SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.
Kerjäläisnainen.
Stefan Naumovitsch kulki pitkin kuninkaallisen puiston varjoisia käytäviä juuri silloin kuin aurinko edellämainittuna päivänä oli noussut korkeimmilleen ja sen säteet kultasivat puiden latvoja ja pian hän oli tullut semmoiselle paikalle, johon hän ei koskaan astunut ilman kauheata väristystä, jota ainoastaan ne ihmiset kokevat, jotka joskus ovat olleet niin lähellä kuolemata, että ovat huomanneet sen jäistä tuulahdusta.
Oi, tuossa oli paikka, missä keskellä viheriäisyyttä maa oli tullut paljastetuksi ja ikäänkuin uudestaan luoduksi.
Kuninkaan ajutantti katseli paikkaa omituisella katseella ja syvällä mielenliikutuksella.
Täällä oli lyhyt aika sitten se hauta kaivettu, joka oli ollut hänelle määrätty, täällä oli hän seisonut musta side silmillä ja kaksitoista ladattua kivääriä oli tähdätty hänen rintaansa vastaan, täällä oli hän joka hetki kuolemaa odottanut.
Silloin oli kuningas äkkiä esiintynyt, nimittänyt hänet ajutantiksensa ja tarjonnut hänelle ystävyyttänsä. Mikä muutos hänen kohtalossansa!
Stefan vapisi, ajatellessaan, kuinka helposti olisi voinut sattua, että kuningas olisi puoli minuuttia myöhästynyt. Silloin olisi ollut kuninkaalle myöhäistä osottaa kiitollisuuttansa Stefanille siitä, että tämä kerran oli pelastanut hänen henkensä.
Muuten ei Stefan katunut ollenkaan, että oli tarttunut Aleksanterin ojennettuun käteen.
Sillä kuningas oli tähän asti pitänyt sanansa, kohteli häntä ystävänänsä ja uskoi hänelle melkein kaikki sekä valtiolliset että yksityiset asiansa.
Tällä tavoin oli Stefan aina selvillä Dragan toimista ja paljon pahaa, jota tuo kaunis, pirullinen kuningatar oli aikonut panna toimeen, oli hän salaisuudessa muuttanut hyväksi.
Aleksanteri oli heikko luonne, joka aina otti vaikutuksia siltä, jota hän kuunteli.
Mutta Stefan Naumovitsch ei näyttänyt tulleen tälle paikalle antautuakseen tarkastelemaan ihmiskohtalojen vaiheita, päinvastoin näytti hänen tulollaan tänne puutarhaan olevan varma syy, sillä hän katseli tähystellen ympärilleen ja — kas, saman puun takaa, jonka vieressä Draga silloin seisoi ja levottomin silmin seurasi valmistustoimia, astui nyt mies.
Tämä oli puettu käsityöläiseksi.
Edessään oli vihreä nahkaesiliina, harmaa puku, pitkävartiset saappaat.
Harmaa tukka ja parta olivat lyhyiksi leikatut.
- Ystäväni Maschin, huudahti Stefan ja riensi entistä everstiään vastaan — tulethan vihdoinkin!
- Minä löysin kirjeesi puun kolosta, joka on postikonttorinamme ja tulin täsmälleen.
- Mutta sinä annoit minun kauan odottaa itseäsi.
- Niin, kun minun täytyy olla varovainen, vastasi Maschin sydämellisesti puristaen Stefanin kättä. — Minähän olen vielä maanpakolainen, tai oikeastaan kuollut mies, sillä tuolla konakissa luullaan, että pyöveli on tehnyt hyvän työn ja että minä jo aikoja olen maannut Tonavan pohjassa.
Sentähden en uskalla esiintyä, näetkös, poikani — en uskalla näyttäytyä kellenkään.
- Ja missä sinä oikeastaan piileskelet? kysyi Stefan, kun hän yhdessä ystävänsä kanssa painui syvemmälle puiden väliin. — Et edes minullekaan ole tähän asti antanut osoitettasi.
- En, sitä en ole tehnyt, kun en oikeastaan tahtonut, että kukaan sitä tietäisi. Mutta sinä olet poikkeus.
Niin tiedä siis, että eräs kunnon ihminen, johon minä voin aivan kokonaan luottaa, on ottanut minut taloonsa. Tunnetko vanhan kuninkaallisen hevosenkengittäjän, mestari Zornin?
- Ahaa, saksalaisen, joka oli palveluksessa jo kuningas Milanin aikana! huudahti Stefan. — Tietysti minä hänet tunnen.
Jokainen Belgradin lapsi tuntee hänet. Eihän löydy muita asiantuntevia hänen alallaan kuin hän. Siksi onkin hän välttämätön hovissa, koko kuninkaallinen talli on hänen katsantonsa alla.
- No niin, minä olen mestari Zornin ensimäinen mies, vastasi Maschin — se tahtoo sanoa, sillä arvonimellä asun minä, hänen talossaan.
Kerrassaan rehellistä väkeä, nuo Zornit, sekä ukko että hänen tyttärensä Klärchen, joka äidin kuoltua on hoitanut taloa!
Sinä tiedät, että he asuvat Natalienstrassella. Tuo vanhanaikuinen talo on hänen omansa. Siinä on tarpeeksi tilaa meille; minulla on hyvin kaunis huone asuttavanani ja saan nauttia mitä jalointa ja hienotunteisinta vierasvaraisuutta.
- Tuntuu kuin kivi putoaisi sydämeltäni, vastasi Stefan — kun nyt tiedän, että sinä olet hyvässä turvassa.
Mutta menkäämme asiaan.
Hovista ei minulla juuri ole paljon uutta sanottavaa, korkeintaan se, että eräs kuningattaren sisar on tullut sinne; minä luulen, että hän on hänen nuorin sisarensa ja nimensä on Helena.
- Minä tunnen hänet, vastasi Maschin — hän on aina ollut hyvä lapsi ja lienee vielä tälläkin hetkellä siivo tyttö.
Mutta mitä tuosta onnettomasta lapsesta tulee, kun hän vielä jonkun aikaa on elänyt Belgradin hovissa? Sisarensa Dragan johdon alla täytyy hänen pian langeta.
- Se olisi hirmuista! huudahti Stefan. — Ehkä sitä voi estää, minä aion kaikessa tapauksessa pitää Helenaa silmällä.
- Mutta elä vaan katso liian syvälle hänen silmiinsä! huudahti Maschin, rypistäen vähän epäillen tuuheita kulmakarvojaan. — Muuten tulee sinusta lopulta vielä Dragan lanko ja minä voin omasta kokemuksestani sanoa, ettet sinä saa niittää kunniaa ja iloa.
Tämän jälkeen johti Maschin heti keskustelun toiseen aineeseen.
- Tiedätkö, tuo Nicodem Lunjevica, joka viettää Belgradissa niin häpeällistä elämää jalkavaimonsa, ranskalaisen Ninetten kanssa, oli äsken Zornin talossa kengityttämässä hevostaan, ja minä toimitin työn, sillä minä autan sellaisessa toimessa, etten herättäisi epäilyksiä.
Kun minä raskaalla vasarallani aioin lyödä eläimen kaviota — Lunjevica seisoi vaan kolmen askeleen päässä minusta — niin totisesti olin kiusauksessa antaa vasaran suhista hänen päänsä päälle ja lyödä sen hänen tyhjään kalloonsa.
- Elä Jumalan tähden tee mitään ajattelemattomasti, Maschin, eläkä tarpeettomasti vuodata verta!
Mitä tuon heittiön kuolema Serbiaa auttaisi! Hän ei tule ollenkaan kysymykseen.
- Tiedätkö sen niin varmaan? kysyi Maschin. — Minä erehdyn suuresti, jollei Draga kohota veljeään korkeammille kunniapaikoille.
Kokeneiden miesten, joilla on kykyä, täytyy väistyä syrjään, jättääkseen paikkansa tuolle Nicodem hylkiölle.
- Se on hyvin surullista, mutta sille emme tällä hetkellä voi mitään, vastasi Stefan. — Nyt on tehtävä havaintoja ja tyvenesti odotettava. Jos kuningatar kerran asian ajaa liian kauvaksi, niin silloin mekin ymmärrämme toimia.
— Minä pelkään, että silloin on oleva liian myöhäistä, mutisi Maschin. — Etkö koskaan ole tullut ajatelleeksi, että Dragalla on aivan erityinen keino kerta kaikkiaan tehdä itsensä kuninkaalle välttämättömäksi, eikä ainoastaan kuninkaalle, vaan myöskin koko maalle?
— Mitä sinä tarkoitat? kysyi Stefan. — Minä en sinua ymmärrä, ystäväni.
Minkä keinon hän sitte omistaa, kerta kaikkiaan välttääkseen kotonansa ratkaisevaa tapausta?
Sillä jos Aleksanterin huumaus kerran on ohi, kukapa tietää, eikö silloin voi joku toinen tulla, joka nostaa Dragan satulasta, ja silloin ei kuningas ajattelisi kauvan, vaan tahtoisi mitä pikemmin hänestä erota.
Joka noin äkkipäätä menee naimiseen, se sen myöskin pian purkaa.
— Hyvä, varsin hyvä, lausumasi ajatus ei ollenkaan ole hullumpaa, puhkesi Maschin sanomaan. — Ja muutoin — eihän Aleksanteri vielä toden teolla koskaan ole rakastanut. Niin, kukapa tietää, eikö hän voisi tuntea todellista rakkautta, jos hänen eteensä vietäisiin kaunis, siveä ja jalo tyttö, joka syntyperäänsäkin nähden olisi hänen arvoinen?
Mutta näetkös, poikani, Maschin pisti tätä sanoessansa käsivartensa Stefanin käsivarren alle ja käveli hänen kanssansa alas käytävää pitkin, — samalla kuin Draga lahjoittaa kuninkaalle lapsen, varsinkin jos se on poika, prinssi, on kuningatarta mahdoton kukistaa. Voi silloin sinua, Serbia parka, silloin olet ikipäiviksi kadotettu!
Stefan kalpeni. Tätä mahdollisuutta ei hän vielä edes ollut ajatellut.
Mutta hänen täytyi antaa Maschinille oikeutta. Samassa hetkessä kuin Draga tulisi äidiksi, lahjoittaisi maalle kruununprinssin, kuninkaalle perillisen ja Obrenovitschin perheelle uuden vesan, ei mikään voima maailmassa kykenisi irroittamaan Aleksanteria Dragasta, silloin kuningattaren päässä kruunu istuisi entistä lujemmin.
— Minä tosin en luule, jatkoi Maschin, että Draga kykenee lapsen synnyttämään, sillä avioliittonsa veljeni kanssa oli lapseton.
Se olisi todellakin kovin isku, mikä meitä voisi kohdata, jos hän jonakin päivänä tulisi äidiksi.
— Mutta mitäs tuolla eukolla on täällä tekemistä, joka äkkiä pujahti esiin pensaikosta?
— Näyttää olevan kerjäläisnainen, vastasi Stefan Naumovitsch, kääntyessään vanhaan naiseen päin, joka seisoi nöyrässä asemassa ja ilmeisesti tahtoi molemmilta miehiltä pyytää almua.
Stefan veti kukkaronsa esille ja otti sieltä hopearahan.
— Odota, Stefan Naumovitsch, huusi Maschin hänelle, kun kuninkaan ajutantti tahtoi kiiruhtaa antaakseen kerjäläiselle rahan, — anna minunkin puolestani jotakin!
— Stefan Naumovitsch, mutisi kerjäläinen, vavisten koko ruumiissansa. —
Hän se siis on, jota minä etsin.
— Armollinen herra, antakaa minulle joku penni! kuiskasi hän, kun
Stefan oli tullut lähemmäksi. — Antakaa vanhalle eukolle joku penni!
— Kas tässä, ota tämä!
— Ja te, Stefan Naumovitsch, ottakaa tämä, sanoi samalla kerjäläisnainen ja painoi hänen käteensä kirjeen, jonka hän sitä ennen oli kopastansa ottanut. — Lukekaa tämä ja toimikaa niinkuin omatuntonne käskee!
Ennenkuin Stefan vielä oli ehtinyt toipua siitä vaikutuksesta, jonka nuo salaperäiset sanat tekivät häneen, oli vanha nainen kerinnyt pujahtaa pensaikkoon, ja Stefan kuuli vaan hiljaista ryskettä naisen kadotessa.
Kun Maschin saapui ystävänsä luokse, havaitsi hän Stefanin seisovan kalpeana ja kovassa mielenliikutuksessa.
— Mitä tämä on? kysyi Maschin. — Näyttää aivan siltä kuin olisit kummituksen nähnyt, ja sinulla on kirje kädessä?
Mistä sen niin pian olet saanut?
— Tuo eukko sen minulle antoi, kun jätin hänelle rahat.
— Kerjäläisnainen? — huudahti Maschin. — Siinä tapauksessa ei hän sellainen ollutkaan.
Avaa heti kirje, niin katsotaan mitä se sisältää! Ole varuillasi, Stefan, sillä minä epäilen, että kaiken takana, joka sinulle tapahtuu, on joku Dragan virittämä ansa.
— Ei, ei, sinä erehdyt, ystäväni, vastasi Stefan äkkiä. — Dragan ja minun välini on selvä, meillä ei ole enää mitään keskenämme tekemistä. Minä en luule, että hän enää milloinkaan asettuu tielleni. Mutta sinä olet oikeassa, tuollaiset salaperäiset kirjeet ovat heti luettavat ja sitte kappaleiksi revittävät, ettei kukaan niitä löytäisi.
Ei, mutta katsohan, kuinka hienoa käsiala on aivan kuin joku ylhäinen nainen olisi kirjoittanut nimen Stefan Naumovitsch, ajutantti H.M. Serbian kuinkaan hovissa.
Hän repi varovasti kuoren auki ja otti siitä pienen, sievän paperiarkin.
Saadakseen suojaa auringolta menivät ystävykset vanhan puun varjoon ja molemmat lukivat yht'aikaa sitä kirjettä, jonka Stefan niin salaperäisellä tavalla oli saanut käteensä.
Stefan Naumovitsch horjui.
Ei koskaan vielä ollut eversti Maschin nähnyt ystäväänsä niin hämmentyneenä, niin murtuneena kuin tällä hetkellä.
Sanaakaan sanomatta vei Maschin hänet istumaan eräälle penkille.
Sitte istuutui hän hänen viereensä ja tarttui hänen käteensä.
- Ystäväni, sanoi Maschin — minä en voi mitenkään ymmärtää, kuinka tämä ilmoitus niin masentaa sinut.
Asia on sitäpaitse hyvin salaperäinen. Genia von Sandorf — peijakas — eikös se ole sama tyttö, joka ilmiantoi meidät? Niin, aivan oikein, nyt muistan ihan hyvin tuon nimen. Kuningatar antoi toitottaa sitä yli koko maan ja kehui, että Genia von Sandorf saisi ruhtinaallisen palkinnon, jos hän ilmoittaisi itsensä.
Mutta hän — oi, hän ei siis olekkaan kuollut? Ja minä kun luulin, että petturi oli jo saanut sen rangaistuksen, jonka hän hyvin oli ansainnut!
Hän elää siis ja on nykyään kuritushuoneessa. Minä sinun sijassasi repisin aivan yksinkertaisesti kirjeen kappaleiksi ja uskottelisin itselleni, etten koskaan ole nähnyt häntä.
Minä tiedän, että sinulla on hellä ja tunteellinen sydän, rakas Stefan, mutta tämä tyttö ei ole ansainnut muuta, kuin meidän vihamme ja ylenkatseemme, mutta ei ollenkaan osanottoamme.
- Ei, tuhat kertaa ei, huudahti Stefan, kiivaasti puistaen ystävänsä kättä — sinä erehdyt, Maschin! Niin totta kuin Jumala on taivaassa, niin erehdyt, sillä Genia von Sandorfilla ei voi olla syytä siinä asiassa.
Hän tosin näyttää syylliseltä ja itse kuningatar on ilosta loistavin silmin vakuuttanut minulle, että Genia von Sandorf on meidät ilmiantanut.
Mutta juuri siitä syystä, että kuningatar on sen minulle sanonut, juuri siitä syystä, että Draga näytti minulle kirjeen, jota hän ei antanut minun lukea, vaan piti etäällä silmistäni, juuri siitä syystä, Maschin, en voi uskoa, että Genia von Sandorf olisi petturi.
- Mutta kuka on sitte meidät ilmiantanut? huudahti Maschin. — Ainoastaan kaksi henkilöä voi tulla kysymykseen: juutalainen Mandelblüt ja Genia von Sandorf.
- Kuulehan, Maschin, mitä minulla on sanottavaa! sanoi Stefan ja kiersi melkein hellästi kätensä niin paljon vanhemman ystävän kaulan ympäri. — Sinä et ole koskaan nähnyt häntä, sinä et ole katsonut tämän tytön silmiin.
Jos olisit sen tehnyt, niin tietäisit, että Genia von Sandorf ei voi olla petturi.
- Kas kuinka sinä häntä puolustat! huudahti Maschin. — Kuinka poskesi punottavat ja silmäsi loistavat!
- Niin, minä rakastan häntä, huudahti nuori upseeri punastuen, äänessä rakastavan sydämen kaiho. - Niin, minä rakastan häntä, Maschin, ja siitä syystä olen myöskin vakuutettu, että hän on viaton. Mutta minulla on syytäkin häntä rakastaa, sillä häntä on minun kiittäminen hengestäni.
- Elämästäsi? Onko sinun Genia von Sandorfia kiittäminen hengestäsi?
- Kyllä, ystäväni, sillä ilman tätä tyttöä olisi minut vangittu sinä yönä, jolloin me kokoonnuimme juutalaisen Mandelblütin ravintolassa, ja kun minulla oli kaikki paperit, jotka koskivat salaliittoa, niin olisitte myöskin te kaikki olleet mennyttä kalua.
Nyt kertoi Stefan everstille, kuinka Genia päästi hänet huoneeseensa ja kuinka Genia pani itsensä alttiiksi hänen tähtensä vartijajoukon päällikön edessä, panipa vielä oman kunniansakin alttiiksi epäilysten tähden, sillä hän ilmoitti Stefanin olevan sulhasensa, jonka hän oli yölliseen aikaan päästänyt luoksensa.
Eversti Maschin kuunteli keskeyttämättä, mutta ihmetellen.
- Jos asia on sillä tavoin, sanoi hän Stefanin lopetettua — niin — olenpa itsekin melkein vakuutettu, ettei Genia ole petturi ja että tämä on vaan Dragan kepponen, jolla hän tahtoo ehkä asettaa tämän tytön epäedulliseen asemaan meidän silmissämme.
Kuningatar vihaa ehkä Genia von Sandorfla ja tahtoo kukistaa hänet. Tässä tarjoutui nyt hänelle hyvin varma keino. Hän laski arvattavasti, että me kostaisimme sille, joka meidät ilmaisi, ja siitä syystä kuulutti hän ympäri maan, että Genia von Sandorf oli keksinyt salaliiton ja kirjeellä varoittanut kuningatarta.
- Kuinka sen asian laita nyt lieneekään, lausui Stefan ja hyppäsi ylös penkiltä, niin en minä viivyttele mennessäni häntä puolustamaan.
Hän kituu kuritushuoneessa.
Tämä armas olento kuritushuoneessa, niin viheliäisessä ympäristössä!
Olipa se todellakin helvetillinen keksintö, jonka vain Draga voi ajatella ja Lazar panna toimeen!
- Kuinka, luuletko, että Genia on viety kuritushuoneeseen Dragan toimesta? kysyi Maschin.
- Minä en sitä luule, vaan minä tiedän sen.
Nyt kertoi Stefan kiireesti ja lyhyesti ystävälleen tapahtumista naamiaishuveissa.
- Ah, sittenhän on kaikki selvää! huudahti Maschin. Sen sijaan, että olisi vienyt hänet mielisairaalaan, on tuo Lazar roisto epäilemättä vienyt nuoren tytön kuritushuoneeseen.
Niin Stefan, joka tapauksessa on meidän velvollisuutemme tässä näytellä pelastavan kohtalon osaa.
Genia on pelastettava jo tänä iltana, ja minä — minä autan sinua,
Stefan, sillä kokonaan vaaratta ei kai tuosta asiasta selvitä.
— Kiitos, Maschin, minä luotan apuusi, lausui Stefan. — Jos kerran olemme Genian vapauttaneet, niin katso hänen silmiinsä ja hänen omasta suustansa olet kuuleva, onko hän meidät pettänyt vai ei.
Sillä tavoin katkaisemme solmun miekoillamme ja pääsemme aika askeleen
Dragan jäljille.
Kaikissa tapauksissa on merkillinen se kirje, jonka Genian äiti minulle kirjoittaa. Hän kirjeessään minua puhuttelee äänellä, joka minua itsessään syvästi loukkaa.
Hän näkyy luulevan, että hänen tyttärensä ja minun välillä tapahtui jotakin tuona yönä, jonka kautta Genian on täytynyt ainaiseksi kadottaa naisellinen arvonsa äidin silmissä.
Mutta sen vannon sinulle, ystäväni, että se on erehdys.
- No, mitä Geniaan tulee, niin kyllä kai se asia saadaan pian järjestetyksi, huudahti Maschin. — Onhan meidän helppoa todistaa hänen äidillensä, että Stefan Naumovitsch on kuninkaallinen mies, joka ei väärinkäytä tytön luottamusta. Mutta voi hyvin nyt, tänä iltana taas tapaamme toisemme, yhdessä mennäksemme kuritushuoneelle, Geniata salaperäisellä tunnussanalla vapauttamaan.
— Ja missä tapaamme toisemme? kysyi Stefan. Mihinkä aikaan tapaamme toisemme?
— Eiköhän ole parasta, arveli Maschin, että odotamme ensin pimeän tuloa.
Kello yhdeksän tänä iltana menet sinä kuritushuoneelle ja ilmoitat itsesi n.s. kenraalskalle — muutoin on hänkin peto, jota jo kauvan olen pitänyt silmällä, yksi Dragan kätyreistä, joka täytyy ennen taikka myöhemmin toimittaa pois maailmasta.
Minä odotan siis sinua Zornin talon edustalla, mutta ei pääkäytävän luona Natalienstrassella, vaan pienen puutarhaportin luona, joka vie virralle.
- Minä tulen, vastasi Stefan. — Yksi ajatus tekee minut kumminkin levottomaksi. Minne viemme Genian sitte kun olemme saaneet hänet ulos?
Hänen täytyy sitte varmaan elää muutamia päiviä, jollei viikkojakin mitä suurimmassa hiljaisuudessa, sillä hänen vainoojansa tietysti raivostuvat, nähdessään, että heidän ilkeä aikeensa ei onnistunut.
- Siihen löydämme kyllä keinon, arveli Maschin, silittäen harmaata kokopartaansa. — Minä puhun ukko Zornin ja Klärchenin kanssa, eikö olisi mahdollista, että he muutamaksi ajaksi voisivat ottaa Genian taloonsa ja piilottaa hänet.
Minä olen varma, etteivät he kiellä minun pyyntöäni siinä suhteessa.
Hyvästi siis, poikani, tänä iltana tavataan. Elä unohda kello 8 puutarhan portin luona.
Maschin puristi Stefanin kättä ja riensi sitte pensasten taa ja oli pian kadonnut näkyvistä.
Stefan Naumovitsch luki vielä kerran kirjeen tarkasti ja hänen kasvonsa synkistyivät.
- Se on selvää, mutisi hän itsekseen — että Genian äiti pitää minua heittiönä, joka on vietellyt hänen tyttärensä ja sitte avuttomana hyljännyt hänet.
Ei, kreivitär, pian saatte tietää, että Stefan Naumovitsch on rehellinen mies, että hän rakastaa teidän Geniaanne ja pyytää teiltä häntä vaimoksensa.
Odottakaa vaan, pian puhutte minulle toisella tavoin, ilolla te syleilette minua, vävyänne, kun Genia ja minä — ehkä jo tänä iltana pyydämme teidän siunaustanne.