YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Kun kuningatar Draga uhkaa.
Kaikki vieraat seisoivat äänettöminä ja katsoivat vuoroon kummastellen, vuoroon säälien polvistuvaa tyttöä.
Kuningas Aleksanteri istui mietteissään valtaistuimellaan. Kuningatar
Draga hänen vieressään katsoi vihaa säihkyvillä silmillä Geniaan.
Äkkiä, ennenkuin Draga oli kerinnyt ehkäistä, nousi Aleksanteri, laskeutui valtaistuimen portaita ja lähestyi Geniata.
— Lapsi parkani, sanoi hän, turhaan koettaen nostaa häntä lattialta, — tyynny. Usko minua, kaikki mitä voidaan, on tehtävä isäsi murhaajan kiinniottamiseksi.
Polisitirehtori Lazar, mitä te tiedätte tästä rikoksesta? Vai olisiko mahdollista, ettette siitä mitään tiedä?
Mutta Lazarilla oli jo vastauksensa valmiina.
Tyynesti astui hän muutamia askeleita eteenpäin ja sanoi hymyillen:
— Teidän majesteettinne, tästä rikoksesta on minulla jo tieto.
Noin puolen tunnin matkan päässä Belgradista, kun lännestäpäin tuleva juna menee tunnetun tunnelin lävitse, löysi ratavahti pari päivää sitten päättömän ruumiin.
Se oli vanhemman miehen ruumis, ilmeisesti matkustajan, joka kulki itämaan pikajunalla.
Mies oli hienosti puettu, mutta taskuista ei löydetty rahakukkaroa eikä lompakkoa.
Myöskin puuttui kello ja sormukset, joka todistaa, että tässä on tapahtunut ryöstömurha.
Muutamien paperien ja käyntikorttien avulla, jotka taskuista tavattiin, on kumminkin voitu määrätä, kuka henkilö oli. Hän oli kreivi von Sandorf, ja tämä tyttö on, jolleivät silmäni liiaksi erehdy, hänen tyttärensä, neiti Genia von Sandorf. Murhattu on siis hänen isänsä.
— Niin, vastasi Aleksanteri. — Hän on kreivitär Genia von Sandorf.
Kun kaikkien katseet olivat tähän asti olleet jonkummoisella katkeruudella kiinnitetyt onnettomaan tyttöparkaan ja häntä oli moitittu siitä, että oli sillä tavoin tunkeutunut sisälle ja häirinnyt juhlailoa, niin alettiin nyt, kun kuultiin, että hän oli kreivin tytär, lausua yleistä myötätuntoisuutta häntä kohtaan.
- Poliisitirehtori Lazar, huudahti kuningas — seuratkaa minua kabinettiin, ja sinäkin, Genia von Sandorf tulet mukaan. Minä aion mitä ankarimmin tutkia tämän asian! Minä tahdon, että teidän pitää olla turvallisia minun maassani.
Rikkaan, joka matkustaa pikajunan samettityynyillä, pitää saada kiitää Serbian läpi yhtä turvallisena kuin köyhän, joka väsyneenä kulkee pölyisillä maanteillä.
Heikon ei tarvitse peljätä väkevää.
Sillä kaikkien yläpuolella on laki ja minä olen lain kuninkaallinen suojelija.
Hyväksymisen muminaa kuului läpi salin. Sellaisilla sanoilla voitti kuningas Aleksanteri alamaisensa, niin usein kuin hän antoi kuulla äänensä.
Oi, jospa ne ei vaan olisi ollut pelkkiä sanoja!
Kuningas meni edellä. Genia seurasi häntä epäröiden. Myöskin Lazar liikahti.
Mutta nämä kolme henkilöä eivät vielä ehtineet ovelle, joka vei toisiin huoneisiin, ennenkuin Draga nousi päättäväisesti, astui kiireesti alas valtaistuimen portaita ja ilmestyi kohta kuninkaan rinnalle.
- Salli, puolisoni, sanoi hän, minunkin olla läsnä tässä harvinaisessa tutkinnossa. Minusta olisi toivottavaa, että sinä kutsuisit muitakin herroja. Kaikissa tapauksissa olisi tarpeen, että sinä tekisit tämän julkisuudessa.
Ja sitte, kuiskasi Draga kuninkaan korvaan, on tämän tytön olento minusta niin kummallinen, hänen mielenliikutuksensa niin vastenmielinen. Sinä tiedät itsekin, että Serbian kuningas ei voi olla kyllin varovainen.
Oi, kapteeni Naumovitsch, olkaa hyvä ja seuratkaa kuningasta!
Stefan Naumovitsch oli seurannut kohtausta kuninkaan juhlasalissa sellaisella kiihkolla, kuin olisi hänen oma kohtalonsa ollut kysymyksessä.
Nyt näki hän siis uudestaan sen viehättävän tytön, joka oli vallannut hänen sydämensä.
Kuinka kaunis hän olikaan kaikesta huolimatta!
Mutta Stefan Naumovitsch tukahutti ne hellät tunteet, jotka tahtoivat puhjeta hänen sielussaan.
Hän muisti, että tämä tyttö oli pettänyt hänet ja hänen toverinsa ja katkera kauna syntyi hänen sydämessään ja tukahutti kaiken myötätuntoisuuden.
Muutamia minuuttia myöhemmin oltiin kuninkaan työhuoneessa.
Draga istui samettinojatuoliin. Kuningas otti paikan kirjoituspöytänsä vieressä. Genia jäi seisomaan hänen eteensä, mutta Lazar ja Naumovitsch asettuivat oven eteen.
- Teidän käsityksenne mukaan, poliisipäällikkö Lazar, on tässä siis kysymys ryöstömurhasta? Mitä tietoja olette tähän asti saanut murhaajasta? kysyi kuningas.
- Teidän majesteettinne, vastasi Lazar, astuen pari askelta, minä annoin heti kuulustella kaikki epäilyttävät henkilöt, jotka oleskelevat pääkaupungissa — ja mehän tunnemme heidät melkein kaikki, sillä me pidämme heistä tarkan kirjanpidon.
Minä olen käskenyt tiedustella, missä he olivat kysymyksessä olevana yönä.
Mutta minun täytyy tunnustaa, teidän majesteettinne, että minun ponnistukseni ovat tähän asti hyvin huonosti onnistuneet.
Ei kenenkään epäillyistä ole huomattu näinä päivinä käyttävän suurempia rahasummia, eikä kukaan ollut sinä yönä matkustanut itäisellä pikajunalla.
- Eikö murhaaja voinut mennä ulos ikkunasta junan kulkiessa tunnelissa? kysyi kuningas.
- Se on mahdotonta teidän majesteettinne, juuri sentähden, että on kysymys itäisestä pikajunasta. Se menee näet niin suurella nopeudella, että jos joku uskaltaa tehdä sellaista koetta, on hän ehdottomasti kuoleman oma.
- Murhaaja oli siis teidän käsityksenne mukaan uhrinsa kanssa yhdessä vaunussa?
- Niin, sen luulen varmaan. Ja kun kreivi tietysti on matkustanut ensi luokan vaunussa, niin on murhaajan täytynyt pukeutua valepukuun, jotta hän näyttäisi ylhäiseltä matkustajalta.
Tämän keskustelun aikana ei Genia lausunut sanaakaan.
Hän seisoi siinä kuin patsas, kalpeana ja kauniina alasluoduin silmin.
- Sinä kuulet, Genia von Sandorf, kääntyi nyt Aleksanteri entisen leikkitoverinsa puoleen, että minun poliisipäällikköni on jo ryhtynyt toimeen saadakseen murhaajan kiinni.
Sinä saat täydellä luottamuksella jättää meidän huostaamme tämän asian, joka on sinulle tuottanut niin surulliset seuraukset. Sinulle tapahtuu oikeus, lapseni!
Palaa sinä vaan rauhassa äitisi luo Wieniin ja odota meiltä varmoja tietoja, jotka saat heti, kun päästään vähänkään murhaajan jäljille.
- Odota? sai Genia vaivalla sanotuksi. — Kosto ei voi odottaa. Ei, minä en lähde Serbiasta ennenkuin hyvän, rakkaan isäni murha on kostettu.
Vanno minulle, kuningas Aleksanteri, ettet sinä väsy ainakaan pyrkimyksessäsi minua auttaa!
- Tällä tytöllä on merkillinen puhetapa, lausui nyt kuningatar Draga — mutta kuulustelu ei ole vielä loppunut.
Nyt tahdon minä tehdä muutamia kysymyksiä Genia von Sandorfille.
Minä luulen näet, että pian saamme valoa tähän asiaan, kun Genia von Sandorf sanoo meille, kuinka hän on saanut tiedon siitä, että hänen isänsä on murhattu ja missä hän on viimeaikoina oleksinut.
Tällä hetkellä vavahti Genia, kuin olisi jääkylmä käsi tarttunut hänen sydämensä ympäri. Laupias Jumala, sitä hän ei ollut ollenkaan ajatellut rientäessään ryövärien luolasta kuninkaan luo konakiin, häntä kun ajoi hehkuva halu saada kostaa isänsä murha.
Demeter Banjaluki ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että hän pyytäisi kuninkaan apua.
Hän oli vannonut Genialle, ettei hän lepäisi ennenkuin murhaaja oli löydetty, ja sitte saisi hän nähdä, kuinka Demeter Banjaluki rankaisee niin raa'an rikoksen.
Mutta Genialla ei ollut rauhaa rinnassaan.
Hän tahtoi todistaa kuninkaalle, millainen tila nyt oli Serbiassa, ettei edes rauhassa voinut kulkea kaduilla, että muukalaisen, joka astui kuningas Aleksanterin maalle, täytyi heittää henkensä, jos vaan ensimäinen vastaantulija murhamies niin tahtoi.
Salaisuudessa oli hän hiipinyt pois rosvojen luolasta. Hän ei ollut kysellyt Demeter Banjalukia eikä pikku Milanaa, jonka tiesi olevan täysin turvattuna ryövärien luona.
Koko päivän oli hän vaeltanut vuoren poluilla ja maantiellä, kunnes illalla saapui Belgradiin; siitä puhuminen, kuinka hän oli saanut murhan selville ja missä hän oli oleskellut, olisi ollut Demeterin ilmiantamista.
— Ettekö tahdo olla hyvä ja vastata minulle? kuuli hän Dragan äänen vielä kerran kaikuvan korvissansa.
— Kuinka olette murhasta saanut selvän ja missä olette viime aikoina oleskellut?
Taaskin tunsi Genia pistoksen sydämessänsä?
Saattoiko hän pettää Demeter Banjalukin? Uskalsiko hän sanoa, että se oli hän joka luullen saaneensa Serbian kuningaskruunun saaliiksensa todellisuudessa oli tuonut Genian isän pään.
Ei, Genia tunsi liiankin hyvin, ettei hän millään ehdolla voisi mainita
Demeter Banjalukin nimeä.
Eikä hän myöskään voinut valehdella.
Olisihan ollut hänelle varsin helppoa keksiä joku juttu, joka olisi ollut vastauksena kuningattaren kysymykseen.
Mutta siihen oli Genia liian ylpeä. Vaikeneminen oli ainoa mitä hän taisi tehdä.
— Vaikenetteko te? sanoi Draga, ja kuningattaren piirteet saivat yhä enemmän eloa, samassa kuin viekas hymy näyttäytyi hänen huulillansa.
— Rakas lapseni, tiedättekö sitte, että sen täytynee tuntua varsin merkilliseltä. Puhukaa siis. Kuningas tahtoo tietää totuuden.
— Sano Genia, sanoi nyt Aleksanteri, nousten tuoliltaan ja astuen tytön luokse, joka siinä seisoi äänettömänä. — Missä sinä olet ollut? Kuka ilmoitti sinulle tuon hirveän tiedon, että isäsi oli murhattu.
Genian ajatukset sekosivat yhä enemmän tästä kysymyksestä.
Hänen rintansa kohosi ja laskeutui ja silmät täyttyivät kyynelillä. Hän tahtoi puhua, mutta ei voinut. Syvä tuska ja ahdistus valtasi hänet. Hän katsahti Dragan silmiin ja näki ne vihan täyttämiksi.
Eikä hän kumminkaan voinut lausua vapauttavaa sanaa.
Äkkiä ojensi Draga käskevästi kätensä ja sanoi, osoittaen Geniata:
- Koskapa tämä tyttö vaikenee, niin on hän mitä suurimmassa määrässä epäluulon alainen, ehkäpä on itse murhaan osallinen!
Häntä ei saa millään ehdolla päästää irti.
Hänet täytyy viedä vankeuteen, kuningas Aleksanteri! Vankilassa hän kyllä avaa suunsa ja tunnustaa meille koko totuuden.
Tehän olette samaa mieltä kuin minäkin, poliisipäällikkö Lazar?
Kun Genia kuuli nämä sanat luuli hän, että häntä uhattiin vankeudella, kun hänelle selvisi että hän sitkeällä vaitiolollaan oli tehnyt itsensä epäluulonalaiseksi tuohon hirmuiseen verityöhön, oman isänsä murhaan, silloin puhkesi hän suonenvedontapaiseen itkuun.
Hän löi kätensä kasvoilleen ja huusi:
- Luuletteko todellakin, että minä olen murhannut isäni? — Minä — isäni, jota niin sydämestäni rakastan? — Ha, kuinka huono te itse olettekaan, kun luulette tyttären voivan tehdä sellaisen rikoksen! Ei, edes pienimmässä porvarikodissakaan voisi syntyä sellainen ajatus, kuin täällä kuninkaan linnassa.
Ja sinä — sinä olet ensiksi lausunut sen, huusi Genia vihlovalla äänellä, syösten Dragan eteen ja tarttuen hänen käsiinsä. — Vaimo, kuinka musta onkaan sinun oma sielusi, kun luulet, että lapsi voisi tappaa oman isänsä eli tietäisi murhasta, eikä sitä koettaisi estää!
Sinä et varmaankaan ole koskaan rakastanut isääsi.
Niin, nyt voin minä käsittää, mitä minulle on sanottu sinusta, nimittäin, että olet mennyt ylpeänä oman äitisi ohi, etkä ole ollut tuntevinasi häntä, kun hän on juopuneena kaatunut sinun kotisi portaille.
Genia parka, nämä sanat, jotka hän lausui inhon ja häpeäntunteen huumaamana, saattoivat nyt hänet perikatoon.
Raivon huudolla repi Draga kätensä pois Genian käsistä.
Muisto äidistä, joka monta kertaa oli juopuneena horjunut pitkin Belgradin katuja, jonka hän useat kerrat oli löytänyt makaamassa katukivillä oman porttinsa edessä tai tyttärensä portilla siihen aikaan, kun tämän nimi vielä oli rouva Maschin, tuo muisto oli vähällä viedä hänen järkensä.
- Hän on hullu, sähisi Draga — ja hulluna on häntä kohdeltava.
Olethan itse kuullut, Aleksanteri, mitä tämä tyttö on sanonut.
Tässä tapauksessa löytyy ainoastaan kaksi selitystä hänen esiintymiseensä; joko on hänen järkensä selvä ja silloin ei löydy yhtään vankilaa kylliksi syvää, johon hänet olisi sysättävä, ettei hän koskaan — koskaan enää näkisi päivän valoa, taikka on hänen järkensä seonnut — jota enin olen taipuisa uskomaan ja toivon; jota minun täytyy otaksua, — silloin kuuluu hän hulluinhuoneeseen, ja — sen porttien tulee jo tänään hänelle avautua.
Oi, mitäpä ei olisi Stefan Naumovitsch antanut, jos hän nyt olisi voinut kiiruhtaa rakastetun luoksi, sulkea hänet syliinsä ja suojella häntä kuningattaren raivolta.
Tuskin saattoi Stefan pysyä hiljaa, vastustamaton voima veti hänet
Genian luo.
Mutta sitte muisti hän, että tämä ei ollut enää sama Genia, jonka hän kerran, eräänä elämänsä huumaavana hetkenä, oli oppinut tuntemaan. — Tämä oli petturi. Tämä tyttö olisi kylmäverisesti tahtonut jättää hänet ja hänen ystävänsä pyövelille. Ja hänestä tuntui melkein lohduttavalta kuningattaren mielipide, että hän oli mielenvikainen.
- Niin, minä luulen todellakin, sanoi kuningas Aleksanteri, — että onneton on tullut mielipuoleksi surusta ja kauhusta. Hänelle täytyy antaa tarpeellista hoitoa.
Mutta häntä täytyy kohdella hyvyydellä, minun oma henkilääkärini saa tutkia hänet ja ryhtyä tarpeellisiin keinoihin hänen parantamisekseen.
- Minä pyydän sinua, kallis puolisoni, sanoi nyt Draga — jätä minulle tämä asia! On erittäin tärkeätä, että sinä menet takaisin vieraittemme luo. Tämä tyttö ei saa häiritä meidän kaunista juhlaamme — mene, kuninkaani, ja rauhoita vieraitamme, mutta minä jätän onnettoman hoitajallensa.
- Minä toivon, oma Dragani, että sinä teet hänelle kaikki, mikä voi
antaa hänelle takaisin henkisen terveyden, sanoi kuningas. — No niin —
Stefan Naumovitsch, tule minun kanssani takaisin tanssisaliin! Teidät,
Lazar, jätän tänne, että voitte olla puolisolleni apuna.
Kuningas suuteli Dragan kättä. Hän näki kyyneleitä hänen silmissään, sillä tämä näyttelijätär osasi aina vuodattaa kyyneleitä silloin kun luuli niiden vaikuttavan.
Nyt tahtoi hän liikuttaa kuninkaan sydäntä, tahtoi näyttää hänelle, että Genia oli syvästi häntä loukannut.
- Itketkö, Dragani? kuiskasi kuningas, kietoen hellästi kätensä hänen ympärilleen. — Ah, minä ymmärrän, että ne ovat säälin kyyneleitä, joita sinä vuodatat, ajatellessasi Genia von Sandorfin kohtaloa.
Mutta minä toivon, että se on vaan ohimenevää hermojen kiihotusta, jota tämä surkuteltava tyttö kärsii.
Meidän velvollisuutemme on laittaa niin, että hän tulee taas terveeksi. Vielä kerran, Draga, tee kaikki, mitä voit, että hän pääsee niin pian kuin mahdollista tästä onnettomasta mielentilasta.
Näillä sanoilla poistui kuningas, ja Stefan Naumovitsch seurasi häntä heitettyään pitkän katseen onnettomaan olentoon.
Vaan vastahakoisesti seurasi hän kuningasta. Hän olisi antanut paljon, jos hän olisi uskaltanut jäädä katsomaan, kuinka Genian kohtalo nyt ratkaistiin.
Hän ei ollenkaan pitänyt siitä, että kuningatar ja Lazar jäivät yksin hänen kanssansa, sillä hän oli Dragan silmistä lukenut leppymättömän vihan Geniaa kohtaan. Ja mitä tuli poliisipäällikköön, niin tunsi Stefan Naumovitsch hänet liian hyvin. Hän oli Dragan uskollinen kätyri ja tekisi kaikki, mitä ikinä kuningatar käskisi.
Mutta kuningas oli käskenyt, hänen, ajutantin täytyi totella.
Muutamia sekunteja myöhemmin oli ovi sulkeutunut Aleksanterin ja Stefanin jälkeen ja Genia jäi yksin kuningattaren ja poliisipäällikön kanssa.
- Alas, polvillesi! käski äkkiä Draga terävällä äänellä ja meni aivan lähelle Geniaa.
Ja kun onneton tyttö viivähti silmänräpäyksen, ennenkuin totteli hänen käskyänsä, tarttui Draga hänen ranteeseensa ja pakotti hänet vastustamattomalla voimalla laskeutumaan polvilleen eteensä.
- Kuningattarelle täytyy notkistaa polvet! huudahti Draga — noin… noin tahdon minä nähdä sinut ja vielä syvemmälle alennan sinut, aina alas häpeän kuiluun.
Genia katsoi kuningattaren kasvoja, jotka olivat raivosta vääristyneet.
Nyt vasta selveni hänelle, että hänen asemansa oli hirmuinen.
Tältä Dragalta ei hänen varmaan tarvinnut odottaa sääliväisyyttä. Tämä nainen vihasi häntä, sillä — hän oli vihkiäistensä edellisenä yönä vavissut hänen tähtensä ja sitä ei Draga antanut hänelle koskaan anteeksi.
- Jesuksen laupeuden tähden, huusi Genia — mitä olen minä tehnyt? Olenko minä loukannut teitä, kuningatar Draga? — Oi, Jumalani, minä en tiedä itsekään, kuinka nuo onnettomat sanat pääsivät huuliltani. Minä pyydän anteeksi, sillä minä näen nyt, ett'ei minulla ollut oikeutta koskettaa teidän menneisyyttänne. Sanoohan jokaisen oma sydän, että meidän velvollisuutemme on levittää verho menneisyyden yli, kun toinen on päättänyt, ettei hän sitä enää ajattele.
- Sinun katumuksesi tulee liian myöhään, sanoi Draga. — Minä tunnen ja näen sinun aikeesi, Genia von Sandorf, sinä tahdot alentaa minut kuninkaan silmissä, sinähän olet kerran rakastanut häntä, rakastat ehkä vieläkin.
- Minä rakastan häntä, huudahti Genia, kuten rakastetaan ystävää, veljeä, en muutoin. Oi Jumala, minun sydämeni — kuuluu — — —
- Sinä valehtelet, huusi Draga. — Kuinka voin minä odottaakaan, että sinä sanoisit minulle totuuden. Mutta, nyt olet sinä minun vallassani, ymmärrätkö, Genia von Sandorf, kuningatar Dragan vallassa, ja Jumalan nimessä — sinä saat tuntea, mitä se tahtoo sanoa.;
Kiireesti nousi Genia ylös. Vapisevin käsin pyyhki hän pois kasvoiltaan hiukset, jotka olivat pudonneet alas otsalle.
- Minä olen tehnyt, mitä sydämeni käski minun tekemään! sanoi Genia. — Minä olen pyytänyt teiltä anteeksi, kuningatar Draga, sillä näen, että minä olen erehtynyt. — Antakaa minun nyt mennä tieheni, sillä teillä ei ole oikeutta pidättää minua.
Muuten olen varmasti päättänyt jo tänään lähteä Belgradista. Minä menen takaisin äitini luo — oi äiti parka — sinulla ei ole ehkä vielä aavistustakaan siitä hirvittävästä tappiosta, jonka olet kärsinyt. Sinä itket, — etkä löydä lohdutusta! Mutta minun kyyneleeni sekaantuvat sinun kyyneliisi.
Genia horjui ovea kohti. Mutta hän ei ollut sinne vielä saapunut, kun
Draga äkkiä sanoi terävällä, käskevällä äänellä:
- Sulkekaa hänen tiensä, Lazar, sillä tämä tyttö on minun vankini.
Hän on vaarallinen hullu, ja samoin kuin hän tänään sai aikaan melun
kuninkaan palatsissa, niin voisi hän tehdä vielä suurempaa vahinkoa
Belgradissa, jos hän pääsisi vapaaksi.
- Takaisin! kiljui Lazar raa'alla äänellä ja astui Genian eteen.
- Poliisipäällikkö Lazar, jatkoi Draga, minä jätän teille tämän tytön, tehkää hänen kanssansa mitä parhaiten näette, mutta pitäkää vaan tarkasti huolta siitä, että tuo kurja ei saa vapauttaan takaisin.
Parasta olisi, jos sulkisitte hänet hullujen huoneeseen. Muuten en anna teille tässä suhteessa mitään määräyksiä.
Mutta vaarattomaksi täytyy hänet tehdä, kuuletteko, Lazar — vaarattomaksi.
Näitä sanoja lausuessaan katsoi kuningatar merkitsevästi poliisipäällikköön.
Lazar nyökäytti päätään ja samalla kun kasvonsa vääntyivät ilkeään nauruun, mutisi hän:
- Teidän majesteettinne tulee olemaan tyytyväinen minuun. Tämä tyttö ei ole enää kenenkään tiellä. Ennen pitkää on hän oleva aivan vaaraton.
Sitte kääntyi hän Genian puoleen ja tarttui kovasti hänen käsivarteensa.
Genia tuijotti häneen kauhistuneena.
Oi kuinka hän nyt katui, että oli ollenkaan astunut konakiin, tähän taloon, jossa ei kammottu väkivaltaa, hänestä tuntui, kuin olisi ilmakin ollut täynnä rikoksia.
Genia koetti irtaantua hänen käsistään, mutta kauhu, jota hän tunsi, vei häneltä sekä puhe- että vastustuskyvyn, kun pyöveli kuiskasi nyt hänen korvaansa:
- Varo vaan, ett'et huuda, pikku kyyhkynen! Jos sen teet, panen suukapulan suusi eteen! Poliisipäällikkö Lazar on jo monta kertaa tehnyt nöyriksi sellaisia kuin sinä.
Eteenpäin, mars — seuraa minua, eläkä vastustele! No, miksi seisot siinä ja töllistelet kuningatarta?
- Ja tämä on sinun tahtosi, kuningatar Draga? kuului Genian huulilta ja hän katsoi kuningattareen tuijottavilla silmillään. — Sinä annat viedä minut pois, kuin olisin minä tehnyt rikoksen!
Mitä on teille sitte minun kanssani tekemistä, millä oikeudella te minua ahdistatte?
Minä en ole sinun alamaisesi, kuningatar Draga, minä olen itävaltalainen ja voi sinua ja sinun kätyreitäsi, jos minun avunhuutoni pääsevät kuuluviin siitä vankeudesta, johon minut heitätte.
Silloin tulen minä vapaaksi ennenkuin luulettekaan, ja te — te saatte maksaa rikoksenne, kun olette vanginneet Itävallan tyttären.
- Hän puhuu vaan mielenhäiriössä, huusi Draga, — viekää hänet hullujen huoneeseen, Lazar!
- Anteeksi, teidän majesteettinne, vastasi poliisipäällikkö — mutta minä en pidä häntä mielenvikaisena; hän on vaan olevinaan.
Minä tiedän erään paikan, joka on sopivampi hänelle, ja jossa kyllä osataan vakuuttaa hänelle, että on vaarallista loukata kuningatarta. Minä vien hänet ojennuslaitokseen, harmaaseen luostariin, kuten sitä kutsutaan täällä Belgradissa.
Genia päästi kauhun huudon kuullessaan tämän sanan.
Mutta kuningatar meni kiireesti Lazarin luo, laski kätensä hänen olalleen ja kuiskasi hänelle:
- Te olette oivallinen, kykenevä mies, Lazar! Minä pidän huolta, että kuningas palkitsee teidät.
Niin, ojennuslaitokseen tuo kurja olento! Siellä saa hän kovassa työssä miettiä, mikä eroitus kuitenkin on olemassa hänen, kerjäläisen, ja minun kuningattaren välillä.
Viekää hänet pois minun silmäini edestä, minä en tahdo enää nähdä häntä! Mutta minä aina tavan takaa kuulustelen, kuinka hän on edistynyt katumuksessaan ja nöyryydessään — langenneiden naisten joukossa harmaassa luostarissa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä laahasi poliisipäällikkö onnettoman mukanaan.
Heikko tyttö ei tietysti jaksanut vastustaa miehen raakoja nyrkkejä.
Kuningatar avasi itse pienen tapettioven, josta poliisipäällikkö vei pois vankinsa.
Sitte veti hän hänet mukanaan alas eräitä kiertoportaita. Eikä kauan viipynyt, ennenkun hän oli konakin pihalla, jossa peitetyt vaunut olivat odottamassa.
Poliisipäällikkö piti nämä vaunut aina valmiina, sillä vangitsemiset eivät olleet konakissa harvinaisia.
Poliisipäällikkö antoi lyhyen merkin vihellyspillillään ja heti ajoivat vaunut esille.
Genia oli pyörtymäisillään, hän tiesi, että kaikki oli mennyttä, sillä ojennuslaitoksessa ei hän voinut elää, siellä saattoi hän vaan kuolla.
Nuori kreivinna oli nyt enemmän kuollut kuin elävä.
Oi, inho, suru ja murhe tappaisivat hänet, eikä kukaan, ei edes hänen oma äitinsäkään saisi koskaan tietää, minne hän oli joutunut.
Poliisipäällikkö työnsi uhrinsa vaunuun. Hän huusi kuskille muutamia sanoja. Eräästä porttikäytävästä vierivät vaunut ulos kadulle.
Poliisipäällikkö painoi erästä, vieteriä ja heti putosivat rautaverhot ikkunain eteen.
Genia oli siis nyt jo kuten vankeudessa.
Syvä pimeys ympäröi häntä vaunussa ja yhä vaan tunsi hän Lazarin käden puristavan hänen käsivarttaan.
Tämä ei lausunut sanaakaan koko matkalla, mutta hänen viekkaat silmänsä loistivat pimeässä ja nämä silmät katsoivat Geniaan sellaisella ilmeellä, että hän värisi.
Nyt toivoi hän jo melkein olevansa määränpäässä, niin hirmuiselta kuin se tuntuikin — ojennuslaitoksessa.
Mutta vaunuilla oli pitkä matka kuljettavana.
Vihdoinkin pysähtyivät ne, verhot kierrettiin ylös, toisen sivuoven luukku avattiin ja Lazar huusi luoksensa kaksi voimakkaannäköistä naista, jotka uteliaasti kurkistivat sisään.
- Minulla on mukana muuan letukka, ottakaa se huostaanne ja tehkää nöyräksi.
Tässä talossa on moni jo oppinut rukoilemaan ja työtä tekemään.
Katsokaa, että johdatte tämänkin oikealle tielle.
Pilkkanaurulla tarttuivat molemmat naiset Geniaan ja raastoivat hänet ulos vaunusta.
He laahasivat onnettoman, joka nyt todella oli mielipuolisuuden rajalla, ylös kivirappuja erään oven kautta huoneeseen, ja tuo onneton, puoliksi tiedoton tyttö kuuli, kuinka raskaat portin ovet kadulle päin lyötiin lukkoon kovalla räminällä.
Hän oli Belgradin harmaassa luostarissa — ojennuslaitoksessa.