NELJÄSTOISTA LUKU.
Belgradin tiedonantorekisteri.
Sinä olet siis aivan varma asiastasi, Benjamino? Sinä seurasit kuningatarta, kun hän hääpidoista lähti ja hävisi melkein koko tunnin ajaksi?
Kuningas Aleksanteri pakottautui näyttäytymään tyvenenä, tehdessään tämän kysymyksen kamaripalvelijalleen, joka makuuhuoneessa juuri oli kuninkaan yöpuvun kuntoon laittanut. Mutta se suurimmassa määrässä kiihtynyt ääni, jolla tämä lausuttiin, ilmaisi aivan päinvastaista, siitä saattoi päättää, että nuoren hallitsijan sielussa raivosi kärsimysten myrsky.
— Teidän majesteettinne, vastasi Benjamino, nuori italialainen, tuskin kuningasta vanhempi, johon Aleksanteri kerran Italianmatkallaan oli mieltynyt, — teidän majesteettinne, sieluni autuuden kautta vannon, että se on totta. Minä hiivin kuningattaren perässä ja näin hänen katoavan pienen portin taakse, joka johtaa linnoitukseen.
— Haa, linnoitukseen — ja mitä hän sieltä etsi? Kuningatar, joka hääpäivänänsä varastautuu puolisonsa sivulta — on sekin varsin merkillistä! Mutta ehkäpä hyvä sydämensä siihen pakotti, ehkäpä hän tahtoi onnettomille viedä lohdutusta ja apua?
— Kaikille onnettomille, jotka linnoituksessa nääntyvät — se ei kumminkaan ole ajateltavissa! jatkoi Benjamino, merkitsevä hymyily viekkailla kasvoillaan. — Mutta että hänellä oli asiata jollekin vangille — se on varmaa.
Aleksanteri tempasi kamaripalvelijalta silkkisen yötakin ja viskasi sen lattialle. Sitte tarttui hän Benjaminoon, veti hänet luoksensa ja kaivaen katseensa kamaripalvelijansa silmiin, huusi hänelle:
— Sinä puhut arvoituksilla, Benjamino! Varo itseäsi, kuningas ei
tarvitse ratkaista arvoituksia, hänelle ei saa mitään olla salattuna.
Sinä tiedät enemmän kuin tahdot sanoa. Niin sano sitte: ketä puolisoni
Draga tuona iltana kävi maakuopassa tapaamassa?
— Teidän majesteettinne, sanoi italialainen, heittäytyen kuninkaansa jalkojen eteen, — tiedän kyllä, että tällä hetkellä ehkä kadotan hyvän herrani armon. Mutta minä vannon, että ainoastaan uskollisuuteni kuningastani kohtaan pakotti minua hiipimään kuningattaren perässä. Kuulin, muurin syvennykseen kätkeytyneenä, kuinka hän käski vankilanpäällikön avata sen kopin, missä Stefan Naumovitsch oli suljettuna.
— Stefan Naumovitsch? mutisi kuningas, ja hänen kulmakarvansa rypistyivät onnettomuutta aavistaen… — Sama Naumovitsch, joka eilen vainusi kuningattaren henkeä, valtionkavaltaja, joka tahtoi hänet tappaa? — Ei, ei, sinun on täytynyt erehtyä, Benjamino, hänen luoksensa saattoi kuningatar kaikista vähimmin pyrkiä, hänelle ei mitenkään ole voinut armoansa osottaa.
— Armoansa osottaa! toisti italialainen, joka yhä vielä oli polvillaan.
— Sitä ei kuningatar aikonutkaan. Päinvastoin pyysi kuningatar Stefan
Naumovitschilta jotakin, joka jotenkin paljon muistutti armoa.
Kuningas Aleksanterin silmät, jotka vissinä hetkinä kamalasti leimahtelivat, saivat nyt jähmettyneen ja kalsean ilmeen.
Hän puri alahuultaan, niin että se vuoti verta, vavistus kulki hänen ruumiissaan ja sitte sanoi hän kumeasti:
— Ja mitä se on, joka sinun mielestäsi armoa muistuttaisi?
— Rakkaus, kuninkaallinen herrani, huudahti Benjamino, ja juoksi pois etsimään suojaa herransa peljättäviltä vihan puuskilta, sillä hän tiesi, että Aleksanteri semmoisina hetkinä saattoi vieläpä tehdä väkivaltaa.
Aleksanteri päästi muutamia katkonaisia ääniä, horjui ja vaipui nojatuoliin.
Minutin hän siinä istui, kuin lamautunut, kykenemättä tehdä yhtäkään liikettä; kaksi suurta kyyneltä tunkihe hänen silmistänsä ja valui hitaasti pitkin poskia.
— Ulos! — Ulos, sinä elukka, minä tahdon olla yksin! komensi hän äkkiä Benjaminoa. — Odota ulkona etuhuoneessa, kunnes sinut kutsun! Kuningatar — missä on kuningatar?
— Hänen majesteettinsa kuningatar on juuri mennyt levolle, vastasi
Benjamino ja hävisi ovesta.
— On mennyt levolle ja odottaa epäilemättä minua, huokasi Aleksanteri itsekseen, kun hän nyt näki olevansa yksin. — Hän odottaa minua, sulkeaksensa minut syliinsä ja ihastuttaaksensa minut suudelmillaan.
Oi, mitäpä en antaisi, jos vaan tietäisin, että nuo huulet eivät koskaan ole suudelleet kenenkään muun suuta kuin minun… Minä rakastan tuota naista, rakastan Dragaa aivan mielettömästi. Mutta minä tahdon yksin hänet omistaa, ei ainoastaan nyt ja tulevaisuudessa — ei, hänen menneisyytensäkin on oleva minun — ainoastaan silloin voin tuntea itseni onnelliseksi hänen rinnallansa.
Hän löi käsillään kasvoihinsa ja vapisi kuin lapsi, jolta on kielletty suurimman ja hartaimman toivomuksen täyttäminen, ja joka ei ymmärrä, miksi niin on tapahtunut.
— Hän on minulle vannonut, jatkoi Aleksateri itsekseen puhellen, nousten seisoalleen ja kävellen lakkaamatta edestakaisin huoneessa, — vannonut minulle pyhän valan, ettei hän koskaan varsinaisessa merkityksessä ollut Maschinin vaimo, että minä olen hänen ensimäinen miehensä — ensimäinen! — Oi, mikä autuus on tuossa sanassa, jos vaan voisin siihen luottaa! Mutta epäilys asuu sielussani, se kiusaa minua, kiduttaa minua, raastaa minun sydäntäni. Voi, antaisin vaikka kruununi, ja kaiken valtani ja loistoni mukana, mielelläni olisin kerjäläinen tahi vaatimaton työmies, jolla ei olisi muuta mistä elää, kuin kättensä työ, jos vaan tietäisin, että tuo nainen ei ole ketään muuta rakastanut kuin minua, ettei kukaan ennen minua ole häntä rakastanut!
Mustasukkaisuus pani hänet vapisemaan, ikäänkuin horkka eli vilutauti olisi puistattanut. Raju halu kutsua puhdas sielu omaksensa, saada painaa suunsa puhtaisiin huuliin, levätä siveällä povella, täytti tuon miehen jonkunmoisella mielettömyydellä.
— Mutta miksi itseäni noin kidutan, puhkesi hän sanomaan. — Pelkurimainen raukka, mikä olen, miksi sitte minulla ei ole koskaan ollut rohkeutta hankkia asioista täyttä varmuutta! Tunnenpa toki keinon, joka heti antaa minulle totuudesta täyden selvityksen. Miksi pelkään sitä keinoa käyttää? Ei, vielä tänä yönä olen totuuden tietävä!
Kuningas työnsi syrjään silkkisen verhon ja meni työhuoneeseensa. Hän istuutui kirjoituspöytänsä viereen ja kirjotti paperille seuraavat sanat:
Herra poliisitirehtori! Seuratkaa heti kamaripalvelija Benjaminoa palatsiin. Ottakaa mukaanne Belgradin tiedonantorekisteri, nide M, kirjain B. Pitäkää tämä kutsu kaikilta salassa, sitä käskee teidän
ALEKSANTERI.
— Benjamino!
Kuningas Aleksanteri oli taas mennyt makuuhuoneeseen ja huusi
Benjaminon etuhuoneesta.
— Mene heti ja vie tämä kirje poliisitirehtori Lazarille, jätä se hänen omaan käteensä ja odota hänen vastaustansa! Jos hän seuraa mukana, joka todennäköisesti on tapahtuva, niin vie hänet pienen tapettioven kautta työhuoneeseeni. Siellä hän odottakoon minua. — Mene! — Elä odota Benjamino!
Kamaripalvelija palasi; kuningas pani kätensä hänen olkapäälleen ja katsoi häneen pitkällä tutkivalla silmäyksellä.
— Oletko oikein uskollinen minulle, Benjamino? kysyi hän melkeinpä rukoilevalla äänellä. — Ole minulle uskollinen; löytyy niin vähän ihmisiä, jotka semmoisia ovat. Kuningas harvoin löytää uskollisen sydämen. — Minä olen sinua runsaasti palkitseva, Benjamino, jollet minua koskaan petä.
— Kuninkaallinen herrani, sanoi kamaripalvelija, — te tiedätte, että minä olin valitettava olento, kun minut löysitte. Te armahditte minua — kuinka voisin sen koskaan unhottaa? Henkeni olen uhraava kuninkaani puolesta.
— Nojaa, niin kaikki sanovat. Tulevaisuus on osottava, kuinka paljon totta tarkotat. Mene nyt ja täytä käskyni!
Kun kamaripalvelija oli mennyt, otti Aleksanteri kynttilän ja meni suuren peilin eteen, joka oli makuuhuoneen seinällä.
Täällä hän painoi nappulata ja peili kääntyi ympäri — peilin tarkotuksena oli vaan peittää kiertoportaat, jotka kuninkaan makuuhuoneesta johtivat yläpuolella olevaan huoneeseen.
Aleksanteri seisoi minuutin hiljaa portaiden juuressa ja koetti hillitä intohimoa, joka näytti häntä hallitsevan.
Sitte astui hän hitaasti portaita ylös. Tultuaan niiden korkeimmalle astuimelle, löi hän hiljakseen ovelle, joka sisästäpäin avautui.
Kuningas astui sisään — hän oli nyt kuningattaren makuuhuoneessa.
Tämä huone oli sisustettu mitä ylellisimmin: silkkitapetit, ihmeellisiä kuvapatsaita, esittäen jumalattaria alastomassa kauneudessansa, komeat huonekalut, pulleat sohvat, taivaansinen ympäröimä vuode — kaikki oli kuin lumottu Dragaa varten.
Kaikkein ihaninta tässä ympäristössä oli kumminkin kuningatar itse, joka juuri oli levolle menemäisillään.
Hänen ihanaa vartaloansa verhosi ainoastaan pitsien koristama kepeä silkkinen yöpuku.
Oivallinen, ihmeteltävän pitkä tukka oli hajallaan, valuen kuin juokseva mustapuu Dragan päästä yli olkapäiden ja kupeiden jalkoihin saakka.
— Kuninkaani, huudahti kaunotar, juosten Aleksanteria vastaan ja painoi häntä itseensä — oletko nyt vihdoinkin tullut? Sinä olet tänään antanut minun varsin kauvan odottaa, rakkaani, ja minun on niin vaikeata odottaa.
Draga painoi huulensa hänen huuliansa vastaan, suuteli hänen silmiänsä, poskia ja käsiä, vei hänet hyväillen sohvalle sekä vaipui huokaillen hänen viereensä.
— Sinä olet hajamielinen, kuninkaani, sanoi Draga hetkisen kuluttua. Mitä sinä ajattelet? Surutko synkistävät sielusi? Oi, anna minun ottaa osaa niihin, olenhan minä sinun saattajasi läpi elämän, ja oikeutenani on kantaa puolet sinun kärsimyksistäsi. Miks'et suutele minua samalla tulisuudella, johon eilen olin vähällä menehtyä? Oi, kuinka suloista on tempautua tuollaisiin tunteisiin — suutele minua, Aleksanteri, toivon, että saisin kuolla suudelmasi minun huulillani.
Draga veti hänet luokseen.
Mutta kuningas nousi heti pystyyn.
— Minä olen alakuloinen, sanoi hän, — niinkuin aina, kun minun täytyy allekirjottaa kuolemantuomio.
— Kuolemantuomio? — Sinä, Aleksanterini, — tänään, juuri tänään toisena hääpäivänäni? — Siitä olisi sinut tosiaankin pitänyt säästää.
— Asia on kiireellistä laatua, oikeusministeri tahtoi siitä pikaisen päätöksen, sanoi kuningas hitaasti, samassa kuin Draga tutkivin silmin häntä katseli. — Kysymys on tuosta kurjasta, joka tavotteli Dragani henkeä, lurjus Stefan Naumovitschista; — oi, miksi noin säpsähdät?
— Minäkö? — minä säpsähdin, koska minuun kovasti koski, vastasi Draga, nopeasti malttaen mielensä, että kuninkaani hetkellä, jolloin hän voisi tuntea itsensä äärettömän onnelliseksi ja tuhat kertaa enemmän tehdä toisen ihmisen onnelliseksi, lisäsi hän haikeasti katsoen, ajattelee niin synkkiä asioita kuin kuolemantuomiota.
Ja sinä luulet sitte — Dragan ääni tuli tutkivaksi ja ikäänkuin hapuilevaksi, koska hän samalla heitti käsivartensa kuninkaan ympäri ja painautui häntä vasten — sinä luulet todellakin, että tuon, mikä hänen nimensä onkaan — tuon Stefan Naumovitschin todellakin täytyy kuolla?
— Tahtoisitko, että hänet armahtaisin? kysyi Aleksanteri hitaasti kääntäen kasvonsa hänen puoleensa. — Ajatteleppas: Jollei onnellinen sattuma olisi sinua pelastanut, niin tuo kurja olisi ampunut revolverinkuulan keskelle sydäntäsi!
— Juuri sentähden, että asia minua koskee, huudahti Draga, — en minä tahtoisi, että mestaus tapahtuisi. Se ehkä synnyttäisi Serbiassa pahaa verta. Parempi olisi siis sanoa: Kuningatar, joka nyt on niin onnellinen, on vaatinut, että kuningas käyttäisi ihanata armahtamisoikeuttansa. — Pyydän senvuoksi, kallis Aleksanteri, anna tuon raukan elää, nääntyköön hän kernaasti vankilassa kymmenen, kaksikymmentä vuotta — niin, koko elämänsä, se merkitsee vähemmän, mutta elä verta vuodata.
Tuskin oli Draga lausunut nämä sanat, ennenkuin Aleksanteri tarttui hänen käsiinsä ja käheällä huudolla veti hänet ylös sohvalta.
— Aleksanteri, rakkaani — mitä sinä teet? huusi Draga. — Miten on laitasi — millä olen sinua loukannut?
— Tunnusta, Draga, sanoi Aleksanteri hampaittensa välitse, terävällä ja vihaisella äänellä, että olet rakastanut häntä, tämä Stefan Naumovitsch hän oli — sinun rakastajasi, ja siksi rukoilet hänen puolestasi, siksi tahdot, että hänen pitää elää!
Draga kalpeni. Mutta hän oli menettänyt mielenmalttinsa vain hetkeksi.
Sitte hän päästi remakan naurun, ja hänen erinomainen tyyneytensä vaikutti kuninkaaseen niin suuressa määrässä, että tämä päästi hänen kätensä vapaiksi.
— Ilkeä ihminen! huudahti Draga. — Kuinka voi sinulla olla sydäntä minua noin säikyttää! Tunneppas, kuinka sydämmeni tykyttää — niin, tunneppas vaan! Tämä sydän on yksistään sinun eikä ole koskaan sykkinyt kenellekään muulle.
Tämän sanoessa hän pani Aleksanterin käden rinnalleen.
— Draga, Dragani, puhkesi Aleksanteri vapisevalla äänellä ja intohimon vimmassa sanomaan, — anna anteeksi, että häväisin sinua. Minä — minä rakastan sinua siinä määrässä, että olen mustasukkainen menneisyydellesi — ja jok'ikiselle, jolle vaan olet vähäisintäkin suosiota osottanut. — Oi, anna minun suudella itseäsi, painaudu minua vastaan, rakas vaimoni, ja minä tahdon — kas, tuo arpi oikeanpuolisessa olkapäässäsi! — sano minulle: kuka sinua niin suuteli, että tuo arpi syntyi! — Totuus esiin vaan, sillä minä olen sinun herrasi ja kuninkaasi!
Kuningattaren vasemmassa olkapäässä oli todellakin pieni arpi, jonka syynä epäilemättä ei ollut naarmua eikä sysäystä.
— Tämä arpi! sanoi Draga, kadottamatta mielenmalttiansa. — Kyllä kuninkaani, lasna ollessani kaaduin kerran rautaista hellaa vastaan, ja siitä ajasta lähtien olen kantanut tuota arpea muistona. — Mutta minä näen, että sinä tänä yönä vaan koetat hakea syytä minuun suuttuaksesi; huomenna ehkä olet paremmalla tuulella — hyvää yötä, kuninkaani! Jumala sinua suojelkoon ja Serbiata, sillä aikaa kuin nukut!
— Draga, huudahti Aleksanteri, sinä ajat minut pois, sinä käännyt minusta! — Kuinka nyt ovat asiat, Draga, oma Dragani, sinä itket?
— Eikö minulla sitte ole syytä itkeä, sanoi Draga nyyhkyttäen — nähdessäni, että olen kadottanut kuninkaallisen herrani luottamuksen? Otitko minut vaimoksesi ainoastaan tappaaksesi minut epäluulolla? Oi, jospa minut pikemmin olisit jättänyt köyhyyteeni ja yksinäisyyteeni — voi, kuinka onneton olen, minä kuningatar parka!
Näin sanoen hän vaipui sohvalle ja hautasi kasvonsa tyynyihin.
Aleksanteri seisoi siinä liikkumattomana, tietämättä mitä nyt tekisi.
Mutta sitte hän kumartui, suuteli Dragan niskaa ja pyysi häneltä sydämmellisesti anteeksi hellimmillä sanoilla, mitä saattoi löytää.
Mutta kului pitkä aika, ennenkuin hän sai nähdä vaimonsa kauniit kasvot ja hymyilyn hänen silmissänsä.
— Oletko antanut minulle anteeksi, Draga? kysyi Aleksanteri levottomasti, heittäytyen hänen jalkojensa juureen. — En koskaan, sen vannon sinulle, en koskaan enää ole mieltäsi pahottava. Mustasukkaisuuteni riistän sydämestäni, kuuletko, — minä uskon sinua, Dragani, minä vannon, että uskon sinua.
— Sinun täytyy antaa minulle todistus siitä, vastasi hän lujalla äänellä. — En ollenkaan välitä kelvottomasta Stefan Naumovitschistä, hän on kuoleman ansainnut. Mutta en tahdo, että hän kuolee; hän nääntyköön vankilassa ja kerran on hän minulta armoa rukoileva.
Lupaa minulle Aleksanteri, ettet allekirjota hänen kuolemantuomiotansa!
— Sen lupaan, vastasi kuningas epäröimättä, ja heti veti hän hänet taas rintaansa vasten.
Silloin äkkiä johtui Aleksanterin mieleen, että oli kutsunut luokseen poliisipäällikön ja hellästi vapautuen Dragan syleilystä hän sanoi:
— Hetkeksi täytyy sinun suoda anteeksi, mutta minä olen pakotettu tarkastamaan muutamia tärkeitä asiakirjoja. Oi, me kuninkaat emme koskaan saa olla rauhassa; meitä vaivataan elämämme autuaallisimpinakin hetkinä, emme koskaan kuulu itsellemme, vaan aina kansallemme. Jää hyvin, rakkaani; jätä minulle pieni vapaa paikka sydämessäsi, kohta olen taas luonasi.
Kuningas poistui ja laskeutui kiertoportaita, mutta tuskin oli peiliovi hänen jälessään sulkeutunut, ennenkuin Draga levottomasti haali kokoon tukkansa, sitoi sen päänsä yli ja kiinnitti kultakammalla.
— Heikko ihminen, joka kohta on oleva minun orjani, kuiskasi hän itsekseen. — Tällä kertaa kumminkin tunnen itseni kiitolliseksi hänen mustasukkaisuudestansa, sillä se pakotti hänen puhumaan Stefan Naumovitschistä, ja silloin sain häneltä viekkaasti Stefanin armahtamisen; muussa tapauksessa olisi hän allekirjoittanut hänen kuolemantuomionsa, ja minä ehkä en olisi saanut siitä mitään tietää, ennenkuin se olisi ollut toimeenpantu.
Mutta nyt — kuningas ei niin pian palaja; sentähden — toimitan heti
Nicodemille kruunun!
Aleksanteri oli kumminkin palannut makuuhuoneeseensa. Täällä nim. Benjamino oli hänelle ilmottanut, että poliisipäällikkö oli viereisessä huoneessa.
Kuningas veti yötakkinsa silkkinuorat kireämmälle, järjesti sitte vähän tukkaansa ja astui alentuvaisen näköisenä työhuoneeseensa.
Poliisipäällikkö Lazar tervehti häntä syvällä kumarruksella.
— Teidän majesteettinne on käskenyt minun tänne tulemaan, sanoi Lazar alamaisella äänellä, — eikä mikään yön hetki ole liian myöhäinen, kun kuninkaan palvelemisesta on kysymys.
Aleksanteri oli istuutunut kirjoituspöydän ääreen sirotekoiselle tuolille ja sanoi, viitaten paksuun asiakirjasiteeseen, joka oli hänen edessänsä:
— Te olette tuoneet tiedonantorekisterin?
— Kyllä, tein niinkuin teidän majesteettinne käski, toin M. siteen. Tiedonantorekisteriä on pidetty mitä suurimmalla huolellisuudella, sitä minä yksin hoidan, eikä kenenkään muun silmä kuin minun ole saanut sitä lukea.
— No, kuinkas on asian laita?… Ovatko sitte nämä asiakirjat ehdottomasti totuuden mukaiset? kysyi kuningas.
— Luulen minulla olevan syytä, teidän majesteettinne, olla ylpeä tästä työstäni. Kaikkien niiden Belgradin asukasten nimet, jotka yleensä voivat tulla kysymykseen, ovat tähän kirjotetut, he ovat, niin sanoakseni, tähän kirjaan valokuvatut. Olen tutkituttanut heidän entisyyttänsä ja tarkoin vaarinottanut heidän nykyisiä olojansa. Jos kuninkaani tahtoo tulla tuntemaan jonkun henkilön entistä elämätä, niin olkaa hyvä ja sanokaa vaan minulle henkilön nimi, ja teidän majesteettinne voi omin silmin tulla vakuutetuksi siitä, että tiedonantorekisteri antaa täysin luotettavan vastauksen.
— Ehkä! sanoi Aleksanteri muutaman minuutin epäiltyänsä. — Hyvä, Lazar, hae — Draga Maschinin nimi.
Lazar säpsähti ja hänen piirteensä saivat oudon ilmeen; ja syvästi kumartaen hän sanoi:
— Sekin nimi löytyy minun kirjassani; ja minä aijoin jonakin päivänä pyytää teidän majesteettinne lupaa saada rekisteristä poistaa kysym. olevat lehdet, sillä Serbian kuningattaresta ei tämä kirja saa antaa mitään tietoja. Mutta tunnen itseni onnelliseksi, voidessani vielä näyttää nämä lehdet — tässä ne ovat.
Helposti ja paljon etsimättä oli Lazar avannut kirjan siltä kohtaa, mihin oli kirjotettu: "Leski Draga Maschin, syntyisin Lunjevica."
Kuningas Aleksanteri varjosti kädellä silmiänsä, koskei hän tahtonut
Lazarille ilmaista sielunliikutusta, joka silmissä kuvastui.
Hän vapisi levottomuudesta, sillä hän pelkäsi näistä lehdistä löytävänsä jotakin, joka yhdellä iskulla veisi häneltä koko hänen onnensa.
Mutta kun Lazarin ääni kohtasi hänen korvansa, tuntui kuin sentnerin paino olisi sydämeltä vierähtänyt.
— Tässä kirjassa, sanoi poliisipäällikkö mielistellen, — löytyy tuskin yhtään lehteä, joka voi osottaa niin paljon hyvettä, todellista naisellisuutta ja sydämen hyvyyttä kuin nämä.
— Todellakin, puhkesi kuningas sanomaan ilosta väräjävällä äänellä, jonka jälkeen rupesi innokkaasti lukemaan.
Lazar tarkasteli häntä silloin halveksien.
Hän tiesi liiankin hyvin, että hän itse muutamia päiviä sitten Dragan toimesta oli poistanut tästä kirjasta kolme lehteä ja sitten kiinnittänyt toisia niiden sijaan.
Mutta kuningas Aleksanteri ei huomannut, että kiinnitetyt lehdet olivat väriltään valkoisempia kuin kirjan muut lehdet, jotka jo olivat alkaneet kellastua. Hän siis suurimmalla innolla luki, sisäisellä tyytyväisyydellä ja salaisella riemulla, sillä niillä lehdillä ylistettiin Draga Maschinia naisten malliksi, jonka entinen elämä ei kyennyt yhtään ainoata tahraa osottamaan.
— Minä olen teihin tyytyväinen, poliisitirehtori Lazar, sanoi kuningas; te näytte pitävän tiedonantorekisteriä erinomaisen tarkasti, tyydyttävällä ja totuutta vastaavalla tavalla. Kas tässä, ottakaa kirja taas mukaanne, ja pyydän, ettette anna kenenkään saada vihiä tästä yöllisestä kuulustelusta.
— Teidän majesteettinne, huudahti Lazar, — kuninkaani salaisuudet ovat minulle kallisarvoisia esineitä, jotka lukitsen sieluni sisimpään soppeen.
Lazar ojensi samalla ulos kätensä kirjaa ottaakseen, jonka kuningas oli hänelle lykännyt; mutta samassa silmänräpäyksessä kuin hänen piti se ottaa, pani Aleksanteri vieläkin kerran kätensä sen päälle.
— Odottakaa hetkisen, Lazar! huudahti hän. — Samalla kun kirja on luonani, olisi erittäin hyvä ottaa selkoa vielä yhdestä henkilöstä. Tämähän on side M? M:n jälkeen tulee N. Niinkuin näkyy, on kirjassa osa sitäkin kirjainta.
Olkaa siis hyvä, herra poliisitirehtori, ja hakekaa minulle nimi Stefan
Naumovitsch!
Lazar kalpeni ja seisoi liikkumattomana. Mutta kuningas huusi hänelle melkeinpä ankaralla äänellä:
— Ettekö kuullut käskyäni, herra poliisitirehtori? Minä tahdon nähdä lehden: "Stefan Naumovitsch."
Lazar alkoi kirjaa selailla. Tätä selailua kesti jotenkin kauvan, kunnes vihdoin avautui lehti, jonka yläsyrjässä luettiin Stefan Naumovitsch.
Kuningas oikein ahmimalla luki kirjan sisällön. Hänen päähänsä oli pujahtanut, että jos Naumovitsch koskaan oli ollut suhteessa Dragaan, niin täytynee se olla tässä merkitty, jos Belgradin salapoliisin kotkansilmät todellakin kykenisivät tunkeutua kaikkialle, keksiä suurimmatkin salaisuudet.
Aluksi luki hän jotakin välinpitämättömästi, sillä kirjaan oli merkitty, että Naumovitsch oli syntyjään serbialainen, rikkaan tilanomistajan poika, että hän oli kadettina mennyt Nischin sotakouluun, missä oli moitteettomasti käyttäytynyt sekä sitte tutkinnon suoritettuaan astunut kuninkaalliseen kaartiin. Älykkääksi, ajattelevaiseksi ja rauhalliseksi upseeriksi kutsui häntä tiedonantorekisteri.
Sitte seurasi Lazarin omin käsin kirjotettuna:
"Helmikuun 7 p:nä 1901 Stefan Naumovitsch näyttää joutuneen huonoon seuraan, hän näkyy usein öisin häviävän leski Draga Maschinin asuntoon, ja eilen huomasi poliisimies Cyrill, että hän vasta kuuden aikana aamulla lähti sieltä. Häntä lukuunottamatta ei ketään muuta ollut lesken luona."
Kuningas Aleksanteri vaipui tuoliinsa. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet tuhkanharmaiksi, ja käsi lensi hermostuneesti sinne tänne turmiota tuottavalla paperilla.
— Hyvä on, Lazar, ähkyi hän. — Teidän kirjanne on todellakin erittäin huvittava — erittäin seikkaperäinen. Mutta — minä tahtoisin antaa teille aineksia uudeksi osastoksi Stefan Naumovitschin tilillä, loppupäätökseksi, Lazar — kas tässä se on!
Kuningas tempasi kirjearkin, ja kirjotti siihen vapisevalla kädellä muutamia rivejä, joiden alle hän sitte piirsi nimensä. Sitte hän nousi pystyyn ja jätti paperin Lazarille sanoen:
— Hae heti käsiin linnanpäällikkö! Tämä käsky on viipymättä toimitettava; sitä ei millään ehdolla peruuteta. — Mene nyt, Lazar, minä luotan teidän uskollisuuteenne!
Sillä aikaa kuin kuningas lausui nämä sanat, oli Lazar katsahtanut paperiin, ja hän näytti hämmästyneeltä.
— Teidän majesteettinne! sanoi hän. — Te käskette että — jo tänä yönä — eikä mitään armoa?
— Ei mitään armoa! huudahti Aleksanteri. — Millä oikeudella sitä kysytte? Olenko sitte armosta kirjottanut? — Verellä olen kirjottanut.
— Niin, verellä, teidän majesteettinne, vastasi Lazar, joka tunsi väristyksen ruumiissaan, — verellä, jonka tulee jo tänä yönä vuotaa, jo muutamien harvojen hetkien kuluttua. Minä menen viemään linnanpäällikölle tämän käskyn. Eikö pitäisi lähteä pappia hakemaan…
Aleksanteri kumminkin heitti häneen katseen, joka sulki hänen suunsa ja pakotti hänen mitä pikemmin vetäytymään syrjään.
— Lazar — Lazar! huusi kuningas hänen perästänsä. — Muistakaa parhaimmat ampujat — sano se linnanpäällikölle — kaksitoista miestä — on katsottava, että hän jo ensimäisen yhteislaukauksen jälkeen suistuu kuolleena maahan.
Tuskin oli kuningas jäänyt yksin, kun hän taas kiiruhti kirjoituspöydän ääreen; kiinnitti silmänsä vielä auki olevaan tiedonantorekisteriin ja pusersi muutamia sanoja tuijottavin silmin.
— Koko yön — aina kello 6:teen aamulla — ja yksin — ha, ha! Ja hän on valehdellut — arpi — selvää on, että se on himon muistomerkki, ja Stefan Naumovitsch on ollut…
Raju huuto tunkihe äkkiä kuninkaan rinnasta, huuto, joka tuntui osottavan jotakin kauheata; sitte alkoi Aleksanterin pieni vartalo horjua, ja kohta makasi hän pehmeällä matolla, joka peitti lattian.
Kumea kaatuminen matolle ja käheä huuto, minkä kuningas päästi, samassa kuin vaahto juoksi suusta ja silmät hirveällä tavalla vääristyivät, oli kuulunut ylös Dragan makuuhuoneeseen.
Hän senvuoksi kiiruhti kiertoportaita alas ja astui huoneeseen, samassa kuin kamaripalvelija, joka samoin omalla tahollaan oli kuullut epäilyttävän äänen.
He havaitsivat kuninkaan ruumiin nytkähtelevän, ikäänkuin olisi ollut kuolemaisillaan.
Näky oli Dragasta niin hirvittävä ja kamala, että kaikki veri tunkeutui sydämeen, ja hän seisoi siinä kivettyneenä.
— Mitä tämä merkitsee? sammalti hän. — Benjamino — kuningas — tuokaa lääkäri — lääkäri!
— Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne! sanoi Benjamino äkkiä. — Älkää Jumalan tähden sanoko mitään, antakaa sähkökellon olla käyttämättä! Kuningas on käskenyt, että kun hän sattuu saamaan tällaisen kohtauksen, ei kukaan ihminen saa astua siihen huoneeseen, missä hän silloin makaa.
— Tuo ei siis ole ensimäinen kerta? kysyi Draga äkkiä. Sinä olet siis ennenkin nähnyt kuningasta tuon hirvittävän taudin kohtaavan? Myönnä se minulle ja luota minun suosiooni!
Italialainen nyökäytti päätänsä.
— Se on langettavantaudin kohtaus, sanoi kamaripalvelija. — Sitä kuningas on potenut nuoruudestaan saakka. Minun täytyy kumminkin pitää se salassa — oi, minä rukoilen teidän majesteettianne, älkää pettäkö minua!
Dragaa puistatti.
Tuommoisen miehen käsiin hän siis oli jättänyt tulevaisuutensa onnen. —
Oi, kuinka kauhealta kuningas näytti. Draga kääntyi pois.
— No, jos nyt on kuninkaan tahto, sanoi Draga kylmästi — että hänen tautinsa on pysyvä salaisuutena, niin pidä se visusti salassa, Benjamino. Vie kuningas nukkumaan ja vartioi häntä huolellisesti, ja kun hän taas toipuu, niin älä puhu hänelle, että olen hänet tuossa tilassa nähnyt. — Hyvää yötä!
Draga kiiruhti ulos huoneesta, sillä jalat melkeinpä pettivät.
— Ja tuommoiseen mieheen olen nyt sidottu koko elinajakseni! sanoi hän ähkyen. — Oi Jumalani, on varsin vaikeata olla kuningatar. Ja se jota rakastan, on vankilassa, kuoleman uhkaamana, töin tuskin onnistui minun täksi yöksi pelastaa hänen henkensä. — Oi, Stefan, miksi hylkäsit minut, mikset kuullut minun rukouksiani ja antanut minun vapauttaa itsesi pyövelin kynsistä — miksi?
Hän äkkiä vaikeni. Silmänsä kääntyivät pieneen pöytään päin, jolla oli paljo esineitä. Tuon pöydän ääressä oli Aleksanteri varmaankin riisuutunut.
Tässä oli nimittäin kukkaro ja kultasormukseen sidottuna avain, joka näytti olevan hyvin taidokkaasti tehty.
— Avain! huudahti Draga. — Juuri sitä avainta etsin, sillä se avaa salaisen kaapin, missä kruunua säilytetään. Kuningas lepää tajutonna sohvalla — tilaisuus on otollinen. Ei, veli Nicodem, et tarvitse turhaan odottaa — kohta tuon sinulle Serbian kruunun! Nyt tahi ei koskaan…