KOLMASSEITSEMÄTTÄ LUKU.
Tunteeton pariisilainen.
Draga horjui taapäin, päästäen huudon. Ranskalainen juoksi ovelle, jonka taa täti Eufemia oli kadonnut ja väänsi oven lukkoon.
- Rouva, sanoi hän samalla äänellä kuin ennenkin — olkaa hyvä ja pukeutukaa. Sitten ilmoitan teille muutamia asioita.
Mutta Draga ei kyennyt noudattamaan hänen kehoitustaan. Kätensä riippuivat lamautuneina kupeilla. Hän ei kyennyt sormeaankaan liikuttamaan. Melkein avuttomana katseli hän ympärilleen.
- Tässä on aamupukunne! sanoi ranskalainen, ojentaen sen hänelle. — Olkaa hyvä ja heittäkää se yllenne. Minun ei sovi enää olla täällä, kun olette tuollaisessa asussa. Tämän sanoi hän sellaisen miehen äänellä, joka on tottunut antamaan käskyjä.
Vavistus kävi läpi Dragan ruumiin, kun Devrient ojensi hänelle aamupuvun. Mutta sitte antoi hän sen solahtaa päällensä ja piti sitä vapisevin käsin kiinni rinnan kohdalta. Samalla mietti hän, kuin olisi hänellä nyt ollut aikaa ajatella. Rajaton raivo valtasi hänet, vaikkei hän voinut käsittää, mitä tuo äkillinen muutos miehen käytöksessä saattoi merkitä. Hän lienee kuitenkin aavistanut, että myrskypilvi oli hänen päänsä päällä, pilvi, joka oli ennen pitkää laukaiseva hävittävät iskunsa.
Ranskalainen seisoi siinä tyynenä ja liikkumatonna kädet rinnan yli ristissä.
- Suvaitseeko teidän majesteettinne kuulla minua? Minä koetan puhua tyyneesti ja asiallisesti.
Silloin heitti Draga, jossa vastustuskyky taas heräsi, uhkaavan silmäyksen vieraaseen ja sanoi:
- Ennenkuin puhutte mitään, niin sanokaa, kuka olette. Sillä te ette kuulu Worth firmaan, sen ymmärrän nyt. Kuka olette ja miksi olette tullut tänne?
- Minä olen professori Devrient Charlot, spesialisti naisten taudeissa. Muuten luulen olevani tiedemies, jonka nimi on tunnettu kaikkien tieteen harjoittajien joukossa. Olen myöskin kirjoittanut muutamia merkittäviä teoksia, jotka tosin ovat teille tuntemattomat, mutta joita lääkärit pitänevät hyvinkin tärkeinä tieteelle.
- Professori naisten taudeissa! huudahti Draga hämmästyneenä. Mikä antoi aihetta teille tulia tänne?
- Minä olen rientänyt tänne, vastasi tiedemies aivan tyyneesti, Itävallan keisarin kehoituksesta. Hän tahtoi vihdoinkin päästä varmuuteen, oliko noissa ympäriinsä levinneissä huhuissa perää, hän tahtoi tietää, olitteko te kuningatar vai petturi, ennenkuin hän avasi palatsinsa teille.
Tällä hetkellä näki Draga, että hänen ylpeä valherakennuksensa oli romahtanut rikki, vaikka hän oli sen niin huolellisesti pannut kokoon. Hän näki sirpaleet jalkainsa juuressa ja kylmän väreet kävivät läpi hänen ruumiinsa. Hänestä tuntui, kuin täytyisi hänen hyökätä tuon vieraan miehen päälle ja kuristaa hänet. Hän piti huuliaan tiiviisti puristettuina, ettei olisi huutanut. Sillä tämä mies oli voittanut hänet petoksella, hän oli ymmärtänyt tutkia hänet niin, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä. Sen, mitä hän niin kauan oli salannut, sen kallisarvoisen salaisuuden, jota hän oli niin hyvin säilyttänyt, sen tiesi nyt kolmas, Itävallan keisarin valtuutettu asiamies. Oi, silloinhan saisi keisarikin sen tietää, ettei Serbialla ollut toivoa saada valtaistuimen perijää, että hän oli näytellyt valheellista osaa. Keisarin täytyisi halveksia häntä ja vielä enemmän, kun hänen salaisuutensa tulisi yleisesti tunnetuksi — - eiköhän sitä voisi välttää, — niin hänet asetettaisiin koko maailman pilkan ja ivan esineeksi, hänet, joka oli niin ylpeä ja kunniahimoinen! Mieluimmin olisi hän heti huutanut apua ja hetkisen ajattelikin hän todella, eikö olisi viisainta kutsua sinne palvelija ja panettaa tuo julkea ihminen vankeuteen, josta hän tuskin pois pääsisi, mutta väkivalta ei olisi tässä hyödyttänyt, tässä täytyi käyttää muita keinoja. Hän löi kädet kasvoilleen, vaipui nojatuoliinsa ja alkoi nyyhkyttää. Hän odotti, että Charlot rientäisi hänen luoksensa tyynnyttämään häntä, mutta sitä ei tapahtunut. Marmorikuva ei olisi voinut olla tunteettomampi kuin hän.
- Ettekö siis vähääkään välitä minun tuskastani? kysyi hän, antaen kätensä vaipua alas ja näyttäen hänelle kyyneleisiä kasvojaan.
- Minä olen aina tunteeton kaikelle, mikä on väärää ja epäpuhdasta.
- Oi, te ette tiedä, miksi minä itken. Minä itken sitä, että annoin pettää itseni, sillä en koskaan ennen ole näyttäytynyt sellaisessa puvussa vieraalle miehelle.
- Pyydän anteeksi, jos uskallan epäillä sitä. Ennenkuin tulin tänne, olin tilaisuudessa lukemaan pienen kirjan, joka oli painettu kirjoituskonetyylillä. Siinä oli tarkka kuvaus teidän elämästänne, syntymästänne siihen hetkeen, jolloin tulitte kuningattareksi. Kenen toimesta se on tullut ulos, sitä en tiedä. Mutta että se sisältää varmoja totuuksia, sen tiedän varmaan. Se on lähetetty kaikille kruunatuille hallitsijoille ja minäkin sain yhden kappaleen, jotta voisin täydellisesti oppia tuntemaan teitä, ennenkuin persoonallisesti tulin ottamaan teistä selkoa. Siinä kirjassa on niin häpeällisiä juttuja teistä — suokaa anteeksi sanani, rouva — mutta kaikki on niin todenmukaista, etten voi uskoa teidän sanojanne. — Jos olisin tullut tänne lääkärinä, jos olisin esitellyt itseni professoriksi, niin ei minua olisi otettu vastaan, minun ei olisi koskaan sallittu toimittaa tutkimusta. Siitä syystä ilmoitin itseni Worth firman edustajaksi, sillä olin vakuutettu, että ranskalainen naisten räätäli, joka on saanut sivistyksensä Parisissa, hienoimman maun kaupungissa, helpoimmin pääsisi kuningattaren luo.
- Mitä aiotte nyt tehdä, herra? kysyi Draga väsyneesti, katsoen professoriin kuten koulutyttö, joka on tavattu jostain tyhmyydestä.
- Rouva, te ette tarvitse enää olla epätietoinen siitä, mitä minä nyt aion tehdä, vastasi vakava mies. Minä en saa mitään salata, en mitään kaunistella. Hänen majesteettinsa keisari on antanut minulle määräyksen, että jos huhu teidän raskaudentilastanne ei ole tosi, niin on minun avattava myöskin kuningas Aleksanterin silmät, jotta hän saa tietää, että kaikki hänen toiveensa ovat turhat.
Dragan rinnasta nousi syvä huokaus. Hän näki vehkeensä paljastettuina, näki, että hänet oli syösty korkeudesta mitä syvimpään kuiluun. Ajatus, että kuningas saisi tietää hänen äärettömän petoksensa, teki hänet melkein mielipuoleksi. Hän pelkäsi, ettei Aleksanteri koskaan antaisi anteeksi, sillä sokeinkaan rakkaus ei voi sietää, että tämän rakkauden esine on halpamainen petturi. Entä sitte ihmiset, maailma ja, hallitsijat?
Oh, Dragasta tuntui, kuin kuulisi hän tällä hetkellä naurua, joka kaikui yhdestä maailman reunasta toiseen. Hänestä tuntui kuin kuulisi hän nimen Draga lausuttavan ivalla ja pilkalla. Ei Draga kuningatar, vaan Draga petturi olisi hänen nimensä tästälähin oleva. Ja tämän piti tapahtua hänelle nyt — hän joka äsken oli luullut seisovansa niin korkealla yli kaikkien muiden maan päällä, hän, joka oli valmistunut viettämään sellaisia voittoja keisarin hovissa, hän, joka oli rakentanut tuon ylpeän rakennuksen petoksillaan, vehkeillään ja rakkausjutuillaan. Kaikki turhaan! Turhaan oli hän antautunut tuolle Aleksanterille, jota hän kammosi. Hänenkin hetkensä oli tullut ja hän lakkaisi olemasta kuningatar Draga. Sillä hän tunsi Aleksanterin. Hän tiesi, ettei Aleksanteri koskaan antaisi hänelle anteeksi varsinkaan tätä petosta, kuinkahan mielettömästi hän käyttäytyisikään kuullessaan tämän, hän vaahtoaisi raivosta ja hyökkäisi häntä vastaan repiäkseen hänet kappaleiksi.
Silmänräpäyksen ajatteli Draga paeta kiireesti konakista. Jos hän kokoaisi kalleutensa ja lähtisi konakista niin pian kuin mahdollista, jos hän jättäisi unelman olla kuningatar, jättäisi taakseen kuninkaallisen nimen loiston. Sillä äärettömällä omaisuudella, jonka hän oli koonnut ja pannut varmaan talteen eri pankkeihin, saattoi hän Parisissa näytellä loistavaa osaa. Hänestä saattoi tulla kuninkaallinen rakastaja, jolta ei varmaan koskaan puuttuisi ihailijoita! Silloin olisi hän vihdoinkin vapaa, eläisi loistavassa Parisissa, eikä hänen tarvitseisi enää olla yhdessä Aleksanterin kanssa.
Mutta silmänräpäyksen vaan ajatteli Draga pakoa. Sitte nousi vastustusvoima hänessä uudelleen. Hän ei ollut niitä luonteita, jotka pian kadottavat rohkeutensa ja päästävät käsistään edun, jonka ovat voittaneet. Niin, vielä seisoi hän suorana, vielä oli hän Draga, Serbian kuningatar, vielä oli hän se kaunis, viettelevä nainen, joka kokonaan hallitsi Aleksanterin. Hän oli Aleksanterille välttämätön, ettei tämä kokonaan vajoaisi henkiseen tylsyyteen. Hyvä, hän tahtoi siis taistella vihollisensa kanssa elämästä ja kuolemasta. Mutta etupäässä tahtoi hän poistaa uhkaavan vaaran, koettaa viimeistä keinoa, joka hänellä oli jälellä, ettei häväistysjuttu tulisi tunnetuksi. Tällä hetkellä löytyi vaan yksi ainoa ihminen maan päällä, joka tiesi hänen salaisuutensa, yksi ainoa, joka oli nähnyt hänen läpitsensä, yksi ainoa, joka sanallaan saattoi syöstä hänet kurjuuteen. Tuolla seisoi hän, tuo pitkä hoikka mies, jolla oli läpitunkeva katse ja miellyttävät kasvonpiirteet. —
Tämä näki, että Dragan silmät olivat tähdätyt häneen, rukoillen, kerjäten, jotta hän armeliaisuudesta saisi hiukankaan rakkautta. Hänenkin aistinsa alkoivat sekaantua ja hän tunsi käyvänsä heikoksi.
Draga huomasi myös, että hänen voittonsa ei ollut kaukana.
Silloin sai Devrient Charlot apua muistolta, joka on niin usein ihmisen uskollinen suojelija. Kun ihminen nykyisyydessä kadottaa hämärän polun, niin menneisyys lähettää auringonvälähdyksen hälventämään nykyisyyden usvaa. Yht'äkkiä kaikki kirkastuu ja valkenee ympärillämme ja me tiedämme, mitä meidän tulee kulkea, ett'emme horjahtaisi alas kuiluun.
* * * * *
Omituinen oli se muisto, joka tällä ratkaisevalla hetkellä äkkiä valaisi Charlotille oikean tien. Hän näki itsensä ylioppilaana Parisissa. Oli talvi ilta, tavattoman kylmä lämpimässä Ranskassa. Kaduilla paloi tuli, joiden ympärillä paleltuneet ihmisparat parveilivat suurissa joukoissa. Kiireesti riensi hän Pont-Neuf sillan yli päästäkseen kotiin asuntoonsa, köyhään pikku huoneeseensa ylioppilasten korttelissa Quartier Latinissa. Ah, ei ollut hänelläkään paljoa taskussa. Sillä vähällä, mitä hänellä oli, täytyi hänen ostaa itselleen illallista ja sitte odotti emäntä häntä poimiakseen häneltä viimeisetkin lantit, sillä ei hän koskaan antanut hänen olla hyyrystä velkaa kauempaa kuin illasta toiseen. Hän oli ehtinyt Pont-Neuf sillan päähän ja näki jo suuren lyhdyn sieltä loistavan lumipyryn läpi, kun äkkiä ääni kuului hänen takanansa: Armahtakaa, herra, armahtakaa, minä olen niin hirmuisen nälkäinen!
Devrient Charlot pysähtyi. Hänen edessään seisoi hento olento, tyttö resuisessa kesäpuvussa, joka ei voinut suojella häntä purevalta pakkaselta, tyttö, jonka kalpeat, mutta kuitenkin suloiset kasvot olivat mustain kiharain ympäröimät. Devrient Charlot näki heti, että siinä oli kadun lapsi, yksi niitä tuhansia olentoja, joilla ei lopulta ole muuta keinoa kuin kuolla nälkään jossain kadunkulmassa tai lämmittää ruumistaan synnin loassa. Nähdessään nuoren tytön, valtasi ylioppilaan syvä sääli. Peijakas, miksi ei hän ollut rikas, miksi ei hän voinut aivan yksinkertaisesti pistää kättä taskuun ja antaa tytölle niin paljon, ettei hänen ainakaan olisi tarvinnut paleltua. Mutta oi, hänellä oli niin vähän ja sitäkin odotti emäntä saadakseen.
- Säälikää minua, herra, pyysi tyttö vielä kerran. — Minä en ole syönyt mitään koko päivänä.
- No, seuraa sitte minua! sanoi Devrient äkkiä päättävällä äänellä. — Minulla ei tosin ole tarpeeksi yhdellekään, mutta luulen, että se riittää paremmin kahdelle. Sillä sanotaanhan: Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo.
Tyttö seurasi häntä. Ei hän kysynyt, minne toinen hänet vei, hän näytti olevan tottunut olemaan kohtalon leikkipallona. Charlot vei hänet asuntoonsa ja ensi kerran uskalsi hän vastata tiukasti emännälleen. Odottakaa! huusi hän ankaralla äänellä emännälle. — Te saatte kyllä kurjat penninne sitte kun minä suvaitsen ne antaa! Ja sitte paiskasi hän oven kiinni aivan hänen nenänsä edessä ja pisti sen reekeliin.
Tyttö oli kyyristynyt lämpimän kamiinin viereen ja kun sen hehkuva valo lankesi hänen kasvoilleen ja vartalolleen, silloin vasta näki hän, kuinka kaunis, kuinka hurmaava hän oli.
Sirkka uunin vieressä, kuiskasi nuori ylioppilas ja silitti hellästi hänen päätänsä. Sitte juoksi hän ulos, toi vielä enemmän ruokaa läheisestä ravintolasta ja antoi hänen syödä itse tarjoten hänelle. Tyttö söi ja joi ahneesti, eikä väistänyt katsettaan hänestä. Ne olivat kiitollisuuden silmäyksiä. Se, joka on asunut Parisissa, tietää, kuinka nämä tytöt ymmärtävät muuttaa kiitollisuuden tunteet rakkaudeksi. Tyttö rakasti häntä, se näytti hänestä olevan aivan luonnollista. Seuraavana aamuna ei Charlot ajanut häntä ulos ovesta, vaan painoi hänet vielä kerran sydämelleen ja kuiskasi hänelle:
Jää tänne luokseni!
Ja tyttö jäi. Ja Quartier latin oli saanut lisää yhden parin, jota ei mikään pappi ollut vihkinyt, jota ei ollut merkitty mihinkään maistraatin kirjoihin. Siten tulivat he olemaan yhdessä ja tätä suhdetta kesti kokonaista kaksi vuotta. He elivät hauskasti yhdessä kuten kaksi lintua metsässä, hyväilivät, lensivät oksalta oksalle ja hakivat ravintonsa, mistä saivat.
Devrient Charlotilla oli onni. Hän sai muutamia yksityistunteja, joista hyvin maksettiin ja siten saattoi hän pukea ja ruokkia hyvin ystävänsä. Siitä tyttö piti. Kuten hemmoteltu kissa venytteli hän itseään sohvalla siinä huoneessa, jossa he asuivat. Tuntimäärät saattoi hän istua kamiinin vieressä "Sirkka" polvellaan tai pelata korttia hänen kanssaan. Pari toveria tuli silloin tällöin heidän luokseen ja silloin oli hauska. Pikkuinen piti siitä ja oli iloinen ja vallaton. Mutta sitte tulivat koettelemukset. Devrientin täytyi lopettaa opiskelut, hänen täytyi suorittaa tutkintonsa ja hän hautautui kirjoihin.
- Mitä sinä teet? sanoi Sirkka hänelle.
- Näethän, että minä luen.
- Jahaa, sinä luet? Ja sill'aikaa pitää minulla olla ikävä. Ei, sitä en minä kestä!
Pari kertaa antoi hän tytön riuhtaista kirjat hänen kädestään. Niin, jopa tyttö kerran polttikin muutamia kirjoja heittämällä ne kaminiin. Mutta Devrient oli vakava mies ja hän jatkoi lukujaan rautaisella tarmolla. Hän tahtoi suorittaa tutkintonsa. Ylioppilaselämän piti loppua. Hän tahtoi päästä Quartier latinista toiseen kaupungin osaan, jossa elämää katsotaan vakavammalta kannalta. Mutta kun hän ajatteli Sirkkaansa, kutistui hänen sydämensä kokoon. Ei, se oli aivan selvää, hän ei voinut erota tytöstä. Miksi olisi se ollut tarpeellistakaan? Kunhan hän ensin suoritti tutkintonsa, niin onnistuisi hän kyllä lääkärinä. Mutta tyttö ei odottanut kunniallista elämää. Ehk'ei hänellä ollut ollenkaan taipumusta siihen. Eräänä päivänä riiteli hän Charlot'in kanssa ja sitte meni tiehensä. Rikas teurastaja, joka asui lähellä, oli huomannut tytön ja saattoi tarjota tytölle enemmän kuin köyhä ylioppilas. Tyttö kulki hänen kanssaan kilpa-ajoissa ja huvittelihe hänen seurassaan teaattereissa, kunnes eräänä kauniina päivänä lensi pois hänen luotaan. Mihin? Devrient ei sitä tiennyt. Siihen aikaan oli hänen opintonsa jo henkensä vaarassa. Hän sairastui hermokuumeeseen, josta virkosi vasta puolen vuoden perästä. Hänellä oli Sirkan kuva sydämessä. Mutta hän ei tahtonut joutua häviöön yhden naisen tähden. Kunnialla suoritti hän tutkintonsa ja tuli lääkäriksi. Loistava ura oli hänen edessään. Kauan ei kestänyt ennenkuin hänen tutkintonsa gynekologian, lastenpäästön alalla tekivät hänet laajalta kuuluisaksi. Hänet nimitettiin professoriksi ja tuli hän ensimäiseksi spesialistiksi naistautien alalla. Hän olisi voinut tehdä loistavia naimiskauppoja, hienoimmat talot avasivat ovensa hänelle, rikkaimmat perheet olisivat antaneet tyttärensä hänelle, jos vaan olisi pyytänyt jotakuta heistä vaimokseen. Mutta hän ei tahtonut ketään heistä. Hän eli yhä ylioppilasunelmassaan. Päivän työstä päästyään, tehtyään leikkauksia ja annettuaan määräyksiä ja saatuaan niistä loistavat maksot, vetäytyi hän takasin työhuoneeseensa ja tuijotti kamiiniin. Hänestä tuntui kuin istuisi Sirkka vielä kyyristyneenä sen vieressä yksinkertaisessa puvussaan nakerrellen valkoisilla hampaillaan niitä pähkinöitä, joita hän oli tuonut tytölle. Hän ei voinut unohtaa häntä, vaikka hän kuinka olisi sitä koettanut. Tytön muisto seurasi häntä läpi hänen loistavan elämänsä ja teki sen synkäksi.
* * * * *
Samalla hetkellä, jolloin uhkea, kaunis kuningatar rukoillen katsoi häneen — ilmestyi Sirkka raukan kuva äkkiä Devrient Charlotin henkisten silmäin eteen ja lumous, jonka viettelevä nainen oli aikaansaanut, oli poissa.
Nopealla liikkeellä vapautti Charlot itsensä kiusauksesta ja lausui ankarasti:
- Minun suhteeni ovat kaikki viettelemiskeinot turhat, kuningatar Draga! Minä en rakasta teitä! Minä inhoon teitä. Minä huomaan selvästi teidän tarkoituksenne. Luuletteko todellakin, että minä panisin kunniani teidän rakkautenne vastineeksi? Te tahdotte tehdä minut kanssarikolliseksenne, jotten minä sitte enää voisi puhua. Te erehdytte, rouva. Muutamien minuuttien kuluttua tietää sen kuningas Aleksanteri, tuo surkuteltava mies saa tietää, että hänen vaimonsa on häpeällisesti pettänyt hänet ja ettei hän voi edes toivoakaan saada pitää omaa lastaan käsivarsillaan.
Huuto pääsi Dragan huulilta. Hänen kasvonsa vääristyivät, sormet koukistuivat, kuin tahtoisivat ne repiä silmät ulos ranskalaisen lääkärin päästä.
Mutta Oharlot oli jo ehtinyt ovelle. Heittäen vielä halveksivan silmäyksen intohimosta ja vihasta puolimielettömään naiseen, syöksi hän ulos kuningattaren huoneesta.