VIIDESTOISTA LUKU.
Haudan partaalla.
Nopealla liikkeellä tempasi Draga avaimen ja kätki sen vapisevaan käteensä. Varovasti hän sitte katsoi ympärilleen; nähdäkseen, olisiko joku voinut häntä huomata.
Aänetönnä hiipi Draga ulos kuninkaan makuuhuoneesta ja meni käytävää pitkin.
Rikoksentekijän tavoin hän katsoi ympärilleen. Mutta kaikki oli hiljaista, konakissa jo kaikki nukkuivat, joten hän rauhassa ja varmasti saattoi kulkea rikoksellista tietään.
Kohta oli hän käytävän päässä tavannut oven. Ja nyt hän taas meni muutamien huoneiden läpi, kunnes seisoi huoneessa, joka oli merkillinen siitä, että sen eräällä sivulla oli rautainen ovi.
Tämän oven takana, sen Draga tiesi, löytyi Serbian kruunu y.m. kalleuksia, jotka kuuluivat kuningasperheeseen ja ainoastaan erityisissä juhlatiloissa, tulivat käytäntöön.
Rautaristikolla varustetun ikkunan lävitse, joka oli kadulle päin, tulvasi sisään kuuvalo. Siinä oli tarpeeksi valoa, niin että Draga ei enempää tarvinnut rikoksellista tointansa varten.
Hän pisti avaimen rautaoven lukkoon. Mutta hänen kätensä vapisi niin kovin, että hänen ensin täytyi levähtää hetkinen, ennenkuin saattoi avaimen oikein asettaa. — Kun tämä oli onnistunut, väänsi hän kiireesti ja ovi aukeni.
Muurissa tuli näkyviin syvennys, ja Dragan silmissä säkenöi kalliita jalokiviä, jotka kimaltelivat vitjoista ja risteistä, korvarenkaita y.m. — Obrenovitschien perhe-aarteita. —
— Ja vaikkapa kaiken tuon anastaisin, sanoi Draga uhmaillen itsekseen, kukapa minua siltä kykenisi rosvoksi nimittämään? Eikös tuo ole nyt minun omaisuuttani? Enkö samalla hetkellä ole sitä hankkinut, kun antauduin tuolle miehelle — ilman rakkautta? — Mutta ei, ei, en yhtään noista koristeista halua, ainoastaan tämän tahdon juuri nyt. —
Näin sanoen pani hän kätensä ruskealle lippaalle, jonka kulmat olivat teräskiskoilla varustetut.
Lippaassa oli kruunu, sen kyllä Draga tiesi, nostaessaan sitä nahkanauhasta.
Nopeasti asetti hän sen lattialle, sulki rautaoven ja kätki avaimen povelleen.
— Kuningatar, joka varastaa kuninkaansa kruunun! mutisi Draga pilkallisesti. — Jaa, tuo ei paljoa merkitse; — katsokoon, ettei kukaan muu ota hänen kruunuansa. Se olisi hullumpaa.
Linnankello oli juuri lyömäisillään; Dragan pään yläpuolella surisi ja suhisi palkeissa, sitte jyrisi kello kahtatoista — oli keskiyö.
— Aivanpa viime hetkessä! kuiskasi Draga. — Nicodem on jo kauvan minua kioskissa odottanut, sinne täytyy minun kiiruhtaa, ettei hän vain jäisi junasta, jolla hänen tulee matkustaa.
Draga kiiruhti huoneesta, laahaten raskasta lipasta; sen sisältävät miljoonat, painoivat hänet melkeinpä maahan.
Mutta mitäpä ei vaimo taida, kun hän on päättänyt ajaa tahtonsa läpi.
Draga tuli alas puistoon.
Päiden varjossa kuningatar hiipi eteenpäin, viedäkseen saaliinsa turvallisuuteen.
Kioski sukeutui hänen eteensä.
Kun hän sitä lähestyi astui Nicodem ulos häntä vastaan ja kysyi kiihtyneenä:
— Onko sinulla kruunu mukanasi?
— Kirottu! Oletpa kauvan odotuttanut itseäsi.
— Minulla on mukanani sinulle sitä, mitä lupasin, vastasi Draga. —
Pyydän vaan, Nicodem, että menettelisit varovaisesti. Kolmen päivän kuluttua täytyy kruunun olla takaisin Belgradissa. Ja jos annat vaihtaa oikeat kivet vääriin, niin katso vaan, että nuo taidokkaasti sovitetaan aukkoihin!
— Elä siitä ole huolissasi, sisar kulta, sanoi nuori upseeri, ojentaen ahnaasti vapisevat kätensä kallisarvoista kapinetta ottaakseen. — Ei kuningas eikä kukaan muukaan ole huomaava, että Serbian kruunu on arvossa menettänyt pari miljoonaa. Se on säteilevä yhtä paljon tekokivillään kuin oikeilla. Annas tänne vaan! Ja nyt hyvästi! sillä minulla ei ole aikaa tuhlata.
Vaununi odottavat minua puiston portilla. Voi hyvin ja ole — huoleti. Kolmen päivän kuluttua näemme taas toisemme. Ja silloin on kruunu tekokivineen taas oleva kuninkaan aarrekammiossa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Nicodem kadonnut ruusupensaan taakse.
Surullisin silmin katsoi kuninkaallinen sisar hänen jälkeensä.
Pelaanpa todellakin korkeata peliä. Ja voi minua, jos sen menetän! mutisi hän.
Mutta Nicodem on oikeassa; minä tarvitsen rahaa, paljon rahaa, sillä hovissa on elukoita, jotka minun täytyy ostaa.
Velkojanikin ahdistavat minua. Ne velat, jotka leski Maschin on tehnyt, täytyy kuningatar Dragan niin pian kuin mahdollista hommata maksetuiksi.
Tämä kaikki on minulle mahdollista niin pian kuin Nicodem antaa minulle rahat Wienistä.
Sitte katseli hän ympärilleen ikävöivin katsein.
Kuinka kaunis on kesäyö! huudahti hän. — Loistavat kuoriaiset parveilevat pensaissa, kuu valaa hopeita puiden lehdille, kukat tuoksuavat kuin unessa.
— Oi, tämä yö on kuin luotu rakkaudelle! Ja minä, — hän levitti kätensä, kuin tahtoisi hän syleillä näkymätöntä rakastajaa ja vetää hänet puoleensa — ja minä, kuningatar, olen niin köyhä rakkaudesta, kun ehkä köyhin kerjäläinen Belgradissa, hiipii sydämen puoleen, joka on hänen omansa!
Oi Stefan — Stefan Naumovitsch, mikset vaella nyt kanssani puistossa, mikset istu vierelläni tuolla penkillä, nojaten päätäsi minun päähäni ja poskeasi minun poskeeni — se olisi kuninkaallista ihanuutta, eikä tämä kurja purppura, jonka hankin itselleni!
Ei mistään hinnasta olisi Draga nyt tahtonut mennä sänkykamariinsa.
Hän värisi ajatellessaan sitä yksinäisyyttä, joka häntä siellä odotti.
Siksi kulki hän syvemmälle puistoon ja tuli paikalle, jossa ei ollut koskaan ennen ollut.
Taivas täynnä tähtiä levisi hänen yläpuolella, ja kuu saattoi häntä tiellä.
Äkkiä hän pysähtyi…
Avonaisella paikalla, korkeiden puiden ympäröimänä, näki hän kaksi sotamiestä, jotka olivat hautaa kaivamassa. Salaman nopeudella vetäytyi Draga puiden taakse.
Siellä hän kumminkin seisahtui, ja paksun puunrungon takana kuuli hän, mitä molemmat sotamiehet sanoivat toisilleen. — Minä luulen, toveri, sanoi toinen, — että nyt täytyy taas jonkun raukan ajatella lähtöänsä. Tuhat tulimaista, tässä maassa tosiaankin pidetään kovaa kiirettä, ja niin salaperäisesti — keskellä yötä! Minua häntä säälittää, vaikka en ollenkaan tiedä, kuka se on.
— Mitä se sinua liikuttaa? vastasi toinen sotamies. — Päällikkö on käskenyt meidän kaivamaan haudan ja sen me teemme emmekä tarvitse kysyä, kuka siinä tulee lepäämään. Ehkäpä se on joku liittoutuneista, joka hääjuhlien aikana ahdisteli kuningattaren henkeä.
— Kuningatar on tosiaankin kaunis nainen, sanoi toinen sotamies. — Olisipa hauska tietää, voiko hän tuntea itsensä onnelliseksi kuninkaan kanssa?
— Kyllä, eiköhän mahtane! sanoi toinen nauraen, työntäessänsä lapion maahan. — Kuninkaan kanssa jakaa hän kruunun, ja jonkun toisen kanssa, josta hän paremmin pitää, jakaa hän sydämen. Muistathan toveri, kuinka heidän on tapana laulaa kotona vuorilla.
Draga seisoi, uskaltamatta tuskin vetää henkeänsä. Hän ei itse tietänyt, mistä se johtui, mutta hänen silmänsä äkkiä kostuivat, ja kaksi suurta kyyneltä juoksi pitkin poskia.
Silloin hän kuuli askeleita, ja puiden takana esiintyi avonaisella paikalla ilmiö, joka saattoi jääkylmän väristyksen kulkemaan hänen selkänsä läpi.
Pimeästä puiden lomitse esiintyi nimittäin kaksitoista sotamiestä, jotka kantoivat kiväärejä hartioillaan ja joita upseeri johti.
Ne olivat jaetut kahteen osastoon ja niiden välissä kulki mies, pää pystyssä, kasvot kuolon kalpeina ja syvän surun valtaamina.
Käsiensä ympärillä oli onnettomalla ketjuja, jotka perässä laahasivat.
— Stefan! tahtoi Draga huudahtaa, kauhusta, Stefan Naumovitsch! —
Tuo huuto tukahtui kumminkin, sillä hän ei kyennyt saamaan yhtään sanaa huuliltaan. Puoleksi tajuttomana nojasi hän puun runkoa vastaan, joka häneltä salasi sen paikan, jolla sotamiehet seisoivat vankineen. Hän tunsi itsensä melkeinpä pyörtyvän.
— Joko hauta on valmis? kuuli hän upseerin kysyvän.
Molemmat sotamiehet vastasivat myöntävästi ja vetäytyivät takaisin.
Stefan Naumovitsch! sanoi upseeri nyt vangille. Asettukaa tämän haudan reunalle. Minun täytyy ilmottaa teille, että teidät ammutaan, hänen majesteettinsa kuninkaan käskystä, joka äsken on saapunut linnanpäällikölle.
- Ammutaan! kuului Stefanin huulilta. — Ainakin saan toki kuolla kuten rehellinen sotilas. Se on enemmän kuin olin odottanut.
Mutta nämä kahleet otatte kai pois, toveri? Ettehän tahtone, että minun täytyy kuolla kahleissa!
Upseeri viittasi vaieten, kaksi sotilasta astui esiin ja vapautti
Stefanin raskaista kahleista, jotka kolkosti kalisten putosivat maahan.
Draga luuli tulevansa hulluksi.
Vastustamaton voima veti häntä haudalle, hän tahtoi rientää Stefanin vierelle, tahtoi kietoa kätensä hänen ympärilleen, suojella häntä luodeilta omalla ruumiillaan, estää heitä toimeenpanemasta veristä kuolemantuomiota; mutta — hän ei uskaltanut. —
Kuninkaan käsky — kuinka saattoi hän ajatella estää sitä, mitä kuningas itse oli käskenyt toimeenpanna.
— Hän on pettänyt minut! sähisi Draga hampaittensa välissä, hänen kasvonsa vääristyivät ja saivat kostonhimoisen ilmeen.
— Hän tappaa minun oman rakastettuni, vaikka hän on vakuuttanut minulle, että Stefan Naumovitsch saa elää. —
Ha, ha, niin vähän arvoa on siis kuninkaan sanalla, niin vähän puolison valalla!
Ah, koko elämäsi tuskalla ja piinalla saat minulle maksaa, Aleksanteri, sen veren, joka tässä vuodatetaan!
Hän tarttui molemmin käsin puuhun kiinni, ja painoi hehkuvat kasvonsa sen kovaa, rosoista kuorta vasten, hän pelkäsi itseänsä, hän pelkäsi, että rakkaus hänen sielussaan voittaisi järjen ja johtaisi hänet tekoihin, joita hän sitte saisi katkerasti katua.
Aleksanteri ei antaisi hänelle koskaan anteeksi, jos hän äkkiä astuisi sotamiesten eteen pelastamaan Stefania.
Hän tunsi hänet.
Hän oli heikkouteen asti hyväntahtoinen, mutta voi sitä, joka loukkasi hänen turhamaisuuttaan!
- Aika on tullut! sanoi upseeri — Laittautukaa kuntoon, toveri! Suokaa anteeksi, että minun täytyy lausua ratkaiseva sana, joka katkaisee teidän elämänlankanne. Mutta, tiedättehän — virkani —
- Ei sanaakaan enää, toveri! Minä tunnen teidän velvollisuutenne, se on lahjomaton. Mutta jos tahdotte tehdä minulle viimeisen palveluksen, niin antakaa minulle papyrossi ja antakaa sitte vielä aikaa, että ehdin polttaa sen!
- Se on vasten minun määräyksiäni, toveri, mutta — enhän olisi ihminen, joll'en täyttäisi tätä teidän viimeistä vaatimatonta pyyntöänne. Olkaa hyvä ja ottakaa!
Stefan Naumovitsch sytytti papyrossin niistä, joita upseeri ojensi hänelle.
Mietteissään katsoi hän sinisiä savupilviä, jotka kiertelivät ylös hänen päänsä yli.
Tämä palaa niin pian, tämä papyrossi! sanoi hän puoliääneen itsekseen.
Kun se on loppunut, niin silloin minun elämänikin loppuu.
Nämä savupilvet ovat kuin minun olemassaoloni, joka katoo niin pian!
Ei mikään kynä kykene kuvaamaan, mitä Draga kärsi näiden muutamien minuuttien aikana.
Oi, mitä olisikaan hän antanut, jos olisi voinut saada tälle papyrossille voiman, ettei se olisi koskaan palanut loppuun!
Mutta hän ihaili myöskin Stefanin sankarimaisuutta ja kylmäverisyyttä, jolla katsoi vasten kuolemaa.
Niin, hän oli mies — varustettu miehen koko kauneudella ja hyveillä.
Ja tuolla ylhäällä palatsissa makasi toinen kiemurrellen kouristusten vallassa, se raukka, joka nyt uskalsi ottaa tällaisen miehen elämän.
- Kolme savua vielä, toveri, sitte olen valmis, sanoi Stefan — kolme savua ja sitte — hautaan!
Upseeri viittasi sotilaille, jotka asettuivat pitkään riviin.
Hekin näyttivät synkiltä ja vastahakoisilta, mutta täytyihän heidän tehdä velvollisuutensa.
Nyt, koska vaan haluatte, toveri, sanoi Stefan, heittäen papyrossin jäännökset taaksensa hautaan. — Tuhkaa, ei muuta kuin tomua, samaa, joksi minäkin tulen muutamien sekuntien perästä.
— Enkö saa sitoa teidän silmiänne, toveri? kysyi upseeri ottaen nenäliinan taskustaan.
— Ei, viimeisen kerran tahdon vielä katsella maailman kauneutta — oi, sehän on niin kaunis, niin ihmeellisen kaunis!
Tämä taivas tähtiä täynnä, kuu tuolla ylhäällä niin lempeänä ja puhtaana ja puu tuolla lehtipuvussaan ja — kasvot — ei, ei, se on näköhäiriö, minä en tahdo heittää siihen viimeistä katsettani, — ennemmin ummistan silmäni — tätä en toki tahdo katsella — Dragan vietteleväisiä, viekkaita kasvoja!
— Katsokaa nyt, kyllä on parempi, että annatte minun sitoa silmänne, sanoi upseeri, astuen hänen luokseen.
— Niin — parempi, myönsi Stefan — mutta antakaa minulle liina, että saan sen itse sitoa — no, nyt se on tehty.
Ja kun hän seisoi siinä sidotuin silmin, väreili hymy hänen huulillaan ja hän kuiskasi hiljaa, hyvin hiljaa:
— Nyt näen vaan ne suloiset enkelinkasvot, joissa kaikki maailman kauneus yhdistyy, sinun piirteesi Geniani! Hyvästi sinä, joka petit minut, nyt kuolen minä sinun tähtesi! Minun pitäisi vihata sinua, ja sittenkin — minä en voi.
Oi Genia, miksi teit minulle näin! minä kuolisin mielelläni, jos et juuri sinä olisi kaivanut hautaani!
Draga oli hiipinyt lähemmä kulkien puusta puuhun: hän oli nyt tullut aivan lähelle hautaa, josta kostean lämpimän mullan haju löi häntä vastaan.
Hän seisoi vaan parin askeleen päästä Stefanista.
Hän puristi käsillään kuumia ohimoitaan ja silmänsä olivat auki.
Hän olisi tahtonut paeta, mutta ei voinut.
Hänen täytyi katsella tätä kauhistuttavaa näkyä, hänen täytyi, — vastustamaton voima pakotti hänet siihen.
- Jumalan nimeen siis! huusi upseeri, joka oli komentamassa. — Me olemme vaan toimeenpanevat kädet, joiden täytyy sokeasti totella — aseisiin! sotilaat — ojentakaa!
Kiväärit kohosivat, niiden ääni synnytti Dragassa väristyksen, joka kävi läpi luiden ja ytimien!
— Tähdätkää oikein — sotamiehet! huudahti Stefan. Tässä on sydämeni!
Upseeri nosti hitaasti miekan, joka kiilsi kuutamossa.
Sotamiehet ojensivat.
Vielä silmänräpäys, ja se olisi tapahtunut, kaksitoista kuulaa olisi silloin lävistänyt Stefanin rinnan — mutta…
— Seis! kuului silloin käskevä ääni, levoton ja kiihkeä. — Seis, elkää ampuko! — Alas kiväärit! Minä, kuningas, käsken sen.
Se oli kuningas, joka äkkiä ilmestyi sille paikalle, jossa hirvittävä toimitus tapahtui.
Hänet nähdessään laskivat sotamiehet heti kiväärinsä. Komentava upseeri seisoi kuin kiinikasvaneena maassa miekankärki alaspäin.
Mutta Stefan Naumovitsch ei nähnyt kuningasta; musta side esti häntä siitä. Ja olihan hän jo sanonut jäähyväiset maailmalle, niin ett'ei hän ollut kuullut kuninkaan sanoja, jotka olivat pelastaneet hänen elämänsä.
— Miksi ette jatka? huudahti Stefan Naumovitsch, miksi ette ammu? Oi
Jumala, elkää toki kiusatko minua, antakaa loppua!
Myöskin Draga, joka ei hetkeksikään ollut kääntänyt katsettaan kauhun paikasta, tunsi heti kuninkaan, sillä kuu valaisi hänen vartalonsa hopeavalollaan.
Häneltä pääsi heikko huudahdus, sillä hän ei voinut käsittää, mikä oli tuonut Aleksanterin tänne.
Ripein askelin lähestyi Draga kuolemaantuomittua.
Hän ojensi kätensä ja repi itse siteen tämän kasvoilta.
Stefan Naumovitsch horjui. Rajuin, sekavin, katsein katseli hän ympärilleen.
Ah, pakotettiinko hänet vielä kerran katsomaan tätä maailmaa, jonka hän oli jättämäisillään?
— Missä minä olen? änkytti hän, tarttuen päähänsä molemmin käsin. —
Mitä on sitte tapahtunut?
Minähän elän, minä elän, ja tuossa — oi, kuningas — kuningas
Aleksanteri!
— Niin, kuningas, vastasi Aleksanteri vaikealla äänellä — joka tahtoo puhua kanssasi, Stefan Naumovitsch — joka on keskellä yötä jättänyt kuninkaallisen palatsinsa, riistääkseen sinut hirvittävästä kohtalosta.
— Herra upseeri, jättäkää heti sotilainenne tämä puisto, viekää joukkonne takaisin linnoitukseen!
— Minä otan nyt vangin teiltä ja pidän huolta, ettei hän pääse karkuun, lisäsi kuningas pidätetyllä naurulla.
Upseeri tervehti, sitte antoi hän joukolleen käskyn ja minuuttia myöhemmin etenivät sotamiehet puiden taakse.
Stefan Naumovitschista tuntui, kuin olisi hän nähnyt unta. Tuossa seisoi hän äsken avatun haudan reunalla, joka oli häntä varten tehty, johon hänen olisi pitänyt syöksyä sitte kuin ne kaksitoista kuulaa olisivat hänet lävistäneet. Edessään näki hän kuninkaan yhtä kalpeana kuin tavallisesti, hän oli kuullut kuninkaan puhuvan — taivaan Jumala, eihän tämä voinut merkitä mitään pahaa, sillä kun kuningas tulee jonkun ihmisen luo, joka on joutunut pyövelin käsiin, silloin voi tämä kuningas tuoda vaan armoa, armoa, eikä mitään muuta kuin armoa!
Dragankin sydän löi kiivaasti.
Uudestaan kysyi hän itseltään, mikä oli niin äkkiä muuttanut
Aleksanterin mielen.
Hän hiipi yhä lähemmäs, hyvin lähelle, niin että hän voi kuulla joka sanan, jonka kuningas sanoi Stefanille.
— Stefan Naumovitsch, huudahti Aleksanteri, minä olen tänä yönä allekirjoittanut sinun kuolemantuomiosi ja käskenyt heti sen toimeenpanemaan.
Sinä olet todella ansainnut kuoleman. Mutta, minä lahjoitan sinulle elämän, sillä nyt vasta tiedän minä, että minä olen sinulle suuressa kiitollisuuden velassa, eikä kukaan voi sanoa, että kuningas Aleksanteri on kiittämätön.
Vai etkö ehkä ole sama Stefan Naumovitsch, jatkoi kuningas hetken perästä, jonka ajalla hän ehkä oli odottanut vastausta Stefanin huulilta, jota ei kumminkaan tullut — etkö ole sama Naumovitsch, joka kerran manöövereillä Nischin lähellä heittäytyi erään mielipuolen yli, joka kohotti tikarin minua kohti?
— Minä olen sama Naumovitsch! vastasi nuori upseeri. — Ja minulla on vielä rinnassani arpi muistona mielipuolen tikarinpistosta.
Sillä kertaa pelastin sinun elämäsi, kuningas Aleksanteri! Jos olisin tiennyt, mitä tulevaisuus kätki helmassaan, en olisi välittänyt tuosta mielipuolesta.
Aleksanteri säpsähti, hänen kulmakarvansa rypistyivät ja hän katsoi synkästi Naumovitschiin.
- Nyt tiedät, kuningas Alexander, missä asemassa olemme toisiimme, jatkoi Naumovitsch. — Kutsu nyt takasin sotilaat ja käske heidän uudestaan ojentaa kiväärinsä minua kohti ja lävistää sydämeni!
Minä tiedän, että olen menettänyt elämäni, mutta siitä minä en välitä.
— Sinä olet tahtonut ottaa hengiltä vaimoni, kuningattaren, vihaatko häntä sitte niin kovin? Onko minun Dragani tehnyt sinulle niin paljon pahaa, loukannut sinua niin suuresti, että olet päättänyt tappaa hänet?
- Kuningatar ei ole koskaan loukannut minua, vastasi Naumovitsch lujalla äänellä — minä en vaan koskaan voi antaa hänelle anteeksi, että hän on tullut Serbian kuningattareksi!
Sinä erehdyt, Stefan Naumovitsch, kuten moni muukin! Minun Dragani tekee teidät kaikki onnellisiksi, sillä hän ansaitsee saada ylhäisimmän paikan maassa, hän on täysin arvokas olemaan minun puolisoni!
Sinä et tunne häntä; vieläpä arvostelet häntä väärin. Hänen vihollisensa, jotka eivät soisi hänen kantavan Serbian kruunua minun rinnallani, levittävät koko maassa hävyttömiä syytöksiä häntä kohtaan.
Mutta ei puhuta nyt siitä, Stefan Naumovitsch! Sano minulle sen sijaan: vihaatko minuakin?
Vastaukseksi tähän kysymykseen laski Stefan Naumovitsch kätensä sydämelleen ja nostaen toisen kätensä ylös kuten valaa tehdäkseen, sanoi hän juhlallisesti ja sydämellisesti:
- Sinua, kuningas Aleksanteri, olen rakastanut. Rakastan sinua vieläkin ja Jumala taivaassa on todistajani, että odotin sinusta vaan parasta.
Luulin sinun parantavan ne haavat, joita toiset kuninkaat olivat tuottaneet tälle onnettomalle maalle. Luulin sinun antavan Serbialle levon ja rauhan kuten muillakin kansoilla on.
- Ja kuka on sinulle sitte sanonut, Stefan Naumovitsch, ettei tämä yhä ole aikomukseni, kuten se on aina ollut?
Jumalan, joka tällä hetkellä katsoo alas puoleemme ja kuulee, mitä kuningas ja alamainen keskustelevat, kaiken sen nimessä, mikä on pyhää sinulle ja minulle, vannon minä, että rakastan Serbiaa niin suuresti, kuin poika koskaan on rakastanut äitiänsä, että minusta tulee hyvä ja oikeudentuntoinen hallitsija ja ettei mikään, ei mikään voi estää minua siitä.
- Ei edes kuningatar Dragakaan? kysyi Stefan Naumovitsch. — Ei edes se nainenkaan, jonka olet valinnut vaimoksesi, kuningas Aleksanteri? Minä pelkään, että hän kääntää hyvän pahaksi, että hän —
- Kas niin, ei sanaakaan enää hänestä nyt! — Minä rakastan Dragaa. Sinulle tahdon tällä hetkellä sanoa, että minä rakastan häntä, niin minä suorastaan jumaloin häntä. Mutta minä musertaisin hänet, jos hän asettuisi minun ja Serbian onnen väliin.
Silloin notkisti Stefan Naumovitsch polvensa kuninkaan edessä ja hurmaantuneena, kuten mies, joka rakastaa isänmaataan enemmän kuin mitään muuta, huudahti hän:
- Terve, Aleksanteri Obrenovitsch, Serbian kuningas. Jos hän pitää sen sanan, jonka hän tällä hetkellä on luvannut, silloin loistaa hänen nimensä kerran historian lehdillä ikuisilla, kultakirjaimilla kirjotettuna:
Ja nyt, kuningas Aleksanteri, määrää minun suhteeni, mitä tahdot! —
Elämäni on sinun kädessäsi!
Saat viskata sen pois, peittää sen tähän hautaan, joka oli minulle määrätty, — mutta jos tahdot antaa minulle elämän, niin on se omistettu sinun palvelukseesi tästä hetkestä lähtien! Eikä kukaan sinun ympäristössäsi ole kuninkaalleen uskollisempi kuin minä. Stefan Naumovitsch nousi.
- Niin, sen tahdon minä! huudahti Aleksanteri, ojentaen hänelle kätensä. Lyö kättä Stefan Naumovitsch! Sinä pelastit kerran elämäni — tänään pelastan minä sinun. Me olemme kuitit, ja nyt saamme molemmat kilpailla siitä, kumpi ensiksi taas voi tehdä toisen velallisekseen.
Tulin tänne aikeessa korottaa sinut, antaa sinulle maailman ja ihmisten edessä näkyväinen merkki kiitollisuudestani. Olkoon menneeksi, Stefan Naumovitsch, minä näytän sinulle, kuinka vihollisesta tehdään ystävä.
Minä nimitän sinut täten ajutantikseni ja ylennän sinut samalla kapteeniksi.
Sinä asut luonani konakissa, nukut saman katon alla kuin minäkin. Ovi minun makuuhuoneeseeni on avoinna sinulle. Mutta minä tiedän, ett'et sinä koskaan astu sen kynnyksen yli minulle kuolemata ja turmiota tuodaksesi. Sinä ennemmin tahdot kuolla tällä kynnyksellä kuin lasket murhaajan luokseni!
— Niinpä Jumala minua rangaiskoon, jos milloinkaan petän luottamuksesi! huudahti Stefan Naumovitsch vilpittömästi. — Joo, minä olen makuuhuoneesi kynnystä vartioitseva, ja rinnallasi olen seisova, kun sua vaara uhkaa!
Omalla ruumiillani olen sinua suojeleva, niinkauvan kuin valasi pidät. Ja jos minä rikon omani, niin taivaan Herra, joka on minun valani kuullut ja kostaa jok'ikisen väärän valan, antakoon minun menehtyä, sillä silloin en parempaa palkkaa ansaitsisi.
Molemmat miehet, kuningas ja hänen ajutanttinsa puristivat toistensa käsiä.
Heillä ei ollut aavistustakaan siitä, että sillä hetkellä olivat puhuneet ennustuksen sanoja.
Synkkään läpitunkevaan hämärään oli heiltä tulevaisuus peittynyt.
Mutta samassa kuin kuningas voimakkaasti puristi Stefan Naumovitschin kättä, säpsähti nuori upseeri.
Mitä hän sitte oli tehnyt! Minnekkä oli hän antanut sen ihastuksen, jonka Aleksanterin sanat olivat herättäneet hänen uskollisessa serbialaissydämessänsä, itseänsä johtaa.
Hän tulisi kuninkaan ajutantiksi, asuisi saman katon alla kuin hän, olisi alituisesti hänen kanssansa kuninkaallisessa palatsissa!
Tämähän olisi samaa kuin joka päivä, joka hetki nähdä silmäinsä edessä se nainen, jota hän kerran oli rakastanut, mutta jota hän nyt vihasi ja halveksi! Eikö se merkinnyt, että hän myöskin suojelisi tuota naista! Naumovitschinhan tuli vastata hänenkin hengestänsä, hänen turvallisuudestansa!
Oi, mikä tuskien ja ristiriitaisuuksien elämä tuosta syntyisi!
Mutta Draga nauroi, kun kuuli hänen sanansa. Nyt oli Naumovitsch, tuo kaunis, kiihkeästi haluttu mies hänen omansa, eikä mikään maailman mahti erottaisi heitä.
Hänen puolisonsa vei Naumovitschin hänen verkkoonsa — nyt oli Aleksanterin syy, jos Draga antoi nyt intohimollensa vapaat ohjakset, jos hän pakotti Stefan Naumovitschin alas jalkainsa juureen ja teki hänet rakkaudellaan onnelliseksi. Sillä vaarallista on leikkiä tulen kanssa. Mutta kuningas oli itse heittänyt tulikekäleen omaan taloonsa.