KOLMASKOLMATTA LUKU.
Surupukuinen nainen.
Eikö häntä siis voi käskeä menemään? kysyi Draga ranskalaiselta kamarirouvaltaan, nimeltä Dubois. — Pyytääkö hän saada puhutella minua, ja tahtoo ainoastaan minulle sanoa nimensä? — Teidän majesteettinne, vastasi kamarirouva, nyt hän jo tänään kolmannen kerran näyttäytyy konakissa. Hän näyttää hyvin ylhäiseltä ja on syvässä surupuvussa. Luullakseni on hän muukalainen ja tahtoisi jättää teille jonkun anomuksen.
— Hyvä, rouva Dubois, — tuokaa vieras tänne. Helene sisareni on oleva saapuvilla siltä varalta, että jotakin tapahtuisi.
— Oi, teidän majesteettinne, nainen ei mitenkään ole sen näköinen, että hänellä olisi murhayritys mielessä.
Rouva Dubois poistui, ja nauraen kääntyi Draga nuoren sisarensa puoleen, joka istui akkunan ääressä, ommellen jotakin.
— Lyönpä vetoa, että surupukuinen nainen on pistänyt toisenkin kultarahan rouva Dubois'n kouraan, muutoin ei tämä olisi häntä niin lämpimästi puolustanut.
No, yhtä hyvä, minun täytyy näyttää alentuvaiselta ja osaaottavaiselta kuningattarelta.
— Mutta miksi vain näyttää semmoiselta? kysyi Helene, nostaen päätään työstään. — Miksi et tahtoisi toden teolla olla Serbian äiti? — Voi, kuinka ihanata pitäisi olla auttaa ja lohduttaa kaikkia kärsiviä ja onnettomia.
— Sinä olet vielä liian nuori, vastasi Draga kylmällä äänellä, — muutoin tietäisit, että ihmiset useimmiten eivät ansaitse armoa eikä armollisuutta. Karaise ajoissa pehmeätä sydäntäsi, muuten se vaan tuottaa sinulle kärsimyksiä. — Hiljaa! Tuossa jo vieras tulee.
Rouva Dubois avasi oven ja antoi naisen astua sisälle, joka ensi katseella herätti vieläpä Dragassakin jonkummoista kunnioitusta.
Tuo korkea, mustiin puettu vartalo, tuo jalo pää, jota koristi yksinkertainen musta päähine, pitkä suruharso, kalpeat, huolestuneet kasvot vaikuttivat yksin Dragaankin.
Dragalla olikin tarpeeksi terävä silmä näkemään, että edessänsä seisoi ylhäisten piirien nainen.
— Te pyysitte puheille, rouva? sanoi Draga, viitaten keveällä käden liikkeellä, että vieras astuisi lähemmäksi. — Mitä sitte minulta toivotte?
— Onneton äiti seisoo teidän edessänne, te Serbian kuningatar, sanoi surupukuinen nainen — rouva, jota kohtalo oli kovin kourin pidellyt. —
Vielä muutamia kuukausia sitten olin onnellinen puoliso ja toivorikas äiti.
Minulla oli puoliso, jota koko maailma rakasti ja kunnioitti, ja tytär, joka kukoisti nuoruuden kauneudessaan.
Silloin tyttäreni äkkiä hävisi kotitalostansa. Hän pakeni.
Oi, kuningatar, älkää luulko, että tytärtäni mikään häpeällinen syy ajoi saattamaan vanhemmillensa tätä tuskaa.
Ei, minä vannon sen teille; olen siitä täysin vakuutettu. Lastani johti jalo päätös, jonka hän luuli voivansa toteuttaa.
Puolisoni ja minä hämmästyimme luonnollisesti kuullessamme, että ainoa lapsemme oli uskaltanut lähteä yksin maailmaan, ja kun me saimme tietää, että tyttäremme jäljet veivät Serbiaan, lähti puolisoni Belgradiin lastamme etsimään.
Minä jäin Wieniin odottamaan matkan tulosta, valmiina antamaan anteeksi tyttärelleni, vaikka mitä olisi tapahtunut.
Mutta kaikki tiedot jäivät puolisoltani tulematta. Joka päivä odotin häneltä kirjettä, mutta sitä vaan ei saapunut.
Äkkiä kohtasi minut tieto kuin salaman isku.
Täkäläinen poliisi ilmoitti minulle, että puolisoni matkalla Belgradiin, lähellä pääkaupunkia, oli tullut murhatuksi itämaan pikajunan vaunussa.
Löydettiin hänen ruumiinsa, josta murhaaja oli pään leikannut.
Draga säpsähti. Hetkeksi hän sulki silmänsä, hän tiesi liiankin hyvin, kuka nyt edessänsä seisoi.
Tuo surupukuinen nainen ei ollut kukaan muu kuin kreivitär von Sandorf, Genian äiti, ja hän tuli nyt vaatimaan lastansa, kuulemaan miten Genian oli käynyt.
Mitä Draga nyt sanoisi?
Uskalsiko hän tunnustaa, että hän, mustasukkaisuudesta vihasta oli antanut sulkea Genian kuritushuoneeseen, ja että viatonta lasta nyt ympäröivät langenneet naiset, jotka myöskin olivat tuossa hirveässä kuritushuoneessa vangittuina.
Mutta Draga pian malttoi mielensä. Kreivitär von Sandorfin ei tulisi millään muotoa saada tietää, miten Genian oli käynyt.
— Jatkakaa, rouva! sanoi Draga. — Teidän kohtalonne on tosiaankin sangen surkuteltava ja sydämeni vuotaa verta, sääliväisyydestä teitä kohtaan.
— Oi, arvasinhan sen, huudahti kreivitär kyyneleissä, — että te ette minulta sääliväisyyttänne kieltäisi, teidän majesteettinne! Minä kiitän teitä lohduttavista sanoistanne.
Mutta en edes vielä ole sanonut, kuka olen. Minä olen kreivitär von
Sandorf, ja tyttäreni Genian kohtalo on tuonut minut tänne.
Puolisoni olen menettänyt, häntä en enää koskaan näe. Mutta minne on tyttäreni joutunut?
Jo olen koko Belgradin tutkinut, mutta ei kukaan kyennyt hänestä tietoja antamaan.
Hänet on kyllä nähty, sillä olen saanut selville, että hän yhden yön on asunut "Zum Bojaren" ravintolassa. Sieltä hän kumminkin lähti saman päivän aamuna kuin teidän majesteettinne tuli Serbian kuningattareksi, sen jälkeen Genia katosi.
Lähdin sitte poliisipäällikkö Lazarin luokse, pyytäen hänen toimittamaan tutkimuksia. Mutta hän vaan kohautti olkapäitänsä ja arveli, ettei Belgradissa välitettäisi ottaa selkoa muukalaisesta, jolla Serbiassa ei ollut mitään tekemistä.
Ja tuo herra huomautti minulle jotakin niin kauheata, että olen liian ylpeä toistamaan sitä teidän majesteetillenne.
Hän arveli, että tyttäreni varmaankin — oi, miksi olen leski, miksi ei minulla ole ketään, joka voisi kostaa tuolle miehelle niistä sanoista, — oli alkanut kevytmielistä elämää, ja kuka tiesi, minkä miehen kanssa hän nyt eleli jossakin Serbian salaisessa sopessa.
Tuskin oli kreivitär kyyneleistä ja häpeästä punastuen saanut sanotuksi nämät sanat, kun Helene, joka siihen saakka oli äänetönnä istunut ompeluksensa ääressä, viskasi hienon työnsä syrjään ja kiiruhti kreivittären luokse.
- Rouva kreivitär, huudahti hän kyynelten vallassa, minä vannon teille, älkää uskoko sanaakaan siitä, mitä tuo poliisipäällikkö sanoo.
Ei, älkää enää itkekö rouva, te tulette löytämään lapsenne, eihän hän ole voinut maan alle vajota.
— Kiitos, rakastettava prinsessa! huudahti kreivitär, lämpimästi puristaen Helenen käsiä. Teidän sananne tekivät sydämelleni oikein hyvää. Ja että te puolustitte lastani, se on minulle parhaimpana vakuutena siitä, että tuo kurja mies valehteli minulle vasten silmiä.
— Minä tietysti, keskeytti Draga kiihkeästi, en voi olla antamatta poliisille ankaria nuhteita. Minä kutsun poliisipäällikön luokseni, puolustautumaan. Jollei hän kykene, niin tulette te saamaan hyvitystä rouvaseni.
Muutoin tulee teidän tyynenä jäädä Belgradiin, se on ainoa neuvo, minkä voin antaa. Minä panen koko poliisikunnan liikkeelle ja annan sen etsiä teidän tytärtänne.
— Tuhannen kiitosta, teidän majesteettinne, tästä teidän lausunnostanne, sanoi kreivitär von Sandorf suurella innolla. Ja hän, joka ei koskaan nöyrtynyt kenenkään ihmisen edessä, kumartui syvään kuningatar Dragan edessä, vieden hänen kätensä huulilleen.
— Minä palajan nyt majatalooni, — siellä odotan sitä tietoa, minkä teidän majesteettinne suvaitsee minulle lähettää.
— Siinä teette oikein ja viisaasti, rouva kreivitär. Mutta missä majatalossa te asutte?
— Asun Hôtel de Paris'issa, — ja sinne minä jäänkin.
Vielä kerran, teidän majesteettinne, kiitos puheille pääsystä, jonka minulle suvaitsitte antaa!
Ja te, rakas prinsessani, voikaa hyvin! Ehkäpä vielä näemme toisemme. Mutta jollei se tapahtuisi, niin ajatelkaa minua, niinkuin naista, jolle te raskaana hetkenä olette tehnyt paljon hyvää ja joka teille siksi on äärettömän kiitollinen.
Kreivitär von Sandorf kumarsi syvään kuningattarelle, puristi Helenen kättä ja kulki horjuen ulos.
Nyt kun oli sisarensa kanssa yksin, ei Helene kyennyt kauvemmin pidättämään kyyneleitänsä, hän nyyhkytti ääneen ja huusi:
— Oi Jumalani, minulla ei ollut aavistustakaan, että löytyi niin surullisia ja onnettomia ihmisiä! — Sisar, rakas sisar, minä pyydän, minä vannotan sinua, tee kaikki voitavasi, pyyhkiäksesi tuon naisparan kyyneleet! Ajattele toki, hän rakastaa lastansa ja on yksin maailmassa!
— Kyllä, todellakin tahdon tehdä kaikki tämän äidin lohduttamiseksi, huudahti Draga. — Heti puhun asiasta poliisipäällikkö Lazarin kanssa.
Kuningatar lähti pukuhuoneeseensa, missä telefooni aina oli hänen käytettävänänsä.
Mutta ennenkuin hän astui koneen ääreen, koetti hän saada selville, mitä nyt oli tekeminen.
— Hän ei saa kauvemmin olla Belgradissa, sanoi Draga itsekseen. — Muutoin voisi joku tapahtuma ilmaista, että olen toimittanut Genian kuritushuoneeseen.
Kreivitär von Sandorf on ylhäinen itävaltalainen; epäilemättä Itävallan lähettiläs häntä heti auttaisi, — ja minua syytettäisiin väkivallan teosta, jos koko totuus tiedettäisiin. Tämä ei saa koskaan tapahtua, sentähden tulee tytön kadota, hänet on lähetettävä hyvin kauas Belgradista, sinne, mistä äidinkään silmä häntä ei ole koskaan löytävä.
Dragan kauniit kasvot saivat taas julman ilmeen, joka kuvasti hänen sielunsa sisintä, ja lähestyessään nyt telefoonia, sanoi hän, ikäänkuin olisi täytynyt itsensä edessä puolustaa päätöstänsä:
— Jaa, hänen täytyy kadota, sillä kuningas ei voi unhottaa nuoruutensa leikkitoveria.
Kymmenen, jopa kaksikymmentä kertaa on kuningas jo kysynyt, kuinka
Genian on käynyt, sen jälkeen kuin hän äkkiä näyttäytyi hovissa.
Minä olen sanonut kuninkaalle, että olen toimittanut hänet hulluinhuoneeseen, missä hän nauttii parasta ja huolellisinta hoitoa, ja että lääkärit ovat minulle vakuuttaneet, että hän ehdottomasti paranee. Mitähän, jos Aleksanteri saisi selville, että olen hänelle valehdellut.
Ei, se ei saa koskaan tapahtua. Genia von Sandorf ei saa enää jäädä
Belgradiin, minä olen valmistava hänelle ansaitsemansa kohtalon.
Päättävällä liikkeellä työnsi kuningatar esiripun syrjään, joka verhosi pukuhuoneen ovea.
— Nyt, Genia von Sandorf, mutisi Draga, tarttuen telefoonitorveen, nyt lausun kuolemantuomiosi, jo tällä käden liikkeellä olet telotettu.
Ha, ha, onpa ihanata olla kuningatar, sillä sellaisilla on valta kohottaa ihmisiä, mutta myöskin heitä alentaa, vieläpä paiskata heidät elämän pimeimpiin kuiluihin.
Draga soitti:
— Kuningatar puhuu. Haluaa puhutella poliisipäällikkö Lazaria. Yhdistäkää hänelle ja pidättäkää koko palvelus-telefooniväki koneista, sillä aikaa kun minä puhun. Te vastaatte siitä, ettei kukaan kuuntele keskustelujani poliisipäällikön kanssa.
— Teidän majesteettinne, vastasi ääni keskusasemalta, — teidän käskyjänne täsmälleen noudatetaan. Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen, poliisipäällikölle heti ilmoitetaan.
Draga seisoi telefoonin ääressä, minuutti oli hänelle pitkä, hän ei saisi rauhaa, ennenkuin olisi vaarattomaksi tehnyt tytön, joka ei koskaan elämässään ollut tehnyt hänelle mitään pahaa, vaan oli ainoastaan tahtonut varottaa Aleksanteria ottamasta puolisokseen naista, joka ei ansainnut kuninkaan rakkautta.
Minuutti kului hitaasti, mutta eihän tarvita kuin miljonasosa sekuntia, jotta kohtalo voisi ihmisten aikeet tehdä tyhjiksi, olkoon, että kysymys oli vaikkapa jonkun kuningattaren koston tuumista.
Mitä tämän minuutin ajalla tapahtui, siitä lukijalle kohta kerromme.
Me viemme hänet sitä varten poliisipäällikkö Lazarin työhuoneeseen, joka sijaitsi suuressa, komeassa talossa, Belgradin kauneimmassa osassa.