KAHDESKYMMENES LUKU.
Tärkeä kokous.
Stefan Naumovitsch seisoi eräässä juhlasalin nurkassa ja katseli välinpitämättömänä kirjavaa elämää siellä, mutta koko ajan oli hänen edessään sen onnettoman tytön kuva, jonka hän äsken oli jättänyt. Hän ei voinut unohtaa Geniaa. Ja nyt kun hän rauhassa keräili muistoonsa tämän illan tapahtumia, kun hän taas, vaikka vaan muistossa, näki edessään Genian kalpeat kasvot, hänen epätoivonsa ja rohkeuden, jolla hän puhutteli kuningatarta, kysyi hän itseltään kerta toisensa perästä:
Onko hän todellakin petturi?
Mitä olisikaan hän antanut, jos hän olisi voinut hankkia itselleen varmuuden tästä, sillä sisäinen ääni sanoi hänelle:
Elä usko sitä. Stefan Naumovitsch, niin paljon eivät ihmiskasvot voi valehdella.
Nuori upseeri ei voinut koota ajatuksiaan. Hän kulki juhlasalin läpi ulos puutarhaan, sillä hän tarvitsi ilmaa ja yksinäisyyttä.
Raitis ilma jäähdyttäisi hänen kuumaa otsaansa, yksinäisyys, tuudittaisi lepoon kuohuvat aallot hänen rinnassaan.
Kun Stefan komeassa serbialaisessa paimenpuvussaan kulki juhlasalin läpi, seurasivat naisten katseet ihastuksella tuota kaunisvartaloista miestä.
Siellä ei ollut ketään, joka ei mielellään olisi tanssinut hänen kanssaan, eikä kukaan voinut ymmärtää, miksi kuninkaan kaunis ajutantti, joka lyhyessä ajassa oli tullut Belgradilaisten suosikiksi, pysyttelihe poissa kaikista huvituksista.
Mutta varsinkin seurasi häntä kaksi mustaa silmää, jotka olivat tähdätyt häneen, kuin tenhovoimalla vetää hänet luokseen, ja näissä silmissä leimahti viha, kun Stefan vastusti niiden tenho voimaa ja tyynenä poistui salista.
Nuori upseeri meni alas portaita, jotka veivät puutarhaan ja pian oli hän kuun valaisemain puiden alla, jotka kuten uskolliset vahdit tällä puolen varjostivat konakia.
- Onko hän petturi? kuiskasi Stefan. — Onko hän todellakin? Kuka se olikaan, joka minulle tämän kuiskasi?
Ei kukaan muu kuin Draga.
Hän näytti kirjeen, joka Genian olisi pitänyt kirjottaa. Mahdollista kyllä.
Mutta miksi ei kuningatar antanut minun lukea tätä kirjettä? Miksi piti hän sitä päänsä päällä?
Totta kyllä, että nuori kreivinna näyttää syylliseltä, hän oli ainoa, joka sinä yönä olisi voinut kuunnella meitä, mutta tarvitseekohan hänen silti meitä pettää?
Ja mistä syystä olisi hän kuningattaren pelastanut? Rakastiko hän
Dragaa?
Ha, ha, tänään on hän juuri osottanut, ettei hän osota minkäänlaista ystävyyttä kuningattareeseen.
Ja vaikka hän niin tekisikin, niin — vihaa Draga tätä tyttöä, siitä ei ole epäilemistäkään.
Mutta olisiko hän voinut vihata ja vainota sitä, joka on pelastanut hänet kuoleman varasta?
Oi, minä onnetonhan tunnustin hänelle aivan avonaisesti, että toista rakastan — kuinka helposti saattoi Draga käsittää, että tuo toinen oli Genia von Sandorf.
Sielussani on sekasorto, jota on mahdotonta selvittää. Sen vain tiedän, että tuota tyttöä rakastan, enkä voi häntä koskaan unhottaa.
Stefan asettui penkille, jonka takana kohosi marmoripatsas. Siinä oli kuvattuna Amor nuoli jousen jänteellä.
— Sinä olet petollinen, uskoton jumala! huudahti nuori upseeri, katsoessaan kiviseen rakkaudenjumalaan. — Sinä pidät ilkeätä peliä ihmissydänten kanssa.
Miksi kerran veit tämän tytön minun tielleni, miksi tämän rakkauden vuodatit sydämeeni, kun minä vain onnettomaksi sen kautta tulen? — Niin vastaa siis minulle, Amori, onko Genia viaton? — Onko hän petturi?
— Sellainen hän on — hän on pettänyt sinut, Stefan Naumovitsch, kaikui täyteläinen ääni patsaan takaa. — Hän ei ansaitse, että sinä kauvemmin häntä ajattelet.
Nuori upseeri hypähti keveästi huutaen istuimelta.
Kuuvalossa silloin esiintyi olento patsaan takaa ja läheni Stefania.
Se oli kuningatar Draga.
Tähän saakka oli Naumovitsch välttänyt yksinäistä yhteensattumista
Dragan kanssa.
Vaikka hän nyt asui saman katon alla oli hän kumminkin aina osannut niin menetellä, ettei Draga päässyt koskaan lähenemään.
Stefan oli myöskin lujasti päättänyt pelastaa kuninkaan kunnian.
Hän vihasi Dragaa, inhosi häntä yhä enemmän, eikä hetkeksikään unhottanut, miksi oli ruvennut kuninkaan ajutantiksi, nimittäin vartioimaan Dragaa ja muuttamaan kaikki sen pahan, minkä Draga tuotti, hyväksi — sitä varten oli hän konakissa.
Ja nyt — nyt hän näki Dragan äkkiä seisovan edessänsä, tässä yksinäisessä puistossa, paikassa, joka täysin oli uteliailta katseilta suojattu.
Dragan on täytynyt häntä ajaa takaa, sillä ei sattuma häntä suinkaan tänne johtanut, vaan ilmeisesti hänen oma tahtonsa.
— Ole varuillasi! Stefan, ajatteli nuori upseeri. — Hillitse himojasi, jotka kaunotar koettaa sinussa herättää! Älä koskaan unohda, että hän on Serbian paha hengetär, isänmaasi vihollinen.
— Täältä siis pitää sinua etsiä, Stefan Naumovitsch, sanoi kuningatar nuhtelevaisesti, mennessään aivan hänen viereensä. — Kaunis paimen pitää yksinäisyydestä — hän uneksii paimentytöstänsä. Tuo on tosiaankin sangen romantillista, rakas Naumovitsch, mutta samalla epäkäytännöllistä.
Sellainen kansa on vaarallista, joka välttää seurahuveja. Ja Belgradin hovissa täytyy välttää kaikkea, joka saattaa epäluuloja herättää.
Stefan, lausui kuningatar lempeällä, sydämellisellä äänellä, — Stefan, miksi olet minulle niin vieras! Mitä olen tehnyt herättääkseni sinun vihaasi? Miksi olet Dragallesi noin vihainen?
— Minun Dragani? toisti Stefan, ääni kauhusta vapisten. — Älkää unhottako, hyvä rouva, että te olette toisen vaimo, ja että tuo toinen on kuningas!
— Anna minulle käsivartesi, Stefan! Menkäämme vähän kauvemmaksi puistoon! pyysi Draga. — Minulla on sinulle jotain sanomista. Oi, jo kauvan olen tuntenut ahdistusta sydämessäni, kun minulla ei ole ollut tilaisuutta puolustautua sinun edessäsi.
Mutta se suotuisa tilaisuus, joka tänään tarjoutuu, ei ole jätettävä käyttämättä.
Tuolla ylhäällä tanssitaan. Kuningasta ympäröitsee sadat ihmiset.
Minä luulottelin hänelle, että päätäni särki, jonka vuoksi pyysin päästä huoneeseeni.
Rakas Stefan, elä hylkää rukoustani! Tämä on ainoa, ensimäinen rukous, minkä pitkistä ajoista sinulta rukoilen.
Draga katsahti samalla häneen ihmeen leimuavilla silmillä, joista ilmeni syvä intohimo, niin paljon sisällistä hellyyttä, ettei Stefan kyennyt vastustamaan hänen toivomustansa.
Stefan ojensi Dragalle käsivartensa, ja he menivät yhdessä yhä syvemmälle puistoon.
— Minä tiedän, Stefan, puhkesi Draga lyhyen äänettömyyden perästä sanomaan, — että sinä kiroot minua, koska minusta on tullut Serbian kuningatar. Minä vakuutan sinulle kumminkin kunniasanalla, että pyrkimykseni ainoastaan on tehdä tämä maa onnelliseksi.
Aleksanteri on heikko raukka. Hänellä ei ole yhtään suurta ajatusta, vielä vähemmän hän kykenee semmoista toteuttamaan.
Jos hän vaimokseen olisi ottanut jonkun prinsessan, — niin saat olla varma siitä, että Serbia olisi mennyt perikatoon.
Minä sitävastoin ohjaan häntä. Minä vaikutan häneen, ja sinä ystävinesi saatte tilaisuuden havaita, että minä rakastan Serbiata.
— Sitä ei kumminkaan vielä ole paljon huomattu, kuningatar Draga! vastasi Stefan. — Mitäpä on tähän saakka tapahtunut —
— Tähän saakka, keskeytti häntä Draga, — mitäpä tähän saakka olisi voitu tehdä? Eikö minun kaikkein ensiksi pitänyt hankkia kuninkaan luottamus puolelleni?
Mutta nyt on se minulla. Ja minä lupaan sinulle pyhästi, Stefan, että minä teen kaikki, mitä kehoitat minun tekemään.
Minä noudatan pienintäkin viittaustasi ja jos tahtoisit, niin voisit sinä hallita Serbiaa minun kauttani!
Sillä sinua yksin minä rakastan, Stefan Naumovitsch, lisäsi hän, pysähtyi ja laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen — sinulle yksin kuuluu sydämeni. Kaikkien ajatusteni esine olet vaan sinä! Oi, elä katso minua niin epäillen! Suutele minua, kuten kerran suutelit Dragaasi.
Hän hiipi hellästi hänen luokseen, kietoi pehmoiset käsivartensa hänen kaulansa ympäri. Hän oli niin kaunis, niin hurmaava tällä hetkellä, että kuka mies tahansa olisi langennut.
Mutta Stefan Naumovitsch oli vannonut itsekseen valan, ettei hän koskaan enää antaisi Dragan viehätysvoiman itseään vietellä.
Hän tiesi, että tässä uhkeassa rinnassa asui huono, turmeltunut sielu, ja ettei hän saisi luottaa Dragan vakuutuksiin, ei edes hänen valaansakaan.
Lempeällä väkivallalla vapautui hän Dragan syleilystä ja astui askeleen taapäin.
Hän oli jo viittonut itselleen tien, jota hänen oli kulettava.
Hän ei saisi loukata kuningatarta, sillä hän tahtoi pysytellä kuninkaan rinnalla, ollakseen tämän totinen ystävä.
Siksi ei hän uskaltanut lausua niitä sanoja, jotka olivat hänen huulillaan.
Kuitenkin huudahti hän jalolla, miehekkäällä äänellä:
- Kuningatar Draga, sen mikä kerran on ollut meidän välillämme, täytyy ijäksi olla haudattu!
Sillä jos te olisitte ollut se, mitä minun sieluni ikävöi ja luuli teissä löytävänsä, silloin olisitte te luopunut kruunusta ja olisitte tyytynyt vaatimattomampaan kohtaloon elämässä.
Ehkä olisitte sitte ollut onnellisempikin. Mutta, sen onnenhan voi tulevaisuus teille suoda.
- Sinä olet minun tulevaisuuteni! huudahti Draga ja ojentaen rukoillen kätensä häntä kohti ja heittäen häneen rukoilevan silmäyksen, jatkoi hän: Stefan, minä en voi elää ilman sinun rakkauttasi! Oi, jos sinä tietäisit, millaiset tuskat repivät sydäntäni, kun ajattelen, että sinä aina olet minua niin lähellä, enkä minä kumminkaan saa vallita sinua!
Stefan, minä teen sinut niin onnelliseksi, kuin nainen ikinä voi tehdä miehen.
Mutta rakasta minua, elä työnnä minua pois!
Uudelleen tarttui Draga hänen käsiinsä ja painoi ne rintaansa vasten.
Stefan tunsi, kuinka Dragan rinta aaltoili ja sydän löi.
- Minä pyydän, teidän majesteettänne, sanoi hän ja äänensä kaikui hiukan epävarmalta — sallikaa minun viedä teidät takaisin linnaan!
Teidän poissaolonne huomattaisiin, enkä minä mistään hinnasta tahtoisi saattaa häpeää kuningas Aleksanterille.
- Ei, elä petä minua, Stefan, keskeytti hänet kuningatar melkein terävällä äänellä. — Sinä et suinkaan kysy Aleksanteria!
Hän ei ole ystäväsi, hänestä ei koskaan tule sinun rehellistä ystävääsi, sillä hän ei ylipäänsä rakasta ketään muuta ihmistä, kuin itseänsä.
Se on jotain muuta, joka äkkiä on tullut meidän väliimme jotain, jota en voi oikein sanoin selittää ja jota vaan aavistan.
Mutta sinä olet mies ja sinulla täytyy olla rohkeutta sanomaan minulle, millaiset sinun tunteesi ovat?
Sano siis minulle kaikki, minä voin kestää pahintakin!
Rakastatko sinä tätä Genia von Sandorfia, onko hän ryöstänyt minulta sinun sydämesi?
Hitaasti loi Stefan silmänsä alas ja katsoi maahan, jonka kuutamo peitti hopean valkoiseen verhoon.
- Sinä et vastaa minulle! huusi intohimoinen nainen. — No, sitte tiedän minä jo tarpeeksi. Millä on hän sinut vanginnut? Millä taikavoimalla on hän voinut kääntää sinun sydämesi minusta? Tuo kurja, joka petti sinut, joka piti petollista peliä sinun kanssasi.
Silloin Stefan ojentihe.
Nyt taikka ei koskaan näytti hetki olevan otollinen. Hän tahtoi urkkia koko totuuden ja tietää sen, joka täytti hänen sielunsa niin monella kysymyksellä.
- Draga, huudahti hän vapisevalla äänellä ja meni aivan lähelle häntä — minä vannotan sinua, sano minulle koko totuus! Onko se ihan totta, että Genia petti minut ja ystäväni? Onko hän se, joka varoitti sinua ja kuningasta?
- Mitähän se hyödyttäisi, jos vastaisin sinulle: kyllä, se on totta, hän on pettänyt teidät? Sinä et ehkä uskoisi, mitä sanoisin. Mutta kysy kuninkaalta itseltään, kysy häneltä, epäilemättä vastaa hän sinulle. Hän on omin silmin lukenut kirjeen, jossa Genia von Sandorf ilmaisee sinut, översti Maschinin ja Mistitschin, mainiten teidät salaliittolaisiksi, jotka vainositte minun henkeäni.
Nyt näet, kuinka hyvin tämä tyttö ansaitsee sinun rakkautesi! jatkoi Draga ivallisella äänellä, kun hän näki, että Stefan Naumovitsch painoi päänsä, kuin olisi hän saanut iskun keskelle sydäntään. — Unohda hänet, halveksi häntä! Karkoita kaikki ajatukset hänen suhteensa!
Täällä minun sylissäni avautuu sinulle autuuden taivas. Elä hylkää sitä, Stefan Naumovitsch! Sillä, Jumalan nimessä, minä olen tehnyt itselleni lupauksen olla hyvä ja tehdä Serbia onnelliseksi.
Uudelleen tahtoi Draga vetää hänet luokseen ja uudelleen kietoi hän kätensä Naumovitschin hoikan vartalon ympäri.
Mutta Stefan lykkäsi hänet kärsimättömästi luotaan ja lausui:
- No, kuule sitte koko totuus, Draga! Minä en voi rakastaa sinua, sillä sinä olet jo kuulunut toiselle. Ei sille miehelle, jonka kanssa nyt olet vihitty.
Oi, hänhän on myöskin petetty. Ja sinä olet sen tehnyt!
Sillä ennenkuin sinä tulit Aleksanterin puolisoksi, olit sinä kuningas Milanin rakastajatar, ja se se on, Draga Maschin, joka ikuisesti eroittaa minut sinusta!
Käheä huuto kuului Dragan huulilta, kun hän kuuli, että Stefan Naumovitsch tiesi hänen salaisuutensa, hänen elämänsä hirmuisen salaisuuden.
Hän horjui takaperin erästä puunrunkoa vastaan, muutoin olisi hän ehkä vaipunut maahan.
— Sinä tiedät — sinä tiedät — änkytti hän. — Sinä tiedät sen, onneton!
Kuka on uskonut sinulle tämän salaisuuden?
- Minä en ainoastaan tunne sinun salaisuuttasi, vastasi Stefan, tunkien terävän katseensa Dragan silmiin — minulla on todistuskin siihen!
- Todistus! Mahdotonta!
- Mutta minulla on se kuitenkin, Milanin itsensä kirjoittama! huudahti nuori upseeri. — Ja nyt tiedät, Draga Maschin, että sinun nuolesi eivät minua haavoita, ei rakkautesi eikä vihasi.
Ja tehkäämme nyt loppu molemmin puolin! Minä olen kuninkaan rinnalla niin kauan kun minua haluttaa. Minä suojelen häntä, ettei hän tee mitään pahaa eikä kärsi sellaista!
Minä olen sinun läheisyydessäsi, Draga, ja voi sinua, jos sinä koetat viekotella Aleksanterin heikkoa luonnetta pahoille teille!
Samana päivänä, jolloin sinä yrität tehdä jotakin Serbian vapautta ja sen laillisia asetuksia vastaan, samana päivänä saa kuningas Aleksanteri tietää, että sinä olet ollut Milanin rakastajatar.
Ja usko minua, Aleksanterin heikkous voi antaa sinulle kaikki anteeksi, mutta ei tätä!
Jos minä avaan hänen silmänsä ja annan hänen nähdä tämän hirmuisen salaisuuden, niin hyljää hän sinut ja sinä saat palata entiseen mitättömyyteesi, josta sinä kiemailullasi olet kohonnut!
Kun Stefan Naumovitsch oli lausunut nämä sanat, jotka näyttivät sattuvan häneen hirmuisella painolla, oli Draga melkein maahan vaipunut.
Nyt ojentausi hän kumminkin suoraksi, jokainen hermo oli jännityksessä, hänen silmänsä säkenöivät ja hillitön intohimo raivosi hänen rinnassaan.
- Se on siis sotaa, jota sinä minulle tarjoat, Stefan Naumovitsch! huudahti hän. — Ystäväksi et tahdo kuningatartasi etkä rakastajaksi, vaan viholliseksi.
Ha, Stefan Naumovitsch, ajattele toki, mitä teet! Sillä tämän sodan meidän välillämme täytyy tulla hirmuiseksi, siitä tulee samalla sota kuningatar Dragan ja Serbian onnen välillä!
- Minä en pelkää sitä taistelua! huudahti Stefan. — Ja nyt, kuningatar, on teidän aika palata! Minun seurastani varmaan kieltäydytte. Tuossa menee tie takasin linnaan, — puolisonne luo!
- Minä menen, sanoi Draga äänellä, joka ilmaisi, että kyyneleet olivat tulossa, mutta että hänen sisässään raivosi viha. — Minä menen! Mutta ennenkuin jätän sinut, Stefan Naumovitsch, niin saat kuulla jotakin: sinä tulet katumaan tätä hetkeä, sinä itket katkeria kyyneleitä, että sysäsit minut pois!
Narri, mitä se sinuun kuuluu, jos olen ollut muiden miesten kanssa?
Tarmokkaat luonteet asettuvat yläpuolelle sen, mikä on ollut ja ihmisen onni alkaa aina vasta silloin, kun se on alkanut hänelle kuulua.
Mutta minä tiedän, sinä tahdot neitosen. Ha, ha, no, sinä löydät hänet, sen neitosen! Ehkä tulet onnellisemmaksi hänen kanssansa, kuin mitä olisit ollut minun kanssani!
Hän riensi pois.
Stefan Naumovitsch katsoi kysyvästi hänen jälkeensä. Mikähän uhkaus olikaan hänen viimeisissä sanoissaan, jotka kuuluivat niin arvoituksen tapaisilta? Mistä neitosesta hän mahtoi puhua? Geniastako?
Pyhä Jumala, nyt tuntuivat omantunnon vaivat kaksinkerroin vaikeammilta, kun ei hän ollut tehnyt mitään sen rakkaan tytön puolesta, jonka hän jätti yksin kuningattaren ja inhottavan Lazaren kanssa!
Mitä oli hänestä tullut? Mitä pahaa oli hänelle tehty.
Hän ei todellakaan uskonut kuningattaresta mitään hyvää, hän pelkäsi, että Draga voi saattaa Genialle hirmuisen kohtalon.
Hän kääntyi ja kuunteli Dragan askeleita, jotka katosivat pensasten taa.
Stefan ei palannut heti linnaan, vaan kulki edelleen yksinäistä tietä puiston läpi.
Hän ei paljoa välittänyt siitä, mitä oli tapahtunut hänen ja Dragan välillä.
Päinvastoin, hänen sydämensä tuntui keveämmältä sitte kun hän oli antanut Dragalle tuon avomielisen selityksen.
Jo kauan oli hän huomannut, että Draga oli halukkain silmin seurannut häntä ja hän oli vaan hakenut tilaisuutta saada hänelle tunnustaa raju hillitön intohimonsa ja uudelleen tarjota hänelle ystävyyttään.
Nyt oli hänen ja Dragan väli selvä.
Taistelua, oli Draga sanonut. No niin, parempi rehellinen taistelu kuin huono rauha.
Mutta Genia — mitä Geniasta oli tullut? Kerta toisensa perästä palasi tuo levostuttava kysymys Stefanin sieluun, eikä hän kumminkaan kyennyt siihen vastaamaan. Hän ei myöskään salannut itseltänsä, että hänelle tulisi sangen vaikeaksi kuulla nuoren tytön kohtalosta, sillä ainoastaan kaksi ihmistä siitä tiesi, nimittäin Draga ja Lazar, ja nämä kyllä varoivat, ettei vaan valonsäde tunkisi siihen pimeyteen, joka verhosi Genian kohtaloa.
- Rakas paimen — sanokaa minulle, mistä tie menee linnaan.
Stefan Naumovitsch pysähtyi, kun nämät sanat lapsellisella äänenpainolla lausuttuina, kohtasivat hänen korvaansa.
Hän luuli uneksivansa, sillä hän näki äkkiä edessänsä nuoren tytön, joka tuskin vielä oli kuuttatoista vuotta vanhempi, puoleksi lapsi, puoleksi neitsyt, kasvot ihastuttavat kuin madonnalla.
Nuori tyttö näytti olevan hienosti puettu. Kädessä oli hänellä siro nahkainen matkalaukku. "Rakas paimen!" oli tyttö sanonut. Naumovitschin täytyi ensin ajatella, mistä johtui, että tyttö nimitti häntä paimeneksi.
Mutta silloin havaitsi hän olevansa naamiopuvussa, eikä vieras tietysti voinut aavistaa, ettei hän ollut todellinen paimen.
Tyttö oli äkkiä tullut näkyviin sivukäytävältä. Kuka oli tuo tyttö?
Mistä hän tuli? Miksi kysyi hän tietä linnaan?
— Rakas paimen, ettekö haluaisi ansaita jonkun pennin? kysyi tyttö
Serbian kielellä. Kas tässä on, jos viette minut linnaan!
Näin sanoen painoi tyttö nuoren upseerin käteen frangin kappaleen, ja kuninkaan ajutantti ällistyi siinä määrässä, ettei ollenkaan aikonut jättää rahaa takaisin.
— Kiiruhtakaa nyt! Ette ollenkaan voi ajatella, rakas paimen, kuinka kiire minulla on linnaan.
Onko sinne hyvin pitkä matka? Minä olen kovasti väsynyt! Mutta minä tulenkin pitkän matkan päästä!
— Kuinka olette tullut tänne puistoon, neiti? kysyi Stefan. — Miksi juuri täältäpäin koetatte linnaan päästä?
— Joo, asia on kokonainen pitkä juttu! huudahti nuori nainen, ja ihastuttava hymyily väreili hänen terveillä rusohuulillaan. — Teille voin sen kertoakin. Kuulkaa sitte! Minä olen — karannut.
— Karannut? Mitä tämä merkitsee, neitiseni?
— Minä olen karannut! huudahti nuori tyttö ja nauroi samassa niin hillittömästi, että pieni lintu, joka istui oksalla ja nukkui, pelästyen lensi tiehensä. —
— Olen karannut rouva Lourionin luota! Ettekö häntä tunne! Kuinkapa hänet tuntisittekaan, te serbialainen paimen! Ha, ha, ha.
Muutoin voitte olla varsin tyytyväinen, kun teillä ei ole kunnia häntä tuntea.
Hän on vanha eukko, harmaahapsinen ja taitaa hirveän paljon engelskaa ja ranskaa, mutta on muutoin hyvin ikävä.
Ja nyt tahdon teille kertoa, kuka rouva Lourion on. Hänellä on hieno kasvatuskoulu Wienissä, Raatihuoneenkadun varrella, ja siellä oleskelu maksaa kauhean paljon. Mutta luuletteko, että siellä minuuttiakaan viihdyin?
Voi, kuinka olen toivonut takaisin Serbiaan!
— Te olette siis serbialainen?
— Tietysti, ettekö sitä kuule jo puheestani?
Minun piti juuri oppia saksaa, ranskaa ja engelskaa esteettömästi. Sitä varten lähetti sisareni minut kasvatuskouluun. Hänen mielestään tuli nuoren tytön käydä tuommoista koulua, löytääkseen onnensa.
Minäkin olisin mielelläni jäänyt rouva Lourionin luokse, sillä siellä oli monta kelpo tyttöä, joiden tuttava olin.
Mutta sitte tuli se suuri tieto, ja silloin en enää voinut kestää.
Kymmenen kirjettä olen sisarelleni kirjottanut, että hän antaisi minun palata kotiin. Tahtoisin minäkin hiukan nähdä hänen suuruuttaan, kunniataan ja ihanuuttaan.
Mutta luuletteko, että sisareni sitä salli?
— Pysy siellä siksi kuin täytät 18 vuotta! — sen vastauksen sain.
Mutta niin kauvan en voinut odottaa. Tein asiasta pikaisen lopun. Otin mukaani välttämättömintä, tietysti kaikessa salaisuudessa, ettei rouva mitään huomannut.
Kaksi laitoksessa olevaa ystävääni lainasi minulle matkarahat, ja sitte matkustin junalla Wienistä ja saavuin tänä iltana Belgradiin.
Ja voitteko ajatella, rakas paimen, että kun olin Belgradin asemalla, ei minulla kukkarossa ollut edes sen vertaa, että olisin voinut ottaa issikan. Se raha, minkä teille annoin, oli viimeinen.
Stefan piti rahaa vielä kädessänsä, sillä hän tahtoi pitää sen muistona tuolta ihastuttavalta luonnonlapselta, joka edessänsä seisoi.
— Mitäpä minulla oli muuta tehtävää, jatkoi nuori tyttö, joka reippaasti kulki Stefanin rinnalla, — kuin jalan lähteä rautatieasemalta?
Oi, minä tunnen sangen hyvin tien asemalta linnaan! Mutta kun ilta oli kaunis, päätin kulkea puiston kautta.
En myöskään tahtonut, että kukaan minua näkisi, ennenkuin olin linnassa.
Mutta minä kuljin liiaksi ajatuksissani, jotenka eksyin, ja olen nyt iloinen, kun teidät tapasin.
Sanokaas minulle, oletteko kuninkaan palveluksessa? Paimennatteko ehkä kuninkaan lampaita?
— Minäkö? En! vastasi Stefan. — Minä palvelen toista herraa.
— Olipa vahinko, sanoi nuori tyttö. — Jos olisitte ollut kuninkaan palveluksessa, olisin saanut nähdä teidät vielä toisen kerran ja puhella kanssanne. No, jääköön se sattuman varaan. Mutta tuossahan näenkin linnan! Kylläpä siellä näyttää olevan paljo valoa!
Varmaankin siellä juhlitaan. Onko siellä joka ilta juhlia? Siellä linnassa on varmaankin oikein hauskaa.
En tosiaankaan kadu, että käänsin selkäni rouva Lourionin kasvatuskoululle.
— Aiotteko siis jäädä linnaan? kysyi Stefan Naumovitsch. — Te varmaankin toivotte saavanne hänen majesteettinsa kuningattaren luona paikan kamarineitsyenä tahi sentapaisena?
Nuori tyttö pysähtyi ja alkoi nauraa.
— Kamarineitsyenä — ha, ha, ha — kamarineitsyenä, näytänkö siltä? No, minä en juuri tahdo lausua pahaa kamarineitsyeistä. Niiden joukossa on usein varsin suloisia tyttöjä. Mutta minä olen Helene Lunjevica, kuningattaren sisar!
Naumovitsch suuresti hämmästyi, tämän kuullessansa.
Tuo viaton olento oli siis Dragan sisar! Nyt Stefan muisti nähneensä
Dragan luona valokuvan, joka paljon muistutti tuota tyttöä.
Äkkiä laski hän kätensä Helenen käsivarrelle.
— Neitiseni, sanoi hän kovalla mielenliikutuksella, — minä tosin olen vaan tietämätön paimen parka, mutta uskallanko antaa teille kumminkin hyvän neuvon?
— Tietysti sen saatte tehdä! Sanotaanhan, että paimenet ovat hyvin älykkäitä, kun heillä paimentaessaan on paljon aikaa miettimiseen.
— Minä sanon vaan sen, minkä sydämeni käskee, jatkoi Stefan — ja siksi annan teille tämän neuvon: Helene Lunjevica, matkustakaa mitä pikemmin takaisin Wieniin!
Menkää rouva Lourionin luokse tahi jonnekin muuanne, mutta älkää jääkö tähän taloon! Täällä ette tule saavuttamaan sitä onnellisuutta, mitä toivotte.
Stefan vaikeni. Hän huomasi sanoneensa liian paljon, millään ehdolla hän ei olisi tahtonut alentaa Dragaa tämän sisaren silmissä.
Hetkisen Stefan mietti, ilmaisisiko kuka oli, mutta hän piti parempana vastakin olla vaan Helenen "rakas paimen."
Mutta varoittaa aikoi hän häntä — varoittaa tästä synnin ja viettelyksen pesästä, johon tuo suloinen lapsi oli astumaisillaan.
- No, rakas paimen, täytyykö meidän nyt erota? kuuli Stefan hänen sanovan. — No niin, hyvästi sitte, ja kiitoksia paljon siitä suuresta palveluksesta, jota olette minulle osottanut!
Hymyillen ojensi tyttö hänelle kätensä.
Ei, hän ei ollut ylpeä, vaikka hän nyt oli kuningattaren sisar.
- Neiti, sanoi Stefan hiukan vaivaloisesti, — se palvelus, jonka nyt teille tein, oli hyvin vähäinen ja mitätön.
Mutta minä tahtoisin tehdä teille toisen palveluksen, sanoa teille jotakin, joka olisi ehkä teille hyödyksi.
Neiti Lunjevica! Te aiotte Belgradin hoviin. Mutta tietäkää, että siellä tarvitaan paljon lujuutta, lujaa luonnetta ja paljon rohkeutta, voidakseen välttää tulemasta huonoksi ihmiseksi.
Tyttö katsahti hämmästyneenä.
— Hovielämä on täynnä huvituksia, jatkoi Naumovitsch. Mutta älkää antako loiston sokaista itseänne, älkää kuunnelko imartelijoita ja ennen kaikkia — älkää luottako kehenkään, ei edes — — —
Stefan vaikeni, sillä hänelle oli kumminkin vastenmielistä häiritä hänen lapsellista luottamustansa sisareensa.
- … Mutta sen verran tahdon kumminkin sanoa, jatkoi hän, jos joskus ystäviä tarvitsette, niin muistakaa paimenta. Luottakaa minuun! Minä olen oleva teidän läheisyydessänne.
Näin sanoen, puristi Stefan tytön pientä kättä, kumarsi syvään ja vetäytyi takaisin puistoon.
Nuori tyttö seisoi kauvan ja katsoi hänen jälkeensä.
— Kyllä mies osasi kauniisti puhua, häntä en varmaankaan ole unhottava.
Ajatteleeko hän myöskin minua? Voi, hän oikein saattoi sydämeni ahtaalle, lisäsi Helene huokaillen. — Olin iloinnut saadakseni asua kuninkaan palatsissa ja nyt —
Onko totta, että täällä joudun ilkeiden ihmisten seuraan?
Mutta eihän sisareni voisi semmoisia suvaita ympärillään.
Hän on niin viisas ja samalla niin kaunis, hän on kohonnut niin korkealle, ettei kukaan voine häntä pettää, tahi että hän kärsisi mitään ilkiöitä läheisyydessään.
Ja kuitenkin — mitä paimen on minulle sanonut, sen olen muistava, olen pitävä silmät auki ja sydämeni puhtaana.
Tämän sanottuansa, nousi hän rappusia ylös, jotka johtivat konakin portille ja oli pian hävinnyt sen sisäpuolelle.
* * * * *
Seuraavana päivänä, kun kuningas Aleksanteri, ajutanttinsa seuraamana oli aikeessa lähteä ratsastamaan, käski Draga puolisonsa hetkeksi tulemaan ylös hänen luoksensa saliin, joka oli nurmiportaitten puolella.
Täällä Draga esitti kuninkaalle Helenen.
Stefan Naumovitsch, joka seurasi kuningasta, seisoi taampana, mutta tunsi heti tuon ihastuttavan olennon, jonka edellisenä iltana oli puistossa kohdannut.
Kuningas syleili sydämellisesti puolisonsa sisarta ja suuteli häntä otsalle.
— Tervetullut, rakas Helene. Taloni on aina oleva teidän tyyssijanne.
Minä rakastan jokaista, joka on lähellä kallista Dragaani.
Mutta, mitä näen — tehän ette ollenkaan ole toistenne näköisiä, vaikka kauniita olette molemmat, ei tosiaankaan luulisi teitä sisariksi.
— Kyllä kai, Aleksanteri, annat anteeksi, että sisareni noin äkkiä hiipi tänne linnaan? huudahti Draga nauraen. Ajatteleppas vaan, että pahankurinen Helene on karannut Wienin pensionistansa, tulee luokseni ja sanoo, että minua on niin ikävöinnyt, ettei ole rauhaa saanut.
Helene heittäytyi punastuen sisarensa rintaa vastaan.
— Sinulla ei siis ole mitään sitä vastaan, että Helene jää meille linnaan?
— Minä en ainoastaan salli sitä, vaan vieläpä toivon kaikesta sydämestäni.
Mutta tahdon esittää teille ajutanttini, — Stefan Naumovitsch, kuninkaallisen kaartin kapteeni.
Stefan oli lähestynyt nuorta tyttöä ja tervehti häntä säädetyllä tavalla, mutta Helene heti ojensi hänelle sydämellisesti kätensä.
— Minua ilahuttaa, että saan tulla teidät tuntemaan, herra kapteeni, sanoi Helene, ja koska te olette lankoni ajutantti, niin täytyy teidän luvata minulle, että aina valvotte, ettei hänelle mitään pahaa tapahdu.
— Helene, kuiskasi Draga, nykäisten sisartansa, noin ei hovissa sovi puhua.
Mutta Helene vaikeni, pitäen kättänsä yhä vielä nuoren upseerin kädessä ja katsoen häneen kummastunein katsein.
Kuinka saattaa kaksi ihmistä noin olla toistensa näköisiä, paimen, jonka eilen oli puistossa kohdannut ja josta hän koko yön oli uneksinut, ja tuo kaunis, kuninkaan korkeata suosiota nauttiva upseeri.
— Suokaa anteeksi, sanoi Helene punastuen, ja vetäen pois kätensä, onko teillä ehkä joku veli, joka on paimen?
Kuningas, kuningatar ja Stefan päästivät nyt oikein remakan naurun.
— Suokaa anteeksi, sanoi Draga, sisareni on hiukan hajamielinen ja pikku tyhmeliini.
Lapsi parka on tähän saakka elänyt mitä suurimmassa hiljaisuudessa rouva Lourionin oivallisessa kasvatuslaitoksessa Wienissä, mutta nyt hän pääsi suureen maailmaan.
— Mitä minulla tässä olisi anteeksi annettavata, vastasi Stefan Dragaan katsomatta, mutta sen sijaan yhä tarkastaen Heleneä.
Kuningas kutsui ajutanttinsa ja poistui.
Helene meni ikkunan luo ja katsoi täältä, kuinka kuningas ja Stefan nousivat ratsujensa selkään.
— Ihmeellistä! kuiskasi hän. — Jollen hyvin tietäisi, että hän on lankoni ajutantti, niin uskoisin hänen olevan saman paimenen, joka eilen varotti minua hovista ja sen varjopuolista.
Ihmeellistä on myöskin, jatkoi hän — että niin komealta kuin hän näyttääkin kullankirjaillussa puvussaan, tuo Stefan Naumovitsch, niin kumminkin pidin hänestä enemmän paimenpuvussaan. Mutta, ei, ei, hän se ei ollutkaan, vaan aivan toinen. Tahtoisinpa tietää, saanko tuota toista koskaan nähdä? — Mutta siksi katselen Stefan Naumovitschia ja kuvittelen mielessäni, että hän juuri oli eilinen paimeneni.