NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Ääni telefoonitorvessa.
Lazar Petkovitsch, tuo oli poliisipäällikön varsinainen nimi, oli erittäin huonolla tuulella. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä, edessään ne raportit, joita poliisiasiamiehet hänelle aina jakoivat tarkastettaviksi.
— Ei mitään — ei yhtään mitään! sanoi hän suuttuneena, pannen toisen kaistaleen toisen perästä sivulle. — Ei kerrassaan mitään, murhaaja jää edelleen ilmi saamatta, ja kumminkin kysyy kuningas minulta joka päivä, eikä minun ole onnistunut saada selville kreivi Sebastian Sandorfin murhaajaa. Kun minun taas eilen täytyi antaa kuninkaalle kieltävä vastaus, näin minä vihan pilviä kohoavan hänen otsalleen.
Kirottua, minä ehkä kaadun päälleni tuon päättömän ruumiin ylitse, minä, joka tähän saakka niin hyvin olen arvossa ylennyt.
Kun ajattelen tähän asti kuljettua taivalta — ha, ha, Lazar
Petrovitsch, olisipa kohtalon ivaa, jos päätön mies minut lannistaisi.
Tuhannen turkkia! — olen kahden tulen välissä. Kuningas vaatii minulta, että saan murhaajan ilmi ja kuningatar toivoo hartaasti, ettei todellista murhaajaa koskaan ilmisaataisi!
Kuningatar tahtoo uhrata tytön, jonka hänen käskystään vein kuritushuoneeseen. Enkä minä voi Genia von Sandorfia unhottaa. Milloinkaan en ole nähnyt kauniimpaa naista. — Se tyttö on minun saatava.
Lazar siveli mietteissään partaansa, ja silmät hehkuivat.
Hän oli Belgradissa yleisesti siitä tunnettu, että naisia suuresti ihaili.
— Mutta ei tuossa vielä kaikki, mikä ajatuksiani vaivaa, jatkoi Lazar yksinpuheluaan, nousten tuoliltaan; kädet selän takana kulki edes takaisin työhuoneessaan.
Serbiata kohtaa yhtä mittaa salaperäiset rikokset, rosvoukset, ja kumminkin tiedämme, kuka niiden toimeenpanija on, Demeter Banjaluki, jota kansa kutsuu Mustien vuorten ryöväriksi.
Minä tiedän, että yhdellä iskulla pääsisin toiveitteni perille, jos minun onnistuisi tehdä tuo rosvo vaarattomaksi.
Kuningas silloin minut heti ottaisi armeijaansa, antaisi kenraalin arvon, jonka tuhat kertaa mieluummin ottaisin kuin olisin Belgradin poliisipäällikkönä.
Mutta yhtä hyvin voisin kuvitella mielessäni tarttuvani lentävän kotkan siipiin, kuin vangitsevani Demeter Banjalukin.
Tuo mies on samalla kaikkialla eikä missään. Tiedetään, että hän joukkoineen oleskelee Belgradin läheisissä metsissä; hänet on lukemattomia kertoja nähty, häntä on ajettu takaa; mutta aina kun on luultu, että mies on satimessa, on hän hävinnyt, ikäänkuin maa olisi hänet niellyt.
Mielelläni näkisinkin, että maa todellakin hänet nielisi! Hänen kuolemastaan olisi minulla suurta hyötyä! — Kenestä on kysymys? Kuka siellä?
Lazarin kirjuri astui sisään.
Mies, joka oli vasta viikon ajan ollut Lazarin palveluksessa, ei ollut kukaan muu kuin Harry Raven.
Ninetten ei todellakaan ollut vaikeata Nicodemin suosituksella hankkia paikka Harrylle Belgradissa.
Ninette oli kertonut kuningattaren veljelle, että Heinrich Rabe — niin oli nyt hänen nimensä — oli kunniallisen puusepän poika, joka pienessä saksalaisessa kaupungissa oli asunut vastapäätä Ninetten vanhempien asuntoa ja kerran pelastanut Ninetten suuresta vaarasta.
Olihan tuossa Nicodemille tarpeeksi syytä Ravenia suositella, jonka ulkomuotokin Nicodemia miellytti.
Nicodem oli asiasta puhunut sisarelleen, joka muitta mutkitta käski Lazarin ottaa miehen kirjurikseen. Raven olikin herrallensa suureksi hyödyksi.
Tämän oli Lazarkin pian älynnyt, kun saksalainen istui hänen odotushuoneessaan, ottaen vastaan kävijöitä, sekä ilmoitti ne poliisipäällikölle tahi käski menemään.
Harry Raven tietysti taisi oivallisesti englanninkieltä, joka oli hänen äidinkielensä, mutta puhui myöskin siksi hyvin saksaa, että uskalsi ottaa saksalaisen nimen, samoin ranskankieltä sujuvasti.
Hän ei myöskään ollut vailla sivistystä, ja ainoastaan rajaton kevytmielisyys oli johtanut hänet, joka oli hyvästä perheestä, rikoksen poluille.
Muutoin älysi Harry pian, että hän poliisipäällikön lähimpänä miehenä saattoi hankkia melkoisia etuja, jonka tähden hän ahkeroitsi kaikessa miellyttää Lazar Petrovitschia.
Mutta tällä kertaa näytti hänen päällikkönsä olevan erittäin epäsuosiollinen.
— Te ette saa ilman muuta tuolla tavoin astua huoneeseeni, Rabe, huusi päällikkö hänelle. — Te minut hermostutatte. No, mistä sitte on kysymys?
— Minä vaan tahtoisin ilmoittaa, että ulkona on juutalainen, nimeltä Mandelblüt, jolla kuuluu olevan erittäin tärkeästä asiasta puhuttava herra poliisimestarin kanssa.
— Juutalainen Mandelblüt, huudahti Lazar, — hänet voitte laskea sisään. Häntä ei saa kieltää koskaan tulemasta, hän kuuluu salapoliisiemme joukkoon. Hänellä tosin on "Zum Bojaren" ravintola, mutta tuo toimi on hänellä vaan kylttinä. Todellisuudessa me olemme hänet palkanneet, ja hän on meille aina antanut luotettavia tietoja. — Tuokaa hänet sisään.
Harry Raven kumarsi ja lähti huoneesta.
Minuuttia myöhemmin avautui ovi uudestaan, ja sisään hiipi juutalainen Mandelblüt, jolla, kuten useimmilla muilla samanuskolaisilla oli yllänsä pitkä kauhtana ja harmaassa päässänsä pieni, musta samettilakki.
Lazar edelleen hääräsi papereinensa eikä näyttänyt huomaavan juutalaisen läsnäoloa.
Tällaiseen vastaanottoon oli Mandelblüt jo ennestään tottunut, eikä myöskään ollut toimeton. Katseillaan ahmi hän suorastaan joka paperia, joka oli poliisipäällikön pöydällä ja koetti, hyvät silmät kun oli, urkkia Belgradin poliisin salaisuuksia.
- Jahaa, siinäpä te nyt taas olette! sanoi Lazar, vihdoin kääntyen ympäri. — Te teette siis taas meille kunnian käynnillänne. Tulkaa lähemmä! Arvattavasti on teillä jotain tärkeää ilmoitettavana.
Peijakkaan Mandelblüt, te nostatte kuukausittain kolmesataa francia, ettekä kuitenkaan tee mitään!
Sen sijaan teette te tyhmyyksiä, te annatte huoneet ravintolassanne salaliittolaisille, joiden tarkoitus on ottaa kuningas ja kuningatar hengiltä.
- Jumala minua rangaiskoon, huudahti Mandelblüt, jos minä vaan tiesin
mitään siitä, että noilla upseereilla oli niin hirmuiset tuumat!
Luuletteko minua niin tyhmäksi, että itse pistäisin pääni ansaan?
Mitä hyötyä minulla olisi ollut, jos he olisivat tappaneet kuninkaan?
Olisiko siitä ehkä voinut tulla rahaa?
Päinvastoin minä olen kansalainen, joka rakastan kuningasta ja kuningatarta.
- No, se on hyvä, vastasi Lazar. — Sinä vanha veijari, minä tunnen sinut. Mutta pian nyt ulos se, mitä sinun sydämelläsi on?
- Herra poliisipäällikkö, alkoi juutalainen, tullen aivan kirjoituspöydän ääreen ja kumartui niin syvään Lazarin edessä, että tämä otti äkkiä hyvänhajuisen nenäliinan ja pyyhki sillä nenäänsä, — te muistatte varmaan, että määräsitte minun pitämään silmällä erästä henkilöä, joka on lähellä hänen majesteettiaan kuningatarta, minä tarkoitan herra Nicodem Lunjevicaa. Mutta sanokaa herra poliisipäällikkö, ennenkuin menen pitemmälle, voimmeko olla vapaasti täällä, eikö uusi kirjuri tuolla ulkona voi kuulla meitä? — Minä en tiedä, mutta se mies ei minua miellytä.
- Ei miellytä teitä! sanoi Lazar ivallisesti. — No, minua miellyttää hän sitä enemmän.
Hän on hyvin sopiva mies ja sitäpaitsi hyväluontoinen. Minä vakuutan teille, Mandelblüt, hän on niin hyväluontoinen, että minä suorastaan pidän häntä tyhmänä.
- Minäkin pitäisin häntä tyhmänä, jollei minusta tuntuisi, kuin olisin nähnyt hänet ennen jossain hyvin epäilyttävänä henkilönä.
Minä tarkoitan, että olen nähnyt hänet Englannissa — hei, siinä se nyt on! Onko uusi kirjuri englantilainen?
— Oh, mitä voitte kuvitellakaan! Heinrich Rabe on hänen nimensä ja se on saksalainen nimi! Mutta — koska aiotte puhua Nicodem Lunjevicasta, niin on hyvä, että kuiskaatte sanottavanne, sillä hän se juuri on suosittanut uutta kirjuriani ja hankkinut hänelle paikan minun luonani.
Minä arvelen, että luutnantti Lunjevican rakastajatar on tässä takana.
— Ah, pikku neiti Ninette, huudahti Mandelblüt. — Hän on oikea Belgradin kaunistus! Ja meidän teollisuudellamme ja kauppiaillamme on syytä olla luutnantille kiitollisia siitä, että hän on hankkinut tuon pikku ranskattaren tänne Serbian pääkaupunkiin.
- Miksi niin?
- Joo nähkääs, hänen kauttaan tulee paljon rahaa liikkeeseen kansan keskuuteen. Hän heittelee niitä molemmin käsin. Hän maksaa sen, mitä tavarastaan pyytää, eikä tingi vähääkään.
Mutta minun mielestäni, jatkoi Mandelblüt — maksaa herra Nicodem hänen tuttavuudestaan liian paljon ja minä luulen, että hänellä pian on enemmän velkoja kuin hiuksia päässä.
— Niin, sen kai te itse parhaiten tiedätte, sanoi Lazar, ottaen papyrossin ja sytyttäen sen. — Elkää nyt ollenkaan teeskennelkö, Mandelblüt, minä tiedän, että kuningattaren veli käy usein teidän luonanne ja että hän on aina hyvin tyytyväisen näköinen, kun hän tulee sieltä pois. — Kuinka monta tuhatta on hän teille velkaa?
- Jumala minua varjelkoon! Ei puolta tuhattakaan, huudahti Mandelblüt. — Kuinka voisinkaan minä suostua lainaamaan rahaa kuningattaren veljelle?
— Miksi ette lainaisi juuri hänelle! kysyi Lazar ihmeissään. — Hän nyt ainakin lienee varma?
— No niin, varma — on hän kyllä, herra Lunjevica. Sillä — jollei hän voi maksaa, niin voi kuningas Aleksanteri sen tehdä — joka kai maksaa ne velat, joita hän tekee — mutta — ajatelkaahan toki, herra poliisipäällikkö, mitä minä sitte tekisin, jos kuningattaren veli eräänä kauniina päivänä sanoisi: Minä olen velkaa juutalaiselle Mandelblütille 10,000 francia — huomenna täytyy minun maksaa ne.
Tämän päivän ja huomispäivän välillä on yö ja sinä yönä voi tapahtua äärettömän paljon.
- Ajatanko minä hänet ulos. Belgradista vai heitänkö hänet vankeuteen — minä olen kuninkaan lanko — hän on juutalainen Mandelblüt, minua uskotaan ennemmin, se tahtoo sanoa häntä, kuningatar Dragan veljeä!
— No, asiaan siis, mitä on teillä sanottavaa? Kysymys on juuri herra Nicodem Lunjevicasta, kuiskasi Mandelblüt tuttavallisesti poliisipäällikölle. — Se on hyvin kummallinen asia. — Herra poliisipäällikkö, tunnetteko kuninkaallista metsävahtia Szaboa — täällä Belgradissa kutsutaan häntä myöskin Tonavan metsän jättiläiseksi?
- Niin, hänet tunnen kyllä. Hän on Tonavan varrella olevain metsäin ylin kaitsija ja on etevä metsästäjä.
Kuningas Milan kutsui hänet tänne Unkarista ja asetti hänet tänne. Hän palvelee nyt poikaa yhtä uskollisesti kuin hän ennen palveli isää.
Hänellä on vaan yksi ainoa vika, hän juo paljon.
— Hän juo, sanotte te! sanoi juutalainen. — Suokaa anteeksi, nyt ryyppää hän — hän ei enää tahdo juoda!
No, tämä sama Szabo oli varhain tänä aamuna luonani "Zum Bojarilla."
Kun hän tulee, täytyy minun heti asettaa hänen eteensä kolme pulloa unkarilaista viiniä. Ne tyhjentää hän ja antaa minullekin lasin. Sitte alkaa hän juoda olutta ja paloviinaa.
Kun hän sitte tuli vähän voiteeseen, kertoi hän minulle jutun, ja minä katson velvollisuudekseni ilmoittaa sen teille, herra poliisipäällikkö. Sillä se koskee herra Nicodem Lunjevicaa ja minä luulen, että hänellä on nyt uusi rakastajatar kiikarissa.
Olette varmaan huomannut, herra poliisipäällikkö, että herra Lunjevica on viime aikoina usein käynyt jahdilla metsissä oikeanpuolisilla Tonavan rannoilla.
Metsävahti tarjoutui seuraamaan häntä, mutta hän sanoi menevänsä yksin, kun se oli hänestä hauskempaa.
Szabo oli levoton, että joku onnettomuus tapahtuisi kuningattaren veljelle, sillä metsässä on karhuja ja susia — ja niin meni hän hänen perässään.
Yht'äkkiä näkee hän herra Lunjevican pysähtyvän ja ampuvan, vaikkei lähellä näkynyt minkäänlaista otusta.
Aha, ajatteli Szabo, hän ampuu, että minä luulisin hänen metsästävän.
Mitä on hänellä sitte metsässä tehtävää, kun ei hän metsästä?
Tämän sai Szabo pian tietää. Sillä herra Nicodem meni alas rantaan, jossa hän otti kiikarin, teki sen pitemmäksi ja pitemmäksi, piti silmänsä edessä ja katsoi vastapäätä olevaan "Kuolleitten saareen", jossa Janitschartornin rauniot kohoavat.
- Sepä oli merkillistä, sanoi Lazar, tämä saarihan on asumaton!
- Luuletteko niin, sanoi juutalainen välinpitämättömästi nauraen — niin minäkin olen luullut.
Szabo, joka oli piilottautunut pensaiden taa rannalla, odotti aivan tyynenä, sanoen itsekseen! Sinä saat nähdä, mitä tulee tapahtumaan, mitä se kuningattaren veli tahtoo katsella kiikarilla.
Eikä kauan viipynytkään, ennenkuin nuori tyttö tuli toisella puolen olevalle rannalle, katsoi ympärilleen joka suunnalle, kuin olisi hän tahtonut tulla vakuutetuksi, ettei kukaan nähnyt häntä, sitte heitti hän pois hameensa — ja, loiskis, heittäytyi veteen, jossa hän pulikoi kuin kala aaltojen leikkiessä hänen mustilla kutrillaan ja hänen valkoinen ruumiinsa sukelsi ylös vedestä kuin — kuinkas se Szabo taas sanoikaan? — kuin lummekukka.
Metsävahti vannoi kuolemansa kautta, ettei hän koskaan ollut nähnyt kauniimpaa tyttöä.
Kasvoja ei hän voinut nähdä, mutta mikä vartalo, mikä vartalo!
- Nyt on tarpeeksi! keskeytti hänet Lazar, jonka veri tämän kertomuksen aikana oli kiivaasti kuohunut ja ääni saanut epävarman soinnun — minä olen teille hyvin kiitollinen, Mandelblüt, kun niin pian annoitte minulle tämän tiedon.
Jahaa, Nicodem Lunjevica hommailee jo uutta! Hm, sitte ovat Ninetten osakkeet alenemassa.
Kaikessa tapauksessa otan minä asiasta paremman selon, sillä jos korkean herrasväen intohimot ovat mukana pelissä, niin silloin ovat he toisen taskussa!
- Niin, todellakin, aivan kuin taskussa! sanoi Mandelblüt, taputtaen kädellään housunsa taskua, kuin olisivat kaikki kuninkaalliset olleet siellä. — Herra Lazar, te olette todellakin viekas mies!
Joka mies ei ainakaan olisi päässyt niin pitkälle kuin te! Teillä on ollut vasta erinomainen onni!
Kun minä ajattelen, mitä te alussa olitte — minähän tunsin jo teidän isänne —
- Hiljaa! kiljasi Lazar hänelle. — Jos vielä sanotte sanankaan, niin annan viedä teidät arestiin!
Te ette ole koskaan tuntenut minua, te ette tiedä mitään minusta, me emme ole koskaan ennen tavanneet toisiamme! —
No, mitä muuta on teidän sydämellänne?
- Minä pyydän tuhannesti anteeksi, mutta minulla on saatavaa kahden kuukauden palkka, 300 francia kuussa, jotka olen saapa siitä, että palvelen poliisia.
Alhaalla kassassa eivät tahdo antaa minulle rahoja. He puhuvat jostain salaisesta tilistä, jolle ne rahat pitää viedä kirjoissa.
- Hyvä! Minä menen itse hakemaan rahoja teille, odottakaa täällä! Mutta minä tahdon ensin panna paperit lukon taa, sillä teidän päähänne voisi pälkähtää mennä niitä tutkimaan.
- Minähän en voi lukea enkä kirjoittaa!
- No, sitte voin minä ehkä jättää teidät yksin tänne, jatkoi Lazar — mutta kuitti täytyy teidän antaa minulle — minä kirjoitan sen.
Hän kirjoitti tunnustuksen ja lykkäsi paperin Mandelblütille, että hän kirjoittaisi nimensä alle.
Tämä otti kynän käteensä, mutta samassa kun hänen piti panna nimensä kuitin alle, huudahti hän:
- Mitä tämä sitte on, jota tähän on kirjoitettu? — Mandelblüt saa 600 lyöntiä?
- Ha, ha, sainpas sinut kiini, veijari! sanoi Lazar nauraen. — Sinähän väitit, ettet osaa lukea etkä kirjoittaa! Todellakaan ei minulla olisi halua heittää sinua vankilaan.
— Jumalan tähden, älkää sitä tehkö! Olenhan minä kumminkin teidän uskollinen palvelijanne! Mitäpä saisitte aikaan ilman Mandelblütia?
Nauraen kokosi Lazar paperit, lukitsi ne pöytälaatikkoon ja nousi pöydän äärestä sanoen:
— Minä en teiltä kuittia tarvitse. — Odottakaa minua täällä! Minä palaan heti.
Näin sanoen meni Lazar Mandelblütin ohitse ja avasi odotushuoneen oven.
Hän ei nähnytkään siellä kirjuriansa.
— Jo taas poissa, sanoi Lazar suuttuneena, kierrellen viiksiänsä. — Aivan oikein, nyt on päivällisen aika, hän on varmaankin mennyt ravintolaan syömään. Katsokaa Mandelblüt, ettei kukaan tule huoneeseeni!
Sitte sulki Lazar oven jälkeensä ja Mandelblüt, joka siellä nöyränä seisoi, harmaahapsinen pää rintaansa vastaan, kuunteli poliisipäällikön askeleita, tämän mennessä alakerran virkahuoneeseen vieviä portaita.
— Minä vihaan tuota lurjusta, mutisi Mandelblüt, heittäen myrkyllisen katseen Lazarin jälkeen. Hän on antanut kastaa itsensä, tuo kurja elukka! —
Ha, ha, Lazar Petrovitsch, et pitänyt Petrovitschin nimestä, se muka ei ollut sinulle tarpeeksi hyvä! Sinä jätit sen pois ja nimität itseäsi ylpeästi ja vihaisesti "Lazar."
Jos tahtoisin, voisin tehdä sinut onnettomaksi. Mutta minä en tahdo. Ja vaikkapa antaisit minulle 50,000 francia, niin et kumminkaan koskaan saisi minulta tietää, mitenkä saisit Demeter Banjalukin kynsiisi.
Hänelle olen uskollinen, häntä rehellisesti palvelen ja miksi?
— Joo, hän on todellinen aatelismies, maksaa minulle hyvin ja kohtelee minua siivosti. Ja niin kauvan kuin Mandelblüt on hengissä, saattaa tuo rohkea rosvo turvallisesti liikkua Belgradissa ja voi —
Mitä hittoa tuo oli? — Kuka soittaa? — Mitä tahdotaan? — Kas, sehän vaan on telefooni! — Voi kuin säikähdin.
Telefooni soi yhä vielä.
— No, koskei ketään muuta ole täällä, sanoi Mandelblüt itsekseen, katsellen ympärilleen, — niin täytyy kai minun mennä ja sanoa, ettei poliisipäällikkö ole saapuvilla.
Hän meni telefoonin ääreen ja huusi:
— Kuka siellä on? — Mitä tahdotte?
— Tekö olette, poliisipäällikkö Lazar? kuului naisen ääni koneessa lausuvan. — Onko teille ilmoitettu, että minä, kuningatar, tahdon puhua kanssanne?
— Kuningatar? sanoi Mandelblüt itsekseen ällistyneenä, samassa kuin ilon väristys tuntui hänen ruumiissansa. — Kuningatar Draga — sinä olet todellakin onnen poika, Mandelblüt — näin hyvää tilaisuutta ei minulla toki koskaan ole ollut tulla tuntemaan mitä salaisuuksia kuningattarella ja Lazarilla on keskenään.
Mandelblüt oikasihe pitkin pituuttaan, otti arvokkaan ilmeen, ikäänkuin kuningatar olisi hänet nähnyt, ja huusi teeskennellyllä äänellä:
- Teidän majesteettinne nöyrin palvelija, poliisipäällikkö Lazar seisoo koneen ääressä.
— Oletteko yksin huoneessanne, Lazar? kysyi kuningatar.
— Minäkö yksin — teidän majesteettinne, minä olen yksin, sanoi
Mandelblüt, joka vähällä oli ruveta puhumaan juutalaismurrettansa.
— Minulla on teille tärkeätä ilmoitettavana, kaikui nyt Mandelblütin korvassa. — Te tiedätte ehkä jo, että kreivitär von Sandorf on tullut Belgradiin ja asettunut Hôtel de Parisiin asumaan.
- "Kreivitär Sandorf?" ajatteli Mandelblüt. — Sen nimen kai kyllä tunnen! Niinhän oli sen nuoren tytön nimi, joka asui yön luonani "Zum Bojaren" ravintolassa.
— No, miksi ette vastaa Lazar? — Oletteko vielä telefoonissa? huusi
Draga.
— Kyllä, teidän majesteettinne, minä seison tässä ja kuulen jokaisen sanan, minkä teidän majesteettinne suvaitsee minulle sanoa. Kyllä minä tiedän, että kreivitär asuu täällä Hôtel de Parisissa.
— No, voitteko ajatella, Lazar, miksi kreivitär on tullut tänne. Joo, ainoastaan etsimään lastansa.
— Ha, ha, tietysti, sanoi Mandelblüt nauraen, tietysti hän etsii lastansa.
— Mutta hän ei saa lastansa löytää, huusi Draga niin kovalla äänellä, että Mandelblüt säikähtyneenä heilahti koneesta taaksepäin. — Siitä meidän molempain, Lazar, tulee huolehtia, sillä muutoin olisi sekä teille että minulle kauheita seurauksia siitä, jos kuningas saisi tietää, että olemme vieneet Genia von Sandorfin kuritushuoneeseen hulluinhuoneen asemasta, johon minä kuninkaalle vakuutin tytön toimittavani.
"Ahaa, siis kuritushuoneeseen!" ajatteli Mandelblüt. "Eipä ole hullumpi saalis! Ja äiti etsii tytärtänsä. Rahaa, helisevää mynttiä!"
— Lazar, tyttö ei saa hetkeksikään jäädä kuritushuoneeseen, jatkoi kuningatar innokkaasti. — Sentähden käsken minä, että te annatte tuoda Genia von Sandorfin kuritushuoneesta tänä iltana, heti kun hämärtää.
Minä telefoneeraan itse kuritushuoneen hoitajattarelle ja käsken hänen jättämään Genia von Sandorfin sille, joka tänä iltana hoitajattaren luokse saapuu ja lausuu hänelle tunnussanan: "Päätön mies."
Oletteko käsittänyt, mitä nyt sanoin, Lazar?
— Jaa, teidän majesteettinne, vastasi Mandelblüt, hetkeäkään epäillen.
— Tunnussana on: "Päätön mies." Mutta mitä pitää minun sitte tehdä
Genia von Sandorfille?
— Merkillistä, kuinka teidän äänenne, Lazar, kuuluu telefoonissa muuttuneelta. Luulisi todellakin puhuvansa aivan toisen henkilön kanssa.
"Jumala varjelkoon minua!" mutisi Mandelblüt itsekseen, kääntäen kasvonsa pois telefoonista. Jos hän vain saisi tietää asian todellisen laidan, niin olisin hukassa.
— Kunhan vaan teidän majesteettinne suvaitsee käskeä, mitä Genia von
Sandorfin kanssa on tehtävä.
— Puhukaa hiljemmin, Lazar, minäkin hiljennän ääntäni mahdollisuuden mukaan. Mutta toivottavasti kumminkin kuulette, mitä sanon.
Kyllä, tunnettehan Janitschartornin "Kuolleitten saarella"?
- Taaskin "Kuolleitten saari!" mutisi Mandelblüt. Sitte sanoi hän kovemmalla äänellä:
— Kyllä, teidän majesteettinne, tarkoitatte kai tuota turkkilaisten aikuista rauniota?
— Aivan oikein. Viekää tyttö sinne! Saarella ei ole yhtään ihmistä, siksipä ei johdu kenenkään mieleen, että Genia von Sandorf olisi tuonne torniin suljettu. Antakaa hänelle luotettava vartija, ihminen, johon ehdottomasti voitte luottaa, ja pitäkää sitte Genia siellä niin kauvan vangittuna, kunnes olen kerinnyt lähemmin määrätä!
— Niinkuin teidän majesteettinne käskee. Genia von Sandorf suljetaan jo huomenna vanhaan torniin.
— Minä kiitän teitä, Lazar, toimikaa niin nopeaan ja varovasti kuin mahdollista ja pitäkää ennen kaikkia asiamme salassa, niin on virkauranne oleva loistava.
— Minä olen ja pysyn teidän majesteettinne tottelevaisimpana palvelijana, vakuutti Mandelblüt, useampia kertoja kumarrellen telefoonin edessä.
Sitte kuuli hän lyhyen soiton ja kone oli suljettu, kuningatar oli siis puhelimen edestä poistunut.
Mandelblüt myöskin kiireimmiten jätti puhelimen, sillä hän oli kuulevinansa Lazarin askeleita rappusilta. Mutta hänen oli vaikea pidättää iloansa.
— Tuo on salaisuus, mutisi hän itsekseen, — josta tulee mynttiä. Pääni oikein tahtoo mennä sekaisin, sillä en oikein tiedä, mitä nyt tekisin.
Ahah, vanha kreivitär Sandorf etsii lastansa ja äiti on varmaankin valmis maksamaan mitä hyvänsä lapsensa löytäjälle.
Samassa aukeni ovi, ja Lazar palasi. Kädessä oli hänellä tukku seteleitä.
— Tässä on teille kuusisataa frangia, sanoi hän juutalaiselle, viskaten setelit pöydälle. — Tosiaankin harmittaa joka kerta kun suoritan teidän palkkanne, sillä mitä teiltä ennen kaikkia odotan, Mandelblüt, sitä ette koskaan täytä.
— Ja mitä sitte on teidän ylhäisyytenne minulta odottanut, jos rohkenen tehdä tällaisen kysymyksen.
— Että jätätte minun haltuuni Mustien vuorten rosvon.
— Jumala on todistajani, huudahti Mandelblüt, äänessä mitä viattomin sointi, että se päivä, jolloin tuon toivomukseni voisin täyttää, olisi elämäni ihanin.
Mutta kuinka voi teidän ylhäisyytenne uskoa, että voisin tämän vaikean asian toimittaa. Enhän minä edes tiedä, kuka Mustien vuorten rosvo oikeastaan on ja missä hän asustaa!
— Kas, älkääpäs teeskennelkö, hyvä ystävä, sanoi Lazar. — Minä tiedän, että te toimitte saman peitteen alla kuin tuo rosvo, ainakin on minulla syytä sitä uskoa. Sillä löytyy ihmisiä, jotka luulevat nähneensä rosvon menneen kerran "Zum Bojaren" ravintolaan.
— Ja jos hän nyt todellakin on luonani ollut — voinko sitte nähdä päältäpäin, mitä väkeä mikin on?
— Minä olen jo teille sanonut, että panen teitä varten pöydälle kymmenen tuhatta frangia silloin, kuin jätätte minulle Demeter Banjalukin.
— Kymmenen tuhatta frangia? — Hirveän suuri summa! mutisi Mandelblüt. — Eikö teidän ylhäisyytenne luule, että minulla on halua ansaita noin suurta summaa?
Mutta minä en tunne Demeter Banjalukia, ja sitä paitsi… on hän kauhea ihminen. Jos hän sitte huomaisi, että minä aion pettää hänet, niin sysäisi hän tikarin rintaani aivan selkääni myöten.
— Sen hän tietysti tekisi, sanoi poliisipäällikkö nauraen. — Te ette myöskään saa olla niin järjetön, että annatte hänen sitä huomata. Mutta menkää nyt, minulla on yhtä toista tekemistä. —
Seis, vielä hetkinen! Onko sihteeri tullut takaisin poissaollessani?
— Sitä en tiedä, teidän ylhäisyytenne, en mitään ole kuullut.
— Eikä täällä ole mitään tapahtunut? Eikö kukaan ole kolkuttanut ovelle?
— Kolkuttanut ovelle? Ei sinnepäinkään, täällä on ollut hiljaista kuin kirkossa.
Ehkäpä teidän ylhäisyytenne nyt sallii minun vetäytyä pois. Tänään on minulla todellakin ollut erinomainen onni, että minulla on ollut kunnia edustaa teidän ylhäisyyttänne. Minä olen ja pysyn teidän ylhäisyytenne uskollisimpana palvelijana Mandelblüt.
Näin sanoen oli juutalainen vetäytynyt ovelle. Hän vielä kerran kumarsi ja hävisi sitte, riemuitseva ilme liiaksi mehevillä huulillansa.
- Hän on kerrassaan sopiva mies, sanoi Lazar itsekseen sytyttäen papyrossin.
Hänen ilmoituksensa tänään oli huvittava ja ehkä suurestakin merkityksestä.
Vai niin, Nicodem Lunjevica on kyllästynyt pikku Ninetteen ja katselee toista rakastajatarta ja tätä toista etsii hän "Kuolleitten saarelta."
Tämä saari on siis asuttu?
Ah, tässä on salaisuuksia, joista minun täytyy ottaa selko! Ehkäpä voin siten tehdä pikku ranskattarelle palveluksen, vapauttamalla hänet kilpailijastaan. Siinä tapauksessa hän kyllä lahjoittaa minulle rakkautensa, josta hän tähän asti on ollut niin kitsas.
Mutta olenpa, peijakas vieköön, tehnyt tänään tarpeeksi työtä! Nyt lähden Hôtel de Parisiin syömään päivällistä ja sitte —
Se lienee ollut hyvin mieluisa matka, jonka poliisipäällikkö aikoi tehdä päivällisen jälkeen, sillä hänen suunsa vääntyi suloiseen hymyyn.
Hän painoi virkalakin päähänsä, asetti miekan vyölleen ja lähti ulos virkahuoneestaan, jonka hän huolellisesti lukitsi.
Kun hän tuli odotushuoneeseen, istui Heinrich Rabe, hänen kirjurinsa, yhä vielä pöytänsä vieressä, eikä katsonut ylöskään niistä papereista, joita hän oli kirjoittamassa.
- Tänään en minä enään ota vastaan ketään, sanoi Lazar sihteerilleen.
- Kuten herra poliisipäällikkö käskee, sanoi Heinrich Rabe, nousten ylös tuoliltaan ja kumartaen. — Jos jotain tärkeätä tapahtuisi, niin on se kai herra poliisipäällikön tahto, että minä lähetän siitä tiedon teille kotiinne.
- Tietysti, kuten tavallista, vastasi Lazar. — Illalla tulette te luokseni tuomaan annetut raportit.
A propos, Rabe, lisäsi poliisipäällikkö, näittehän juutalaisen Mandelblütin, joka äsken oli luonani? Minun täytyy antaa pitää silmällä sitä junkkaria, niin ettei hän itse sitä huomaa. Hän on "Zum Bojaren" isäntä.
Te pukeudutte valepukuun ja vietätte illan ravintolassa. Minä maksan tietysti teidän kustannuksenne. Varsinkin tahtoisin tietää, jos eräs mustapartainen, pitkä ja hoikka mies oleskelee siellä ja jos häntä pidetään vieraana.
Uusi kirjuri näytti joutuvan hämilleen. Hän punastui kuin koulupoika, joka tavataan jossain pahuuden teossa.
- Anteeksi, herra poliisipäällikkö, änkytti hän — mutta valepuku. — Minä en todellakaan tiedä, kuinka voin sellaiseen ryhtyä. Aina olen aivan tottumaton niissä asioissa, kun en koskaan ennen ole ollut poliisin palveluksessa.
- Ettekö? Te ette siis voi teeskennellä, sanoi Lazar. — No niin, saammepahan tästä puhua sitte tuonnempana. Ruvetkaa nyt taas työhönne! Hyvästi!
Kun Lazar juoksi alas poliisikamarin portaita, nauroi hän tyytyväisenä ja mutisi:
- Herra Lunjevican suositus oli todellakin sattuva! Tämä Heinrich Rabe ei tule koskaan olemaan vaarallinen minulle! Ei hän osaa edes teeskennellä, eikä pukeutua valepukuun.
Niin, näinhän minä sen heti jo päältäpäin, että hän on tyhmä raukka — eikä mitään muuta.