KUUDESTOISTA LUKU.
Missä on Serbian kuningaskruunu?
Komealla silkkisohvalla ylellisellä komeudella sisustetussa huoneessa
Belgradissa makasi nuori tyttö. Näki heti, että hän ei ollut syntynyt
Serbian auringon alla, sillä jokainen liike, joissa oli tavaton sulous,
todisti hänen olevan pariisittaren.
Se oli Ninette, Nicodem Lunjevican rakastajatar.
Hän oli oppinut tuntemaan hänet Monte Carlossa ja heti alussa oli hän ilmoittanut olevansa pariisilainen ilotyttö, joka enimmän tarjoavalle antoi kauneutensa, rakkautensa ja sulonsa.
Ninette antoi juuri todistuksen siitä, että ilotytölläkin voi olla sydän. Nicodemille se ei kuitenkaan sykkinyt, vaan eräälle toiselle.
Tuon toisen kanssa oli Ninette tullut Monte Carloon. Hänen seurassaan oli hän, ennenkuin teki Nicodemin tuttavuutta, viettänyt neljä suloista viikkoa pelipankin läheisyydessä, kunnes vihdoin tuli käänne.
Nicodem oli nähnyt Ninetten käsikädessä pitkän englantilaisen kanssa, jolla oli vaalea parta ja englantilaisen harmaan siniset silmät.
Tämä mies oli pelannut kuin mielipuoli, hän näytti saaneen päähänsä, että hänen piti tyhjentää pankki. Mutta onni kääntyi hänestä ja eräänä päivänä seisoi hän siinä, eikä ollut hänellä muuta kuin kaksi tyhjää kättä — samana yönä tuli Ninette hyrkäten siihen huoneeseen, hotellissa, jossa Nicodem Lunjevica asui sekä huusi hänelle, vääntäen epätoivoissaan käsiään: Armahtakaa! Auttakaa minua, että löytäisin mieheni, joka äsken pakeni täältä ja sanoi heittäytyvänsä järveen!
Nicodem Lunjevica ei tietysti antanut mennä oivallisen tilaisuuden voittaakseen tuon kauniin naisen suosion, ja hänen seurassaan haki hän tunnollisesti Monte Carlon rannan ja puiston, mutta englantilaisesta ei näkynyt muita jälkiä kuin takki, joka oli viskattu eräälle kivelle rannalla, ja silloin oli tietysti selvä, että Albionin poika oli todellakin hakenut kuolemansa aalloissa.
Nyt oli Ninette puoliksi leski. Hän oli surupuvussa ja itki rakastajaansa. Mutta lopuksi hän antoi Nicodemin lohduttaa itseänsä, ja kun tämä tarjoutui ottamaan hänet mukaansa Belgradiin ja siellä sisustamaan komean kerroksen sekä vannoi, että vastakin pitäisi hänestä huolta, ei Ninette odottanut muita pyyntöjä, vaan muitta mutkitta riisui kokonaan surupuvun, verhoutui vaaleampiin väreihin ja tuli Nicodemin rakastajattareksi.
Siitä lähtien oleskeli hän Belgradissa. Hänellä ei todellakaan ollut syytä valittaa Nicodemista. Tämä oli häneen korviaan myöten rakastunut ja antoi hänelle kaikkea, mitä ikinä vaan halusi.
Mutta ei voisi kuvailla mielessään, mitä kaikkea hänen näöltään viattomat silmänsä halusivat. Milloin hän halusi oman talon, milloin komeita huonekaluja, milloin omat hevoset ajoneuvoineen, milloin uuden koristeen — sanalla sanoen, nämä silmät eivät koskaan lakanneet uutta toivomasta, ja hyvä Nicodem sattui saamaan velkoja siitä huolimatta, että oli kuningattaren veli, ja hänen sisarensa astui juuri kreivin aikaan Serbian valtaistuimelle.
Mutta tänä iltana oli hän riemuiten ilmoittanut Ninettelle, että hän pian vapautuisi kaikista veloistansa ja sitä paitsi hän vielä saisi sievoisen summan käytettäväkseen. Nicodem oli kertonut, että hänen oli onnistunut saada sisarensa jättämään hänelle Serbian kuningaskruunun ja oli ilmottanut Ninettelle, että hänellä oli aikomus vaihtaa Wienissä kruunun oikeat hohtokivet vääriin.
Nicodem oli luvannut hänelle käydä vielä kerran yöllä hänen luonansa, ennenkuin lähtisi Wienin matkalle, ja Ninette istui juuri häntä odottamassa. Ninette tahtoi oikein syvältä osottaa Nicodemille mieltymystään, ettei tämä vaan unhottaisi häntä Wienin kauniiden tyttöjen luona ollessansa.
Odottaessansa, poltti hän paperossia ja luki ranskalaista romaania.
Oi Parisi — sinä kaunis, unohtumaton kaupunki, joka johtuu joka rivillä mieleen, kuinka tuskallisesti hän nyt kaipasi sen iloja!
Kun Nicodem Lunjevica saisi rahoja, silloin pitäisi hänen ottaa hänet mukaansa Parisiin ja Ninette uneksi jo pientä komeata ravintolaa jonkun puistokadun varrella, ja sitä, kuinka hänelle juhlittaisiin, kun näyttäytyisi Serbian kuningattaren veljen seurassa. Tuskinpa luulisi olevan totta, että pikku Ninette olisi kiivennyt noin korkealle, hänethän tunnettiin Parisissa niiltä ajoilta, kun hän oli kuorilaulajattarena eräässä pienessä teaatterista, jossa hänellä ei juuri ollut erikoisempaa menestystä — ah, hänen entiset teaatteritoverinsa melkeinpä menehtyivät kateudesta, kun saisivat nähdä Nicodemin sirossa upseerinunivormussaan ja hänen rinnallaan Ninetten, koristettuna rakastajansa ostamilla koristeilla, sittenkuin ensin oli puhdistanut serbialaisen kuningaskruunun.
— Mutta tuossahan mies jo tuleekin, huudahti vilkas ranskatar äkkiä, heittäessään kirjan syrjään ja hypähtäen sohvalta.
Sillä sen ikkunan alapuolella, jonka edustalla sijaitsi taloon kuuluva puutarha, kuului käsien läiskytystä, joka tavallisesti merkitsi sitä, että Nicodem oli saapunut.
Ninette kiiruhti ikkunan ääreen, kumartui siitä ulos ja kysyi:
— Sinäkö siellä, Nicodem? Miksi et tule tänne ylös? Onko sinulla niin kiirettä, rakkaani?
— Hitto vieköön rakkaan Nicodemisi! vastasi hänelle alhaaltapäin kirkas ääni. — Täällä on mies, jolla on sinun rakkauteesi suuremmat oikeudet.
Tämän äänen kuullessansa säpsähti Ninette, ei suinkaan pelästyneenä ja hämmästyneenä, vaan sen sijaan iloissaan.
— Harry — Harry, oletko sinä todellakin siellä? huusi hän ollenkaan yrittämättä hillitä ääntänsä. — Kaikkivaltias Jumala, sinä et siis olekaan kuollut, et heittäytynytkään mereen? Oi, Harry Raven on tuolla alhaalla, minun Harryni!
— Kiiruhda ja päästä minut sisään, minulla on syytä välttää kaikkea yhteensattumista poliisin kanssa! sanoi ääni kiireesti. — Tahdon ensin tulla varmuuteen siitä, uskaltaisinko tulla asuntoosi, kenenkään näkemättä.
— Palvelijat jo nukkuvat, antoi Ninette vastaukseksi. — Minä viskaan alas avaimen sinulle, odota Harry — vain minutti — oi, sinä ainoa mies, jota koskaan olen rakastanut, — kas tässä, ota kiinni avain — kas, kun otti sen oikein ilmasta, ha, ha, ha! — tuolla on ovi. Kiiruhda heti luokseni, mieleni oikein ikävästä palaa.
Mies hävisi nyt taloon ja parin minuutin kuluttua avautui hitaasti ja varovaisesti se ovi, joka johti Ninetten huoneeseen, ja pienikokoinen jäntevä mies hiipi hiljakseen huoneeseen.
Ninetten rakastaja ei tosin näyttänyt luottamusta herättävältä, hän oli melkeinpä köyhästi puettu ja näytti menneeltä mieheltä, jonka viime aikoina oli ollut taisteleminen puutteita ja huolia vastaan.
Sen lisäksi kantoi hän kädessänsä hyvin kulunutta matkalaukkua. Mutta Ninette juoksi häntä vastaan, heitti käsivartensa hänen ympärinsä ja suuteli häntä sydämellisesti.
— Voi, sinä rakas veitikka! huusi hän. — Kuinka saattoi sinulla olla sydäntä panna minut sellaiseen tuskaan! - Totisesti en sinua oikein ole surrut. Arvelen, että vielä olet näkevä jäljet niistä kyynelistä, joita sinun tähtesi olen itkenyt. Mutta — mitäpä minulle lopulta muuta jäi jälelle, kuin antaa Nicodem Lunjevican lohduttaa itseäni, sillä — elä pane pahaksesi, Harry — jätit minut kerrassaan pulaan, et maksanut edes ravintolan laskua.
— Ha, ha, tiesinhän minä, että joku toinen maksaisi minun puolestani, sanoi englantilainen nauraen, asettaessaan matkalaukkunsa tuolille. — Pikku Ninette kyllä ymmärtää selviytyä, sanoin itsekseni. Mutta näetkös, minun täytyi kadota, täytyi saada se luulo, että olin kuollut, sillä tiedätkös, minä olin Monte Carlossa kovasti nylkenyt kaikki, joihin pelipankissa tutustuin, kaikilta olin rahaa lainannut, ja kun minulla ei ollut halua myöhemmin maksaa velkojani, syöksyin aivan yksinkertaisesti mereen, s.o. asetin takkini kivelle ja luikin tieheni.
— Ja mistä nyt tulet?
— Suoraa päätä kauniista Parisistamme, vastasi Harry Raven. — Siellä juuri sain kuulla, että olit Belgradissa. Tuhat tulimaista, kuinka onni sinua on potkinut, sinähän olet pyydystänyt kuningattaren veljen! — Kuuleppas, kanaseni, siitä lähtee meille sievoset summat. Tietysti edeskinpäin pysyttelet hyvissä väleissä.
— Kaikki mitä vaan haluat — kaikki olen tekevä hyväksesi, Harry! Mutta Jumalan tähden, meidän täytyy olla varovaisia, sillä Nicodem voi tulla tänne millä hetkellä hyvänsä.
— Kirottu! Ja minä kun kuvittelin mielessäni, että voisimme olla häiritsemättä ainakin tunnin. Sill minulla on jotakin, josta minun on sinulle puhuttava: tässä matkalaukussa on jotakin, josta kaikessa tapauksessa meidän on hetimiten päästävä. En ole uskaltanut viskata pois matkalaukkuani, peljäten, että saatettaisiin minua silmällä pitää.
Mutta eiköhän sinulla täällä ole jotakin paikkaa, minne toistaiseksi voisi kätkeä matkalaukun sisällyksen.
— Onko sinulla siellä sitte jotakin niin hirveätä? kysyi Ninette, katsoen hämmästyneenä vanhaan matkalaukkuun. — Eikös siellä ole vaatteesi? — Voi, mies parka, — näyttää siltä kuin sinulla ei olisi muita vaatteita kuin ne, mitkä nyt ovat ylläsi!
— Siinä olet aivan oikeassa, enkä minä kumminkaan tule aivan tyhjin käsin — katsoppas vaan, minulla on rahoja, kanaseni, pari tuhatta itävaltalaista guldenia, ei mitään vääriä seteleitä, vaan aivan oikeita! —
— Harry, mistä nuo rahat olet saanut? Oletko kenties käyttänyt jotakin tilaisuutta hyväksesi? — Ah, minä tunnen sinun taitavuutesi, eihän sinua ilman aikoja kutsutakkaan Lontoossa taskuvarkaitten kuninkaaksi.
— Tällä kertaa olen tehnyt jotakin enemmän kuin tavallinen taskuvaras, vastasi Harry, samassa kuin hänen kevytmielisyydestä veltot kasvonpiirteensä värisivät mielenliikutuksesta ja saivat ilmeen, joka osotti jotakin kauheata, epämääräistä parrattomassa naamassa. — Kas tässä, kohta käsität, miksi minun täytyy pian hävittää tämä matkalaukku!
Näin sanoen otti hän pienen avaimen taskustansa, vei Ninetten tuolille ja avasi matkalaukun.
Samassa hetkessä kuin laukku avattiin, kirkasi Ninette ja hoiperteli taaksepäin. Jok'ikinen veripisara pakeni hänen poskiltansa, ja hän alkoi kiivaasti vapista.
— Ihmisen pää! huudahti Ninette sitte melkein vaan huulillansa, sillä kurkku kiristyi kauhusta. — Taivaan Jumala, Harry — mitä olet tehnyt? Sinä olet —
— Niin, minä en enää voinut kestää kurjaa elantoani! sai Raven sanotuksi. — Se oli epätoivon teko. Mutta tilaisuus oli otollinen. Minä matkustin tänne Parisista Wienin kautta, ja rautatien asemalla tutustuin vanhaan herraan, joka sanoi hänkin Belgradiin matkustavansa. Hän valitteli minulle, että vaikka oli rikas mies, hänen perheensä sai kumminkin onnettomuutta kokea. Hänen ainoa lapsensa tuotti hänelle paljon surua.
Silloin ajattelin itsekseni; tuolla miehellä on varmaankin mukana pullea lompakko, jonka tulisi olla minun. Ja vaikka oli minulle vaikeata, ostin kumminkin toisen luokan piletin Wienistä—Belgradiin ja astuin samaan vaunuun kuin tuntematon.
No, sitte matkalla se tapahtui. Kuljimme juuri tiheän metsän läpi. Silloin hyökkäsin hänen kimppuunsa, hän ei itseään juuri puolustanut, kauhu lamautti hänet, ja minä sain kuristaa hänet, ilman että hän päästi sanaakaan. Sitte otin hänen arvoesineensä ja peittääkseni kaikki jäljet, sain sen päähänpiston, että leikkasin häneltä pään poikki ja heitin ruumiin ulos vaunun akkunasta. Pään sitävastoin piilotin tähän matkalaukkuun. Ymmärräthän Ninette, että tuo oli oivallinen keksintö, sillä vaikkapa ruumis löydetäänkin, ei koskaan saada selville kuka mies on ollut, eikä kukaan voi tulla siihen käsitykseen, että minä, joka kumminkin nähtiin asemalla miehen seurassa, olisin hänet murhannut.
— Harry, se on oivallista! huudahti Ninette. — No niin, eihän ole varsin helppoa päästä elämänsä läpi, kun ei lasna ole ollut kultakätkyttä siinä maataksensa vain murhataksensa.
— Ha, ha, ompa sinulla hermoja, pikku Ninette! Rauhoitu, tämä on ensimmäinen ja viimeinen murha, minkä olen tehnyt, mutta minun täytyy kohota köyhyydestäni, sillä minä en voisi kauvempaa kestää kerjäläisenä kuljeskelemista.
Sanoppas nyt, mitä päällä teemme? Kaivammeko sen tuonne puutarhaan… Armelias Jumala, piiloudu, Harry… pian makuuhuoneeseen sängyn alle!… Kuulen askeleita, Nicodem Lunjevica tulee.
Kaunis Ninette avasi nyt sivuoven, Harry Raven tempasi matkalaukkunsa ja pakeni sen kanssa makuuhuoneeseen, jonka melkein kokonaan täytti kahden hengen maattava sänky, yläpuolella silkkinen verho. Tämän sängyn alle ryömi hän ja veti matkalaukun perässänsä.
Sen hän teki viime silmänräpäyksessä, sillä Nicodem Lunjevica jo astui sisään. Kädessään hänellä oli ruskea, teräskiskoilla varustettu lipas, jonka sisarensa oli hänelle puoli tuntia sitten jättänyt.
Nicodem oli puettu siviilipukuun, laaja matkavaippa peitti hänen vartalonsa, ja päässä oli hänellä pieni matkalakki.
— Heti tänne suudelma, Ninette kulta, sanoi Nicodem; — minulla ei ole pitkää aikaa menettää. Mutta minä en voinut lähteä sinun luotasi ennenkuin saan vielä kerran sulkea sinut syliini, sinä herttainen hurmaava pikku vaimoni. Elä nyt sure liian paljon kun olen poissa, — kuuletko, ja ole minulle uskollinen? — Katso suoraan silmiini — oi, kun katsot minua tuollaisilla silmillä, niin vapisen ajatellessani, että minun täytyy olla poissa luotasi kolme, neljä päivää. Sillä, kun mies katsoo noihin silmiin, niin —
— Ei kukaan mies katso näihin silmiin, huudahti Ninette puoleksi suuttuneella, puoleksi leikillisellä äänellä. — Minä olen suljettuna näihin huoneisiin, en astu jalkaanikaan kadulle, minä ajattelen vaan rakasta Nicodemiani, minä leskiparka.
Hän hyväili häntä käsillään, silmillään, povellaan, koko hoikalla, mutta täyteläisellä vartalollaan, eikä Nicodem väsynyt painamasta huuliaan ranskattaren pienelle punaiselle suulle.
Sitte veti hän äkkiä lompakkonsa ja ojensi hänelle setelin.
- Valitettavasti en voi antaa sinulle enempää, sanoi hän — mutta kun tulen takaisin, niin — siihen voit luottaa — saat uida kullassa. Sitte saat kaikkea, mitä sydämesi halajaa.
- Minun sydämeni halajaa vaan sinua, vakuutti Ninette — mutta uskotko todellakin Nicodem, että saat paljon rahaa Wienistä?
- Minä en usko sitä, minä tiedän sen! huudahti Nicodem pöyhkeästi.
Sitä sanoessaan piti hän kättään ruskealla nahkalippaalla, jonka hän oli pannut samalle tuolille, jossa äsken oli ollut Ravenin huono kapsäkki hirvittävine sisältöineen, ja lausui hiljaisella, mutta terävällä ja helposti kuultavalla äänellä.
- Minkä arvoisen luulet oikeastaan tämän lippaan olevan? Ei, ei, elä koetakaan arvata, et voisi kumminkaan arvata sinnepäinkään. Serbian kuningaskruunu lukemattomine hohto- ja jalokivineen on tässä lippaassa, sisareni on antanut sen minulle, jotta Wienissä saan vaihtaa alkuperäiset kivet väärennettyihin. Niillä ansaitaan miljooneja, Draga ja minä jaamme ne, ja minun pikku Ninetteni saa myöskin osansa siitä. — Mikä sinulla on, Ninette? Sinähän vapiset, miksi hiivit niin pelokkaana minua lähelle? — Kuinka on laitasi, miksi itket? —
Ranskatar kietoi pehmoiset käsivartensa Nicodemin kaulan ympäri ja painoi nyyhkyttäen pikku päänsä hänen rintaansa vasten. Ei tarvinne sanoa, että tämä nyyhkytys oli vaan erinomaisesti mietityn tuuman tulos, sillä Ninette voi, milloin halutti, vuodattaa niin paljon kyyneliä kuin tahtoi ja teeskennellä vaikka kuinka suurta mielenliikutusta.
- Minä vapisen, niin, sinä olet oikeassa, minä vapisen, huudahti hän. Matkustatko Belgradista Wieniin kruunun kanssa, joka on useiden miljoonain arvoinen? — Oi, maailmassa on niin paljon ilkeitä ihmisiä, sinulta ryöstetään kruunu, sinut tapetaan.
- Mitä ajattelet? huudahti Nicodem Lunjevica. — Ei kukaan aavista, että tämä lipas sisältää Serbian kuningaskruunun ja sitte — ei ole niinkään helppoa voittaa, Nicodem Lunjevicaa tahi vetää häntä nenästä.
— On kait sinulla ainakin joku ase mukanasi, minä tarkoitan joku ase, jolla voit oikein puolustaa itseäsi?
Nicodem säpsähti: hän vei ehdottomasti kädet taskuunsa, mutta veti ne tyhjinä takaisin.
- Tuhat tulimmaista, olet ihan oikeassa, Ninette pieni! — puhkesi hän lausumaan. Olin kyllä varomaton, kun en edes varustanut revolveria itselleni, ei minulla ole edes tikariakaan.
- Vähän se sinua hyödyttäisi! sanoi Ninette huolissaan. — Ei, minä vaadin sinua, Nicodem, hanki nyt itsellesi revolveri, niin paljon aikaa on sinulla kyllä, että ehdit hyvissä ajoin asemalle, ennenkuin juna lähtee. — Oma rakkaani, — en voi elää ilman sinua, ja jos sinulle sattuisi joku onnettomuus matkalla, niin olisi se minun loppuni.
- No niin, sanoi Nicodem päättävällä äänellä, anna minulle sitte se pieni taskurevolveri, jonka äskettäin annoin sinulle; se on elfenluinen, kallisarvoinen kapine, niin pieni, että sen voi pistää melkein liivinsä taskuun, ja kuitenkin on se hyvin vaarallinen, sillä se on ladattu viidellä patruunalla, mokomakin pahanen.
- Oi Jumalani, huudahti Ninette, kuinka ikävää: enkö ole sitte kertonut sinulle, että minun täytyi lähettää revolveri takaisin asetehtaaseen, joka lähetti sen sinulle. Ajatteles, kun koeammunnassa puutarhassa meni lukko rikki.
- Niin, onpa se todellakin hyvin ikävää, sillä jos sinulla olisi ollut revolveri täällä, niin olisit säästänyt minulta vaivan hankkia, toinen. Niin, sitte ei minulla ole muuta tehtävää, kuin juosta alas palvelijain kerrokseen ja asestaa itseni palvelijain revolvereilla no, neljännestunti on minulla vielä aikaa, lisäsi hän, heittäen silmäyksen kelloonsa — siinä ajassa olen jo takaisin, pikku Ninette, lisäsi hän vakavalla äänellä, joka oli muutoin hyvin harvinaista hänessä, — minä jätän lippaan tänne, vartioi sitä hyvin, rakas pikku tyttöni, elä päästä sitä näkyvistäsi, sillä sinä tiedät, mistä on kysymys ja mitä se sisältää.
- Minun luonani on Serbian kruunu hyvässä tallessa, sanoi ranskatar — mene sinä vaan ja tule takaisin niin pian kuin mahdollista revolverinesi! Oi, olisin toivonut, että sisaresi olisi uskonut tämän vaikean tehtävän jollekin toiselle ja että sinä Nicodem olisit saanut olla luonani nyt — juuri nyt — minä suren itseni kuoliaaksi ikävästä.
Nicodem painoi hänet kiireesti rintaansa vasten, sitte riensi hän ulos revolvoria hakemaan. Jo minuutin kuluttua kuului ääni hänen askeleistaan häviävän puutarhaan, ja Ninette, joka oli hiipinyt ikkunaan ja piiloutuneena uutimen taa, katsoi hänen jälkeensä, tuli pian vakuutetuksi, että hän oli todellakin tullut kadulle ja kulki sitä pitkin.
Seuraavassa silmänräpäyksessä astui Ninette kiireesti pois ikkunasta.
- Harry — Harry, pian tänne matkalaukkuinesi.
Nuolennopeudella kimposi englantilainen pois sängyn alta.
- Sinä olet viekas nainen. Ninette! sanoi hän. Me kaksi sovimme yhteen kuin kaksi omenaa, jotka ovat kasvaneet samalla oksalla. Katso minua, Ninette, sama ajatus, joka minun aivoni täyttää, on juuri kulkenut läpi, sinun kauniin pääsi. Kruunu…
— On kuuluva meille, sanoi Ninette hampaittensa takaa — sinulle ja minulle ja sitte Harry, tulemme me onnellisiksi! Tämän kruunun saat sinä Parisissa, Lontoossa, New-Yorkissa tai jossain muussa maailman kaupungissa muuttaa rahaksi, kun ensin olet ottanut pois kivet ja sulattanut kullan — me tulemme miljoonien omistajiksi, Harry, ja — hyvästi Nicodem Lunjevica, potku hänelle tällä pienellä jalalla, mutta sinä saat jalan, säären, ruumiin — kaikki kaikki, koko Ninetten.
Ranskatar vapisi tämän kovan intohimon purkauksessa, ja rajusti heittäytyi hän vaalean, tanakan miehen rintaa vasten. Tämä tarttui hänen vyötäisiinsä molemmin käsin, nosti Ninetten korkealle lattiasta, niin että hän puolen minuutin ajan liiteli vapaana ilmassa, pyörähti sitte kantapäällään hänen kanssansa, laski hänet alas syliinsä ja suuteli häntä kantaen häntä käsivarsillaan kuin lasta ja painoi hänet rintaansa vasten.
- Päästä minut — päästä minut, Harry, sinähän tukehdutat minut suuteloillasi eikä meillä nyt ole aikaa helliin hyväilyihin, sitte, sitte kun Serbian kruunu on tehnyt meidät onnellisiksi. Nyt täytyy meidän tarttua työhön, muutamien minuuttien kuluttua on tuo turhamainen lavertelija taas täällä.
Kuumeentapaisella kiireellä avasivat he ruskean nahkalippaan, jossa kruunu oli.
- Voitko avata sen, kysyi Ninette rajusti sykkivin sydämin.
- Pikku hupakko, löytyykö lukkoa, jota ei Harry Raven olisi avannut, silloin kun on tahtonut? Ha, ha, englantilainen rikospoliisi tietää parhaiten, että Raven valmistaa hienoimmat tiirikat, joita löytyy, ja tässä on minulla kokonainen kokoelma sellaisia. — Ei se, — eikä se — tuhat tulimmaista, sepä on konstikas lukko, mutta sen täytyy ahtaa perään — ahah, tuossa on avain, jolla on n.s. turkkilaisparta — se sopii, se ottaa kiinni, se avaa lukon — ah, sulje silmäsi, Ninette, sulje silmäsi, sanon sinulle, sillä sinä tulisit sokeaksi, jos näkisit kaiken tämän ihanuuden! Niin, siinä oli pahantekijäin silmäin edessä ikivanha Serbian kruunu, ikivanha, pyhä otsakoriste, joka antoi kuninkaallisen loiston jo Stefan Duschanin päälle, hänen, joka oli suurin kaikista Serbian hallitsijoista. [Stefan Duschan hallitsi 1336-1355. Vuonna 1346 otti hän keisarin arvonimen ja kruunautti itsensä.]
Julkeasti, ahnaasti tarttui Harry Raven kruunuun, nosti sen ylös punaiselta samettityynyltä ja pani sen nauraen päähänsä.
Taskuvarkaiden kuninkaallakin täytyy olla kruunu sanoi hän. — Ha, ha, varkaita olemme me — kaikki, enkä minä taida olla pahin kruunatuista varkaista.
- Minä pyydän, sanoi äkkiä Ninette, joka ihmetellen oli katsonut häneen, äänessä jonkunmoinen levottomuus — lopettakaamme tämä — minä kätken kruunun — sänkyyni.
- Sänkyysi? Ei, armaani. Mutta täällä minun matkalaukussani on se hyvässä tallessa, ja sen hirmuinen sisältö, joka minutkin panee vapisemaan ja josta mielelläni tahtoisin luopua — haa, mikä oiva ajatus — Nicodem Lunjevica, se tomppeli, saa kantaa verisen ihmisenpään Wieniin, katsokoon hän siellä, kuinka pääsee siitä erilleen.
Noin sekunnin kuluessa oli Harry Raven avannut kuluneen matkalaukkunsa, hän tarttui tuon poikkileikatun pään paksuun harmaaseen tukkaan ja veti sen ylös, niin että se silmänräpäyksen ajan viivähti kruunu lippaan kohdalla.
Musta veripisara pusertui eräästä suonesta ja tipahti punaiselle samettityynylle.
- Pane lipas kiinni, Harry, ähkyi Ninette, joka oli peittänyt kasvonsa käsillään. — Oi, nuo silmät — sinun onnettoman uhrisi silmät, kuinka lasimaiset ja kuinka nuhdellen ne tuijottavat minua! Ja hänen huulensa — eikö näytä siltä; kuin syvä suru puhuisi näiltä sinertävän vaaleilta huulilta! Pane se lippaaseen ja sulje se taas, joll'et tahdo, että minä menen tainnoksiin.
Nuolennopeudella laski Harry ihmispään samettityynylle, löi kannen kiinni ja ymmärsi nyt taidokkaalla avaimellaan panna lippaan niin hyvin lukkoon, ettei terävinkään silmä huomannut, että se minuutti sitte oli ollut auki.
Mutta kruunun kätki hän kuluneeseen matkalaukkuunsa. Ja tuskin oli se tehty, ennenkuin Nicodem Lunjevican askeleet kuuluivat puutarhassa.
Harry Raven palasi matkalaukkuineen piiloon sängyn alle.
Kuningattaren veli astui sisään kovalla kiireellä ja sanoi ottaen revolverin takkinsa taskusta.
- Nyt, oma Ninetteni, voit olla aivan tyyni, sillä nyt ei voi kukaan tehdä pahaa sinun Nicodemillesi. Tällä revolverilla voin varjella itseäni kuutta miestä vastaan, jos vaaditaan. Ja nyt, yksi suudelma vielä, ja sitte — hyvästi, me tapaamme kolmen päivän perästä.
Hän otti lippaan käteensä takkinsa alle ja riensi ovelle. Mutta hän jäi seisomaan kynnykselle ja huudahti:
- Hyvänen aika, olinpa melkein unohtaa jotakin, joka on aina välttämätöntä matkalla. Rakkaani, en löytänyt tohveleita kotoani; mutta yhdet ovat täällä sinun sänkysi alla; minä menen ottamaan ne sieltä, jotta saisin jotain mukavuutta vaunussa.
Ja asettaen lippaan tuolille riensi Nicodem ovelle, joka vei sänkykamariin.
Ninette oli pyörtymäisillään; vaikkakin hän oli rohkea ja kylmäverinen, niin ajatus, että Lunjevica kumartuisi alas ottamaan tohveleita sängyn alta, teki hänet melkein mielettömäksi. Hän värisi sen rakkaan miehen puolesta, joka oli sängyn alla, ja vapisi ajatellessaan, että pitäisi menettää ne sädehtivät jalokivet, jotka koristivat kuningaskruunua.
Nicodem oli jo sänkykamarissa ja oli laskeutunut polvilleen katsoakseen sängyn alle, missä tohvelit olivat, mutta silloin repäisi Ninette hänet ylös ja painoi tuskasta sykkivää sydäntänsä vastaan.
- Ei, lupaa minulle Nicodem, lupaa minulle, sanoi hän raukeasti, ettet pane maata tänä yönä! Oi, niin pian kuin olet nukkunut, voidaan tulla ryöstämään kruunu sinulta ja tappaa sinut, sitä minun sydämeni aavistaa. Ja siksi — minä tahdon nyt kerran olla oikein julma sinulle — siksi et saa ottaa tohveleita mukaasi, Nicodem. Rakas, rakas Nicodem, tottele nyt tämä ainoa kerta pikku Ninetteäsi, joka niin sydämellisesti sinua rakastaa ja tahtoo varjella sinua kaikesta pahasta!
Nicodem Lunjevica oli ihastuksissaan ranskattaren hellästä rakkaudesta.
- Oikeastaan vaadit sinä minulta hyvin paljon, sanoi hän. Mutta ehkä olet oikeassa, ehkä se on parempi, etten anna johtaa itseäni kiusaukseen, enkä sulje ollenkaan silmiäni tänä yönä. — Hyvästi siis viimeisen kerran, oma Ninetteni, ja ole uskollinen!
- Uskollinen kuolemaan asti! huudahti Ninette painolla kuten hyvä näyttelijä ainakin. — Tervetuloa takasin ja Jumala suojelkoon sinua, rakas Nicodem!
Tuskin oli ovi sulkeutunut nuoren upseerin jälkeen, ennenkuin hän vaipui sängylleen istumaan ja huusi painaen kädet rintaansa vasten:
- Harry — Harry, tule tänne syleiltäväkseni! Oi se olisi ollut hirmuista, jos hän olisi keksinyt sinut!
- Se oli onni meille, että hän luopui tohveleistaan, sanoi vaivalla englantilainen, joka oli pakkautunut pois epämukavasta asemastaan ja jonka oikea käsi piti tiukasti kiinni tikarin kahvasta. Näetkös, Ninette, tämä oli minulla jo valmiina häntä vastaanottamaan ja jos hän olisi pistänyt päänsä sängyn alle, olisin minä samalla hetkellä leikannut hänen kaulavaltimonsa tällä veitsellä. Sillä ihmisellä on enemmän onnea kuin ymmärrystä.
Mutta nyt emme enää ajattele Nicodem Lunjevicaa! jatkoi englantilainen aivan toisella äänellä. — Nyt olemme me yksin ja meillä on kolme kokonaista päivää saadaksemme oikein nauttia toistemme seurasta. Sitte katoan minä Belgradista ja vaihdan meidän kruunumme puhtaaseen rahaan. — Oh, kuinka saappaani puristavat; Ninette kulta, joudu pian ja anna minulle sen kunnon Nicodemin tohvelit! Tuolla näkyy riippuvan hänen silkkinen yötakkinsa. Nyt laitan vähän mukavaa itselleni, toivon, että hänellä on hienoja sikarejakin jossain.
Sikareja, viiniä, ruokaa — mitä vaan tahdot! huudahti Ninette. Ja hän palveli julmaa rakastajaansa sellaisella hellyydellä, että se olisi ollut kunniaksi parhaalle vaimolle, kietoi hänen ympärilleen silkkisen yönutun, laskeutui polvilleen hänen eteensä, pannakseen hänen jalkaansa pehmeät tohvelit ja kantoi hänelle ruokaa ja juomaa. Ja toisiaan hyväillessään nauroivat he sille tyhmeliinille, Nicodem Lunjevicalle, joka kruunun asemasta vartioi matkallaan ihmispäätä.