KUUDESKOLMATTA LUKU.
Kidutettu äidinsydän.
Rouva von Sandorf, Genian äiti, oli puoliksi lohdutettuna palannut
Hôtel de Paris'iin ja vetäytynyt huoneisiinsa.
Draga oli lähettänyt hänet luotaan tyhjillä lupauksilla. Hän oli aivan yksinkertaisesti vakuuttanut hänelle, että poliisi tekisi kaikki voitavansa löytääksensä Genian.
Mutta kreivitär von Sandorf ei suuresti luottanut Serbian poliisiin.
Hänhän oli jo tehnyt Belgradin poliisipäällikön tuttavuutta, kurjan ja julkean Lazar Petrovitschin, joka oli vaan tehnyt pilkkaa onnettomasta naisesta.
Eikä siinä kylliksi. Tuo kurja oli ollut vielä niin raaka, että oli solvannut hänen tyttärensä kunniaa.
- Oi Jumalani, kuinka kurjia ihmiset sentään ovat, huokasi kreivitär von Sandorf ja vaipui tuolille istumaan. — Minä olen nyt oppinut näkemään, etten ennen, silloin kun mieheni vielä eli, ollenkaan tuntenut maailmaa sellaisena kuin se on.
Kuumat kyyneleet vierivät onnettoman rouvan silmistä hänen ajatellessaan kuollutta puolisoaan ja hän heittäytyi nyyhkyttäen sohvan nurkkaan.
Kuinka kauvan kreivitär siinä makasi synkissä mietteissään, ei hän itsekään tiennyt, mutta heräsi tästä syvän alakuloisuuden tilasta siihen, että ovelle kevyesti naputettiin.
Se oli eräs Hôtel de Parisin palvelija, joka syvästi kumartaen astui ovesta.
- Anteeksi, kreivitär, jos häiritsen, sanoi palvelija — mutta ulkona on eräs henkilö, joka haluaa puhutella kreivitärtä, ja — minä en tiedä, päästänkö hänet sisälle. —
- Kuka se on? kysyi kreivitär lempeällä äänellä. Ehkä on se joku onneton, joka tahtoo pyytää minulta almua?
- Ei suinkaan, kreivitär! vastasi palvelija. — Minä tunnen miehen, se on juutalainen nimeltä Mandelblüt, jolla on viidennen luokan ravintola Belgradissa. Hänestä ei puhuta juuri hyvää tässä kaupungissa.
- Ja hän tahtoo puhua kanssani? sanoi kreivitär suuresti ihmeissään. — Etteköhän ole sittenkin erehtynyt, sillä minä en voi ajatellakaan, mitä hän tahtoo.
- Erehdys on tässä mahdoton, kreivitär. Muuten juutalainen pyysi kovin, että minä hänet ilmoittaisin.
Kreivitär mietti hetkisen, mitä hän tekisi. Sitte sanoi hän palvelijalle:
- Tiedättehän, että minä olen tullut Belgradiin etsimään kadonnutta lapsiparkaani.
Siksi täytyy minun puhua jokaisen kanssa, joka tulee tielleni. Ehkä tämä mies voi antaa minulle viittauksen, mistä voin hakea lastani.
Antakaa siis miehen tulla sisään!
Ei suinkaan hän lienee mikään vaarallinen mies, minä tarkoitan — ei suinkaan häntä ole syytetty koskaan väkivallan teosta?
— Mandelblütiä? — Ei, ei mistään semmoisesta. Minun mielestäni hän on hyvin pelkuri! Muuten olen minä aina lähellä tuolla korridoorissa.
Näin sanoen poistui palvelija syvään kumartaen.
Heti kuului koputus ovelle.
Kreivittären kehoituksesta avautui ovi hiukkasen ja sisään pujahti juutalainen Mandelblüt, pistäen ensin päänsä ja sitte koko ruumiinsa sisälle.
Hänellä oli paras silkkikauhtanansa yllään ja olipa hänellä tänään lakkikin kädessä, vaikka hänellä vielä oli pieni musta, samettinen patalakki päässä.
— Pyydän tuhat kertaa anteeksi, rouva kreivitär, sanoi hän, yhtä mittaa kumartaen, — mutta en koskaan olisi ottanut tätä vapaisuutta, jollei minua mitä tärkein asia olisi ajanut tänne.
— Eikös nimenne ole Mandelblüt? kysyi kreivitär, istuutuen sohvaan.
— Aivan niin, rouva kreivitär. Mandelblüt on nimeni, isäni nimi oli myöskin Mandelblüt, perheemme on suuri, täytyy minun sanoa ja minulla on veli Wienissä. —
— Suokaa anteeksi, olkaa hyvä ja sanokaa asianne, keskeytti kreivitär.
— Mitä liikettä harjotatte Belgradissa?
— Herra Jumala, rouva kreivitär, vastasi Mandelblüt, — mitäkö liikettä harjoitan?
Kaikellaista, mutta aivan erityisesti on minulla "Zum Bojaren" ravintola tulolähteenäni.
— "Zum Bojaren" ravintola! huudahti äkkiä kreivitär muuttuneella äänellä. — Siellä ravintolassahan asui — vastatkaa suoraan, Mandelblüt, eikö teidän ravintolassanne asunut yönä ennen kuningas Aleksanterin vihkiäisiä Draga Maschinin kanssa nuori tyttö nimeltä Genia von Sandorf?
— Aivan oikein, rouva kreivitär! Teidän tyttärenne asettui ravintolaan asumaan, ja voinpa vannoa, ettei hänelle minun ravintolassani tapahtunut mitään pahaa.
Vihkijäispäivän aamuna lähti hän talostani viattomana ja vammattomana.
Mutta senjälkeen ei teidän tyttärenne enää saapunut takaisin ravintolaan, ja siitä lähtien —
— On Genia kadonnut! keskeytti kreivitär von Sandorf, voimatta hallita mielenliikutustaan, vaan nyyhkytti kovaäänisesti.
— Älkää itkekö, rouva! sanoi Mandelblüt, kuullessaan kreivittären hillittömästi nyyhkyttävän. — Kaikki voi vielä kääntyä hyväksi. Tehän olette tulleet tänne Belgradiin etsimään tytärtänne.
Hyvä rouva, te olette hänet löytävä! Minä, Mandelblüt, sanon sen teille, ja kun Mandelblüt on sanonut sanan, on se yhtä hyvä kuin jos joku toinen jo olisi saman asian suorittanut.
— Niin, rouva kreivitär, on olemassa salaisuuksia, joita ei edes rahalla voi suorittaa.
— Minä tiedän! huudahti kreivitär. — Jos vaan siitä on kysymys, oi, kyllä kohta olemme yksimielisiä.
Puhukaamme nyt suoraan, herra Mandelblüt! — tulkaa lähemmäksi, niin ettei ulkona kuulla, mitä me puhumme.
— Samaa mieltä olen minäkin, sanoi juutalainen. — Minä kuulen palvelijan yhtä päätä kulkevan käytävässä edes takaisin. Miksi pitäisi hänen tietää, mistä me puhumme?
Kreivitär vetäytyi ikkunakomeron luoksi ja Mandelblüt seurasi häntä sinne.
— Sanokaas minulle nyt, mitä teillä on kerrottavaa ja kuinka paljon te vaaditte?
— Viisituhatta frangia minä vaadin, rouva kreivitär, vastasi Mandelblüt päättävästi. — Mutta, kun olette minulle maksanut sen summan, niin silloin saattekin tyttärenne syliinne, niin totta kuin minä olen rehellinen mies.
Kreivitär rupesi kiivaasti vapisemaan eikä kyennyt tuskin sanaakaan sanomaan. Hän meni kirjoituspöydän ääreen, missä hän säilytti kaikki puhtaat rahat ja muut arvoesineet, jotka oli ottanut mukaansa Belgradiin. Hän avasi erään laatikon ja otti sieltä lompakon.
— Viisituhatta frangia te vaaditte, huudahti hän. — Olkoon niin, ne heti saatte, mutta sitte teidän täytyykin olla minulle avullinen tuomaan tyttäreni syliini.
— Rouva kreivitär, huudahti juutalainen, katse yhtä mittaa rahoihin kiintyneenä, — valmistautukaa kauheata asiata kuulemaan! Minä en sille mitään voi, mutta minun täytyy se sanoa — teidän tyttärenne oleskelee nykyään kuritus — Jumala varjelkoon minua — se on minulle liian vaikeata sanoa, mutta minun täytyy — hän on nyt —
— Mies, älä anna minun kauvempaa maata kidutuspenkillä? huudahti kreivitär vapisevalla äänellä.
— Missä on Genia, missä saattaa hän olla? Armollinen Jumala, minä tuskin enää kykenen kestämään kaikkia koetuksia ja mielenliikutuksia, joita minulle olet pannut!
Niin sanokaa sitte, että kerrankin tulee tuskista loppu!
— Ne loppuvat, rouva kreivitär, luottakaa siihen, sillä tänä iltana saatte taas tyttärenne Genian luoksenne. Tällä hetkellä on hän tosin kuritushuoneella. Kun Mandelblüt oli lausunut nämä sanat, katseli hän kreivitärtä aroilla silmillä.
Mutta se vaikutus, minkä Mandelblüt oli odottanut, nimittäin kauhea tuska ja häpeän purkaus, jäi tulematta siitä yksinkertaisesta syystä, että kreivitär ei käsittänyt, mitä "kuritushuoneella" tarkoitettiin, ainakaan kun samalla oli Geniasta kysymys.
— Kuritushuoneessa! huudahti hän kepeästi vapisevalla äänellä.
— Ahaa, minä huomaan, ett'ette oikein tunne Belgradia! huudahti juutalainen — Ojennuslaitos, kreivitär, on jotain hirmuista, sitä kutsutaan myöskin Harmaaksi linnaksi ja siihen taloon teljetään kaikki huonot ja langenneet naiset Serbiassa.
Nyt kalpeni vanha, harmaahapsinen nainen, hän huudahti ja vaipui tuolille.
- Langenneiden naisten joukossa, lausui hän vapisevalla äänellä — minun Geniani! — Oi Jumala, minun puhdas tyttöni, joka vielä muutamia viikkoja sitte oli kaikkien ylpeys ja ilo. Hänkö ojennuslaitokseen!
Kreivitär riensi hänen luoksensa, sillä se teki hänelle melkein hyvää löytää edes tässä miehessä henkilö, joka tunsi Genian ja saattoi todistaa, ettei hänen tyttäressään ollut mitään pahaa.
- Tehän olette tuntenut Genian, sanoi hän kyynelissään — hän on asunut teidän talossanne, sanokaa itse, oletteko koskaan nähnyt puhtaampaa ja viattomampaa tyttöä?
Miksi te vaikenette? Miksi ette puhu? Laupias Jumala, miksi katsotte niin jäykästi minuun?
— Neiti Genialla oli todellakin eräänä yönä nuori mies luonansa. — Ymmärtäähän tuon hyvin, nuori tyttö tahtoo mennä naimisiin, ja hän ehkä ajatteli, että herra Stefan Naumovitsch oli otettava. Tämä on todellakin pulska mies, se on kateudenkin tunnustettava. Ja niinpä neiti Genia avasi hänelle ovensa, koskapahan he asuivat seinä seinän vieressä ravintolassa. —
Kauhun huuto pääsi kreivittären huulilta ja hänen kasvonsa tulivat kuolonkalpeiksi.
— Ihminen, onneton ihminen! koristi hän kurkustansa. — Mitä te sanotte!
— Te valehtelette, Mandelblüt! Se ei ole totta! Tyttäreni ei mitenkään ollut sinä yönä miehen seurassa!
— Kreivitär, jollette minua usko, niin kysykää häneltä itseltään! Mies on täällä vielä, hänen nimensä on Stefan Naumovitsch ja on kuninkaan ajutantti.
Minä ja vartijapäällikkö tulimme huoneeseen, ja silloin istui Naumovitsch neiti Genian vieressä vuoteella. Ja neiti Genia selitti itse Naumovitschia rakastavansa.
Kreivitär istui hiljaa häpeästä ja mielenliikutuksesta masentuneena.
— Muutoin! Mikä ihme se on, jos kaksi nuorta ihmistä rakastaa toisiansa. Mutta pääasia. Teidän lapsenne on kuritushuoneessa. Hänet on sieltä pelastettava. Ja sentähden olen minä tullut tänne ilmoittamaan, mitenkä hänet voisitte saada sieltä ulos.
— Puhukaa, hyvä herra! sammalti kreivitär, levottomuudesta pidättäen henkeänsä.
— Minä olen tänään, jatkoi Mandelblüt — kuullut telefoonikeskustelun, jossa muuan henkilö, jota en lähemmin uskalla mainita, oli poliisipäällikön kanssa.
Poliisipäällikkö Lazarin asemasta seisoin minä telefoonin ääressä. Kysymyksessä oleva henkilö alkoi silloin puhua Geniasta ja antoi poliisipäällikölle kauhean käskyn, nim. heittää tyttärenne torniin, missä hän ei enää saisi nähdä päivän valoa.
Ei kukaan ihminen asu sillä saarella, missä torni on, tahi oikeammin sanoen, ei kukaan sanota siellä asuvan.
Ja niin antoi sama henkilö käskyn — että minä, s.o. poliisipäällikkö
Lazar, jonka kanssa hän luuli puhuvansa, menisin tänä iltana ottamaan
Genia von Sandorfin kuritushuoneesta.
Siihen vaan tarvitaan, että henkilö, joka ilmoittautuu johtajattarelle, kuiskaa hänelle salaisen tunnussanan, niin neiti kohta jätetään hakijalle.
Tunnussana on: "Päätön mies."
Täten oli Mandelblüt päättänyt puheensa ja suuntasi nyt silmänsä hillittömällä himolla viiteen tuhanteen frangiin, jotka vielä olivat pöydällä.
Kreivitär meni tyvenesti kirjoituspöydän ääreen, otti pari seteleistä ja ojensi ne Mandelblütille sanoen:
— Tästä saatte ilmoituksestanne.
Mutta kuka on tuova Genian kuritushuoneesta, kun ottaa lausuakseen johtajattarelle tunnussanan?
— Kuka, huudahti Mandelblüt? — aina se, joka kysyy. Ajattelen, että te rouva kreivitär itse menette, ettehän tarvitse sanoa, että olette tytön äiti, jos se teistä tuntuu pahalta. Te sanotte aivan yksinkertaisesti: Päätön mies, niin kaikki käy, niin kuin teille olen sanonut. Minä tahdon itse olla päätön mies, ellei kaikki nimenomaan tapahdu tällä tavalla. Tänä iltana on tyttärenne vapaa ja te matkustatte hänen kanssansa Wieniin ja koko juttu on unhotettu.
Muutoin, eihän sitä kukaan tiedä, että neiti on ollut seikkailuilla
- Menkää nyt tiehenne! kuiskasi kreivitär von Sandorf, mielenliikutuksesta läpiväsyneenä. — Poistukaa ja jättäkää minulle kaikki muu tehtävä.
Jos minun onnistuu pelastaa tyttäreni, niin voitte te täältä minun luotani noutaa jälellä olevat kolme tuhatta frangia. Te kaiketi luotatte minuun?
— Ettäkö luotan kreivittäreen! — Sepä vasta kysymys. Nuo kolmetuhatta frangia ovat yhtä hyvässä säilyssä täällä kuin minun luonani.
Ja täten ei minulla enää ole muuta tehtävää, kuin toivoa teille rehellisesti kaikkea hyvää. Jos vastedes tarvitsette Mandelblütia, niin muistakaa, että hänet tavataan "Zum Bojaren" ravintolassa!
Kreivitär ainoastaan teki käden liikkeen sanoakseen jäähyväiset, ja
Mandelblüt vetäytyi takaisin ovelle.
Mutta ennenkuin hän sinne asti oli saapunut, kuuli hän nimensä vielä kerran huudettavan.
— Herra Mandelblüt, vielä yksi kysymys, sanoi kreivitär. — Mikä olikaan sen miehen nimi, jonka kanssa tyttäreni — oi Jumalani, en uskalla sitä sanoa! — havaittiin olleen tuona yönä?
— Stefan Naumovitsch on hänen nimensä, rouva kreivitär. — Hän on nuori, komea upseeri, luullakseni myöskin hyvästä perheestä. Tätä nykyä on hän hänen majesteettinsa kuninkaan ajutanttina.
— Hyvä on, herra Mandelblüt, sitä minä vaan halusin tietää.
Yhtä monta kertaa kumartaen kuin sisään tullessa, poistui Mandelblüt ja vihdoinkin oli kreivitär yksin.
Mandelblüt lähtikin sopivaan aikaan, sillä kreivitär ei enää kyennyt hallitsemaan itseänsä. Hän puhkesi itkemään, nojautuen sohvan kulmaan. Hän itki sitä, että oma lapsensa oli joutunut viettelijän uhriksi.
Sillä vanha kreivitär ei hetkeäkään epäillyt, että Stefan Naumovitsch pani liikkeelle kaikki keinonsa, joilla kokenut mies saattaa viattoman tytön pään panna pyörälle.
Kuinka muutoin olisi ollut mahdollista, että Genia yöllä olisi avannut hänelle ovensa.
— Minä en voi sitä uskoa, en voi sitä käsittää! huudahti kovasti koeteltu kreivitär, yhä käsiänsä väännellen. — Mutta kumminkin — tuota ei juutalainen ole voinut itsestään keksiä; hän oli niin varma asiastansa. —
Näin sanottuaan nousi kreivitär sohvalta, pyyhki kyyneleensä ja sanoi:
— Hänet on vapautettava, tuo onneton eksynyt, vapautettava hirveästä talosta, missä hän voi ainoastaan syvemmälle vaipua.
Mutta en minä tahdo viedä häntä pois; se mies, joka on hänet onnettomuuteen syössyt, pelastakoon hänet myöskin. Sillä jos hän on vähemmässäkään määrässä rehellinen, niin on hän toki noudattava, minun kehoitustani, vievä Genian kuritushuoneesta ja ottava hänet vaimoksensa.
Jollei hän tahdo, silloin — silloin on Genialle parempi, että menehtyy tuossa hirveässä talossa.
Loukkautuneen äidin koko ylpeys näyttäytyi noissa sanoissa. Puhdas, tahraamaton nimi oli ollut aina hänen suvussansa suurin pyhyys, ja tuon nimen näki hän nyt tahratuksi, häväistyksi.
Muutamia minuuttia myöhemmin istui vanha kreivitär kirjoituspöytänsä ääressä ja antoi vapisevalla kädellään kynän liukua paperilla. Hän kirjoitti Stefan Naumovitschille.
"Hyvä herra! Yönä ennen kuningasparin vihkiäisiä, asuitte te yhdessä tytön kanssa, joka siihen saakka oli ollut siveellinen ja kunniallinen. Tuo tyttö nääntyy nyt hirveässä vankeudessa, hänet on viety kuritushuoneeseen. Voiko teidän omatuntonne jättää teidät rauhaan, hyvä herra? Eikö teidän ole itsellenne sanottava, että te olette hänet noin kauvaksi saattaneet. No hyvä, taivas tarjoo nyt teille tilaisuuden tehdä kaikki taas hyväksi.
"Ne, jotka ovat tytön lähettäneet kuritushuoneeseen, ovat antaneet laitoksen johtajattarelle käskyn tänä iltana jättää tyttö sille henkilölle, joka lausuu tunnussanan: 'Päätön mies.'
"Hyvä herra! Genia von Sandorfilla ei ole enää maailmassa ketään ihmistä, joka hänestä välittää, hän on nyt yksin ja hyljätty. Epäilemättä te tänä iltana tuon salaperäisen tunnussanan avulla vapautatte tyttö kauheasta ympäristöstänsä? Ja kun te olette vapauttaneet Genian, voitteko olla silloin niin julma ja sydämetön, että hylkäätte uhrinne ja jätätte hänet avuttomana kadulle?
"Tehän olette ihminen, joka varmaankaan ette tahdo, että ikuinen tuomari teidät kerran työntää luotansa. Tekin epäilemättä toivotte pitkää, onnellista elämää. —
"Onneton äidin kirous lepää teidän ylitsenne, jos laiminlyötte tämän ainoan tilaisuuden Genian vapauttamiseen. Samalla sanokaa Genia von Sandorfille, ettei hän koskaan saa astua äitinsä eteen muutoin kuin teidän laillisesti vihittynä vaimonanne. Siihen saakka hylkää äidinsydän arvottoman ja on koettava unhoittaa hänet."
Näiden rivien alle, jotka vanha rouva kirjoitti tuhansin kyynelin, samalla kun hän tuon tuostakin jätti kynän kädestänsä, kun epätoivon tuska valtasi hänet, piirsi hän vihdoin vakavalla kädellä: Kreivitär von Sandorf.
Vielä kerran tarkkaavasti luettuansa kirjeen, pisti hän sen kuoreen ja varusti osoitteella: Stefan Naumovitsch, H. M. Serbian kuninkaan ajutantti.
— Nyt vaan on kysymys siitä, sanoi kreivitär itsekseen, — miten kirje saataisiin varmasti ja salaisuudessa Naumovitschin käsiin.
Minä kyllä uskallan jättää kirjeen jollekin viejälle, en kumminkaan Serbian postilaitokselle, sillä sanotaan, että siinä on salainen osasto, missä hovin virkamiehille ja valtiollisille henkilöille menevät kirjeet salaisuudessa avataan ja luetaan.
Oi Jumalani, miten nyt menettelisin? Aika kiirehtää, jo on puolipäivä enkä minä uskalla odottaa siksi kuin aurinko on laskenut, sillä silloin on tyttäreni hukassa.
No niin, minun täytyy keksiä joku kepponen: Pukeudun valepukuun, haen
Stefan Naumovitschin käsiini ja annan hänelle tämän kirjeen.
Sitte valitsi kreivitär kaikkein huonoimmat vaatteet, mitä hänellä oli mukanansa, repi ne tahallansa tahrasi niitä hiukan, laittoi harmaan tukkansa epäjärjestykseen, niin että suortuva lankesi hänen kasvoillensa, leikkasi kenkänsä rikki ja koetti muutoinkin näyttää niin köyhältä ja kurjalta kuin mahdollista.
Sitte otti hän pienen punotun korin käsivarrelleen, kätki sinne kirjeen ja hiipi ulos Hôtel de Parisista niin huomaamatta kuin mahdollista ja lähti konaakiin päin.