hän meni Genian luokse ja näytti tarttuvan häneen tylysti.
— Kylläpä hän on röyhkeä, ajatteli Genia, — sama mies, joka tuona yönä hellästi vei käteni huulilleen. Ihmeellistä, kuinka ihmiset kumminkin voivat muuttua?
— Genia von Sandorf, kuule, mitä minulla on sanottavana! huusi hän kovalla, tylyllä äänellä. — Minulla on teille ilmoitus tehtävänä, joka on sinut kauhulla täyttävä. Mutta kun tämä ilmoitus tulee korkeassa asemassa olevalta henkilöltä, niin ei kukaan muu saa sitä kuulla kuin sinä. Minä sen vuoksi kuiskaan sen korvaasi; mutta vielä kerran varoitan sinua, älä pyörry, kun saat kuulla tuon kauhean sanoman.
Kuolon tuskan laine vyöryi Genian sydämeen.
Mikä ääni, mikä sävel, ja kuinka kiukkuisesti hänen silmänsä säkenöivät, ja sanat, jotka hänen piti kuiskata hänen korvaansa, mitähän ne sisältäisivät? Mitä saattoivat ne muuta olla kuin ilkeyksiä, kauhuja, uusi rangaistus, jonka Draga oli keksinyt, tuo kostonhimoinen, vihattu kuningatar.
— Niin kuule sitte, jatkoi Stefan käheällä äänellä, joka kuului niin raa'alta ja julmalta, kuin jos hän olisi kirouksen lausunut.
Sitte kumartui hän aivan lähelle tytön korvaa, ja huulillansa melkein sitä koskettaen kuiskasi hän sydämellisillä, suoraan sydämestä pulppuavilla sanoilla:
— Genia, minä rakastan sinua, minä jumaloin sinua, minä tahdon pelastaa sinut! Älä usko sanaakaan siitä, mitä täällä olen sanonut, sen sanoin vaan, johdattaakseni harhaan tuon kurjan inhottavan naisen, joka epäilemättä nyt pitää meitä silmällä. Anna vastustamatta tehdä sinulle, mitä minä vaadin! Tule minun kanssani, ja muutamien minuuttien kuluttua olemme tämän talon ulkopuolella, ja silloin, Geniani, kuulumme toisillemme ikuisesti!
Geniasta tuntui kuin äkillinen, valoisa uni olisi laskeutunut hänen ylitsensä. Hän painoi kätensä sydäntänsä vastaan, hän pelkäsi, että sydän pakahtuisi valtaavasta ihastuksesta. Hän katsahti ylöspäin, ja kun hänen silmänsä kohtasivat Stefanin katseen, kuvastui siinä niin sydämellinen ja uskollinen rakkaus, ett'ei hän enää voinut epäillä, että Stefan Naumovitsch kuului hänelle, ja oli tullut häntä pelastamaan.
- Minä olen sinun, kuiskasi Genia hänelle. — Minä rakastan sinua ja olisin jo aikoja murtunut täällä, joll'ei rakkaus sinuun olisi pitänyt minua pystyssä. Mutta sano minulle, kuinka oli sinun mahdollista tulla tänne?
— Hiljaa, elä kysy mitään, ei täällä, sitte saat tietää kaikki, kuiskasi Stefan hänelle. — Huuda kauhusta, lyö kädet kasvoillesi, valita, ponnistele vastaan silloin kun minä tahdon viedä sinut pois. Meidän täytyy sokaista kenraalskan silmät.
Genia ymmärsi, että tämä oli tarpeellista ja vaikka hän oli aivan tottumaton kujeilemaan, niin huomasi hän sen heti olevan välttämätöntä, että hän rupeisi näyttelijäksi, vaikkakin vaan muutamiksi minuuteiksi.
— Oi Jumalani, huusi hän, onko se totta! Ei, se ei voi olla totta, ei sitä, ei sitä!
Sitte purskahti hän suonenvedontapaiseen itkuun ja vaipui tuolille istumaan.
Kyyneleet tulivat todellakin sydämestä, mutta kun johtajatar, joka itse asiassa seisoi ja katseli huoneeseen seinässä olevasta reijästä, tyytyväisenä hieroi laihoja käsiään, luullen tytön olevan kauhuissaan Stefanin ilmoituksen tähden, vuosivat Genian silmistä ilon kyyneleet, joita hänen sydämensä tällä hetkellä oli täynnä.
Hänen huuliltaan oli Genia kuullut, että hän rakasti Geniaa, joka nyt unhotti kaikki koettelemukset ja vaikeudet, jotka olivat hänen takanaan.
Stefan rakasti häntä, Stefan ottaisi hänet vaimoksensa ja oli tullut hakemaan häntä sieltä.
Oi, kuinka valoisalta nyt maailma hänestä näytti!
Kenraalska tuli uudestaan huoneeseen. Hänen kavalat silmänsä tarkastivat tyttöraukkaa, joka istui ja itki kokonaan masentuneena.
- Niin, nähkääs, kaunis Genia von Sandorf, huudahti hän pilkallisesti. — Meidän talossamme ei kaikki ole aina ollut mieliksenne, kaikista on teillä ollut jotain valittamista.
Saa nähdä, viihdyttekö siellä, minne teidät nyt viedään, paremmin kuin täällä.
- Oi, antakaa minun jäädä tänne, kenraalska, huudahti Genia kyyneltynein kasvoin. — Nyt näen minä paremmin, millaista täällä oli. Pelastakaa minut tuon miehen käsistä, niin minä vastaisuudessa aina tottelen teitä!
- Teidän katumuksenne tulee liian myöhään, sanoi kenraalska. — Minä en voi enää muuttaa teidän kohtaloanne. Ja nyt menkää Jumalan nimeen, Genia von Sandorf, ja kestäkää se kohtalo, joka teille on sallittu!
Genia nousi ylös polviltaan ja painoi nenäliinan vasten kyyneleisiä silmiään, sillä hän pelkäsi, että jos kenraalska olisi nähnyt hänen katseensa, olisi tuo inhottava ihminen heti lukenut niistä hänen sydämensä ilon.
- Kas niin, seuratkaa minua! kehoitti häntä Stefan uudestaan ankaralla äänellä. — Antakaa minulle kätenne! Minä voisin vangita teidät, minulla on oikeus panna teidät käsirautoihin, mutta minä luovun siitä, jos lupaatte, ett'ette yritä paeta.
- Kyllä, minä lupaan sen, sanoi Genia väsyneellä äänellä ojentaen hänelle kätensä.
Jos kenraalskalla olisi ollut aavistustakaan siitä, miten mielellään Genia laski sormensa hänen käteensä, niin ei hän varmaan olisi suvainnut, että Stefan ja Genia noin ilman mitään läksivät huoneesta.
Kiireesti vei Stefan rakkaansa portaita alas. Vielä ei hän ollut turvassa. Vasta sitte, kun hän istui Genian kanssa vaunuissa, joita uskollinen Maschin piti valmiina, tunsi hän olevansa turvassa.
Mutta hän ei kuitenkaan voinut kieltää itseltään iloa kuiskata hänen korvaansa helliä sanoja.
- Sinä rakastat siis minua, Genia? kysyi hän hiljaa.
Hän katsoi Stefaniin kauniilla silmillään ja sanoi lämpimästi:
- Minä rakastan sinua, Stefan.
Vastaukseksi kiertyi hänen käsivartensa lujemmin Genian vyötäisille ja hän painoi hänet hellästi rintaansa vasten.
Hänen täytyi taistella vastaan, ettei jo täällä painanut huuliaan
Genian huulille.
Naumovitsch heitti viimeisen silmäyksen ylös portaita — hän ei nähnyt enää kenraalskaa.
Tämä oli varmaan vetäytynyt huoneisiinsa, riemuiten siitä ajatuksesta, että Genia oli heitetty hirmuisen kohtalon käsiin: häpeään ja turmioon.
Stefanin käsi oli niin lujasti kiedottu Genian ympäri, että hän voi aivan hyvin tuntea hänen vartalonsa muodon.
Genia painautui niin lähelle häntä, kuin olisi hän tahtonut kuiskata.
- Minä olen sinun! Ota minut mukaasi yksinäisyyteen, jossa minä saan olla omasi!
Stefan pysähtyi, tarttui hänen käsiinsä ja katsoi syvälle hänen silmiinsä.
- Genia, rakas tyttöseni, tahdotko tulla vaimokseni?
Hänen huulensa hakivat Genian huulia ja painoivat niihin ensi suudelman.
Kimakka huuto, joka äkkiä kuului heidän takanansa, irroitti heidät toisistaan.
Eräästä sivuovesta, joka vei käytävään, oli kenraalska huomaamatta tullut ulos, mutta äkkiä säpsähtänyt nähdessään nuo molemmat niin hellässä suhteessa.
- Petosta! huusi hän, jotta portaat kaikuivat. — Petosta! Tänne sotamiehet! Ottakaa kiinni! — Viekää hänet takaisin koppiin! — He eivät saa päästä pakoon!
— Takaisin! jyrisi Stefanin ääni hänen ottaessaan revolverinsa ja tähdätessään kenraalskaa. — Vielä sana — ja minä ammun sinut!