KYMMENES LUKU.
Kuningatar Dragan tunnustus.
Rahaa, sisar kulta… tänne rahaa! Kun on kerran kuningattaren veli, niin täytyy olla taskut täynnä rahaa.
Nicodem Lunjevica se oli, joka lausui nämä sanat sisarelleen Dragalle, heidän yhdessä kävellessään puistossa, joka oli kuninkaallisen linnan takana.
Kuningatar otti taskustaan rahalompakon ja ojensi sen Nicodemille.
— Siinä on 5,000 guldenia, sanoi hän. — Siinä on kaikki, mitä minulla tällä hetkellä on. Vannon, ett'ei minulla itselläni ole enempää.
— Ohoh, sinulla… Serbian kuningattarella, jonka ei tarvitse muuta kuin ottaa molemmin käsin vaikka miljooneja…
— Kyllä minä otankin, veliseni, se on varma, vastasi Draga ja ivahymy väreili hänen huulillaan. — Mutta minun täytyy menetellä varovasti, täytyy hankkia ensin ystäviä itselleni ja näytellä kuninkaalle alistuvaisen ja kunnioittavan osaa.
Eipä ollut todellakaan helppoa ylläpitää mainetta, että olin hieno nainen, kun se tomppeli jätti minut leskeksi. Minulla ei ollut muuta kuin kaksi tyhjää kättä ja jos olisin kuullut äitini ja sisareni neuvoja, niin olisin myynyt itseni parista frangista.
Mutta minä olin viisaampi, kuin kaikki muut yhteensä. Minä tiesin, että se päivä oli tuleva, jolloin Aleksanteri tekisi minut kuningattareksi! Ja se päivä on nyt tullut, minä olen tullut päämaaliini.
— Niin, nyt olet sinä, tuhat tulimmaista, tullut päämaaliisi! vastasi Nicodem ja heitti papyrossinsa maahan. — Enkös minä ole uskollisesti sinua auttanut, häh? Hyvät työt ansaitsevat aina palkkansa…
— No, olenhan minäkin kohottanut sinut vahtimestarista luutnantiksi ihan kädenkäänteessä! tokasi Draga. — Olenhan aina noudattanut mielitekojasi ja täyttänyt taskusi rahoilla.
— Velkojani ahdistelevat minua nyt, juutalaiset, joilta olen lainannut, tahtovat nyt omansa takaisin, kun sinusta on tullut kuningatar; olen jo tarpeeksi syöttänyt heitä kauniilla lupauksilla, ja nyt tarvitsen satatuhatta frangia.
Draga seisoi hetken hiljaa ja mietti itsekseen. Hänen silmänsä olivat kiinni, rintansa aaltoili sisällisestä liikutuksesta; näytti siltä, että hän tällä hetkellä taisteli itsensä kanssa ja aikoi tehdä jonkun suuren päätöksen.
— Mennään tuonne kioskiin! kuiskasi hän veljelleen. — Minun täytyy puhua yksin sinun kanssasi, ett'ei kukaan saa kuulla, mitä minulla on sanottavaa; täällä saattaisi olla kuuntelija jonkun puun takana, mutta tuolla kioskissa saamme olla huoletta.
Draga ja Nicodem astuivat nyt pieneen turkkilaiseen kioskiin. Se oli siinä vielä niiltä ajoilta, kun maa kuului turkkilaisille, ja kun ei siinä ollut ikkunoita, sillä valo tuli himmeäksi hiotusta lasista katossa, niin oli se omiansa salaisille keskusteluille.
Draga istuutui heti tultuaan turkkilaiselle sohvalle, Nicodem jäi seisomaan sisarensa eteen, miekkaansa nojaten. Hän katsoi odottavasti sisareen, sillä hän huomasi, että tämän mieli oli kuumeen tapaisessa kuohussa.
— Veli, sai Draga sanotuksi ja hänen äänensä kuului vaan kuiskaukselta tuossa pienessä huoneessa, tänään tahdon ensi kerran osoittaa sinulle, että pidän sinua parhaimpana ystävistäni, tahdon uskoa sinulle salaisuuden, jonka tietää vaan kaksi henkeä, minä ja se mies, jota se koskee.
Mutta, ennenkuin puhun, täytyy sinun vannoa vala, ett'eivät huulesi koskaan aukene salaisuuttani ilmaisemaan.
— Pitääkö minun sitte todellakin vannoa? kysyi Nicodem. No niin, kunniani kautta, sieluni autuuden kautta pidän salaisuutesi ikuisesti haudattuna syvällä sydämessäni.
— Olin aivan köyhä, kun tuo ihminen kuoli, jonka kanssa äitini hommasi minut yhteen — saadakseen ehkä muutaman kolikan, jolla voisi ostaa viinaa itselleen, sillä tiedäthän, Nicodem, että äitimme oli auttamattomasti juoppouteen vaipunut…
— Oli, keskeytti Nicodem sisarensa ivallisella äänellä — sano pikemmin, että hän on…
— Hiljaa, Jumalan tähden, hiljaa! huudahti Draga ja ojensi rukoillen kätensä edessään seisovaa Nicodemia kohti. — Äitimme on kuollut — hänen täytyy olla meille kuollut. Oi, ei koskaan olisi kuningas voinut ottaa minua puolisokseen, jos emme jo ennakolta olisi kaikkialle levittäneet sitä tietoa, että eukko oli kuollut.
— Mutta sitä ei hän nyt kuitenkaan ole, sanoi Nicodem. Irtolaisnaisena kulkee hän ympäri Serbiaa ja kuka tietää, missä kapakassa hän nytkin makaa pöydän alla, viinaan kuolemaisillaan.
— Niin, mitä se meitä liikuttaa! sanoi Draga kylmästi ja sydämettömästi. Tämä nainen ei ole enää olemassa minulle ja vaikka hän jossain syrjäkapakassa kertoisi, että hän on kuningatar Dragan äiti, niin sanoisin hänelle vasten silmiä, että hän valehtelee ja antaisin hänet mielivikaisena sulkea hullujenhuoneeseen.
Äänettömällä nyökkäyksellä osoitti Nicodem hyväksyvänsä tämän tuuman.
Sen sijaan sanoi hän, kierrellen vaaleanpunaisia viiksiään:
— Jatka, sisar kulta, aioit varmaan uskoa minulle elämäsi salaisuuden!
— Niin, elämäni salaisuuden! kuiskasi Draga. — Ei kukaan voi aavistaa, kuinka se on kiusannut minua aina siitä päivästä lähtien kuin se tapahtui, ja vielä tälläkin hetkellä se minua tuskittaa. Olin rutiköyhäksi tullut mieheni kuoleman jälkeen, mutta minulla oli onnea. Kuningatar Natalia sai kuulla hätäni. Hän oli hyväsydäminen, ja kun eräänä päivänä polvistuin hänen edessänsä, hänen kirkkoon mennessä ja ojensin hänelle anomuskirjan, keskusteli hän minun kanssani pitemmän aikaa. Ja lähdettyään hänen luotansa, sain nimityksen hänen hovinaisekseen…
— Sinua ei silloin vähän kadehdittu, rakas sisar, sanoi Nicodem, sillä silloinhan elämänurasi alkoi.
— Silloin alkoi myöskin minun tuskani, vastasi Draga, ja hänen tummat silmänsä leimusivat. — Minä vannon sinulle veliseni, että kun tulin hoviin, olin vielä — neitsyt. Niin, katso vaan minuun kummastuneena, leski ja kumminkin neitsyt! Sillä en koskaan ollut Maschinin todellinen vaimo, en koskaan ollut hänen kanssaan lähemmässä yhteydessä. Sentähden olinkin säilyttänyt neitseellisen kauneuteni, enkä koskaan ollut niin toivottu, kuin hän — ensikerran minut näki.
— Kuka? kysyi Nicodem, kumartuen sisarensa puoleen. Draga avasi huulensa, tahtoi puhua, mutta ei saanut sanaakaan suusta, väristys valtasi hänen ruumiinsa, hän hypähtyi äkkiä, katseli tutkivin silmin ympärilleen kioskissa, ja heittäytyen veljensä syliin sai hän vaan vaivoin sanotuksi:
— En uskalla nimeä mainita — tästä ainoasta sanasta riippuu Dragan koko onni — voi minua, jos Aleksanteri joskus saisi salaisuuteni tietää, jos nyt, juuri nyt petturi kuulisi meidän puheemme…
— Ei täällä ole ketään petturia! vastasi Nicodem, antaen silmäystensä kulkea kioskin yli. — Puhu siis, sisar, täällä sinua kuulee ainoastaan Jumala ja minä, sinun uskollinen veljesi!
Huokaus kohosi Dragan rinnasta, sitte hän punastui, sillä ne muistot, jotka samalla heräsivät hänen sielussansa, saattoivat häpeän punan hehkumaan hänen poskillansa.
— Minä olen pettänyt kuningatar Natalian, joka oli minun hyväntekijäni, lausui hän murtuneella äänellä, katseensa lattiaan luoden. — Olen palkinnut hänet kiittämättömyydellä, mutta taivaan Jumala on todistajani, etten muuta voinut tehdä. — Täällä kioskissa, seitsemän vuotta sitten — tällä sohvalla istuin haaveksien kirjaa lukien, ja ulkona puistossa lepäsi heinäkuun viileys… silloin yhtäkkiä ovi avautui, ja mies astui sisään — hän huomaa minut, näkee minun olevan yksinäni, hän päästää riemuhuudon, ja seuraavana hetkenä on hän kietonut käsivartensa ympärilleni ja suudelmillaan melkeinpä tukehuttanut minut ja silloin — silloin olin kuningas Milanin rakastajatar.
Draga vaipui sohvalle ja kätki kasvonsa sen tyynyihin. Vieläpä tunnoton Nicodem seisoi siinä minutin hämmästyneenä, mutta sitte hänen sinisiin silmiinsä tuli viekas ilme, ja hän tukahutti hymyilyn.
— Vapauta minut, veljeni, jatkoi Draga, — kertomasta, mitä sitte tapahtui. No niin, suhteeni kuninkaaseen ei jäänyt ilman seurausta. Pysyttelin kätkössä, niin kauan kuin mahdollista, sitte sanoin, että minun täytyi lähteä kotiin hoitamaan sairasta äitiäni, jätin hovin ja syvimmässä salaisuudessa synnytin tytön. Annoin hänelle nimeksi — Milana.
— Toivottavasti hän kuoli? kysyi Nicodem. — Sillä tosiaankin tuo tyttö voisi tuottaa sinulle koko joukon ikävyyksiä.
— Ei hän kuollut, enkä minä antanut hänen kuolla, vastasi Draga. — Minä rakastin sitä, sillä minä olin sen tuskalla synnyttänyt, minä rakastin tuota pientä olentoa, sillä minä sanoin itselleni: Kun tulen vanhaksi, eikä minulla enää ole yhtään ystävää, kun kaikki luopuvat minusta, silloin — silloin tahdon olla äitinä, lapseni rakkaudessa tahdon peilailla, hänen iloisessa puheessansa ja naurussansa etsiä lohdutusta, silloin tahdon alkaa uutta elämätä, kunniallista, parempaa elämää.
Niin ei kumminkaan saanut tapahtua. Turhamainen sydämeni ei tyytynyt lastenkamarin hiljaiseen riemuun. Istuessani pienen olennon kätkyeen ääressä, kuulin valssin hurmaavia säveleitä, joita ehkä juuri silloin kaikui hovin saleissa, näin komeita herroja, hovin upeuden ja kaiken ihanuuden. Tuo veti minut takaisin sinne, missä parhaimmat voittoni saavuttaisin, ja — minä jätin äitimme toimeksi, hänen, joka yksin tiesi salaisuuteni, lähettää lapsi jonnekin maalle hyvien ihmisten hoidettavaksi. Minä lupasin hoidosta suorittaa oikein ruhtinaallisen palkkion.
En koskaan ole sitä hetkeä unhottava, jatkoi Draga hellällä äänellä, joka oli hänessä jotakin varsin harvinaista, — kun otin lapseltani jäähyväiset. Minä hyväilin ja suutelin sitä ja sidoin sen kaulalle silkkinauhan, johon kiinnitin kultasormuksen sinisine päärlyineen, saman sormuksen, jota lapsena ollessani olin pitänyt. Sitte annoin äitimme matkustaa lapsen mukana ja palasin itse hoviin.
Äiti vakuutti minulle sittemmin, että oli hankkinut lapselle hyvän kodin, kumminkaan ei hän tahtonut sanoa, minnekkä oli lapsen vienyt, vaan väitti, että hänen täytyi sormet ristinkuvalla vannoa talonväelle, ettei kenellekään ihmiselle ilmaisisi heidän nimeänsä, sillä he tahtoivat kasvattaa lasta omanansa. Ne rahat, jotka äidille annoin, tuskin koskaan ovat tulleet kasvatti vanhempain käsiin, vaan minä aavistan, että äiti on ne juonut suuhunsa. Kuningas Milanille sanoin, että lapsi oli kuollut.
— No, etkö sitte koskaan enää ole kuullut lapsesta? kysyi Nicodem. —
Sehän oikeastaan olisi paras ratkaisu.
— Niin, ehkä se olisi ollut parasta, vastasi Draga, pyyhkien silmiään. — Ja minä jo luulin, että tuo pieni olento tosiaankin oli löytänyt oikean kotinsa taivaassa, missä orvoilla lapsilla on paras olla. Niin minä luulin, Nicodem, eilispäivään saakka, jolloin vihkimiseni tapahtui.
Tämän sanoessaan hypähti Draga sohvalta, meni aivan veljensä lähelle, pani molemmat käsivartensa hänen hartioilleen, katsoen häneen epävarmasti ja sieluntuska silmissä hän jatkoi: Eilen — näin minä lapseni jälleen. Se äkkiä polvistui edessäni, kun kuninkaan rinnalla astuin tuomiokirkosta, Serbian otsakoriste kulmillani ja kuninkaan sormus sormessani. Hän rukoili minulta leipäpalasta, minä käännyin ympäri — voi kauheata, sehän oli oma lapseni, joka polvistuen kohotti pienen kätensä minua kohti ja antoi pienen sormuksen sinisine päärlyineen hohtaa loisteella, joka koski sydämeeni tavattoman kipeästi. Oi, ilman tuota sormustakin olisin lapseni tuntenut. Sillä hänellä on minun piirteeni ja puhuu minun äänelläni, ja minun rinnassani alkoi sydän rajusti sykkiä, kaikki vereni tunkeutui sydämeen, enkä minä tietänyt, tulisinko mielipuoleksi pelosta vai sulkisinko lapsen syliini. Kohta musteni silmissäni, minä pyörryin ja tajuttomana vaivuin kuninkaan syliin.
Ja nyt, veljeni, rukoilen minä sinua, jatkoi Draga, kohottaen veljeänsä kohti ristiin pannut kätensä, — vapauta minut tuosta hirveästä kuumeesta, joka yöt päivät minua vaivaa, kun tiedän, että lapseni vielä elää. Sen täytynee vielä olla Belgradissa, se ehkä kaduilla harhailee. — Veliseni, hae se käsiisi ja kun olet sen löytänyt, niin…
— Ja kun minä olen sen löytänyt, kysyi Nicodem viekkaasti, — mitä sitte… kaunis kuningatar?
— Kätke se sitte, minä kyllä päätän mitä lapselle teemme, vastasi Draga.
— Hyvä, sanoi Nicodem, — minä kyllä vapautan sinut lapsesta, voit luottaa minuun täydellisesti, mutta ilman palkkaa ei tehdä mitään työtä! Kuuleppas, sisar kulta, tässä on minulla oivallinen tilaisuus kerta kaikkiaan päästä pulasta — maksa minulle 500,000 frangia, silloin et tarvitse lastasi pelätä.
Draga otti askeleen taaksepäin. Hän rypisti kulmakarvojaan ja niiden alta hän heitti veljeensä musertavan katseen.
— Vai sentähden olet minun antanut paljastaa salaisuuteni! huudahti hän kiukusta vapisevalla äänellä. — Siksi vannoit minulle valasi, — että nyt pitäisit minua ruuvipenkissä! Pois tyköäni, sinä ilkeä konna!
— Kuningattaren veljenä voin myöskin sallia olevani konna, nauroi nuori upseeri hänelle vasten naamaa. Muutoin, sisar kulta, älkäämme kauemmin riidelkö. Minä tarvitsen 500,000 frangia, pieni ranskalainen nainen on näet pannut pääni pyörälle. Ja tuo suloinen olento tahtoo — kultaa. Jollet maksa puolta miljoonaa, minkä tarvitsen, niin kyllä saan sen kuningas Aleksanterilta; en tarvitse muuta, kuin kerron hänelle pienen hauskan jutun hänen kuninkaallisesta isästänsä ja kauniista Draga nimisestä hovinaisesta…
— Sinä katala! huusi Draga. — Tahdotko nyt hävittää sen, minkä vaivalla olen rakentanut? Mieletön, sinähän hävität oman onnesi!
— Mahdollista, vastasi Nicodem, kevytmielisesti kohauttaen olkapäitänsä, — mutta 500,000 frangia minä tarvitsen — ja sinun pitää ne minulle hankkia, sisar kulta.
— Armeliaisuutta, Nicodem! huusi Draga ja väänteli käsiään — Minä en voi sinulle antaa rahoja, vaikka tahtoisin. Elä meitä molempia perikatoon syökse! En mitenkään uskalla puhua Aleksanterin kanssa tuommoisesta summasta — en ainakaan nyt, kun vasta on toinen päivä naimisemme jälkeen. Etkö siis älyä, että minulta pyydät mahdottomia!
— Ei mikään ole mahdotonta, kun vaan kuningatar sen tahtoo, jatkoi Nicodem, äänessä taipumaton uhma. — Minä annan sinulle hyvän neuvon, kuiskasi hän Dragan korvaan. — Päätä vaan, niin omistat miljoonia! Muutoin pitäähän sinun käsittää, että taskusi tulee olla mynttiä täynnä, jotta olisit varma kuninkaallisen hovin kaikkien olentojen uskollisuudesta. Kullalla heidät kaikki saadaan ostetuiksi. Sirottele siis kultaa ympärillesi, sisar kulta, niin kyllä sitte myös kultaa ansaitset.
— Sirottele kultaa ympärillesi? — Jaa, olisihan oivallista, jos sen voisin tehdä, kuiskasi Draga, mutta en nyt älyä yhtään keinoa, miten kultaa haltuuni saisin.
Silloin tarttui Nicodem sisarensa käteen ja veti hänet lähelle itseänsä.
— Etkö nähnyt Aleksanterin päässä ihanata kruunua, sanoi Nicodem kuiskaten, — silloin kun Aleksanteri seisoi alttarin edessä? — Minä vannon sinulle, etten hetkeksikään kääntänyt katsettani tuosta kruunusta, en nähnyt mitään muuta kuin juveleja, rubineja, sahreja, ametisteja, — oi, mikä suunnaton rikkaus! Ja silloin minä ajattelin — tuhat tulimaista, mitä varten siinä juuri tarvitaan oikeita kiviä. Voi sitä rahan paljoutta, mikä saataisiin, jos noiden oikeiden kivien sijaan pantaisiin väärät! —
— Sinä olet suuri lurjus, Nicodem! huudahti Draga vavisten, mutta samalla myöskin ahneus leimahti hänen silmissänsä. — Niin, sinä olet oikeassa, vääriä kiviä oikeiden sijaan! Mutta, missä saadaan tuo työ tehdyksi? Ei ainakaan täällä, sillä silloin tulisimme kiikkiin. — Mitä sanoitkaan, Nicodem? — Haa, tuon tuuman on itse paholainen päähäsi pannut! Me muutamme Serbian kuningaskruunun rahaksi ja niillä me lahjomme Belgradin ja koko Serbian!
— Nyt sinusta pidän, sisar, huudahti Nicodem inhottavasti nauraen. — Ja jos olet viisas, niin ryhdymme heti toimeen!
— Jaa, jo ensi yönä! vastasi Draga yhtä kiihkeänä kuin veljensä.
— Minä jätän sinulle kruunun, vaikkapa minun täytyisi varastaa se Aleksanterin päästä, mutta se on hyvässä säilyssä, valtaistuinhuoneen rautakaapissa, johon yksin Aleksanterilla on avain, ja se on hänellä aina mukanansa.
— Sinun täytyy se varastaa ja sitte jättää kruunu minulle! Missä odotan sinua?
— Tässä kioskissa, keskiyön aikaan.
— Hyvä, ja niin pian kuin Serbian ihana kruunu on käsissäni, vien sen Wieniin. Siellä irroitan kivet ja annan taitavan kultasepän yöllä kiinnittää väärät mutta oikeat — ne muutan minä rahaksi ja annan ne kaikki sinulle, lukuunottamatta puolta miljoonaa, jotka sinun pitää minulle antaa.
- Oikeinpa vapisen ajatellessani, että matkalla joku voi sinulta kruunun varastaa, sanoi Draga. Mitä tietä aiot matkustaa?
— Minä matkustan Budapestin kautta Wieniin ja koko matkalla en jätä vierestäni kruunua, jota aion säilyttää nahkalaukussani. Ha, ha, tahtoisinpa nähdä, uskaltaako joku riistää sen minulta.
Tuskin oli hän nämä sanat sanonut, kun Draga äkkiä säpsähti. Hän tarttui lujasti kiinni Nicodemiin ja katseli tuskallisesti tutkistellen ympäri huonetta.
— Kuinka on sinun laitasi? kysyi Nicodem.
— Ei mitään, oi, ei se ole mitään! vastasi Draga. — Minä luulin vaan, — kiihottuneet hermoni vaan minulle uskottelivat. Olin kuulevinani pilkkanaurua.
— Taisin itse nauraa, vastasi Nicodem. Kaikessa tapauksessa voit olla aivan tyyni. Olemmehan täällä aivan yksin. Siis — keskiyönä odotan sinua täällä, sisar kulta.
— No, entäs lapsi sitte? kysyi häneltä Draga. — Kuinka on käypä pikku
Milanan, tuon synnin ja tuskan lapsen?
— Siitä kyllä otan selvän ennen lähtöäni; ei ollenkaan ole Belgradissa vaikeata päästä lasten jälille, jotka orpoina vetelehtivät kaduilla ja saavat kerjuulla elättää henkensä. Kun vaan saan lapsen käsiini, vien sen mukanani Wieniin, ja siellä kyllä siitä pääsen erilleni, niin ettet enää tarvitse kuulla lapsesta puhuttavan.
— Hyvästi sitte, veljeni! sanoi Draga. — On jo aika palata kuninkaan luokse. Hän minua kiihkeästi rakastaa, sentähden hän myöhemmin täyttää jok'ikisen toivomukseni, jonka hän lukee silmistäni. — Minä en pelkää mitään, Nicodem, me seisomme lujalla pohjalla, niin lujalla, etteivät Mustat vuoret voi lujemmin seistä! Pysy minulle uskollisena, niin olet kaikki saavuttava, mitä ihminen voi täällä maailmassa voittaa.
Draga puristi vielä kerran hänen kättänsä, vaikkapa hiukan vastahakoisesti, sillä hän muisti äkkiä, kuinka tuo kurja oli uhannut ilmaista hänen salaisuutensa. Seuraavassa hetkessä oli hän lähtenyt kioskista. Nicodem, joka vielä viipyi hetkisen, kierteli tyytyväisenä viiksiänsä ja sytyttäen paperossia hän mutisi:
— Todellakin nyt saan viettää ihania päiviä kauniissa keisarikaupungissa sinisen Tonavan varrella! Pikku Ninette, kaunis ranskattareni, joka jo parin viikon ajan on täällä Belgradissa majaillut, lentää, kohta kaulaani ihastuksesta, kun hänelle kerron, että hän nyt on saava kaikki, mitä ikänä haluaa.
— Onpa todellakin edullista olla kuningattaren veljenä!
Ja ole vaan tyven, pikku sisar, ole vaan tyven. Nuo puoli miljoonaa frangia on vasta alkua. Minä kyllä vielä monta kertaa olen iskevä suontasi, kunnes ei enää pisaratakaan verta lähde. Nyt on minulla sinut kynsissäni, salaisuudellasi olet heittäytynyt minun valtaani! — Mitä hän sanoikaan lähtiessään? Kaikki olen saavuttava, "kaikki, mitä ihminen voi täällä maailmassa voittaa!" Ha, ha, miksi en minä voisi tulla Serbian kuninkaaksi, kun Aleksanteri, tuo kurja, ei enää ole olemassa?…
Jaa, tuo on päämääräni, johon Dragan täytyy minut kohottaa! — Nicodem
I… Eläköön Serbian tuleva kuningas — hurraa!
Näissä kunnianhimoisissa aikeissa lähti Dragan yhtävertainen veli kioskista, joka nyt oli aivan autio ja tyhjä.
Eksynyt mehiläinen surisi huoneessa turhaan pyrkien ulos vapauteen. Villit köynnösruusut, jotka kiemurtelivat lasisen katon ylitse, nostivat ikäänkuin kuunnellakseen pieniä vaaleanpunaisia kukkapäitään.
Mutta ei, — vielä toinenkin ääni kuului, ääni kuten petoeläimen, joka on kauvan ollut vankeudessa, vapautuu kahleista ja nousee ylös — ja tuolta sohvan alta tulee näkyviin ihmisen pää, kasvonpiirteet terävät ja rohkeat, tukka ja parta mustat, hoikka miehekäs ruumis ryömii esiin piilostaan, jossa se on liikkumatonna maannut useita tunteja. Hän venyttää itseään, ja kalpeat huulensa vetäytyvät pilkkanauruun.
Ruskea, miehekäs nyrkki tarttuu miekan kahvaan, jota kantaa albanialaispukuun puettu mies ja terävä ääni lausuu:
— Serbian kruunu! — Ei, et sinä vielä ole tuhlannut sen raha-arvoa. — Tuhat kertaa ennemmin saa se sitte joutua minun — Demeter Banjalukin — käsiin!…