VIIDESKOLMATTA LUKU.
Wienin kauppias.
Jos syystä voisi jotakin paikkaa maailmassa nimittää "maalliseksi helvetiksi", niin ansaitsisi Belgradin kuritushuone ensi sijassa tämän nimen. Ehkä johtui tämä siitä, että se rakennus, mihin Serbian langenneet naiset suljettiin, niin pian kuin olivat tehneet jonkun lain rikoksen, muinoin oli ollut luostari.
Ystävälliset, hyväntahtoiset nunnat olivat siinä asuneet ja toimittaneet paljon hyvää samoissa huoneissa, missä nyt kauhu ja kyyneleet, valitus ja epätoivo vallitsevat.
Myöhemmin olivat nunnat jostakin syystä sieltä muuttaneet, valtio oli rakennuksen ostanut, ja ne kopit, joissa ennen rukouksia taivaaseen kohotettiin, olivat nyt muutetut vankikopeiksi, joissa enimmäkseen kaikui kirouksia yötä päivää, sekä koston huutoja.
Kun tässä laitoksessa oli ainoastaan naisia, niin oli sen johtokin naiselle uskottu.
Tämä seikka oli ehkä lähimpänä syynä siihen, että vangit saivat kauheasti kärsiä.
Kuritushuoneen n.k. johtajattarena oli muuan ylhäinen nainen, nimeltä
Mascha Gurki.
Hänen mies vainajansa oli ollut kenraali, jonka vuoksi johtajatar oli tunnettu kenraalskan nimellä.
Kenraalska Mascha Gurki istui huoneessansa vanhanaikaisen, leveän ja korkean tammisen kirjoituspöydän ääressä, ja hänen edessänsä seisoi Genia von Sandorf, jonka johtajatar juuri oli luokseen kutsunut.
Genialla oli yllänsä langenneille naisille määrätty harmaa puku; mutta tuossakin karkeassa rumassa puvussaan oli hän kaunis.
Tosin saattoi hänen kasvoistansa huomata, että hän viime aikoina oli paljon itkenyt. Silmillä oli läpinäkyvä hohde ja huulilla värähteli äänetön valitus.
Kenraalska suuntasi terävät silmänsä nuoreen tyttöön. Hän ei voinut Geniata kärsiä ja oli vihannut häntä jo ensi hetkestä, ei muusta syystä kuin siitä, että Genia oli nuori ja kaunis, sillä kenraalska ei voinut unhottaa, että itsekin aikoinaan oli ollut nuori ja kaunis ja näytellyt jotakin osaa maailmassa.
— Rakas tyttö, teistä valitetaan, sanoi kenraalska kovalla, tylyllä äänellä. — Te kuulutte sanoneen työhuoneessa, että teidät on tuotu tänne hyvin ylhäisen henkilön käskystä, jonka nimeä en edes teille rohkene mainita.
Te väitätte yhä, että olette viaton. Tämä ärsyttää toisia vankeja, tekee ne vastahakoisiksi ja saattaa johtaa kapinaan.
Minä kiellän teiltä kerta kaikkiaan tuollaiset valheelliset kertomukset.
— Minä en vielä kertaakaan ole elämässäni valhetellut, vastasi Genia ylpeästi, — ja jos olen väittänyt, että minut on tänne kuningattaren käskystä tuotu, niin sanoin vaan puhtaan totuuden.
— Kurja olento, huudahti kenraalska, äkkiä nousten tuoliltaan, — kuinka uskallatte lausua kuningattaremme korkean nimen?
Teidät on tänne tuotu, koska olette viettänyt irstasta elämätä. Te ette ole parempi te, kuin mikä muu letukka hyvänsä, joka täällä oleskelee.
Koettakaa saavuttaa päällyshenkilöittenne suosiota, menkää itseenne, katukaa ja rukoilkaa ennen kaikkia, rukoilkaa, niin teitäkin kerran suositetaan armoa saamaan, ja te parantuneena pääsette tästä talosta.
— Minä en koskaan ole täältä pääsevä, vastasi Genia, koettaen pidättää kyyneleitänsä, — sillä minä tunnen, että minun täytyy täällä kuolla.
Minua kohdellaan sydämettömästi ja väärin, ja kaikki, mitä tässä talossa kärsin, ei ole mitään siihen verraten, että minut on syyttä tänne tuotu, että olen mielivallan uhri.
Ei, minä en ole sellainen kuin muut, minä olen tyttö, jolla on kunniansa tallella ja joka, ennenkuin astuin tämän talon kynnyksen yli, en tietänyt mitään siitä inhottavasta, mitä täällä näen.
Minä toivon, rouva kenraalska, jatkoi Genia lujalla äänellä, että minun ainakin sallittaisiin kirjoittaa ja lähettää kirje äidilleni. Tämä on oikeus, jota ette saa minulta kieltää.
Antakaa minulle paperia, kynä ja mustetta, jotta saan äidilleni kirjoittaa!
— Te puhutte minulle äänellä, joka ei minua ollenkaan miellytä. Tuhannen, tässä talossa ei sovi liikoja toivoa. Sitä paitse en ole saanut tehtäväkseni sallia teille tuommoisia oikeuksia.
Palatkaa nyt vartijan kanssa, joka ulkona työhuoneessa odottaa, olkaa ahkera, kuuliainen ja nöyrä, siihen teitä kehotan.
Genia antoi syvästi huoaten päänsä vaipua rinnalleen ja hiipi sitten ovea kohti.
Samassa kuului kolkutusta ovelle, ovi avautui, ja suuri, harmaapäinen mies, puettuna porvarin jotenkin kuluneeseen pukuun, astui sisään.
— Minulla on kunnia, rouva kenraalska, sanoi hän, nähtävästi huomaamatta, että Genia peljästyneenä peräytyi taaksepäin, sillä hän häpesi, niin usein kuin joku mies näki hänet tässä talossa. — Minulla on kunnia esittää itseni teille: Ignaz Balzer Wienistä on minun nimeni, minä olen kauppias, se merkitsee, että minä kaupitsen kaikkea, millä vaan voin rahaa ansaita.
Nyt olen kuullut, että tässä laitoksessa vangit valmistavat erinomaisia olkikenkiä.
Minä ostan miten paljon hyvänsä, maksan aina korkeita hintoja ja aina käteisellä rahalla — aina puhtaassa rahassa, se lankee itsestään.
Minä maksan kaksikymmentä prosenttia enemmän kuin ne, joille ennen olette myyneet laitoksen tuotteita.
— Mutta, hyvä herra, huudahti kenraalska närkästyneenä, — kuinka tällä tavoin voitte ilmoittamatta tunkeutua tänne? — Miksi ette ole edeltäpäin ilmoittautunut?
— Pyydän anteeksi, jatkoi mies — mutta minulla ei ole korkeita ajatuksia ilmoittamisesta. Joka paljon kysyy, saa monta vastausta, hyvän liikemiehen pitää ymmärtää tunkeutua kaikkialle. Älkää panko pahaksenne, kyllä pian sovitaan.
Kas, tuo taitaa olla joku täällä olevista letukoista. Ha, ha, he ovat kaikki aikaisemmin pitäneet hauskaa elämää ja täytyy heidän nyt siitä maksaa sakkoa. Jaa, ei aina tanssita ruusuilla elämän läpi. Mutta kaunis hän on — tosiaankin sangen kaunis.
— Herra Balzer, minun täytyy pyytää teitä päästämästä tuollaisia muistutuksia, huudahti kenraalska. — Tässä talossa ei olo mitään kauneutta, ainoastaan katumusta ja parannuksentekoa.
Menkää! huudahti hän sitte närkästyneenä, kääntyen Genian puoleen. — Miksi tässä vielä seisotte ja miksi tuota herraa niin tutkivasti tähystelette?
Menkää, olen jo aikoja sitten käskenyt.
Mutta Genia ei mennyt. Mies, joka noin äkkiä oli tunkeutunut kenraalskan vastaanottohuoneeseen, oli hänelle aivan vieras, häntä ei Genia ollut koskaan ennen nähnyt.
Mutta kaksi sanaa, jotka mies oli lausunut, teki hänet Genialle tavattoman tärkeäksi. Hän oli sanonut olevansa Wienistä?
Oi, tuo mies tuli Wienistä, keisarikaupungista Tonavan varrelta, siitä kaupungista, missä Genian rakastettu äiti asui ja missä hänet yleensä tunnettiin. Nyt tahi ei koskaan tahtoi hän käyttää tilaisuutta hyväkseen, ilmoittaakseen surullisen kohtalonsa maailmalle.
Hän hyvin tiesi, että hän täten panisi kaikki alttiiksi, että hän ärsyttäisi johtajattaren raivoisaan vihaan.
Kumminkin — tuota ainoata tilaisuutta, jonka sattuma hänelle tarjosi, ei hänen pitäisi jättää käyttämättä.
— Oi, hyvä herra, huudahti Genia syvällä liikutuksella ja kovasti vapisevalla äänellä, äkkiä astuen Ignaz Balzerin luokse ja ojentaen ristiin pannut kätensä häntä kohden, — tehän tulette Wienistä? Pelastakaa minut! Minä olen kreivitär Genia von Sandorf; Wienissä asuu äitini. Sanokaa hänelle, että minut on tuotu tänne. —
Kenraalska syöksyi raivostuneena Genian päälle nyrkit pystyssä ja viskasi hänet menemään, niin että tyttöparka hoiperteli ovea kohti.
— Sinä letukka, kuinka uskallat kertoa vieraalle tuollaisia valheita?
Sinä, joka kadulta pyydystettiin, ulos! — Ei, ei takaisin työhuoneeseen! Vartija — vartija tänne päin. Tulkaa tänne ja laahatkaa hänet alas pimeään koppiin! Siellä tulee hänen istua kahdeksan päivää vedellä ja leivällä.
Oi, nuo naiset, joka hetkeä he käyttävät hyväkseen paetakseen, taas miesten pariin päästäkseen ja minua mustentaakseen — minua, joka kumminkin saan vastata kaikesta! Minulla on kerrassaan raskas toimi!
Naisvartija, jäntevä, vahvarakenteinen oli tullut sisään. Hän heti iski kyntensä Geniaan ja veti hänet perässänsä, vaikka tuo onneton vielä koetti irtautua hänestä ja kiiruhtaa Ignaz Balzerin luokse.
Wienin kauppias lienee kumminkin ollut merkillinen henkilö. Sillä samassa kuin kenraalska hyökkäsi Genian päälle lyöden nyrkillään hänen rintaansa ja viskasi hänen taaksepäin, säpsähti hän, ja hänen muutoin uniset silmänsä säkenöivät.
Hänen vartalonsa kumartui, ikäänkuin olisi ollut aikeessa hyökätä raivostuneen naisen kimppuun ja yhdellä nyrkin iskulla lyödä hänet lattiaan. Mutta hän kumminkin oikasihe, pannen käsivarret ristiin rinnan ylitse ja seisoi siinä sitten kuin kivettynyt.
Hän näki Genian rukoilevaiset silmät, kuuli hänen avunhuutonsa, kun raaka vartija iski häntä niskaan, painoi häntä ja veti ovelle.
Mutta Wienin kauppias oli tullut tänne kauppoja tekemään, hyviä kauppoja, ja siksi katsoi hän olevan edullisinta, ettei sekaantuisi toisten ihmisten asioihin, jotka itsessään eivät häntä liikuttaneet.
Kun ovi oli suljettu Genian ja vartijan takana, lausui kenraalska väsyneellä äänellä:
— Näettekös, hyvä herra, niin täällä käy päivä päivän perästä, paljastaan mieliharmia ja nöyryytystä. Oi, jospa vaan tietäisin jonkun toisen paikan, niin olisin jo aikoja sitten jättänyt tämän kiittämättömän toimen.
Ennen kaikkea, pyydän teiltä kumminkin, herra Balzer, ettette usko sanaakaan siitä, mitä tuo tyttö sanoi. Mitä hän väittikään? Hänkö kreivitär? Genia von Sandorf? —
Ha, ha, hänellä on aivan toinen nimi ja on hän viettänyt häpeällistä elämää. Monet upseerit ovat hänen tähtensä ampuneet itsensä, sitte vaipui hän yhä syvemmälle, kunnes joutui poliisin käsiin ja tuotiin tänne.
Eikö niin, hyvä herra, tuollainen olento on inhottava?
— Mitä suurimmassa määrässä, vastasi Balzer syvällä rintaäänellä, joka osoitti varmaa vakuutusta. — Yhteiskunnan on vapauduttava tuollaisista vahingollisista kasvannaisista.
Mutta puhukaamme nyt, rouva kenraalska, kaupoistamme. Siitä on tuleva meille kummallekin hyötyä, siliä — herra Ignaz Balzer kumartui viekkaan näköisenä alas johtajattaren puoleen — minä olen taipuvainen joka frangista, minkä ansaitsen, luovuttamaan kymmen sentiimiä teille, ja lopuksi siitä tulee aika sievoinen summa.
Ja jotta huomaisitte minun näin todellakin tarkoittavan, suvaitsen täten jättää teille viisisataa frangia pieneksi ennakkomaksuksi tavarasta.
Näin sanoen oli herra Balzer povitaskustansa ottanut esille lompakkonsa ja antoi viisisatamarkkasen liukua kenraalskan käteen, joka keveästi huoaten otti sen vastaan.
— Eikö ole kauheata, että täytyy turvautua tällaisiin pieniin sivutuloihin? huudahti kenraalska, teeskennellen ja päivitellen. — Mutta mitä pitää tehdä? Täytyy ajatella vanhoja päiviään.
— Haluaisitteko näyttää minulle huoneet, missä olkikengät valmistetaan? jatkoi Balzer. — Näettekö, rouva! kenraalska, minä tahtoisin saada suunnilleen selville, kuinka paljon laitos kykenee niitä tuottamaan.
Eikö niin, tehän olette hyvä ja näytätte minulle hiukan laitosta?
— Siitä on minulla oleva suurta huvia, herra Balzer. — Olkaa hyvä ja seuratkaa mukana.
Oi, te tulette näkemään kauhistuttavia, hyljättyjä olentoja. Minä tiedän, että niiden näkeminen on teille paljon mielipahaa tuottava.
— Paljon pahaa, vakuutti Balzer. — Mutta mitäpä ei tee hyvän kaupan vuoksi?
He lähtivät yhdessä kenraalskan vastaanottohuoneesta ja kulkivat ympäri koko taloa.
Herra Balzer oli hyvin tiedonhaluinen mies. Kaikki tahtoi hän nähdä, ja yksityiskohtia myöten hän otti kaikki selville.
Ennen kaikkia tuntui hän olevan siitä hämmästynyt, että niin monet naiset — niitä oli useita satoja — eivät koskaan uskaltaneet tehdä kapinaa.
— Jos nuo liittoutuisivat, kuiskasi hän hoitajattarelle, heidän ollessa suuressa työhuoneessa, jossa vangit naisvartiain valvonnan alla valmistivat olkikenkiä — niin silloinhan he teidät kerrassaan teloittaisivat.
Minun täytyy tunnustaa, että olen vähän peloissani, minä olen yleensä pelkuriluontoinen.
- Oh, mitä ajattelette, herra Balzer! vastasi kenraalska, — meillä on seitsemäntoista naisvartijaa ja sitte vielä yksikolmatta miespuolista.
Lienette kai myöskin huomannut, että alhaalla pihassa on vartijajoukko, johon kuuluu joka päivä neljätoista sotamiestä. Nämä valvovat uloskäytävää ladatuin kiväärein.
Ikkunat ovat häkillä varustetut, ovet ovat raudasta ja varmemmaksi vakuudeksi päästetään joka ilta irti useita suuria koiria, jotka ehdottomasti repisivät kappaleiksi jokaisen, joka kutsumatta koettaisi tänne tunkeutua.
Herra Balzer löi tämän kuullessaan kädet kasvoihinsa, kuin olisi hän niihin tahtonut painaa kasvojensa ilmeen.
Se oli pettymyksen ja tuskallisen raivon ilme, joka kuvastui hänen piirteissään. Mutta hän ehätti kohta vakuuttamaan, että hänen levottomuutensa on nyt ohi.
- Mennään nyt takasin minun vastaanottohuoneeseeni, sanoi kenraalska —
Nyt päätetään kauppa ja ehkäpä teemme samalla kauppakontrahdin.
- Juuri niin, kenraalska, vastasi herra Balzer. — Te olette todellakin erittäin tarmokas nainen. Sellaisesta minä pidän.
Pikaista kosimista ei kenenkään ole vielä tarvinnut katua ja pikaisesti päätetty kauppa on aina ollut edullinen molemmille puolille. — Ha, ha, me olemme kuin luodut toisillemme, kenraalska.
Niin pian kuin kenraalska ja kauppias tulivat vastaanottohuoneeseen, istuutui kenraalska kirjoituspöytänsä ääreen.
- Minä pidän teistä, herra Balzer, sanoi hän, — ja luulen, että meistä tulee vielä ystävät.
Ainakin olen hyvin halukas myömään teille edullisilla ehdoilla kaikki vankien työt.
Minä annan teille listan, josta voitte nähdä, mitä ja kuinka paljon kutakin lajia valmistetaan meidän laitoksessamme ja —
Miksi sitte häiritsette minua? Mitä haluatte? Nämä kenraalskan sanat koskivat erästä naisvartijata, joka tuli huoneeseen kirje kädessä ja jäi seisomaan odottavaan asemaan.
— Tämän kirjeen, sanoi nainen, on yksityinen sanansaattaja juuri jättänyt kenraalskalle tuotavaksi, ja tuoja käski minun nimenomaan jättämään kirjeen omakätisesti kenraalskalle.
— Antakaa tänne! sanoi kenraalska. — Hyvä on, voitte lähteä.
Kenraalska oli näin sanoen ottanut kirjeen vartijan kädestä, ja samassa kun hän kohotti kirjeen, nähdäkseen keneltä se oli, näki herra Balzer, että kirje oli takapuolelta varustettu suurella sinetillä, jossa oli kruunun kuva.
Herra Balzer tuli hetkeksi hyvin levottomaksi.
Myöskin kenraalska tuli sinetin nähdessään kovaan mielenliikutukseen, sillä hän katseli kirjettä todellisella hartaudella ja syvällä kunnioituksella.
Sitte hän avasi kuoren pienellä terävällä veitsellä, joka oli kirjoituspöydällä, ja veti kuoresta kokoon käännetyn paperin, josta huoneeseen tuoksui hyvää hajua.
— Minun täytyy pyytää anteeksi, sanoi hän hymyillen kauppiaalle, odottakaa vain muutamia minuttia. — Tämä on erinomaisen tärkeä kirje, jonka korkea henkilö on minulle lähettänyt. Sallitteko minun sen lukea?
— Mutta, olkaa hyvä, huudahti Balzer rakastettavalla äänellä. — Olkaa hyvä, älkää antako minun häiritä itseänne!
Sillä aikaa ajattelen kauppaamme.
Kenraalska kohotti siis kirjeen ja kun hän oli pitkänäköinen, niinkuin vanhemmat ihmiset tavallisesti ovat, piti hän kirjettä jotenkin kaukana itsestään.
Herra Balzer kumminkin huvitteli, vetelemällä partaansa, mutta todellisuudessa suuntasi hän silmänsä kirjettä kohden. Salainen toivomus näytti täyttävän hänen mielensä.
Oikeastaan hän oli kauhean halukas tietämään, mitä kirje sisälsi.
Jos hän todellisuudessa olisi ollut herra Balzer, niin olisi hänelle kirjeen sisältö ollut aivan yhdentekevä, mutta se hän ei ollutkaan, vaan mies, jonka nimi oli koko Serbiassa tunnettu ja peljätty.
Tuo harmaapäinen mies ei ollutkaan kukaan muu kuin Demeter Banjaluki,
Mustien vuorten rosvo.
Demeter Banjaluki melkeinpä jo oli epätoivoissaan uhkarohkean aikeensa onnistumisesta, kun äkkiä pälkähti hänen päähänsä, että tuo kirje mahdollisesti koski Genian kohtaloa.
Mitäpä hän ei olisi antanut, jos hänen olisi ollut mahdollista asettua kenraalskan taakse ja hänen olkapäänsä yli heittää silmäyksen kirjeeseen, joka suuressa määrässä herätti hänen huomiotansa. Oi, mitäs tuo oli!
Demeter kohautti hiukan ja heitti nopean, tutkivan silmäyksen peiliin, joka riippui kenraalskan takana.
Peilistä Demeter saattoi lukea jokikisen sanan, tunsipa myöskin käsialan.
Demeter Banjaluki ymmärsi oivallisesti lukea peilikirjoitusta. Tuon miehen tietysti oli täytynyt kaikkea oppia, hänen täytyi kaikkea ymmärtää, josta saattoi hänen vaarallisessa ammatissaan olla hyötyä. Joka sekunti täytyi hänen olla altis mitä vaarallisimpiin yllätyksiin, ja siksipä oli hän opiskellut vähän itsekutakin asiata, välttääkseen vainoojiaan ja saadakseen selville ihmisten salaisuudet.
Demeter luki peilistä niinkuin kirjaa, vaikka kirjaimet peilissä olivatkin väärinpäin ja oikealta vasemmalle. Kenraalska ei vielä ollut päässyt kirjeen päähän, kun Demeter jo osasi sen ulkoa. Ja kumminkin toisti hän itsekseen joka sanan, ettei millään muotoa unhottaisi yhtään tavua.
Demeter Banjalukin täytyi pusertaa huulensa yhteen, jottei päästäisi remakkata naurua, sillä nyt hän tiesi, ettei valepukunsa ollut turha. Kirje kuului nimittäin seuraavasti:
"Rouva kenraalska.
Vanki Genia von Sandorf ei saa kauvemmin jäädä teidän luoksenne. Eräät syyt vaikuttavat, että hänet on sieltä vietävä ja siirrettävä entistä ankarampaan säilytyspaikkaan.
Tänä iltana saapuu teidän luoksenne henkilö ottamaan Genia von
Sandorfia. Tämä henkilö on lausuva teille tunnussanaksi: "Päätön mies."
Tuolle henkilölle on teidän viipymättä jätettävä Genia von Sandorf, ei
kumminkaan vankipuvussa, vaan yksinkertaisessa mustassa puvussa.
Minä vakuutan teille, kenraalska, kaikkein korkeinta suosiotani, jos
tarkoin noudatatte tätä määräystänne."
Tämä kirje oli ilman allekirjoitusta, mutta sen täytyi tulla mahtavalta ja vaikutusvaltaiselta taholta, koska kenraalska katseli kirjettä todellisella hartaudella.
- Päätön mies, ajatteli Demeter Banjaluki. — Joo, se mies, joka tänä iltana tulee Geniata noutamaan, tulee päästänsä lyhemmäksi, niin totta kuin minä olen Banjaluki.
Hyvä oli, että kenraalskan silmät vielä olivat kirjeeseen kiintyneet, sillä muutoin olisi hän huomannut sen liekin, joka silloin ilmestyi Wienin kauppiaan muutoin uneliaisiin silmiin.
- Minä ajattelen, että on parasta, sanoi Demeter, nousten tuoliltaan, — että tulen takaisin jonakin toisena päivänä, sillä rouva kenraaalska näyttää tänään saaneen tärkeitä asioita toimitettavaksi.
— Siinä olette oikeassa, herra Balzer, vastasi kuritushuoneen hoitajatar. — Silloin voisimme kaikessa rauhassa puhella kaupoistamme, ja olenpa vakuutettu siitä, että tulemme hyvään tulokseen.
— Erittäin hyvään tulokseen! huudahti herra Balzer tyytyväisenä hieroen käsiänsä. —
— Minulla on kunnia sulkeutua suosioonne. Näin sanoen otti Balzer lakkinsa ja keppinsä ja vetäytyi pois.
Kun hän oli poistunut ja ovi sulkeutunut hänen takanansa, kääri kenraalska kirjeen kokoon ja kätki sen huolellisesti pöytälaatikkoon.
- Siis "päätön mies" on tämän illan tunnussana. Hyvä, se joka lausuu minulle nämä sanat, saa ottaa tytön haltuunsa.