KOLMASTOISTA LUKU.
Uhkarohkea yritys.
Nuori ryöväri otti pikku Milanan käsivarrelleen ja ojensi toisen kätensä Genialle.
— Elkää mitään peljätkö, neitiseni! sanoi hän kohteliaasti, jommoista ei olisi tuommoiselta mieheltä odottanut. — Meillä on jotenkin vaivalloinen tie kuljettavana, mutta johdan teitä varmasti.
Genia tunsi itsensä pois laahatuksi. Hänen sydämensä löi alussa tuskallisesti, sillä hän luuli, että uusi, hirvittävä kohtalo häntä odotti ja hän pelkäsi oudon miehen läheisyyttä.
Tuo rosvo kumminkin piti hyvin varovasti hänen kädestänsä ja kohteli häntä niin sääliväisesti, että hän kohta vapautui kaikesta tuskasta.
Kallioiden yli meni heidän tiensä yhä kauvemmaksi. Genia luuli kävelleensä neljännestuntia, kun saattaja hänelle äkkiä sanoi:
— Nyt pitää meidän astua rappusia alas. Astukaa varovasti porras portaalta. Ne ovat kallioon hakatut ja jotenkin kapeat. Pienokaisesta, joka on käsivarrellani, kyllä vastaan. Minä menen edeltä, jotta voin ottaa teidät kiinni, jos sattuisitte putoamaan.
Laskeutuminen alkoi. Kun Genia ei voinut mitään nähdä mustan siteen lävitse, täytyi hänen kulkea mitä suurimmalla varovaisuudella. Hän ensin koetteli jalkaterällään, mihin tulisi astua, ja sitte hän veti toisen jalan perästä, tuntiessaan, että seisoi varmalla pohjalla.
Ryöväri johti laskeutumista rohkaisevin sanoin. Geniasta tuntui, kuin astuisi syvälle maan sisään. Tuon tuostakin tuntui silmissä vähän valoisammalta, heikko hohto, leimuava valo tunkeutui siteen lävitse, ja pihkaisen puun haju tunkeutui nenään. Nähtävästi oli kallion seinämiin pistetty sytytettyjä päreitä, valaisemaan vaarallista tietä.
Kylmä ilma löi vastaan, ja juhlallinen hiljaisuus, joka alhaalla vallitsi, ilmaisi parhaiten, että nyt oltiin syvällä maan sisässä.
— Nyt ovat kallioportaat takanamme! huudahti nuori mies. — Nyt, neiti, antakaa tänne kätenne, niin pian olemme päämäärässämme perillä.
Taas kuljettiin eteenpäin ja tuntui Geniasta, kuin olisi nuori mies kuljettanut häntä sokkelossa, ristiin rastiin, ehkäpä aivan tahallisesti eksyttääksensä.
Yht'äkkiä hän pysähtyi ja otti pois siteen. Genia nyt havaitsi olevansa maanalaisessa luolassa, jonka katosta riippui vuotokiviä. Pisaroita putosikin tuon tuostakin ja jokainen auttoi muodostamaan osaksi katosta riippuvan pitkän, kapean kiven, osaksi toisen, lyhemmän, paksumman, joka nousi luolan pohjasta, mutta jotka jälkimmäiset olivat mukavuuden vuoksi enimmäkseen poishakatut tahi muodostetut tuoleiksi ja pöydiksi.
Vuotokivien muodostaman kahden pilarin väliin oli tämän maanalaisen asumuksen merkillinen asukas kiinnittänyt kirjavan esiripun.
Saattaja työnsi esiripun syrjään, ja heti jäi Genia liikkumattomaksi, huudahtaen ihmettelystä ja ihastuksesta.
Genia näki kuvan, jommoista vaan saduissa esitetään, ihmeen loistoisan kuvan.
Luola, joka siihen saakka oli ollut pitkä ja kapea, laajeni suureksi saliksi, jonka upea kaari veti vertoja mille temppeliholville hyvänsä. Kattoa kannatti kaksitoista pilaria, joista ei yksikään ollut vähemmän kuin kaksikymmentä metriä korkea. Soihtujen valossa, jotka olivat pilareihin kiinnitetyt ja levittivät punertavaa valoansa maanalaisessa luolassa, kimaltelivat kiteytyneet pisarat kuin miljoonat hohtokivet. Mahtavan salin sivuille oli luonto muodostanut pienempiä huoneita: nämä näyttivät etempänä olevien soihtujen valossa punasinerviltä.
Muutoin oli tämä merkillinen asumus myöskin sisustettu ylöllisyyttä lähenevällä huolellisuudella.
Turkkilaiseen malliin seisoi siellä täällä sohvia, joiden yli oli levitetty karhunnahkoja. Keskellä seisoi suuri ympyriäinen pöytä, kootakseen kaikki ryövärit sen ympärillä aterioitsemaan ja juominkeihin. Pilareille oli ripustettu vaakunoita ja voitonmerkkejä, ja seiniä koristivat kirjavat turkkilaismatot.
Myöskin peitti lattiata paksu, pehmeä matto, johon jalka painui.
Eräällä sohvalla lepäsi mustapartainen mies, jonka Genia heti otaksui kapteeniksi. Liikkeessä, minkä tämä teki noustessaan, ynnä ylpeässä katseessaan ilmeni runsaasti mahtavuudentuntoa ynnä itsetajuntaa.
Hänen vieressään oli kaksipiippuinen pyssy.
— Kenet olet tuonut luokseni, Aza? kysyi rosvopäällikkö, kun hän päätänsä pudistaen katseli tyttöä ja lasta. — Te näytte saaneen ihmeellisen saaliin.
— Säälikää meitä, kapteeni! sanoi Genia heittäytyen polvilleen Demeter Banjalukin eteen. — Mielelläni antaisin sinulle kaikki, mitä minulla on, mutta taskuni ovat tyhjät. Omituisen sattuman kautta jouduin metsään. Tapasin siellä tämän harhaantuneen lapsen ja päätin hakea ihmisasunnon saadakseni suojaa yöllä, jolloin sinun väkesi sai minut kiinni. Meistä ei teillä voi olla mitään hyötyä — antakaa meille vaan vapautemme.
Demeter veteli kädellään pitkää, mustaa partaansa.
— Te aioitte hakea ihmisasunnon? sanoi hän nauraen. — Täällä vuoristossa olisitte saaneet kauan kuljeskella, ennenkuin olisitte sellaisen löytäneet, sillä laajalta, niin kauvas kuin tämä metsä ulottuu, ei löydy pienintäkään majaa, lukuunottamatta vanhaa jahtilinnaa, joka on kuninkaan, ja sinne te ette olisi voineet päästä.
Me emme kumminkaan tee teille mitään pahaa, olkaa rauhallisia ja levätkää, sillä teidän täytynee olla sangen väsyneitä noin pitkän vaelluksen perästä. Kuules, Aza, mene noutamaan viiniä ja leipää, jotta Demeter Banjaluki voi näyttää vieraanvaraisuuttaan serbialaiseen tapaan.
Nuori rosvo toi, mitä pyydettiin, ja Geniaa ei tarvinnut monta kertaa käskeä. Istuutuen pöydän ääreen, joka oli keskellä salia, söi hän yhdessä Milanan kanssa leipää ja kylmää lihaa sekä joi viiniä päälle.
Rosvopäällikkö oli asettunut aivan Geniaa vastapäätä, mutta tämän syödessä hän ei sanaakaan virkkanut. Myöskään hän ei hetkeksikään lakannut katselemasta Genian ihastuttavia piirteitä, ja niin usein kuin tämä oli lasin tyhjentänyt, kaatoi Banjaluki lisää ja pyysi melkeinpä surunvoittoisesti valitellen:
— Älkää halveksiko leipää eikä viiniä rosvon talossa.
Voimakas viini, jota Milana ensi kertaa elämässään nautti, sulki pian hänen silmänsä ja lapsi nukahti pöytää vasten, pää painuen ristissä oleville käsivarsille.
Myöskin tunsi Genia itsensä sangen väsyneeksi ja pyysi rosvokapteenin vetäytymään syrjään.
— Kas tässä! sanoi päällikkö, viitaten erästä ovea, joka näkyi vuotokiviseinässä. Sitte hän avasi oven, ja Genia näki varsin hyvin sisustetun huoneen, missä oli tila karhuntaljoineen ja pehmeine patjoineen.
— Nuku rauhassa, kuin jos nukkuisit Abrahamin helmassa, sanoi Genialle Banjaluki. — Täällä olet hyvässä säilyssä ja kun taas näemme toisemme, niin saat huoleti lähteä matkallesi. — Usko minua, ryövärin asunnossa voi usein paljoa turvallisemmin sulkea silmänsä kuin Serbian kuninkaan linnassa. Kukapa tietää, lisäsi hän nauraen, nukkuuko kuningatar Draga tänä yönä niin makeasti ja häiritsemättä kuin sinä.
— Kiitos, vastasi Genia, ojentaen päällikölle kätensä. Jo ensi hetkestä tunsin sinuun luottamusta, mielelläni ja kiitollisuudella vastaanotan vieraanvaraisen tarjouksesi. Hyvää yötä!
Näin sanoen meni Genia, Milana käsivarrellaan, kalliokamariin, ja
Banjaluki sulki perästä oven.
Minutiksi jäi hän seisomaan suljetun oven eteen. Hän ei kuunnellut, mutta näytti vaipuneen syviin ajatuksiin.
Pitkät, mustat, silkkimäiset kulmakarvat varjostivat hänen silmiään.
Hän oli pannut käsivartensa ristiin rinnan yli, ja rajuuden ja synkän päättäväisyyden jok'ikinen jälki oli hänen kasvoistansa kadonnut. Hänen piirteensä olivat päinvastoin saaneet lauhkean, haaveilevan ilmeen.
— Merkillistä! kuiskasi hän itsekseen. — Noin monen vuoden kuluttua — voiko se olla mahdollista?… Ei, ei voi olla — kuolonhiljaista on täällä sydämessäni; se ei voi kauvemmin rakastaa — kerran, eikä koskaan enää.
Äkillisellä, päättäväisellä liikkeellä kiskasi hän itsensä irti uneksivasta sureksimisestaan.
— Aza! huusi hän käskevällä äänellä.
Heti näyttäytyi nuori rosvo salissa ja kysyi kapteeninsa käskyjä.
— Ota minulle pukuvarastosta aatelispuku, ynnä kaikki mitä siihen kuuluu. Samalla kuin pukeudun, mene ylös satuloimaan kaksi parasta hevosta. Itsesi tulee sinun ottaa lakeijan puku ja valmistua mukaani lähtemään.
— Aiotko tänä yönä tehdä hyvän kaappauksen, kapteeni, kysyi Aza.
— Kyllä, poikani, vastasi Banjaluki. — Ja se saalis, jonka huomenna viemme kotiimme, on pitkiksi ajoiksi huolemme lopettava. —
Mutta mene nyt, elä kysy pitemmältä! Tiedäthän, että aina vastenmielisesti vastaan uteliaisiin kysymyksiin. Kiiruhda, poikani, meillä ei ole aikaa kadottaa.
Aza hävisi erääseen kamariin.
Kohta senjälkeen hän taas tuli näkyviin, tuoden herransa eteen useita pukineita.
Tämä riisui albanialaispukunsa ja pukeutui sen sijaan loistavaan pukuun, jota parempaa Belgradin etevinkään räätäli ei olisi kyennyt valmistamaan.
Demeterin notkea, komea vartalo teki nyt oivallisen vaikutuksen. Ja kun hän sitte painoi uusimuotisen hatun mustakiharaiseen päähänsä ja hitaasti veti silohansikkaat käteensä, niin ei kukaan ihminen olisi voinut aavistaa, että edessä seisoi Mustien vuorten rosvo, mies, jonka päästä hallitus oli luvannut kalliin hinnan, koska hän rohkeilla hyökkäyksillä ja kaikenmoisilla rikoksellisilla toimilla oli poliisia ja maan lakeja uhmaillut.
Ettei viranomaisten ollut onnistunut vangita Demeter Banjalukia, siihen oli helposti ymmärrettävät syynsä.
Väestö ei tukenut poliisin ponnistuksia tuon miehen vangitsemiseksi. Päinvastoin — Demeter Banjaluki saattoi suurella varmuudella siihen luottaa, että jokaisen köyhän mielien majassa, etenkin jokaisen talonpojan ja paimenen talossa, saisi osakseen ystävällistä kohtelua ja turvallisen piilopaikan.
Hän oli myöskin köyhien ystävä ja suojelija ja ainoastaan rikkaiden ruoska, jotka väärällä tavalla olivat omaisuutensa hankkineet, ja sellaisia löytyy kyllälti Serbiassa.
Sillä aikaa oli myöskin Aza päättänyt pukeutumisensa ja esiintyi nyt lakeijan ratsupuvussa niinkuin ylhäisen herran palvelija ainakin.
— Laajat nahkahousut soveltuivat mainiosti kastanjanruskeeseen tukkaan ja miellyttävään ulkomuotoon nähden.
Keltaiset saappaat säkenöivine kannuksineen sopivat jalkoihin kuin valetut, ja sininen frakkimainen takki kiiltävine hopeanappeineen näytti varsin somalta.
Demeter Banjaluki käski saattajansa odottaa vielä hetkisen ja meni sivuhuoneeseen noutamaan oivallisia aseita.
Olipa sillä monellaisia aseita: mitä uusimpia kivääreitä, pistooleita ja revolvereita, osaksi hopealla silattuja, osaksi norsunluulla koristettuja. Miekkoja ja sapeleita, tikareita — kaikellaisia murha-aseita oli Demeter koonnut, eikä ollut vähän ylpeä kokoelmastansa, sillä suurimmaksi osaksi oli hän aseensa voittanut rehellisessä taistelussa, ottanut ne voitetuilta vastustajilta.
Mutta Banjaluki otti nyt mukaansa hadjaarin, jonka kätki takkinsa alle. Tätä asetta hän parhaiten ymmärsi käyttää ja se saattoi tulla hänen vihollisillensa kaikista peljättävimmäksi. Tätä asetta käyttäen hän saattoi yhdellä ainoalla liikkeellä repiä vastustajansa ruumiin auki alhaalta ylös rintaa myöten, niin että vastustajan ehdottomasti täytyi maahan vajota.
Sitte hän meni pienelle kaapille, jonka avasi pienellä avaimella, otti esille yhden vähäisistä pulloista, jotka olivat täytetyt valkoisella, vaaleanvihreällä tahi ruusunpunaisella nesteellä, pullon, joka ei ollut suurempi kuin sormustin, ja pisti sen taskuunsa.
Sitte hän kaapin lukittuaan palasi Azan luoksi.
Tämän hän käski seuraamaan, jonka jälkeen molemmat nousivat kallioon hakatuita portaita myöten, jotka johtivat vuoressa olevaan käytävään, minne Banjalukin ryövärijoukko oli kokoontunut.
Banjaluki viittasi luokseen harmaapartaisen vanhan miehen ja sanoi hänelle kuiskaten:
— Mahommed, alhaalla asunnossani oleskelee nuori, vaaleaverinen tyttö ja pieni lapsi. Sinä vastaat minulle siitä, ettei poissaollessani hiuskarvaakaan häviä heidän päästänsä. Sinä annat niille, mitä haluavat, ja huolehdit siitä, ettei niiltä mitään puutu. —
Jos tyttö tahtoo poistua, niin anna hänen ymmärtää, ettei se käy päinsä, ennenkuin olen palannut. Muutoin toivottavasti palaan viimeistäänkin huomisaamuna. — Pidä joukko kurissa eläkä lähde luolasta! — Aza! Taluta tänne hevoset!
Paria minuuttia myöhemmin nousi Demeter Banjaluki mustan juoksijan selkään.
Kapteeni otti vielä kerran kädenliikkeellä jäähyväiset tovereiltansa ja ratsasti tiehensä.
Aza pysyttelihe aivan hänen perässänsä. He ratsastivat useita tunteja sanaakaan keskenänsä vaihtamatta.
Belgradin tornit tulivat vihdoin näkyviin.
Aza karahutti Banjalukin sivulle ja kysyi:
— Lähdemmekö Belgradiin?
— Kyllä, pääkaupunkiin, vastasi Demeter. — Viemme hevosemme "Zum Bojaren" majatalon talliin. Mandelblüt juutalaiseen voin täysin luottaa. Itse me lähdemme rautatien asemalle. Kuulitko, eikö tuomiokirkon kello lyönyt yksitoista? Keskiyönä täytyy meidän olla asemalla.
— Ole varovainen, kapteeni, pyysi Aza. — Tiedäthän, että päästäsi on luvattu hyvä hinta, ja Belgradin poliisi…
— On sokea ja kuuro, milloin vaan Demeter Banjaluki niin tahtoo! keskeytti häntä rosvopäällikkö käden liikkeellä. — Elä pelkää, minulle ei mitään pahaa tapahdu, mutta minä olen tänä yönä lyövä elämäni suurimman valtin pöytään, riistän kruunun, jota kuningas vielä eilen tuomiokirkossa päässään kantoi. Jaa, Serbian säteilevä kuningaskruunu on oleva — minun!
Ikäänkuin tuon ylpeän ajatuksen kiihottamana lensi musta ori tietä pitkin, niin että Aza tuskin perässä pysyi.
Suorana, ryhdikkäänä istui Demeter Banjaluki satulassansa ja katseli yli Belgradin terävillä silmillään, ikäänkuin olisi lähtenyt Serbian pääkaupunkia vallottamaan.