KAHDESKOLMATTA LUKU.
Huuto syvyydestä.
Aza oli ottanut Sylvan kädet omiinsa ja painoi ne rintaansa vastaan. Hän kumarsi päänsä nuoren tytön puoleen ja katsoi häntä syvälle silmiin. Demeter ja Cyrilla kuulivat myöskin, mitä hän sanoi. Se oli tuota vanhaa rakkauden laulua, jota nuorukainen aina ihmisen luomisesta saakka oli neitoselle laulanut, joka oli hänen sydämensä voittanut.
— Sinä suloinen kukkani, kuulivat he Azan sanovan, — tiedätkö mitä rakkaus on?
Rakkaus on lahja, jonka jumalat ovat ihmiselle antaneet ja jota paitse maailma olisi autio ja tyhjä.
Oi, Sylva, sinun tähtesi luopuisin vaikka taivaan autuudesta. Sano,
Sylva, rakastatko minua?
— Kyllä, minä rakastan sinua. Aza, vastasi tyttö, — sinähän olet minun veljeni.
— Veljeni? — Mutta minä kysyn sinulta, rakastatko minua enemmän kuin veljeä?
— Enemmän? — Mitä tarkoitat? Voiko sitte ihmistä rakastaa enemmän kuin omaa veljeä?
Cyrilla äiti kadotti kärsivällisyytensä.
— Mutta nyt hän on jo kylläksi sekottanut tytön pään, huudahti hän itsekseen. — Oi tuota ilkiötä, kun haaveilee tuossa tähdistä ja kukkasista! — Ei, siitä on tehtävä loppu!
Ja äkkiä huusi hän:
— Sylva, tule tänne.
Aza katsoi melkein närkästyneenä äitiinsä, joka proosallisella muistutuksella karkotti koko runollisuuden.
Sylva ja Aza menivät heidän luoksensa.
— Kas tässä, mitä kaislikosta löysin, lausui Aza, ottaen esille pienen rasian, jonka ojensi Demeterille.
— Siinä on liinainen lappu, johon varmaankin on jotakin kirjotettuna, mutta jota en voi lukea, lisäsi hän välinpitämättömänä.
Demeter otti rasian ja avasi sen. Rasiassa oli likainen liinavaatteen kappale, peitetty punaisilla veriviivoilla.
Hän päästi hämmästyksen huudon.
— Mistä sen löysit? kysyi hän kiihkeästi.
— Se oli vedenpinnalla, kun olin alhaalla venettä katsomassa.
Demeter katsoa tuijotti vaatelappuun. Siinä oli kirjotettuna nähtävästi vereen kastetulla tikulla:
"Minua pidetään kuritushuoneessa vangittuna. Pelastakaa minut.
Genia von Sandorf."
— Aza — Aza, sanoi Demeter kiivaasti, — laita venhe kuntoon, meidän täytyy lähteä — me lähdemme saarelta jo tänä yönä, vielä tällä tunnilla.
— Lähdetkö jo täältä, pappa? Tuskin olen kerinnyt lausua sinut tervetulleeksi! Oi, rakas, pikku pappa, viivy vielä — edes tämä yksi yö!
Sylva heittäytyi isänsä rintaa vasten. Hän painoi hellästi lasta itseensä ja vastasi liikutettuna:
— Ei, Sylvani, jos tietäisit mistä on kysymys, niin et varmaankaan yrittäisi minua pidättää. Minä tunnen tämän Genia von Sandorfin ja vakuutan sinulle pyhästi, ettei löydy rakastettavampaa olentoa kuin hän, sinua, tyttäreni ehkä lukuunottamatta.
Näyttää siltä, että hänelle on tehty väkivaltaa, inhottavalla rikoksella on hänet houkuteltu asumukseen, jonka nimeäkään sinun ei pitäisi tuntea. Sillä minä tunnen tämän talon, siellä ruoskalla ihmisiä koetetaan pakottaa tottelevaisuuteen ja alamaisuuteen.
Ha, Genia von Sandorf kuritushuoneessa! — Suutele minua, lapseni, minulla ei ole minuuttiakaan menetettävänä.
— Jää, Demeter vielä sananen — yksi ainoa! huudahti Cyrilla, ottaen häntä kädestä ja vetäen sivuhuoneeseen, jonka oven hän salpasi.
— Demeter, pyysi Cyrilla sitte hiljaisella äänellä, älkää antautuko vaaraan! Kuinka, te aiotte lähteä Belgradiin, uskallatte tunkeutua kuritushuoneeseen? Miten aiotte sitte menetellä.
Ettekö tiedä, että teitä vakoillaan, että sadat poliisit teitä jahtaavat? Te ette voi pelastaa onnetonta tyttöä, vaan syöksette sen sijaan itsenne perikatoon.
— Jaa, vaikka niin kävisikin, sanoi Demeter kiihkeästi, kääntäen vaatelapun hitaasti kokoon ja pistäen sen taskuunsa, — niin en tässä tapauksessa kumminkaan epäilisi täyttää velvollisuuttani.
Kaitselmus on saattanut minut Genia von Sandorfin läheiseen tuttavuuteen, ja hän on sen arvoinen, että kannattaa ryhtyä mitä suurimpiin ponnistuksiin hänen pelastamiseksi.
Voi hyvin, äiti Cyrilla. Älä pidätä minua, ainakaan tällä kertaa! Siksi kuin palajan saarelle, suojele lastani kaikesta pahasta!
Sitte puristi hän äiti Cyrillan kättä ja otti jäähyväiset Sylvalta, jota hän hellästi suuteli.
— Pidä myöskin hyvää huolta Milanasta, sanoi Demeter kiireesti, ikäänkuin äkkiä olisi häntä muistanut, — älä anna hänen mennä liian lähelle virtaa.
Oi, jospa taas pian saisin nähdä teidät kaikki! Voikaa hyvin!
Demeter kiiruhti talosta. Äiti Cyrilla ja Sylva kiiruhtivat perässä, mutta eivät enää voineet saavuttaa.
He vain näkivät, kuinka Demeter hypähti venheeseen, ja muutamia minuuttia myöhemmin oli hän jo kaukana Tonavan aalloilla.
Mutta Cyrilla seisoi vielä rannalla, kääntämättä hänestä katsettansa. Hän löi käsivartensa ristiin rinnan yli, silmiinsä leimahti omituinen ilme ja huulet liikahtelivat kuin hiljaiseen rukoukseen.
— Kylläpä hänellä nyt on kiire! kuiskasi hän itsekseen. Niin kiirettä hänellä ei ole ollut koskaan ennen ei edes silloinkaan, kun luuli poliisien jo olevan hänen jälillänsä, — ja tuo kaikki vaan erään tytön tähden.