YHDESKOLMATTA LUKU.
Kuolleitten saari.
Kaukana Saven ja Tonavan yhtymäkohdan alapuolella noin kahden tunnin rautatiematkan päässä Belgradista laajenee Tonava hirveäksi järveksi.
Virta on tässä erittäin kaunis.
Siellä täällä kohoaa sinisestä vedenpinnasta pieniä saaria, muistuttaen uteliaita lapsenpäitä.
Yksi niistä on vähän korkeampi kuin toiset ja katsoo hymyillen pienempiä sisariaan.
Se on epäilemättä kaunein, ja — sillä on menneisyys, jota toiset saaret tuskin voivat vaatia itselleen.
Että sillä todellakin on sellainen menneisyys, todistaa eräs hyvin vanha raunio, joka kohoaa puiden keskestä, sen tuuheiden oksien ympäröimänä.
Se on vanha torni, joka on seisonut siinä monta vuosisataa, mutta on nyt hyvin rappeutunut.
Serbiassa kutsutaan sitä Janitschartorniksi.
Tätä nimeä käyttävät ne, jotka ylipäänsä vielä jotain tietävät vanhan tornin olemassa olosta, sillä vaikka sillä kerran on ollut hyvin tärkeä tehtävä maan historiassa, niin on se joutunut vähitellen unohduksiin sen hirmuisen tapauksen jälkeen, joka siellä kerran tapahtui.
Se tapaus, joka on eroittamattomassa yhteydessä saaren historian kanssa, oli niin hirmuista laatua, että Belgradin ja läheisten kylien asukkaat ovat karttaneet koskaan astua saarelle.
He ovat myös antaneet saarelle nimen sellaisen, joka todistaa, ettei se ole hyvässä maineessa. Sitä kutsutaan näet "kuolleitten saareksi."
Tätä saarta kohti kulki venhe 28 p. Syysk. 1900, juuri kun aurinko oli laskemaisillaan ja viimeisillä säteillään valaisi Tonavan sinisen veden.
Kaksi miestä oli venheessä.
He näyttivät olevan kaksi serbialaista matonkauppiasta, ainakin päättäen niistä suurista mattopaaluista, jotka olivat venheessä.
Mies noin 38 á 40 vuotias, jolla oli musta kokoparta, istui ruorissa, jota hän hoiti suurella taidolla, sillä eipä ollut todellakaan helppo tehtävä ohjata täällä venettä pyörteiden läpi.
Hänen nuorempi toverinsa oli airoissa ja osoitti siinä atleetin voimia.
- Nyt on vaan muutamia minuuttia, sanoi nuorempi mies, katsoen ilosta loistavin kasvoin saarta kohti — ennenkuin olemme rannassa. Sitte saatte taas nähdä sen, jota sydämenne on niin kauvan ikävöinnyt ja jonka seurasta teidän on niin kauan pitänyt olla poissa.
- Niin, niin, mutisi mustapartainen liikutuksesta kostein silmin — minä saan nähdä rakkaan lapseni ja painaa hänet rintaani vasten.
Jos nyt tätä sanoessaan mustapartaisella oli kyyneleet silmissä, niin loisti hänen nuoren seuralaisensa katseessa kummallinen kiilto.
Hänenkin sydämensä näytti rajattomasti haluavan päästä maihin, mutta hän ei näyttänyt ollenkaan kuten päällikkönsä miettivän sitä, oliko hänellä oikeutta astua saarelle, vai ei.
- Aza! lausui mustapartainen, Aza, ystäväni, poikani, sillä minä rakastan sinua, kuin olisit oma poikani — minä varoitan sinua, ettet unohda sitä valaa, jonka vannoit minulle. Tällä saarella en minä ole sinulle muuta, kuin herra Demeter.
Jumalan tähden, Aza, elä unohda sitä, ettei hän aavista mitään, eikä saa aavistaa mitään, ja että se olisi kuolemani, jos hän joskus saisi tietää, että…
Mustapartainen painoi päänsä rintaa vasten ja vaipui surulliseen mietiskelyyn.
Mutta Aza huudahti kiireesti:
— Älä ole siitä levoton, herra. Minä kyllä tiedän, mitä sanon, eikä kukaan houkuttelisi minulta salaisuutta.
Kun molemmat miehet noin puhuivat, oli venhe päässyt kuohuista, se liukui nyt tyynemmille vesille ja pyrki pieneen lahdelmaan, joka oli ikäänkuin hyvä luonnollinen satama.
Äkkiä kaikui heikko, kitisevä ääni venheen pohjalta. Se tunkeutui maton alta, joka oli Demeterin jaloissa.
Siellä oli siis joku elävä olento, sillä kirjava matto sysättiin nyt syrjään ja pienen tytön kiharainen pää pisti esiin.
— Kas, pikku Milana! huudahti herra Demeter. — Oletko nyt kyllin nukkunut? Jaa, lapseni, nyt olemme perillä, kohta pääset kiltin rouvan luokse, josta puhuin sinun kanssasi; silloin saat kauniin sisareni ja tällä saarella saat leikkiä, tanssia ja olla iloinen. Tämän saaren annan sinulle nyt kotopaikaksi, ja täällä saat alati olla suojelukseni alaisena.
— Mutta missä on Genia? kysyi pikku Milana surullisen näköisenä. —
Miksi on hän lähtenyt luotani? Minä tahdon, että hän tulisi takaisin
Milanan luokse, hän oli niin kiltti.
— Genia, sanoi herra Demeter jonkummoisella mieliharmilla — hän ei enää tahdo meistä tietää. Hän karkasi luotamme ja palasi Belgradiin, vaikka minä häntä varoitin astumasta kaupungin kaduille.
Mutta itsekukin vastatkoon omasta kohtalostaan.
Tällä hetkellä sysäytyi venhe rannan santaäyrästä vastaan.
Aza hyppäsi maihin, tarttui köyteen ja veti pienen venheen rannalle.
Demeter nosti Milanan venheestä ja auttoi sitte Azaa kätkemään venheen pajupensaisiin, jotka kasvoivat läheisyydessä, ulottaen pitkät, taipuisat oksansa yli vedenpinnan.
— Kuinka kaikki täällä on juhlallisen hiljaista, sanoi Aza. — Kunhan vaan eivät jo olisi menneet levolle. Cyrilla äiti mielellään menee nukkumaan aikaseen ja nousee ylös samaan aikaan kuin kanat.
Tuskin oli Aza lausunut nämä sanat, kun koiran haukuntaa kuului pensaikon takaa.
Sitte tunkeutui suuri, notkea, musta olento pajupensaista, ja perästä syöksyi jättiläismäinen koira miehiä kohti, ilmeisesti hyökätäkseen niiden päälle.
Mutta äkkiä seisoi koira hiljaa, heti iloisesti haukkuen ja hyppäsi
Demeterin jalkojen juureen.
Koira puristi suuren, suipon päänsä mustapartaisen miehen jalkojen väliin, ikäänkuin olisi tahtonut suudella hänen jalkojansa.
Mutta sitte ojentautui uskollinen eläin pitkin pituuttaan, nosti käpälänsä Demeterin olkapäille ja rupesi nuolemaan ja hyväilemään hänen kasvojansa.
— Oivallinen Barkas, sanoi Demeter koiralle, — sinäpäs aina olet varuillasi!
Nopeilla hyppäyksillä laukkasi koira äkkiä pensasten läpi ja katosi.
— Hän kiiruhtaa ilmoittamaan naisille meidän tuloamme, sanoi Demeter hymyillen. — Tule, kiiruhtakaamme, Aza, ettemme tule liian myöhään perässä. Molemmat miehet ottivat nyt Milanan väliinsä ja menivät saarelle päin.
He kulkivat varjoisan metsikön lävitse sekä yli kukkaisniityn, sitte melooni-istutusten ohitse ja tulivat lopulta kukka-istutusten luo.
Mikä satumainen kukkaisloisto! Ruusuja, hyasintteja y.m. kasveja kukki ja tuoksui kaikkialla. Mihin vaan silmä katsahti, näki se tavattoman väriloiston.
— Tuo kaikki on äiti Cyrillan työtä, sanoi Demeter. —
Mutta nyt me olemme perillä. Tuossa on pieni maja, jonka omin käsin olen rakentanut.
Demeter äkkiä vaikeni ja jäi liikkumattomana seisomaan, samassa kuin vavistus valtasi koko hänen ruumiinsa.
Pienen majan ovi, joka melkein katosi viiniköynnöksiin, oli avautunut ja portailla näyttäytyi kaksi naista.
Toinen oli nuori tyttö eikä juuri saattanut olla vanhempi kuin kuusitoista vuotta. Pienikasvuisena ja hentona, mutta ei kumminkaan vailla jonkun verran täyteläisyyttä, oli Sylvalla hienot, soikeat kasvot. Silmissä oli sineä, jommoista tapaa vaan vuoristojärvissä.
Suu oli pieni ja muistutti puoleksi auennutta ruusunnuppua.
Päästä valui alas sinisenmusta tukka. Sylvan suurin kauneus oli kuitenkin neitseellisyyden ja viattomuuden hohde, joka hänen kasvoillaan lepäsi ja muistutti väräjävätä auringon loistetta.
Nuoren tytön takana näkyi harmaahapsisen naisen karkeatekoinen, leveäharteinen vartalo, naisen, joka saattoi olla noin viisikymmentä vuotta ijältään.
Niinhyvin Sylva kuin vanhus olivat puetut kotikutoisiin vaatteisiin, jotka muistuttivat roomalaisia toogoja ja joita ainoastaan uuman kohdalla kannatti kapea, punanen vyö.
Nähdessään lapsensa, levitti Demeter käsivartensa. Mielenliikutuksesta hän ei kyennyt sanaakaan sanomaan.
— Isä, rakas isä, sinäkö olet? huudahti Sylva, heittäytyen hänen rinnalleen. — Vihdoin viimeinkin saan sinut taas nähdä, rakas, rakas pappa!
— Lapsukaiseni, rakas lapseni! sammalti Demeter, painaen häntä rintaansa vastaan. Voi kuinka olen iloinen, kun taas saan pitää sinua sylissäni.
Cyrilla oli sillä välin syleillyt poikaansa ja ojensi nyt Demeterille kätensä.
Samassa kääntyi niinhyvin Cyrillan kuin Sylvan katseet pikku Milanaan, joka arastellen vierasta ympäristöä oli vetäytynyt takaisin ja seisoi siinä yksin kädet ristissä.
— Kuka on sitte tuo pienokainen? kysyi Sylva.
— Se on pieni sisar, jonka olen tuonut sinulle mukanani, vastasi Demeter. — Se on hyljätty lapsi parka, jolla ei ole isää eikä äitiä, ja olisi menehtynyt, jollei sattumalta olisi joutunut minun käsiini.
Äiti Cyrilla, armahtakaa pikku Milanaa ja minä luulen, että hän on teille tuottava iloa, jos tahdotte kasvattaa häntä, niinkuin olette Sylvaa kasvattanut. Ja sinun, Sylva, tulee rakastaa häntä kuin sisarta.
— Sisar! huudahti Sylva, lyöden käsiänsä. — Minulla on sisar!
Oi, herra Jumala, tämähän on enemmän kuin rohkeimmissa unelmissani olin luullut omistavani.
Pikku Milana, minä pidän sinusta jo tavattoman paljon. Tule tänne — minun täytyy suudella sinua! — Tahdotko tulla sisarekseni?
Tätä sanoessaan nosti Sylva Milanaa. Lapsi heitti pienet käsivartensa hänen ympärilleen ja painautui hellästi häntä vastaan.
Kaikki nyt astuivat pieneen majaan, missä äiti Cyrilla oli kasvattanut
Sylvaa ja poikaansa Azaa.
Demeter asettui pöydän ääreen, sillä aikaa kuin Cyrilla ja Sylva kiiruhtivat illallista valmistamaan. Aza tahtoi hiipiä perässä, mutta Demeter kutsui hänet takaisin.
— Aza, sanoi hän, — minä tunnen jonkummoista pelkoa, joka ehkä on aivan perusteeton, mutta josta kumminkaan en tahdo päästä. Pelkään näet, että meitä joku on seurannut tahi meidät nähnyt, kun nousimme maihin.
Tiedäthän, etten paljoa välitä turvallisuudestani, yhtä päätä antaudun vaaroihin. Mutta niin pian kuin astun tähän saareen, missä ne ihmiset asuvat, jotka minulle ovat rakkaimmat maailmassa, silloin tulen araksi ja pelkuriksi. Sillä minä ajattelen, että jos minut tavattaisiin täällä, en ainoastaan minä, vaan myöskin äitisi Cyrilla ja tyttäreni Sylva olisivat hukassa.
— Jos joku olisi meitä seurannut, sanoi Aza kiihkeästi, silmät säihkyen nuorta rohkeutta, — silloin — puolustautuisimme viimeiseen hengenvetoon saakka. Eihän meiltä aseita puutu — onhan niitä tuolla Janitschartornissa yltä kyllä.
— Hiljaa, käski Demeter, — ei sanaakaan Janitschartornista, eikä siitä, mitä sinne on kätketty!
Se on salaisuus, poikani, jota et saa päästää huuliltasi — kumminkin toivon, että sinulla on siitä oleva hyötyä, että tiedät tämän salaisuuden.
Lähde nyt matkalle. — Barkas seuratkoon mukana — ja kulje ympäri saarta. Katso metsäänkin, tullaksesi erityisesti vakuutetuksi, onko venhe paikoillaan ja voimmeko olla täysin turvallisia!
Kun kapteeni käski, silloin tiesi Aza liiankin hyvin, että hänen tuli vaan sokeasti totella.
Hän otti kiväärin käteensä, vihelsi Barkasta ja meni ulos ovesta.
— Kuinka sydämeni rajusti lyöpi! mutisi Demeter itsekseen. — Mitä sitte tahdot, mieletön sydän, joka et muutoin tunne mitään pelkoa!
Niin, sinä tiedät, että täällä on suurin rikkauteni, jota on suojeltava ja säilytettävä.
Ei, Jumala ei voi olla niin julma, että hän antaisi vakoovan silmän minua seurata, kun saarelle astun.
Kaikkialla muualla vangitkoot minut, laahatkoot vankilaan, vaikka teloituspaikalle, jos niin käy. Mutta silloin — tahdon kuolla kaukana täältä eikä koskaan ole maine minun häpeällisestä kuolemastani tunkeutuva Sylvani korviin.
Sillä hän ei ole koskaan saava tietää, mitä veriammattia hänen isänsä toimittaa. Muutoin hän minua halveksisi, ja se olisi minulle kauheampaa kuin kuolema.
Äkkiä kuuli hän kepeitä askeleita takanansa, nuoren naisen pää katsahti häneen ja piiloutui hänen kiharoihinsa.
— Pikku pappa, miksi olet noin mietteissäsi? huudahti Sylva. — Odota vielä hiukan, niin Cyrilla muori kohta valmistaa lempiruokasi.
— Rakas lapseni, sanoi Demeter, tarttuen hänen käsiinsä, viedäksensä ne hänen huulillensa, — kuinka onnellinen olisin, jos aina saisin olla luonasi!
- No, miks'et sitte ainaiseksi jää tänne? Mikä sinut sitte niin pian täältä karkottaa, joka kerta kuin tänne tulet?
Raha-asiat! vastaat sinä vaan, kun sinulta kysyn, yhä vaan nuo inhottavat raha-asiat!
Aika oli syödä illallista. Demeter asettui pöydän ääreen. Ruokana oli taikinassa paistettua lampaanlihaa, joka on serbialainen kansallisruoka.
Lisäksi joivat he punaviiniä, joka oli kasvanut Adrianmeren vuorenrinteillä. Ja hilpeästi keskustellen kului aterian aika, niin että rypyt Demeterin otsalta melkein häipyivät. Cyrilla katsoi jonkummoisella ylpeydellä Azaan ja Sylvaan, jotka kerran yhtä aikaa olivat maanneet hänen rinnallansa.
Aterian jälkeen menivät Sylva ja Aza ulos kuun valaisemaan puutarhaan.
— Ja te, herra Demeter, kysyi Cyrilla äiti, ettekö tekin tahdo mennä ulos hetkeksi.
— En, vastasi Demeter, — mutta minä tahdon mennä hänen luoksensa — minä tahdon nähdä hänet!
— Herra Demeter, pyysi Cyrilla muori hiljaa, — miksi taas kiihoitutatte itseänne häntä näkemällä? Jättäkää kuolleet rauhaan — katselkaa tytärtänne, hänessä on hän ylös noussut, semmoinen hänkin eläissään oli, eloa ja onnellisuutta uhkuen.
Demeter pudisti päätänsä ja nousi.
— Ei, niin usein kuin tulen tälle saarelle, tulen kuolleitten luokse yhtä kernaasti kuin elävien.
Seuratkaa minua, äiti Cyrilla. Minulla on myös jotakin teille sanottavaa, johon emme tarvitse ketään todistajia!
Tuolla Janitschartornissa voimme olla varmat siitä, etteivät lapset meitä kuule.
Cyrilla muori huokaili, sitte toi hän keittiöön pienen lyhdyn, sytytti ja otti ruosteisen avaimen.
Hän meni edellä ja Demeter seurasi perässä.
Takaportin kautta, joka keittiöstä johti pieneen kasvitarhaan, he katosivat ja kulkivat polkua myöten korkeiden pensaitten lomitse, niin etteivät lapset heitä nähneet.
Viiden minuutin kuluttua olivat he saapuneet rauniolle.
Cyrilla muori avasi raudoitetun oven, ja he kiipesivät kiertoportaita myöten ylös torniin.
Kaikkein korkeimmalla kohdalla oli rautaovi, joka vielä kokonaan oli vastustanut hävityksen voimia.
Tämän Cyrilla avasi toisella, pienellä avaimella, jonka otti taskustansa.
Demeter kiiruhti pyöreään tornihuoneeseen, jonka akkunasta kuu levitti aavemaista valoansa. Keskellä lattiata oli ruumisarkku jalustalla.
Arkku oli valmistettu mustasta puusta ja sitä verhosi joukko kuivettuneita kukkia.
Mutta kannella oli kimppu tuoreita punasia ruusuja.
— Kuka on pannut nämä kukat? sai Demeter sanotuksi, osottaen ruusuja.
— Kukas muu kuin minä! Eikä muu täällä käy kuin minä. Demeter otti muutaman askeleen eteenpäin ja tuijotti synkästi arkkuun.
— Eatima! ähkyi hän itkun melkein tukahuttamalla äänellä. Rakas vaimoni, Sylvanin äiti, jonka kerran raivouden kohtauksessa olen tappanut. En koskaan voi sinua unhottaa! Alati on rikokseni uhrin näkeminen kalvava sydäntäni.
Pitkän ajan seisoi hän arkun ääressä synkkiin ajatuksiin ja itsensä nuhtelemiseen vaipuneena.
Cyrilla katseli häntä äänetönnä surullisin katsein. Lopuksi Demeter huokasi syvään ja kääntyi pois.
— Tule, menkäämme! lausui hän väsyneellä äänellä. Ja taas kulkivat he portaita myöten ja takasin puutarhan lävitse.
He lähestyivät luonnon itsensä muodostamaa lehtimajaa.
Turkkilainen sireenipensas oli tällä saarella kasvanut niin suureksi ja voimakkaaksi, että sen kukkivat, tuoksuvat oksat riippuivat laajassa piirissä maata kohden.
Ne muodostivat katoksen, jonka alla istui kuin lehtimajassa. Ja rungon ympärille oli Cyrilla laittanut yksinkertaisen penkin, jossa hänen oli tapana istua Sylvan kanssa hämärässä.
Tuskin oli kumminkin Demeter ja hänen seuraajansa lähestyneet tätä salaisen keskustelun paikkaa, ennenkuin Cyrilla tarttui Demeterin käsivarteen ja tempasi hänet takaisin.
— Kas tuossa — katsos — aavistukseni: Aza ja Sylva!
Demeter pysähtyi. Hän vei toisen kätensä silmien yli, ikäänkuin olisi tahtonut selvemmin nähdä, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut käsittää sitä kuvaa, joka siinä näyttäytyi hänen katseilleen.
Eikä kumminkaan tuo ollut mitään ihmeellistä tällä paradiisimaisella saarella. Sillä siinä oli kuva kahdesta rakkautta janovasta sydämestä, jotka juuri olivat toisensa löytäneet.