SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Kuninkaan salapoliisi.
Kun Nicodem Lunjevica saapui asemalle ja hyppäsi pois rattailta, jotka olivat hänen sinne tuoneet, oli hänellä töin tuskin aikaa ostaa pilettiä ja juosta asemasillalle, sillä juna oli juuri lähdössä.
Konduktööri juoksi kiireesti avaamaan ensi luokan vaunua, ainoata, joka oli junassa, ja Nicodem Lunjevica riensi siihen kallisarvoinen lipas kädessään.
Hän oli oikeastaan ajatellut hankkia yksinäisen vaunun, sillä hän pelkäsi jokaista matkakumppania ja tahtoi olla yksin aarteinensa.
Mutta nyt ei ollut enää valitsemisaikaa.
Tuskin oli hän vaipunut istumaan punaisella sametilla päällystetyille tyynyille ja asettanut lippaan vierelleen, kun veturi lähti liikkeelle.
Kaikki oli tapahtunut niin pian, ettei NicodemilLa ollut ollenkaan aikaa katsella ympärilleen vaunussa.
Kun hän nyt teki sen, huomasi hän katossa olevan kaasulampun valossa, ettei ollut yksin, että vaunussa oli toinenkin herra.
Se oli komeasti puettu, mustapartainen mies, jolla oli ylhäiset kasvot; tämä oli painautunut vaunun toiseen nurkkaan ja näytti nukkuvan, ainakin piti hän silmänsä kiinni.
Matkakumppanin persoona huvitti tietysti Lunjevicaa suuresti ja kaikessa hiljaisuudessa koetti hän saada selville, oliko tuon miehen puolelta mitään peljättävää.
Hänen matkakumppaninsa näytti tosin hyvin uljaalta, näyttipä omaavan Herkuleen ruumiinrakennuksen, mutta Nicodem Lunjevica kuului siihen joukkoon, jotka luulevat, että ryövärin ja murhaajan täytyy välttämättömästi olla villiytyneen näköisen, huolettomasti puetun, sanalla sanoen osottaa ulkomuodossaankin olevansa vaarallinen henkilö.
Mutta mustapartainen herra hänen vaunussaan ei suinkaan tehnyt sellaista vaikutusta, hänen hieno pukunsakin vaikutti jo niin rauhoittavasti Nicodemiin, että hän helpotuksesta huokaisten sanoi itsekseen:
— No, Jumalan kiitos, tuo herra näyttää kuuluvan meidän piireihimme, hänen päältänsäkin jo näkyy, että hän on ylhäinen mies.
Rehellinen Lunjevica katsoi näet itsekin kuuluvansa niiden kymmenentuhannen joukkoon.
Hän ei enää muistanut, että hänen juoppo äitinsä oli antanut usein hänen mennä sänkyyn tyhjällä vatsalla ja että hänet kerran, kansakoulua käydessään, oli opettaja lähettänyt kotiin ja kieltänyt tulemasta kouluun, ennenkuin vaatteet olivat puhtaat ja paikatut.
Nicodem Lunjevica työnsi ruskean lippaan kallisarvoisine sisältöineen samettisohvan nurkkaan.
Hän istuutui sen viereen, niin että ruumiillaan suojasi lipasta, pani kätensä sen päälle ja nojasi päänsä kättä vastaan.
No, nyt ei voi kukaan varastaa aarrettani, kuiskasi hän itsekseen.
Juna mennä pauhasi lakeuksien läpi, jotka tällä puolella olivat Belgradin rajalla, lensi läpi ketojen ja metsien, kulki kolisten rautasiltojen yli ja alamäkeä eräässä ihmeen kauniissa laaksossa alempana, yhä suuremmalla ja suuremmalla nopeudella.
Nicodem yhä vaan tarkasteli naapuriaan ja ihmetteli, mitä kansallisuutta hän mahtoi olla.
Hän päätti vihdoin puhutella häntä voidakseen hänen kielestään päättää hänen kansallisuutensa.
- Anteeksi, herra, sanoi hän hänelle, ottaen sikarikotelonsa — pahaksi onneksi unohdin tulitikut kotiin, tahtoisitteko olla niin hyvä ja antaa minulle tulitikun?
Mustapartainen avasi hitaasti silmänsä ja katsoi Nicodemiin.
- Hyvin mielelläni, herra, vastasi hän. — Olkaa niin hyvä!
Näillä sanoilla ojensi hän Nicodemille hopeaisen tulitikkulaatikon ja sytyttäessään sikaria sanoi hän itsekseen:
- Hän puhuu erittäin hyvin serbiaa, hän näyttää olevan täältä syntyisin.
Ehkä on hän joku tilanomistaja.
Muuten näyttää minusta, kuin olisin joskus ennenkin nähnyt nuo kasvot, nuo terävät, tarmokkaat piirteet, mutta en voi muistaa milloin.
- Ehkä tekin haluatte sikarin? kysyi hän vieraalta, tarjoten kohteliaasti sikarikoteloansa.
Kohteliaasti kiittäen otti mustapartainen siitä sikarin ja sytytti sen.
Pian oli vaunu täysi sinisiä, hyvälle tuoksuavia savupilviä, jotka virtasivat sikareista.
- Matkustatteko tekin Budapestiin? kysyi nyt Lunjevica vieraalta, koettaen siten päästä puheen alkuun.
- Oh en, vastasi tämä — minä en matkusta niin kauas, minä astun ulos jo seuraavalla asemalla.
- Kuinka, Nischissä jo?
Sitte ette ainakaan tee pitkää matkaa, arvattavasti on teillä asioita toimitettavana Nischissä?
- Oh ei, ei suinkaan.
- Sitte matkustatte kai huviksenne?
- En toki.
- Nähtävästi aiotte tavata sukulaisia Nischissä?
- Ei minulla ole sukulaisia Nischissä.
- Niin mutta — suonette anteeksi hämmästykseni, hyvä herra, — täytyyhän teidän matkallanne olla joku tarkotus.
- Niin, ja vielä hyvin tärkeä tarkotus, vastasi vieras, pudistaen tuhkaa sikaristaan. — On kysymys miljooneista.
- Miljooneista, vastasi Lunjevica nauraen — jotka te tahdotte ansaita?
Mustapartaisen herrankin huulilla väreili hymy, kun hän yhtä tyynennäköisenä kuin tähänkin asti, vastasi:
- Minulla itselläni ei ole mitään tekemistä näiden miljoonien kanssa, mutta minä tahdon saattaa ne varmaan paikkaan eräälle toiselle.
- Eräälle toiselle — ah, minä ymmärrän, nämä miljoonat ovat varmaan vaarassa, eikö niin, ja te olette nyt lähtenyt pelastamaan niitä ystävällenne.
- Aivan oikein, hyvä herra, nyt löitte te ihan naulan kohdalle. Minä tahdon pelastaa ystävälleni nämä miljoonat, jotka ovat vaarassa kadota.
- Tuhat tulimaista, sittenhän täytyy ystävänne olla upporikas mies, huudahti Nicodem.
- Kyllä, siihen voitte luottaa, vastasi vieras — hän on Serbian rikkain mies.
- Oh, pardon, herraseni! sanoi Lunjevica nauraen. — Rikkain mies
Serbiassa on kai kuningas Aleksanteri.
- Silloin olemme samaa mieltä, Serbian rikkain mies on kuningas
Aleksanteri ja juuri hänelle pelastan minä nämä miljoonat!
Nicodem nosti hitaasti päätänsä ja tuijotti vieraaseen, joka näytti joka minuutti käyvän yhä selittämättömämmäksi.
Hän kysyi jo itseltään, oliko tämä ehkä joku mielipuoli.
- Minä en ymmärrä teitä, herrani, sanoi hän matalalla äänellä. — Oletteko ehkä kuningas Aleksanterilta saanut käskyn varjella näitä miljooneja, joiden sanotte olevan vaarassa?
- Niin, niin juuri. Tämän toimen olen saanut Serbian kuninkaalta Aleksanterilta, koska eräs henkilö hänen läheisyydessään, johon hänellä oli kaikista suurin luottamus, on hyvin julkeasti uskaltanut varastaa ne häneltä.
Mutta kun nyt kuningas ei voi nostaa melua tästä asiasta, ettei häpäisisi erästä hänen läheisyydessään olevaa henkilöä, niin on hän käskenyt minua kaikessa hiljaisuudessa korjaamaan asian ja siitä syystä olen minä samassa vaunussa kuin te Nicodem Lunjevica!
Tuskin oli mustapartainen vieras samalla tyyneydellä kuin tähänkin asti lausunut nämä sanat, kun Nicodem kavahti pystyyn kuin käärmeen pistämään.
Nuolennopeudella vei hän oikean kätensä takintaskuun, jossa hänen revolverinsa oli.
Mutta samalla hetkellä, jolloin hän aikoi vetää revolverin, välähti vieraan kädessä häntä vastaan revolveri, jonka tämä oli vielä nopeammin vetänyt esille.
Ja äänellä, joka kaikui horjumattoman uhkaavalta, huusi mustapartainen hänelle:
- Elkää tehkö mitään epäilyttäviä liikkeitä, Nicodem Lunjevica. Hänen majesteettinsa Serbian kuninkaan Aleksanterin nimessä vaadin minä teiltä takaisin varastetun kruunun! Teidän sisarenne on tunnustanut kaikki ja kuningas on siitä syystä antanut hänelle anteeksi. Mutta minulle, salapoliisillensa, jonka olosta kuninkaallisessa linnassa ei kukaan Belgradissa tiedä, ei edes kuningatar Dragakaan, minulle on hän antanut määräyksen vainota kuningaskruunun ryöstäjää ja ottaa häneltä saalis pois. Te näette, herra Lunjevica, että yritykseni on minullekin hyvin onnistunut!
Nicodemiin tekivät nämä sanat hirvittävän vaikutuksen.
Ähkyen vaipui hän takaisin samettityynyille ja tuijotti kokonaisen minuutin mustapartaiseen mieheen voimatta saada sanaakaan suustansa.
- Kuulkaa nyt, mitä minulla on teille sanottavaa, jatkoi mies tyynesti. — Hänen majesteettinsa kuningas on käskenyt minun ilmoittaa teille, että hän sisarenne tähden tahtoo antaa teille anteeksi sen mitä on tapahtunut, jos te itse, herättämättä minkäänlaista huomiota ja tekemättä vaikeuksia, jätätte kruunun minulle.
Te lähdette minun seurassani heti junasta Nischissä ja ilmoitatte itsenne heti ylipäällikölle siellä, hän antaa teille telegraafiteitse saamansa määräyksen, että teidän on oltava arestissa huoneissanne. Tämän kotiarestin voitte suorittaa ylipäällikön kodissa, hänestä se on suuri kunnia, kun saa pitää vieraanaan kuningattaren veljeä.
Siellä voitte olla siksi kunnes muita määräyksiä tulee Belgradista.
Koko jutusta ei siinä tapauksessa ole teille vaikeampia seurauksia. Kuningas voi korkeintaan puoleksi tai koko vuodeksi erottaa teidät hovista.
Mutta jos te teette pienintäkään vastarintaa minulle, niin on minun käsketty kohtelemaan teitä kuten halpamaista rikoksentekijää.
Nyt voitte valita, Nicodem Lunjevica, minä annan teille minuutin mietintöajan.
Nuori upseeri oli epätoivon partaalla, hirmuinen kohtalo uhkasi häntä, ainakin oli se häntä hipaissut.
Kuningas Aleksanteri tiesi siis kruunun varkaudesta, Draga oli itse tunnustanut ottaneensa sen.
Oi — ei pitäisi koskaan luottaa naiseen, ei vaikka se olisi oma sisar! He ovat kaikki heikkoja ja epäluotettavia, eivätkä sovi ollenkaan ajamaan suuria asioita.
Mutta kuinka oli kuningas Aleksanteri voinut saada niin pian tiedon varkaudesta? Sitä ei Nicodem voinut saada selville. Mutta siinä asiassahan oli tuhansia seikkoja ja mahdollisuuksia, joita hän ei tällä hetkellä voinut nähdä.
Mutta ei suinkaan hän voinut millään tavoin epäillä mustapartaisen sanojen totuutta. Sillä jo se seikka, että vieras tiesi kruunun varkaudesta, oli vakuutuksena Nicodemille, että joka sana hänen suustansa oli totta.
Hän ei siis enää miettinyt. Ehdotus, jonka kuninkaallinen lanko teki hänelle, oli täysin hyväksyttävä.
Nischissä ilmoittautuisi hän ylipäällikön luona kotiarestiin: eihän se kestäisi monta päivää, sillä varmaan se onnistuisi hänen sisarelleen pian taas tyynnyttää kuningas, eikä hänen karkoituksensa kestäisi sitte niin kauan.
Ja mitä se sitte itse asiassa merkitsi! sanoi Nicodem itsekseen, kiertäen taas häikäilemättömästi punaisia viiksiänsä. — Karkoitukseni ajaksi matkustan kai Pariisiin pikku Ninetteni kanssa ja huvittelen siellä oikein sydämeni pohjasta. Sillä aikaa joutuu koko juttu unohduksiin.
- Herrani, sanoi hän mustapartaiselle salapoliisille, minä olen päättänyt suostua lankoni ehdotukseen. Tässä lippaassa on kruunu, olkaa hyvä ja ottakaa se, tai ehkä te ensin tahdotte tulla vakuutetuksi sanojeni totuudesta — siinä tapauksessa olen valmis avaamaan lippaan.
- Oh ei, ei se sentään ole tarpeellista, vastasi mustapartainen — minä olen varma asiastani. Samalla hetkellä kun te astuitte vaunuun, tiesin minä, että Serbian kuningaskruunu oli tässä lippaassa. Minä otan sen siis huostaani hänen majesteettinsa kuninkaan nimessä ja pyydän vaan, että annatte minulle lippaan avaimenkin.
- Tässä se on, sanoi upseeri, ottaen liivintaskusta pienen taidokkaasti tehdyn avaimen. — Oi, hyvä herra, ette kai sentään pitäne minua tavallisena varkaana, mutta kun niitä löytyy monellaisia seikkoja ja asianhaaroja. — Minä vakuutan teille, että olen toiminut vaan sisareni, hänen majesteettinsa kuningattaren käskystä.
- Minä tiedän kaikki, vastasi vieras ivallisella hymyllä. — Minä tiedän enemmänkin, kuin luulette. Minä tiedän esimerkiksi sen, että teillä oli neuvottelu sisarenne kanssa turkkilaisessa kioskissa konakin puutarhassa; vielä tiedän senkin, että kruunun ryöstämistuuma läksi teistä, herra Lunjevica — mutta, nämähän ovat vaan sivuseikkoja. — Hänen majesteettinsa on kaikessa tapauksessa tyytyväinen minuun, kun minä varhain huomisaamuna lasken kruunun hänen jalkainsa juureen, ja minä vakuutan teille, että sitä vastaisuudessa paremmin vartioidaan.
Näin sanoen otti mustapartainen lippaan, asetti sen vierelleen sohvalle ja johti nyt keskustelun muihin asioihin ja sen teki hän niin tyynellä ja luonnollisella tavalla, kuin ei mitään merkillistä olisi heidän välillään tapahtunut.
Siitä syystä oli Nicodemin pakko jatkaa keskustelua tuon hirmuisen ihmisen kanssa, vaikka hän sisällisesti raivosi.
Varmaankin oli tämä vastenmielinen mustapartainen salapoliisi kuunnellut hänen ja Dragan keskustelua ja sitte tietysti ilmaissut kaikki kuninkaalle.
Mutta kuka oli sitte tämä mies, jota hän ei koskaan ollut nähnyt kuninkaallisessa hovissa?
Kuningas piti siis yksityistä salapoliisia, kenenkään, kuningattarenkaan siitä tietämättä.
Tuhat tulimaista, se Aleksanteri oli viekkaampi, kuin näytti.
Kahden tunnin kuluttua saapui juna Nischin asemalle.
- Sallikaa minun, herra Nicodem Lanjevica, sanoi mustapartainen teeskennellyn kohteliaasti, — sanoa teille hyvästi. Minä lähden junassa tunnin perästä Belgradiin viemään kruunun kuninkaalle.
Mitä teillä itsellänne on tehtävää, sen tiedätte. Minä varoitan teitä kuitenkin vielä kerran, vastustamasta kuninkaan käskyä, — se olisi teidän perikatonne!
- Minä menen ilmoittamaan itseni linnanpäällikölle, mutisi Nicodem. Sitte kumarsi hän pelottavalle miehelle, joka oli vetänyt niin paksun viivan hänen tuumiensa ja aikeittensa yli, ja astui sitte ensimäisenä ulos vaunusta.
Mustapartaisella ei näyttänyt olevan erityisen kiirettä. Hyvin tyynesti astui hän hitain askelin alas vaunusta ja meni, kallisarvoinen lipas kädessään ensi luokan odotussaliin, jossa hän tilasi itselleen hyvän aterian sekä kupin teetä, jonka hän nautti hyvällä ruokahalulla.
Ja samalla kun Nicodem, sielussaan raivoten, happamen näköisenä meni hakemaan linnanpäällikön asuntoa, söi mustapartainen varhaisena aamuhetkenä oivallisen aamiaisen ja oli juuri lopettanut syöntinsä, kun aika oli hänen lähteä junaan, joka vei hänet Belgradiin.
Ollessaan yksin komeasti sisustetussa ensiluokan vaunussa, sai hän kovan naurunpuuskauksen ja sanoi sitte itsekseen.
- Sehän onnistui sinulle mainiosti, Demeter Banjaluki, ha ha ha — sinä olet kohonnut jo kuningas Aleksanterin yksityiseksi salapoliisiksi. Mutta pääasia on, että minun onnistui toteuttaa tuumani ilman verenvuodatusta, vaikka kyllä tuo Lunjevica lurjus olisi ansainnut jonkun muistonaarmun!
Mutta minä luulen kyllä, että se raivo, joka täyttää hänet ja joka käy kerrassaan hirmuiseksi, kun hän saa kuulla, että hän on petetty ja että hän erittäin kohteliaalla tavalla on jättänyt kruunun minulle, on oleva hänelle kylliksi suuri rangaistus.
En koskaan, jatkoi Demeter Banjaluki yksinpuheluaan, ole tehnyt ryöstöä, jossa olisi niin vähän kuin tässä, tarvinnut peljätä seurauksia.
Nicodem Lunjevica on kolme päivää Nischissä ja viipyy siellä ehkä edelleen kolme päivää, joll'ei hän saa kirjettä sisarelta tai kuninkaalta.
Silloin kyllästyy hän asiaan ja palaa Belgradiin, päästäkseen yhteyteen Dragan kanssa. Ha ha, missähän lienee Serbian kuningaskruunu? Hävinnyt, rikottu, sen jalokivet ryöstetyt, eikä kukaan voi sanoa, kuka on rikoksen tekijä.
Hän on kadonnut, kuninkaan yksityinen salapoliisi, hän on kuin maahan vajonnut, ja maa nieleekin hänet, sanan täydessä merkityksessä.
Sillä niin pian kuin minä tulen Belgradiin, riennän minä heti takasin luolaani, minä tahdon näyttää kuningaskruunua tovereilleni, ja sitte he taas luulevat, että Demeter Banjaluki on liitossa itse saatanan kanssa.
Ja nuori tyttökin, joka eilisillasta asti on ollut vieraanani, saa nähdä sädehtivän kuningaskruunun.
Suojelushenkeni, pyhän Demetriuksen nimessä, miksi täytyy minun aina ajatella tuota hurmaavaa olentoa sinisine, viattomine silmineen. Onkohan hän ehkä lumonnut minut?
Ei, ei Demeterin sydän ei voi enää rakastaa, sinne ei pääse mikään hellempi tunne naista kohtaan, se on kuollut, ainakin kaikille hellemmille tunteille, jota ihmiset sanovat rakkaudeksi.
Juna pysähtyi Belgradissa. Demeter Banjaluki otti lippaan käteensä ja astui ulos.
Asemalla seisoi Aza komeassa punaisessa puvussaan. Hän tervehti herraansa kunnioittaen ja otti heti lippaan häneltä. Jokaisen, joka näki heidät, täytyi uskoa, että tässä oli joku hieno herra tullut matkalta ja häntä oli palvelija vastaanottamassa.
Vaihtamatta sanaakaan Azan kanssa ja ylpeällä, itsetietoisella ryhdillä kulki mustain vuorten ryöväri ulos asemahuoneesta ja hävisi palvelijoineen ihmisjoukkoon kaduilla ja kujilla, jotka olivat asemahuoneen ympärillä.
- Oletko vienyt hevoset juutalaisen Mandelblütin luo kuten käskin? kysyi hän Azalta.
- Kyllä, kapteeni, vastasi Aza.
- Hyvä, tuo ne sitte tänne, minä odotan sinua tällä paikalla. Me emme vietä yötä Belgradissa, vaan palaamme heti maanalaiseen asuntoomme.
Neljännestunnin kuluttua, jolla aikaa Banjaluki seisoi odottaen samalla paikalla lipas kädessään, ilman että yövartijoita taikka santarmeja oli ohi kulkenut, tuli Aza ratsastaen hevosilla.
Nopeasti hyppäsi Banjaluki juoksijansa satulaan ja sitoi lippaan niin tiukasti kiinni, ettei hän millään tavoin olisi voinut pudottaa sitä. Sitte lähtivät ryövärien hevoset liikkeeseen.
Nopeassa ravissa ratsastettiin Bolgasin leiriä kohti, ryövärien vuorenrotkoon.
Oli ehtinyt tulla kirkas päivä, kun Banjaluki saapui varmaan piiloonsa.
Vanha ryöväri, jolle hän oli antanut määräyksen olla hänen sijaisensa, ilmoitti, että kaikki oli kunnossa.
- Ja se nuori tyttö? kysyi Banjaluki innokkaasti.
- On jo noussut ylös, vastasi ukko. — Hän on jo kysynyt sinua, herra, ja kuultuaan, ettet sinä ollut kotona, pyysi hän saada lähteä luolasta, minkä minä tietysti kielsin.
- Kuules ukko, huudahti nyt Banjaluki — kokoa kaikki toverimme luolaan, sillä minulla on jotain ilmoitettavaa teille, te saatte nähdä jotakin, jota ette ole koskaan ennen nähnyt.
Nämä sanat lausuttuaan, astui hän alas vuoren portaita ja seisoi pian suuressa vuorisalissa.
Samassa kun hän astui saliin, avautui erään sivuhuoneen ovi ja Genia von Sandorf astui ulos.
Vaikka nuori tyttö oli maannut hyvin koko yön, näytti hän kuitenkin kalpealta. Pidätetty tuska näkyi hänen kasvoillaan ja ilmeni katseessaan.
- Oi, mikä onni, että saan vielä nähdä sinut kapteeni, huudahti hän, huomattuaan Banjalukin. — Minä jo pelkäsin, että tulisit olemaan kauvan poissa ja että väkesi, joka ei tiennyt sinun aikeestasi minun suhteeni, pitäisi minua täällä ja kohtelisi kuten vankia.
- Sinä et suinkaan ole vanki, vastasi hänelle mustain vuorten herra, ihastuksella katsellen hänen kasvojensa puhtaita piirteitä ja koko hänen vartaloansa — sinä olet vapaa ja voit mennä, minne haluat.
- Minä tiedän, Genia von Sandorf, ettet sinä petä minua, sinä et ole niin kiittämätön, että ilmoittaisit hänen vainoojillensa ja vihamiehillensä sen miehen, joka on tänä yönä osoittanut sinulle vierasvaraisuutta.
- Niin totta kuin Jumala minua auttakoon, huudahti Genia, ei se koskaan johdu mieleenikään. Sinä armahdit minua, kun avuttomana jouduin sinun miestesi käsiin ja sinä olet käyttäytynyt minua kohtaan kuten gentlemanni, Demeter Banjaluki, enkä koskaan petä sinun luottamustasi.
Mutta päästä minut nyt lapsen kanssa vapauteen. Minä palaan kotiin vanhempieni luo, jotka levottomina ikävöiden minua odottavat Wienissä, isäni luo, joka rakastaa minua, tytärtänsä, enemmän kuin mitään muuta ja on varmaan hyvin levoton minun tähteni.
Minä otan pikku Milanan mukaani, sillä minä tiedän, että vanhempani eivät aja pois lasta, vaan pitävät hänet rakkaana ja antavat minun kasvattaa hänet, kuin olisi hän oma lapseni.
- Sinä olet jalo tyttö, Genia von Sandorf, huudahti Demeter Banjaluki — ja minä sanoisin, että sinulle täytyy käydä oikein, oikein hyvin elämässä, jos minä uskoisin löytyvän oikeuden mukaista palkintoa siitä hyvästä mitä me teemme.
Mutta ennenkuin eroat minusta, niin syö aamiainen seurassani, sillä tie Belgradiin on pitkä ja joskin se on turvallinen päivällä, niin tekee se kuitenkin sinulle hyvää, että syöt vahvan aterian, ennenkuin lähdet vaeltamaan.
Samassa alkoivat toisetkin miehet saapua luolaan ja Demeter Banjaluki käski heidän kattaa pöytään hyvä aamiainen niin pian kuin mahdollista.
Siitä syystä istuutuivat he suuren pöydän ympärille, pikari kulki miehestä mieheen, oivallisen teen tuoksu täytti maanalaisen huoneen ja pöydässä oli mitä hienoimmat ja voimakkaimmat ruokalajit.
Genia oli tuonut kamarista pikku Milanan. Lapsi oli iloinen eikä peljännyt ollenkaan näitä vieraita miehiä, söi rohkeasti ja Geniakin söi ja joi, sillä hän tiesi, että täällä annettiin mielellään ja hyvästä sydämestä.
- Viekää pois ruuat! käski nyt kapteeni. — Pyyhkikää pöytä hyvin ja pankaa siihen pehmeä, paksu liina.
Kun käsky oli täytetty, asetti hän keskelle pöytää lippaan, joka tähän asti oli ollut hänen jalkojensa juuressa.
- Tuhat tulimmaista, kapteeni, huudahti eräs miehistä — sinä näytät saaneen hyvän saaliin — mitä siinä lippaassa on? Kultaa, seteleitä, hopeatavaroita vai koristeita?
Sinä teet meidät todellakin uteliaiksi, kapteeni, sillä niin salaperäisellä tavalla et ole koskaan ennen näyttänyt meille saalistasi.
- Kultaa, seteleitä, hopeatavaroita vai koristeita! sanoi Banjaluki halveksien. — Tänä yönä en ole vaivannut itseäni sellaisilla pikkutavaroilla. Mutta, te saatte pian nähdä, mitä tämä lipas sisältää, kun vaan saan lukon auki. Kruunu se on, runsaasti koristettu hohtokivillä, safiireilla, ametisteilla, rubiineilla ja apaaleilla, kallisarvoisilla helmillä ja sisältää niin paljon kultaa, että ihminen tuskin voi kantaa sitä.
Tämä kruunu on miljoonien arvoinen ja jos tahdotte tietää, kuka sitä on kantanut, niin sanon teille, että vaan muutamia päiviä sitte koristi tämä kruunu Aleksanterin päätä, kun hän Draga Maschinin rinnalla seisoi alttarin edessä kirkossa.
- Serbian kuningaskruunu! huudahtivat ryövärit ja katsoivat Banjalukiin osaksi epäillen osaksi pelon ja ihmettelyn sekaisilla katseilla.
Tosin olivat he tottuneet siihen, ettei mikään ollut heidän kapteenilleen mahdotonta, hän oli heille jo näyttänyt sellaisia esimerkkejä taitavuudestaan, että he olivat värisseet ja hämmästyneet, hän oli jo tehnyt tekoja, joita toiset eivät edes voineet ajatella mahdollisiksi ja ne olivat kumminkin onnistuneet hänelle.
Hän oli päässyt vaaroista, joissa toiset olisivat päänsä menettäneet.
Mutta sen mitä hän tänään väitti tehneensä, pitivät he kuitenkin mahdottomana.
Hän oli ryöstänyt Serbian kuningaskruunun?! Eikö tätä sitte säilytetä vahvain lukkojen ja telkien takana, eikö sitä sotamiehet vartioinneet.
Kuinka voi ihminen tunkeutua siihen huoneeseen, jossa kruunua säilytettiin ja murtaa ne ovet, joiden takana se oli?
Demeterin katse kulki miehestä mieheen, hän nautti, nähdessään sen hämmästyksen, joka kuvastui kaikkien kasvoilta.
- Ei tämä asia ole sentään kaikista pahimpia, kuten ehkä ensi näkemältä näyttää, sanoi hän sitte nauraen. Ja minä vannon, ettei veripisaraakaan ole tämän tähden vuodatettu, ettei yksikään ihminen ole saanut naarmuakaan.
Hiukan viekkautta vaan tarvittiin. Minähän olen aina sanonut teille, että viekkaus on paljon parempi ja vaikuttavampi ase kuin väkivalta ja nyt tahdon minä avata tämän lippaan teille, se käsi, joka on joukossamme puhtain, nostakoon kruunun, jotta kaikki saamme ihailla sitä.
Genia von Sandorf, tahdotteko olla niin hyvä ja nostaa ylös tämän kruunun? Pistäkää kätenne lippaaseen ja antakaa vanhan serbialaiskansan kruunun säteillä ja loistaa silmäimme edessä.
Demeter oli tätä sanoessaan ottanut taskustaan avaimen, jonka Nicodem
Lunjevica niin hyväntahtoisesti oli hänelle antanut.
Hän koetti avainta lukkoon, se kääntyi helposti ja puoli minuuttia myöhemmin nostettiin lippaan kansi.
- Tulkaa nyt tänne, kaunis Genia, huudahti Demeter riemuiten. — Teidän kätenne ovat kyllin arvokkaat kruunuun koskemaan, samoinkuin teidän päänne olisi arvokas sitä kantamaan.
- Minä tahdon tehdä teille mieliksi, Demeter Banjaluki, vastasi Genia, — vaikka minun täytyy tunnustaa, että minä vilpittömästi surkuttelen, että Serbian kuningaskruunu on joutunut teidän käsiinne.
— Oh kuka tietää, jos tämä kruunu on paremmassa tallessa minun käsissäni. Kun kerran on kruunu, niin täytyy pitää huolta, ettei sitä varasteta pois yhtenä kauniina yönä.
— Sen, jolla on kruunu, täytyy myös katsoa, ettei pääkin mene mukana.
Raaka nauru seurasi näitä sanoja. Ryövärit tunkeutuivat lähemmä pöytää, jokainen tahtoi olla ensimäisenä näkemässä loistavaa kuningaskruunua ja hohtokivien, rubiinien ja muiden lukemattomien jalokivien loistoa, tahtoi olla ensimäisenä ihailemassa sitä aarretta, jonka tämä lipas sisälsi.
Genia von Sandorf sulki silmänsä, sillä hän tunsi, että kyyneleet eivät olleet kaukana.
Niin pitkälle oli siis Serbiassa menty, ettei kruunukaan ollut enää turvattu kuninkaan palatsissa ja niin voimaton oli tämä kuningas, ettei hän voinut edes suojella tätä valtansa loistavaa merkkiä.
Mutta hän ei tahtonut suuttua Demeteriin, hän ei tahtonut olla kiittämätön.
Hän ojensi kätensä kruunua ottamaan.
Mutta ennenkuin hän sen teki, tuli hän heittäneeksi silmäyksen lippaaseen ja samassa päästi hän kauhun huudon, tuijotti hetkisen eteensä kuin mielipuoli ja vaipui sitten pyörtyneenä luolan pohjalle.
Demeter riensi esiin ja otti esineen lippaasta.
Verinen ihmisen pää, kuolon runtelema, katsoi häntä vastaan; siinä oli kaksi lasimaista, sammunutta silmää.
Se oli Genian murhatun isän raadeltu pää.